A/N: Tässä nyt tämä toinen palanen tähän pikku sielunkumppanificciin. Pahoittelut, että sen kanssa meni hiukan hävettävän pitkään! Tästä tuli nyt jotain todella pehmoista, toivottavasti ei haittaa.
Meldis: En ole itsekään tullut koskaan ennen kirjoittaneeksi soulmate!AU:ta, mutta tykkään kokeilla juttuja, ja piti nyt samalla kertaa kokeilla kirjoittaa Merthuria ja sitä. Itse asiassa tuntui hauskalta ajatukselta, että juuri nämä pojat olisivat toistensa (vastentahtoiset) sielunkumppanit.
Arthur on kyllä hauska kirjoittaa tuollaisena kaikkivoipaisena urheilijapoikana, ja Merlin on sitten tietysti tiedenörtti. Gwenin ja Lancelotin romanssi olisi varmaan juuri sellainen sopuisa, kahden mukavan ihmisen rakkaustarina, kun taas nämä kaksi on hiukan toista maata.
Miehenikin oli muuten Merliniä katsoessa sitä mieltä, että Merlin ja Arthur on salaa toisiinsa lätkässä, mutta eivät vaan itse tajua sitä, ja hän ei katso sarjaa Merthur-lasien läpi kuten minä.
Mutta joo, ihanaa kun tykkäsit siitä, että Arthur oli heti ihan myyty Merlinille. Saa nähdä, tuleeko Merlinkin vielä toisiin ajatuksiin sielunkumppanimerkkinsä kanssa. Olipa kiva, kun toivoit Merthuria synttärilahjaksi, koska nyt sain hyvän syyn lähteä kokeilemaan heidän kirjoittamistaan.
//Ai niin, ja olipas hauska sattuma, että tuo eri lukioiden yhdistäminen osui sulla noin hyvin kohdilleen. Itselläni ei ole kokemusta lukion käymisestä yhdessä urheilulinjalaisten kanssa, mutta voin hyvin kuvitella, ettei yhteiselo aina välttämättä ole kovin yhteensopivaa vaikka nyt luonnontiede- tai ilmaisutaitolinjalaisten kanssa.
IVSeuraavat kouluviikot menivät Merliniltä aivan penkin alle. Hän ei pystynyt keskittymään opiskeluihin kuten yleensä. Itse asiassa hän ei pystynyt keskittymään niihin lainkaan. Jopa Gaiuksen tunnit, jotka olivat ennen olleet hänen kouluviikkojensa kohokohtia, menivät häneltä nyt aivan ohi. Hän oli lopen väsynyt, sillä kaiket illat ja yöt hän vain kahlaili läpi kaikkia kirjastosta löytämiään tietokirjoja, joista olisi saattanut olla apua sielunkumppanimerkin poistamiseen.
Se ei silti ollut kaikkein pahinta, vaan oli eräs asia, joka oli vielä kiusallisempi kuin univelka, keskittymiskyvyn puute ja se, että hänen ihollaan olevat, naurettavat sanat edustivat nyt jotain, jota se raivostuttava Arthur oli päästänyt suustaan.
Kaikkea tätäkin pahempaa oli se, ettei hän enää tiennyt,
halusiko hän poistaa sielunkumppanimerkkiään.
Totta oli, että Arthur oli rikas, omahyväinen ja hemmoteltu. Mutta Merlin tunsi yhtäkkiä tavallaan tajuavansa, miksi joku saattoi haluta hemmotella Arthuria. Oikeastaan hän olisi itsekin halunnut tehdä tuolle pojalle joskus pienen palveluksen tai pari, ihan vain kokeeksi – vaikka sen tajuaminen järkyttikin häntä syvästi. Ehkä hän voisi joskus tarjoutua vaikka auttamaan Arthuria läksyissä, hän ajatteli. Se ei ehkä olisi vielä ihan liikaa.
Totta oli sekin, että Arthur oli aika levoton ja lapsellinen, ja rakasti selvästikin kuulla omaa ääntään. Mutta kun asiaa ajatteli, oikeastaan Merlinkin rakasti kuulla sitä, ja hän rakasti myös katsella Arthuria, kunhan tämä vain ei huomannut sitä. Ehkä Arthurilla oli syytäkin olla hiukan omahyväinen, sillä olihan hän rehellisyyden nimissä melko hyvännäköinen. Lisäksi hän oli myös todella lahjakas urheilija, ja ilmiselvästi myös erinomaisen hauska tyyppi. Merlin oli huomannut alkaneensa hymyillä typerästi aina, kun Arthur hauskuutti muita oppilaita heittämällä lapsellisia kommenttejaan oppitunneilla.
Mutta kun Arthur katsoi häneen, mitä tapahtui usein – nykyään Arthur tuntui jatkuvasti yrittävän suunnata ne naurettavat kommenttinsa juuri Merlinille – Merlin katsoi kiireesti pois ja oli, kuin ei olisi huomannut koko tyyppiä. Jos hän olikin alkanut pitää Arthurista, ja jos Arthur saikin hänen vatsanpohjansa täyteen perhosia, ainakaan tämän ei tarvinnut huomata sitä. Yhteisten oppituntien jälkeen Merlin poistui luokasta aina niin kiireellä, ettei Arthurilla vain olisi tilaisuutta tulla juttelemaan.
Hän ei ollut ainoa, joka huomasi muutoksen.
”Oletko huomannut, että tuo tyyppi tuijottaa sinua nykyisin ihan koko ajan?” Gwen kysyi erään harvinaisen piinallisen fysiikan tunnin jälkeen.
Arthur, joka oli hiljattain vaihtanut istumapaikkaa toisen urheilulinjalaisen kanssa, istui nyt huonoksi onneksi hyvin lähellä Merliniä, ja Merlin oli todellakin tuntenut tämän tuijotuksen ihollaan. Hän ei ollut pystynyt keskittymään opetukseen lainkaan, koska kaikki energia oli mennyt siihen, että hän ei vahingossakaan katsoisi Arthuria takaisin.
”En, mikä tyyppi muka?” Merlin tokaisi, vaikka huomasi itsekin kuulostavansa liian kireältä. Hän ei ollut kovin lahjakas valehtelija.
”No tuo”, Gwen sanoi, ja nyökkäsi Arthurin suuntaan, joka parhaillaan jonotti ruokalaan yhdessä muutaman kaverinsa kanssa. Kuin Gwenin sanojen vakuudeksi Arthur kääntyi juuri silloin katsomaan heitä ja nyökkäsi, kuin he olisivat olleet hyviäkin tuttuja. Merlin alkoi katsella muka kiinnostuneena ilmoitustaululle kiinnitettyjä lappusia.
”Ei hän minua tuijota”, Merlin sanoi muka poissaolevasti. ”Varmaan hän on lätkässä sinuun. Ehkä hän on niitä tyyppejä, jotka haluavat aina sitä, mitä eivät voi saada. Kavereiden tyttöystäviä, onnellisesti seurustelevia ja niin edelleen. Ainakin minusta hän vaikuttaa siltä.”
”Hetkinen”, Gwen sanoi ja katsoi Merliniä ovelasti. ”Sinä valehtelet, etkö valehtelekin? Sinä olet todellakin huomannut hänet, ja sinä taidat myös tietää, miksi hän – ei, ei kai… älä nyt vain sano, että juuri
hän on sinun sielun–”
”Hän ei todellakaan ole minun sielunkumppanini!” Merlin keskeytti. ”Kuule, minä taisin unohtaa fysiikan kirjan luokkaan. Täytyy käydä hakemassa. Mene sinä jo edeltä syömään, liityn seuraan sitten myöhemmin!”
Gwen jäi kummissaan tuijottamaan Merlinin perään, kun hän juoksi portaat takaisin ylös kohti fysiikan luokkaa. Hän toivoi sormet ja varpaat ristissä, ettei Gaius olisi vielä ehtinyt lähteä opettajanhuoneeseen, sillä juuri nyt hän tarvitsi jonkun itseään viisaamman apua.
Luokan ovella hän oli törmätä Gaiukseen, joka oli juuri lähdössä lounaalle.
”No mutta”, Gaius sanoi hämmästyneenä, kun Merlin pyyteli nolona anteeksi. ”Mihinkäs sinulla noin kiire on? Eikö sinun pitäisi olla syömässä?”
”Joo, mutta tuota… voinko kysyä yhtä asiaa?” Merlin änkytti kiusaantuneena. ”Tämä olisi aika kiireellistä, ja… voisinko pyytää, että menisimme sisälle luokkaan puhumaan tästä?”
”Toki”, Gaius totesi kohottaen kulmiaan hieman ihmeissään. Hän kääntyi ja palasi takaisin luokkaan. Merlin seurasi häntä polvet inhottavasti vapisten.
”No? Mitä halusit tietää? Liittyykö kurssiin jokin erityisen hankala kohta? Voin rauhoittaa sinua kertomalla, että tämä kurssi on kaikille hankala, ja sinun aiemman tasosi huomioon ottaen sinulla ei pitäisi olla mitään hätää –”
”Ei se sitä ole”, Merlin keskeytti, vaikka yleisesti tiesikin, että aikuiset halusivat saada puhua rauhassa loppuun. ”Vaan se on… henkilökohtaisempi juttu. Kyse on, tuota… sielunkumppaneista.”
”Sielunkumppaneista?” Gaius toisti. ”Kuulehan, ymmärrän, että haluat jutella siitä, moni nuori haluaa, mutta… minä en kuitenkaan taida olla paras henkilö auttamaan sydämen asioissa. Voisin antaa sinulle terveydenhoitajan yhteystiedot, ja sitten meillä on täällä myös koulukuraattori ja -psykologi –”
”Ei tarvitse!” Merlin huudahti, ja hänen kasvonsa olivat varmasti nolostuksesta aivan tulipunaiset. ”En minä halua jutella siitä! Minä haluan poistaa sen! Tarkoitan siis sitä…
merkkiä.”
Gaius pysähtyi niille sijoilleen. Hetken aikaa hän tuijotti Merliniä hyvin tutkivasti. Merliniä alkoi vaivaannuttaa aivan kauheasti, mutta hän pakotti ilmeensä peruslukemille, kun hän puhui, ikään kuin he olisivat tosiaan keskustelleet jostain akateemisesti kiinnostavasta.
”Sinäkö haluat poistaa sielunkumppanimerkkisi?” Gaius kysyi, ja näytti yhtäkkiä surumieliseltä, melkein säälivältä.
”Niin, kyllä minä haluan”, Merlin sanoi muka vakuuttavasti. ”Ajattelin, sattuisitko tietämään jonkin keinon siihen?”
Gaius huokaisi syvään, sitten hän pudisteli päätään.
”Voi poikakulta”, hän sanoi. ”Tässä asiassa minä en voi auttaa sinua, enkä varmaankaan auttaisi, vaikka voisinkin. Sielunkumppanimerkki on lahja. Olet onnekas, kun sinulle on tässä maailmassa joku, joka on tarkoitettu juuri sinulle. Jos löydät hänet, se tulee muuttamaan koko elämäsi suunnan kohti parempaa, ja se voi tapahtua sellaisilla tavoilla, joita et vielä osaa edes kuvitella. Mutta vaikket koskaan löytäisikään häntä – sillä eiväthän kaikki löydä – mielestäni menetät silti palasen itsestäsi, jos poistat merkkisi. Siksi sanon sinulle vain tämän: älä koskaan yritä poistaa sielunkumppanimerkkiäsi. Anna sille aikaa, ja opettele iloitsemaan siitä.”
Lannistuneesti huokaisten Merlin mutisi Gaiukselle epämääräisen kiitoksen, kääntyi ja käveli takaisin luokkahuoneen ovelle.
Kun hän astui käytävään, hän näki ensimmäisenä Arthurin siniset silmät.
(Mistä lähtien hänellä olikin ollut noin upeat silmät?)Arthur nojasi kätensä käytävän seinään, pysäytti Merlinin niille sijoilleen ja nojautui lähemmäs. Koko ajan hän katsoi Merliniä hyvin kiinteästi silmiin.
”Lakkaa välttelemästä minua”, hän sanoi terävästi, mutta katseessa oli silti jotain pehmeää.
”En käsitä, mistä puhut. En minä mitenkään erityisesti välttele –”
”Välttelethän. Mutta meidän täytyy puhua. Minä tiedän, miten asiat ovat, ja niin tiedät sinäkin. Joten meidän todellakin täytyy puhua. Nyt heti.”
VTörmättyään Merliniin koulun portaissa kolme viikkoa sitten Arthur oli elänyt kuin jossain kirotussa, vaaleanpunaisessa hattarapilvessä, josta ei päässyt pois. Sen kohtaamisen jälkeen hän ei ollut voinut lakata ajattelemasta tuota Merliniä. Miten oli mahdollista, ettei hän koskaan ennen ollut tajunnut, että tuo poika oli sekä tajuttoman fiksu että syötävän suloinen, ja ettei hän ollut koskaan nähnyt kenelläkään toisella niin kauniita silmiä? Miten oli mahdollista, että tuo ihmeellinen poika oli ollut hänelle ennen tätä aivan näkymätön?
Yhtäkkiä kaikissa imelissä rakkauslauluissa olikin järkeä. Kun Arthur kävi lenkillä tai salilla, hän laittoi niitä kuulokkeistaan soimaan jatkuvalla syötöllä, ja ne kaikki tuntuivat kertovan Merlinistä. Merlin tuli hänen uniinsa öisin, ja aamuisin hän heräsi aikaisin odottamaan, milloin olisi aika lähteä kouluun, sillä hän halusi taas nähdä Merlinin.
Yhtäkkiä fysiikan tunnit olivat Arthurin kouluviikon kohokohtia, sillä ne olivat Merlinin kanssa yhteisiä. Hän oli jopa suostutellut kaverin vaihtamaan hänen kanssaan paikkaa vain siksi, että hän pääsi istumaan lähemmäs Merliniä. Hän yritti hakea Merlinin katsetta kaiken aikaa, hän kulki tahallaan omalle paikalleen aivan Merlinin pulpetin vierestä, jotta voi muka vahingossa hipaista häntä, ja hän teki kaikkea muutakin aivan surkean säälittävää vain saadakseen tuon pojan huomion.
Arthur olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen Merlinin hymyilemään. Hän oli nähnyt pojan hymyilevän parhaalle kaverilleen, ja nyt hän halusi nähdä Merlinin hymyilevän myös hänelle. Yhteisillä oppitunneilla hän teki kaikkensa kuulostaakseen mahdollisimman fiksulta – toisinaan se toimikin, sillä kun hän esitti opettajalle älykkäitä huomioitaan, Merlin saattoi alkaa hymyillä itsekseen.
Mutta hymy katosi aina, kun Arthur katsoi häntä suoraan, ja se söi Arthuria sisältä.
Eräänä päivänä Arthur sai tarpeekseen. Kun Merlin kääntyi pois ruokajonosta nähtyään hänet, hän päätti, että tämä välttely oli mennyt liian pitkälle.
Hän lähti Merlinin perään, seurasi häntä fysiikan luokan ovelle ja jäi odottamaan. Ihan sama, vaikka häneltä jäisi tänään ruokailu väliin. Ihan sama, vaikka häneltä jäisi tästä lähin väliin kaikki maailman ruokailut, treenit, pelit ja oppitunnit. Hän halusi vain selvittää tämän asian, ja hän halusi…
…Merlinin.
Kun hän yhtäkkiä huomasi seisovansa käytävällä kaksin Merlinin kanssa, lähempänä kuin olisi ikinä uskaltanut edes uneksia, hänen päässään alkoi pyöriä, eikä hän päässyt irti Merlinin silmistä. Poika oli
niin lähellä…
…suuteluetäisyydellä, Arthur ajatteli.
Mutta hän pakotti äänensävynsä käskeväksi, sellaiseksi, johon hän oli jalkapallojoukkueensa kapteeninakin tottunut silloin, kun toiset piti saada kuuntelemaan ja tottelemaan.
”Meidän todellakin täytyy puhua”, hän sanoi tuijottaen Merliniä silmiin. ”Nyt heti.”
”Ai, täytyy vai?” Merlin kysyi kohottaen kulmiaan. ”Miten niin muka täytyy? Meinaatko pakottaa minut?”
”Jos on tarvis”, Arthur sanoi. Sitten hän huokaisi syvään. ”Ihan tosi. Mennään nyt jonnekin juttelemaan. Edes hetkeksi, okei? Tämä juttu on pakko selvittää jotenkin, ja sinäkin varmaan tajuat sen, sillä käsittääkseni et ole täysin tyhjäpäinen. Vaikka kieltämättä et tällä hetkellä vaikutakaan miltään järjen jättiläiseltä.”
Merlin jäi hetkeksi kiinni hänen katseeseensa, ja jokin hänen välttelevässä ilmeessään hieman lientyi. Poika siis piti kohteliaisuuksista, Arthur ajatteli. Ehkä niitä piti opetella esittämään hiukan useammin, vaikkei sellainen tullutkaan häneltä luonnostaan.
”Sittenhän meitä on kaksi”, Merlin sanoi, ja yhtäkkiä hän virnisti melkein hyväntuulisesti.
Arthurin vatsanpohjassa läikähti kummallisesti. Hän naurahti hermostuneesti, katsoi varpaisiinsa ja pörrötti omaa tukkaansa vaikuttaakseen täysin hallitulta ja rennolta.
”No, missä ajattelit, että meidän pitäisi jutella?” Merlin kysyi sitten. ”Tuli vaan mieleen, että tämä ei varmaan ole sellainen asia, josta kannattaa huudella kaikkien kuullen tässä käytävällä.”
Juuri silloin Gaius avasi oven ja astui fysiikan luokasta käytävään. Nähdessään Arthurin ja Merlinin siinä seisomassa aivan epäluonnollisen lähellä toisiaan hän katsoi heitä ensin kummasti, mutta sitten oivalluksen valo syttyi hänen silmiinsä.
”Onko teillä kenties jokin fysiikan kurssiini liittyvä ongelma?” hän kysyi. ”Jos sattuisi olemaan, voisin antaa teille erikoisluvan käyttää luokkahuonettani.”
”Joo, siis kun Arthur tässä ei millään tajua gravitaation lakia, eli siis sitä, miten massalliset kappaleet vetävät toisiaan puoleensa”, Merlin selitti kiireesti. ”Hän taitaa tarvita hiukan tukiopetusta.”
Arthuria alkoi naurattaa, sillä hän ei käsittänyt mitään siitä, mistä Merlin juuri nyt puhui, mutta hän käsitti, että oli valtavan kuumaa, kun joku oli noin terävä. Ja ihan varsinkin hän tajusi, että Merlin oli juuri lausunut ääneen hänen nimensä.
”No, sinä olet varmasti paras mahdollinen henkilö auttamaan häntä sen ymmärtämisessä”, Gaius totesi eleettömästi. ”Voitte opiskella täällä, mutta vartin yli yksi minulla alkaa seuraava tunti, joten lopetelkaahan siihen mennessä.”
He astuivat sisään luokkaan, Arthur määrätietoisesti ensin, Merlin hiukan epävarmasti hänen perässään. Kun ovi sulkeutui, Arthur kääntyi katsomaan Merliniä tiukasti.
”Jätä seuraava oppituntisi väliin”, hän sanoi määrätietoisesti. ”Tämä on tärkeämpi juttu kuin se.”
”Siihen nähden, ettet sinä edes tunne minua, sinä näytätkin tietävän yllättävän paljon siitä, mikä minulle on tärkeää”, Merlin sanoi pieni pilke silmäkulmassaan, ja sekin oli Arthurista valtavan suloista. Hän vastasi Merlinin toteamukseen typerällä hymyllä.
”Mutta minä haluaisin kyllä tuntea”, hän sanoi pehmeämmin kuin aiemmin.
”No niin, lakkaa pelaamasta tuota ihmeen peliäsi ja kerro sen sijaan, mikä se sinun valtavan tärkeä asiasi nyt sitten oikein oli”, Merlin sanoi, ja risti kätensä puuskaan rintansa päälle.
”Okei”, Arthur sanoi, ja päätti puhua suunsa puhtaaksi nyt, kun hänellä oli siihen näinkin hyvä tilaisuus. ”Minä en voi lakata ajattelemasta sinua.”
Merlinin ilme oli todella näkemisen arvoinen. Hän aukoi ja sulki suutaan hyvän aikaa ennen kuin sai sanotuksi mitään, ja hänen poskilleen nousi hellyttävä puna.
”Aha”, hän sanoi sitten, ja katsoi maahan.
”Tai siis…” Arthur jatkoi, ja astui lähemmäs. Hänen sydämensä hakkasi turhan lujaa, ja häntä vähän nolotti ajatella, että Merlin varmaankin huomasi sen. ”…se on varmaankin vain tämä typerä sielunkumppanijuttu, ei kai siinä sen kummempaa ole.”
He seisoivat nyt ihan lähekkäin. Arthur tunsi Merlinin katseen itsessään, ja pakottautui nostamaan katseensa varpaankärjistään takaisin hänen silmiinsä.
”Niin”, Merlin sanoi hiljaa, ja hänen silmänsä melkein kuin säihkyivät hänen katsoessaan Arthuria. Ihan kuin hänessä olisi ollut jonkinlaista taikaa, Arthur ajatteli, ja naurahti ääneen typerälle ajatukselleen. ”Se on todellakin ihan naurettava juttu, koko tämä sielunkumppanuus. En usko, että sillä on mitään todellista merkitystä, vai onko sinusta?”
”Ei todellakaan”, Arthur sanoi, ja hänen jalkansa pakottivat hänet seisomaan vieläkin lähempänä Merliniä. Hän oli odottanut Merlinin siirtyvän kauemmas, mutta tämä ei tehnyt niin. ”Ihan idioottimainen keksintö. Olet ihan oikeassa, ei se merkitse yhtään mitään. Mutta nyt kun ollaan täällä, niin… mitä sinä sanoitkaan siitä vetovoiman laista, tai mikä se nyt sitten ikinä olikin? Puhutaanko hiukan lisää siitä?”
Merlin hymyili helpottuneen näköisenä, muttei edelleenkään astunut kauemmas Arthurista. He olivat niin lähekkäin, että jos Arthur olisi kumartunut vähän eteenpäin, hän olisi helposti voinut suudella Merliniä.
”Joo, katsos… se on sellainen juttu, että kappaleiden välinen vetovoima on suoraan verrannollinen niiden massojen tulolle, ja kääntäen verrannollinen –”
”Jos sinä jatkat tuota vielä kauan, minun on ehkä pakko suudella sinua”, Arthur sanoi matalasti. ”Tai siis… se varmaan johtuu vain tuosta jutusta, josta äsken selitit? Vai… ymmärsinkö asian ihan väärin?”
”Sinä olet todellakin vakavasti tukiopetuksen tarpeessa”, Merlin sanoi.
Arthur ei tiennyt, miten se kävi, mutta ihan yhtäkkiä hänen huulensa vain olivat Merlinin huulilla. Ne olivat pehmeät mutta pikkuisen rohtuneet, ja kun Arthur raotti niitä varovasti kielellään, Merlin antoi hänen tehdä niin. Arthur laittoi kätensä Merlinin hiuksiin. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että edes osasi olla kenellekään näin hellä ja pehmeä, mutta jokin Merlinissä sai sen tuntumaan luontevalta. Merlin kietoi kätensä hänen vyötäisilleen ja painautui varovasti lähemmäs.
”Voi saamari”, Merlin kuiskasi, kun he viimein lakkasivat suutelemasta, ja jäivät siihen seisomaan otsa toisen otsaa vasten. ”Oletko eri mieltä, vai mahdettiinko me sittenkin hiukan erehtyä siitä sielunkumppanijutusta?”
”Tiedä häntä”, Arthur naurahti. ”Mutta tuo kappaleiden vetovoima oli minusta tosi kiehtova juttu. Kuule. Sinun pitää tulla tänään koulun jälkeen meille. Meillä ei ole ketään kotona, joten siellä olisi varmaankin hyvä jatkaa tätä tukiopetusta.”
"Ai, pitää vai?" Merlin kysyi nauraen.”Mistäs lähtien
sinä olet kertonut minulle, mitä minun pitää tehdä?” Merlin kysyi ja näykkäisi Arthuria alahuulesta. Arthur varasti häneltä toisen, pehmeän suudelman, ja selvitti sen jälkeen kurkkuaan.
”Hyvä on, yritän muotoilla asian hiukan eri tavalla”, hän sanoi Merliniä syvälle silmiin katsoen. ”Voisitko… tai siis, minusta olisi tosi kiva, jos voisit tulla koulun jälkeen meille. Siis tietenkin vain hiukan auttamaan niiden vetovoimajuttujen ja sen sellaisen kanssa.”
”Niin tietenkin”, Merlin sanoi. ”Eihän siinä mitään muuta ole. No, ehkä minä sitten tulen, mutta vain tämän kerran.”
Arthur ei tiennyt, mihin fysiikan lakiin se perustui, mutta hän tiesi, ettei tämä tulisi jäämään ainoaksi kerraksi.
