Kirjoittaja Aihe: Haikyuu!!: Vanhaa suolaa, uusia tunteita | [K-11, Oikawa/Sugawara] 6/? | 6. luku 30.10.  (Luettu 5574 kertaa)

Lusikkasirri

  • Pölypallero
  • ***
  • Viestejä: 228
Nimi: Vanhaa suolaa, uusia tunteita
Kirjoittaja: Minä, Lusikkasirri
Fandom: Haikyuu!!
Genre: romantiikka, draama, yliopisto AU
Ikäraja: K-11
Paritus ja päähenkilöt: Oikawa Tooru ja Sugawara Kōshi
Tiivistelmä: Tooru Oikawan rauhallisen tasaiseen yliopistoelämään ilmestyy häiriötekijä. Mitä tehdä kun häiriötekijä on edelleen yhtä söpö ja kuuma kuin ennenkin? Entäs mitä tehdä kun kyseisen häiriötekijän kanssa pitäisi järjestää opettajaopiskelijoiden ja kauppatieteiden opiskelijoiden yhteinen hyvinvointiviikko?
Varoitukset: sata fanfiction-kliseetä ihan varmasti
Vastuuvapaus: Omia luomuksiani lukuunottamatta hahmot ja Haikyuu!!:n omistaa Haruichi Furudate. Minä pidän vain hauskaa, enkä saa tästä rahaa.

A/N: Ensimmäinen fikki, jonka julkaisen yhtään minnekään. Hui! Olkaa kilttejä mulle. Olen lurkkaillut täällä enemmän tai vähemmän vuodesta 2014 eli en ole ihan uusi. En ole oikein uskaltanut kirjoittaa viestejä.

Fikistä: Katsoin animen aika lailla sitä mukaan kun sitä julkaistiin. Uutiset siitä, että loput mangasta animoidaan vain kahden elokuvan muodossa antoivat sysäyksen menemään ja lainaamaan Haikyuu!!:t kirjastosta. (Vinkki kaikille pk-seutulaisille: Haikyuu!!:t löytyy englanniksi Helmetistä). Rakastuin jälleen kerran Oikawaan ja Sugawaraan. Tämän fikin inspiraatio syntyi Sugan pääsemisestä kentälle ensimmäisessä Karasuno vs. Aoba Johsai -matsissa. Oikawan pasmathan menee siitä ihan sekaisin. Eihän siitä voinut kuin lähteä vääntämään, että Oikawassa heräsi jotain enemmänkin. Tumblrin ja AO3:n hienoisella avustuksella. Fikki alkaa, kun Oikawan ja Sugawaran valmistumisesta on kulunut vuosi.
Sitten pari selvennystä/disclaimeria:
- En tiedä japanin yliopistojärjestelmästä mitään. Tässä fikissä yliopistoillakin on urheilujoukkueita. Ja yliopistossa voi opiskella myös opettajaksi. Sen verran luin Wikipediaa, että opin, että normaali kanditutkinto kestää Japanissa neljä vuotta. Suurin osa opiskelee vain kandin.
- En ole vielä päässyt mangan loppuun, eli tiedän tapahtumat vain animen 4. kauteen asti.
- Päädyin siihen, että hahmojen koko nimet ovat tekstissä japanilaisittain sukunimi etunimi

Minulla oli paljon vaikeuksia pysyä valitsemassani menneessä aikamuodossa. Jos tekstiini on päässyt pujahtamaan verbejä preesensissä, huikatkaa toki.


Vanhaa suolaa, uusia tunteita

Ensimmäinen luku: Epäonnekkaita yhteensattumia


Jostakin kohtalon oikusta Sugawara Kōshi oli päätynyt samaan yliopistoon Oikawa Toorun kanssa. Tooru siristi silmiään nähdessään tutun hopeahiuksisen pojan yliopiston ruokalan jonossa. Järjellä ajateltuna se, että Karasunon lukion poikien lentopallojoukkueen entinen varakapteeni oli aloittanut opinnot Miyagin prefektuurin julkisessa yliopistossa ei ollut kovinkaan kaukaa haettua. Se oli edullinen ja se oli lähellä. Tooru ei kuitenkaan halunnut ajatella järjellä. Kohtalolla oli takuulla näppinsä pelissä.

Oli kevät ja Toorun toinen vuosi Miyagin yliopistossa oli juuri alkanut. Sugawara Kōshin ilmestyminen hänen yliopistoonsa tuntui suolalta haavoissa. Tooru ei ollut myöntänyt sitä kenellekään, kaikista vähiten itselleen, mutta hän ei ollut päässyt yli häviöstä Karasunolle. Eikä siitä, että Sugawara oli hylännyt hänen treffipyyntönsä tämän samaisen pelin jälkeen.

"Mitä tuijotat?" Toorun opiskelukaveri Takeshita Eichi kysyi.

“Ööh”, Toorun suusta purskahti.

Takeshita kääntyi kantsomaan samaan suuntaan.

“Sinä harvemmin jäät sanattomaksi. Taisit nähdä aaveen tai jotain. Eivät nuo ykköset niin mielenkiintoisia ole.”

“Aaveen menneisyydestä…” Tooru mutisi itsekseen.

.....

Lounaan jälkeen Tooru erosi Takeshitasta. Hän lähti luennolle; Tooru lentopallotreeneihin. Miyagin yliopiston lentopallojoukkue oli hyvä muttei huippua. Se oli kuitenkin Toorulle tarpeeksi hyvä tällä hetkellä. Tarpeeksi hyvä paikka harjoitella ja kiriä umpeen aukkoa Toorun ja muiden Japanin passareiden välillä. Oikawa Tooru kun ei edelleenkään ollut luonnonlahjakkuus. Samalla pystyi tekemään helppoja kauppatieteiden kursseja omaan tahtiin ja samaan opiskelija-avustusta yliopiston säätiöltä. Ja olihan B-suunnitelma ihan hyvä olla olemassa.

Tooru saapui pukuhuoneille ensimmäisenä. Hän päätti hoitaa varakapteenin velvollisuutensa ja suunnitella päivän alkulämmittelyt sekä aloittaa tarvikkeiden keruun varastosta. Loistavia syitä olla ajattelematta Sugawaraa. Ehkä hän ehtisi myös aloittaa lämmittelyn ja harjoitella hieman ennen muita. Lämmittelysuunnitelma syntyikin helposti ilman häiriötekijöitä. Lentopallon paikkaa hänen sydämessään ei yksikään poika tai tyttö ollut vielä vienyt. Siihen oli aina ollut helppo keskittyä. Tooru vaihtoi vaatteet ja siirtyi urheiluhallin puolelle. Kun hän oli hakenut pallot ja pyyhkinyt lattian, joukkueen kapteeni Koide Akira saapui paikalle.

“Sinä se todellakin pyrit minun seuraajakseni Oikawa. Täällä sinä ahkeroit kun muut ovat vielä syömässä. Olenko kertonut jo, etten pärjäisi ilman sinua!”

Akira tanssahteli sisään ja alkoi kantamaan verkon toista tolppaa paikalleen.

“Olet kertonut, monta kertaa Akira-san. Sen vuoksi valitsit minut varakapteeniksi kuukausi sitten. Ja parempi antaa ruuan laskea hieman ennen treenejä.”

“Meidän Oikawa se aina ajattelee vain lentistä.”

Tooru ei sanonut mitään. Akiran sanat ärsyttivät. Akira tiesi, että Tooru halusi ammattilaiseksi. Silloin oli pakko suhtautua kaikkeen aina lentopallo edellä.

Hetken aikaa Akira ja Tooru kokosivat lentopalloverkkoa. Akira höpötteli kursseistaan ja tyttöystävästään. Tooru kuunteli puolella korvalla. Tyttöystävät saivat Toorun ajattelemaan Sugawaraa. Miten se oli kehdannut hylätä Toorun treffipyynnön? Kukaan täysijärkinen ei hylännyt Oikawa Toorun treffikutsua. Hänhän oli kaikkien mielestä vastustamaton. Iwa-chan oli sanonut silloin, että Tooru oli Sugawaran mielestä varmasti ärsyttävä. Kuinka Iwa-chan saattoi puhua tuollaisia. Ei, nyt piti lopettaa Sugawaran ajatteleminen.

“Mitä mieltä olet tästä lämmittelysuunnitelmasta?” Tooru kysyi Akiralta näyttäen samalla vihkoaan.

Akira silmäili suunnitelman läpi.

“Se on hyvä. Vedätkö sinä vai minä?”

“Minä voin hoitaa.”

Tooru janosi vastuuta ja meriittejä. Ne olivat ainoa keino tehdä enemmän ja saada näkyvyyttä myös pelien ulkopuolella. Valmentajat, managerit, toiset pelaajat ja kykyjenetsijät muodostivat kaikki suuren verkon, jota kutsuttiin Japanin lentopalloskeneksi. Kaikki ylimääräinen lisäsi positiivisia mielikuvia hänestä ja lisäsi todennäköisyyttä sille, että joku hänet löytäisi ja hän pääsisi oikeaan joukkueeseen.

Pikku hiljaa loputkin pelaajat alkoivat valumaan paikalle. Kenttä saatiin kasaan ja Tooru aloitti harjoitukset.

“Jätkät, tulkaas tänne niin aloitetaan!”

.....

Sugawara Kōshin yliopisto-opiskelu oli alkanut miellyttävästi. Muut luokanopettajaopiskelijat vaikuttivat mukavilta ja jo ensimmäiset kurssit tuntuivat mielenkiintoisia. Hän oli todellakin löytänyt oman alansa. Kun Kōshi törmäsi Oikawa Tooruun yliopiston kuntosalin pukuhuoneessa, pelkkä miellyttävyys muuttui astetta kaoottisempaan suuntaan.

“Ööh hei”, ruskeahiuksinen poika tervehti Kōshia.

“Päivää.”

Kiusallinen hiljaisuus lankesi muuten tyhjään pukukoppiin. Kukaan ei ollut koskaan vaihtanut salikamoja yhtä nopeasti kuin Oikawa sinä päivänä. Kōshi huomasi kiireen. Oikawa poistui pukkarista niin nopeasti, että unohti juomapullonsa. Hän ei tullut enää hakemaan sitä. Kōshia nauratti Oikawan sähellys. Ristiriita lukioaikaisen sulavan ja flirttailevan naistenmiehen ja nykyisen punastelevan ja sähläävän Oikawan välillä oli ilmiselvä.

”Vieläkinkö se on ihastunut muhun…” Kōshi pohti ääneen ja hymyili.

.....

Toorun posket paloivat. Sugawara näytti edelleen aivan liian hyvältä urheiluvaatteissa. Tooru keskittyi juoksumattoon. Sugawara tervehti iloisesti jotain kaveriaan. Tooru keskittyi jalkaprässiin. Sugawara nauroi kaverinsa vitsille. Tooru keskittyi taljaan. Hän kirosi itseään, kun ei ollut juuri tänään ottanut kuulokkeita mukaan. Puolessa välissä treeniä Tooru tajusi unohtaneensa juomapullonsa pukukoppiin. Ei hitto, hänhän oli taantunut aivan kahden vuoden takaisen Toorun tasolle. Tooru lähti pukukoppiin. Sugawara puuskutti jalkaprässissä.

Päästyään pukkariin Tooru istahti ja otti ison kulauksen juomapuollostaan. Miten tuolla pojalla oli häneen edelleen tällainen vaikutus. Siitä oli jo kaksi ja puoli vuotta, kun Sugawara oli hylännyt hänen treffipyyntönsä. Tooru oli aikuinen ihminen; hänen pitäisi olla jo yli lukioihastuksista. Ajatus Sugawaran ruskeista silmistä ja leveästä hymystä sai Toorun sydämen kuitenkin pamppailemaan ja posket kuumenemaan. Ne olivat selkeästi eri mieltä Toorun aivojen kanssa.

....

Kōshi katseli Oikawan perään kun tämä juoksi pois kuntosalilta. Ilmeisesti hän oli muistanut juomapullonsa. Kōshi oli erittäin tietoinen siitä, että Oikawa oli katsellut häntä naama punaisena koko sen ajan, kun hän oli treenannut. Hänen teoriansa Oikawan ihastuksesta oli saanut tämän puolituntisen aikana paljon vahvistusta. Tästä tulisi vielä erittäin hauskaa.

Oikawa ei palannut pukuhuoneesta. Ilmeisesti samassa huoneessa Kōshin kanssa oleminen oli tämän sydämelle liikaa. Kōshi teki treeninsä loppuun yhdessä toisen opettajaopiskelijan, Ishiwari Harun kanssa. Oikawa ei enää ollut pukuhuoneessa, kun Ishiwari ja Kōshi pääsivät sinne asti.

“Pelkuri” Kōshi tuhahti.

“Mitä?” Ishiwari kysyi.

“Ei mitään. Itsekseni tässä vain höpisen.”

.....

Tooru rojahti sängylleen. Päivä oli ollut hirveä. Kohtalolla, karmalla ja kaikilla jumalilla oli varmasti jotain häntä vastaan. Ei ollut reilua, että hänen lukioaikainen ihastuksensa ei ollut enää vain lukioaikainen ihastus, vaan ihan nykyhetken ihastus. Ei ei ei. Hän ei ollut ihastunut Sugawaraan. Tooru kuitenkin tiedosti, että hänen sydämensä oli eri mieltä. Hänen käytöksenä ja olotilansa kuntosalilla todisti asian. Sitä ei  käynyt kieltäminen enää tässä vaiheessa.

Tooru kampesi itsensä ylös ja päätti mennä uudestaan suihkuun. Se rauhoittaisi. Suihkun lämmin vesi kohisi, valui ja kasteli. Vedellä oli Tooruun toivottu vaikutus. Se, että hän oli ollut salilla supernolo, ei tuntunut enää niin isolta asialta. Se, että Sugawara oli samassa yliopistossa Toorun kanssa, ei haitannut. Toorun piti keskittyä lentopalloon. Tooru keskittyisi tästedes pelkästään lentopalloon. Ei poikiin, ei tyttöihin, ei bilettämiseen. Ainoastaan lentopalloon. Ja kaikkeen siihen, mitä hänen täytyi tehdä saadakseen ammattilaissopimuksen.

.....

Vesi kohisi vedenkeittimessä kun Kōshi avasi asuntonsa oven.

“Mooi!” Kōshi huikkasi riisuessan kenkiään ja takkiaan.


“Moi!” kuului Daichin ääni keittiön nurkasta.

“Millainen päivä oli?” Daichi kysyi.

“Et ikinä arvaa kuka opiskelee samassa yliopistossa mun kanssa!” Kōshi virnisti ilkikurisesti päästyään keittiöön. “Käy jopa samalla salilla kuin minä.”

“Eikös Ennoshita aloittanut siellä myös nyt?”

“Kyllä, mutta eräs toinen myös!”

“Hmm, joku toinen Karasunolainen?”

“Ei!”

“Ei hitto, nyt muistan! Oikawa! Se pelaa siellä lentopalloa!”

“Oikein! Törmäsin siihen tänään salilla.”

“Näytät siltä, että sinulla on vielä mehukkaampi skuuppi kerrottavana”, Daichi risti käsivartensa rinnalleen. Hän tunsi ystävänsä hyvin.

Kōshin tietäväinen virne leveni.

“Olen 99 prosenttisesti varma, että se on vieläkin ihastunut minuun”

“Eikä!”

Daichi tiesi myös treffikutsusta, jonka Oikawa oli esittänyt kaksi ja puoli vuotta sitten, kun Karasuno oli voittanut Aoba Johsain.

“Miten voit olla noin varma?” Daichi kysyi.

Vedenkeitin piippasi. Daichi nosti teekupit ja -pussit kaapista ruokapöydälle.

“No, kun minä tulin pukkariin, Oikawa oli jo siellä. Se ei saanut muuta sanottua kuin hein ja se poistui niin kovalla kiireellä, että unohti juomapullonsa. Eikä tullut hakemaan. Sitten kun minä pääsin treenaamaan se ei pystynyt millään pitämään silmiään irti minusta. Aina kun käännyin katsomaan, se käänsi katseensa nopeasti pois ja punastui entistä enemmän. Sitten, ihan yhtäkkiä se syöksyi pois salilta. Eikä odottanut minua pukkareilla”, Kōshi selitti Daichille innokkaasti.

Daichi nyökytteli ja huljutteli teepussiaan kupissa. Kōshikin istuutui ja kaatoi itselleen kuumaa vettä.

“Ihastumiselta tuo kyllä aika lailla vaikuttaa”, Dachi sanoi pienen miettimistauon jälkeen.

“Niinpä!”

“Mitä aiot tehdä?”

“En ole vielä päättänyt. Oikawan hajoilu on ollut toistaiseksi aika viihdyttävää”

“Varmasti.”

Sen Kōshi oli päättänyt, että hän ei antaisi Oikawan olla rauhassa. Hän halusi nähdä, kuinka pitkälle tämä juttu oikein menisi.
« Viimeksi muokattu: 30.10.2023 21:13:17 kirjoittanut Lusikkasirri »
Ja niin / taas löydän kotiin tien / ja joukon ystävien / ja syliin kaikkein rakkaimman, ja syliin rakkaimman.
Ei Volga, Niili milloinkaan / niin pysty kohtaamaan / kuin virrat ihmissydänten, virrat sydänten.
Vuokko Hovatta - Virta

Lusikkasirri

  • Pölypallero
  • ***
  • Viestejä: 228
A/N: Nyt saadaan juoni käyntiin. Tykkään kiusata Oikawaa c:< Sugawarakin tykkää kiusata Oikawaa. Toivottavasti tykkäätte.

Toinen luku: Ovelia peliliikkeitä

Erittäin epäonnistuneen salitreenin jälkeisellä viikolla Tooru onnistui lentopalloon keskittymisessä. Hän näki Sugawaran muutaman kerran yliopiston käytävillä ja ruokalassa, mutta pystyi pitämään päänsä selkeänä. Lentopallotreeneissä sujui hyvin, kurssit olivat edelleen helppoja ja Akira vain vähän ärsyttävä.

Perjatai-illan harjoitukset päättyivät Toorun täydelliseen passiin Akiralle.

“Jesss!” Akira tuuletti. “Tuo oli täydellinen. Juuri sellainen kuin halusin!”

“Hyvä isku!”, Tooru hymyili. Hän oli elementissään.

“Siihen onkin hyvä lopetella. Oikawa-kun, Koide-kun, voitte aloittaa loppulämmittelyt kohta. Sitä ennen minulla on teille uutisia”, joukkueen valmentaja huikkasi hallin laidalta.

Joukkue kerääntyi valmentajan ympärille. Jostain syystä hänen vieressään seisoi vieras tyttö.

“Tässä on Yuhara Sachiko, hän on luokanopettajaopiskelijoiden ainejärjestön puheenjohtaja. Hänellä on teille pyyntö”, valmentaja esitteli tytön.

“Hei, minä olen tosiaan Yuhara Sachiko. Opiskelen täällä nyt kolmatta vuotta. Kiitos kun sain tulla harjoituksiinne”, tyttö sanoi ja kumarsi syvään.

“Luokanopettajaopiskelijoiden ja kauppatieteiden ainejärjestöt ovat päättäneet yhdessä järjestää jäsenilleen hyvinvointiviikon. Minä olen järjestävän toimikunnan puheenjohtaja. Tiedän, että tässä joukkueessa on muutamia kauppatieteiden opiskelijoita ja paljon urheilijoita. Kysynkin nyt, haluaako joku teistä liittyä toimikuntaan. Viikon ohjelmaan kuuluvat sekä opiskelijoiden fyysinen, että henkinen hyvinvointi.”

Tooru pohti kysymystä.

Miinukset:
lisää vapaaehtoista vastuuta, hänen kalenterinsa oli jo melko täynnä
kaikenlainen hyvinvointihössötys oli Toorusta vähän ärsyttävää. Hän voi jo oikein hyvin, ei siihen mitään viikkoja tarvittu

Plussat:
Yuhara Sachiko oli söpö
lisää meriittejä CV:seen

“Kenenkään ei tarvitse vastata vielä. Jos jonkun kiinnostus heräsi, voit tulla opettajaopiskelijoiden kerhohuoneelle ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi. Se sijaitsee tämän rakennuksen A-siivessä, pohjakerroksessa”, Yuhara Sachiko sanoi vielä. “Kiitos vielä tästä mahdollisuudesta. Toivottavasti tapaan jonkun teistä toimikunnassa!”

Yuhara Sachiko kumarsi ja lähti. Hänen poninhäntänsä heilahti hauskasti. Tooru hymyili. Plussat olivat ylittäneet miinukset.

“Ok jätkät, hölkätään pari kierrosta hallin ympäri ja aloitetaan venyttely sen jälkeen!” Akira käski joukkuetta ja Tooru keskittyi jälleen lentopalloon.

…..

Treenien jälkeen Tooru käveli urheiluhallirakennuksen A-siiven alimpaan kerrokseen. Käytävän päästä kuului naurua ja musiikkia. Ovi oli auki. Siinä luki “Miyagin opeopiskelijat”. Tooru käveli ovelle. Suurin osa opiskelijoista oli tyttöjä, mutta oli joukossa muutama poikakin. Yuhara Sachiko istui lähimmän pöydän ääressä ja jutteli kaverinsa kanssa.

“Hyvää iltapäivää Sachiko-chan~”, Tooru tervehti tavalla, jolla hän oli saanut monen tytön kaatumaan syliinsä.

Hymy Sachikon huulilla kuivui. Tooru oli tainnut valita väärän puhuttelutavan.

“Hyvää iltapäivää. Kenen kanssa minulla kunnia puhua.” Sachiko kysyi kulmakarvat koholla ja kädet ristissä.

“Miyagin yliopiston miesten lentopallojoukkueen varakapteenin, Tooru Oikawan”, Tooru jatkoi flirttiä äänessään.

“Ah, muistankin sinut. Haluatko mukaan hyvinvointiviikkotoimikuntaan?” Sachiko kysyi viileän asiallisesti.

“Kyllä! Se voisi olla hyvää vastapainoa opinnoille ja lentopallolle”, Tooru selitti.

“Selvä, pääset mukaan, jos et enää ikinä kutsu minua Sachiko-chaniksi. Kirjoita yhteystietosi tähän näin. Lisään sinut toimikunnan yhteiseen ryhmään pian.”

Tooru kumartui Sachikon tietokoneen äärelle ja kirjoitti puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa tiedostoon.

“Sopiiko Yuhara-san?” hän kysyi samalla.

“Sopii.”

Tooru osasi olla kohtelias, jos sitä vaadittiin. Sachiko olisi kuitenkin hänen esihenkilönsä tämän toimikuntahomman ajan. Ehkä hän lämpenisi Toorulle, kun saisi nauttia hänen mahtavasta persoonallisuudestaan sopivan ajan. Sachikoon tutustuminen olisi hyvää hämäystä hänen aivoilleen. Ne eivät takuulla muistaisi ajatella Sugawaraa läheskään niin usein.

“Noin, tarvitsetko jotain muuta?” Tooru kysyi.

Sachiko luki Toorun tiedot nopeasti läpi.

“En, tämä riittää hyvin. Kiitos liittymisestä.”

“Tästä tulee varmasti hauskaa!” Tooru sanoi ennen kuin kääntyi ja lähti.

…..

Kōshi heräsi horroksestaan kuullessaan Oikawan äänen kerhohuoneen ovelta. Hänen ei ollut ollut tarkoitus nukahtaa. Onneksi hän oli nyt hereillä; opiskelutehtävät odottivat tekijäänsä.

“... Sachiko-chan~”

Ouch, Sachiko ei tykännyt siitä, että häntä puhuteltiin noin tuttavallisesti. Kōshi piiloutui nojatuoliinsa, onneksi se oli korkea. Oikawa flirttaili Sachikolle vielä siihen tahtiin, että tämä ei varmasti ollut huomannut Kōshia. Sachiko ja Oikawa puhuivat hyvinvointiviikkotoimikunnasta. Kōshin uteliaisuus kasvoi entisestään. Oikawa oli liittymässä. Näköjään se törppö osasi olla myös kohtelias tytöille.

“...Kiitos liittymisestä.”

Oikawan askeleet kopisivat ovesta ulos ja takaisin käytävään. Kōshi odotti hetken varmistaen, että ne eivät olleet tulossa takaisin. Hänen päässään alkoi muodostua suunnitelma. Kōshi nousi ja käveli Sachikon luokse pöydän ääreen.

“Sachiko-san, tarvitsetteko vielä jäseniä toimikuntaan?” Kōshi kysyi Sachikolta.

“On meillä vielä tilaa. Yleensä tämmöiset hommat eivät liiemmin kiinnosta porukkaa. Saa mainostaa kavereillekin.”

“Hmm, minä voisin liittyä myös.”

“Selvä, tervetuloa. Kirjoita sinäkin yhteystietosi tähän.”

Sachiko ojensi koneensa Kōshille.

“Minusta tuntuu, että minun pitää nyt lähteä tekemään yhtä esseetä. Nähdään taas”, Kōshi sanoi kirjoitettuaan tietonsa Sachikon tiedostoon.

“Hyvää viikonloppua, Suga-kun”

“Samoin!”

Kōshi lähti kohti kirjastoa. Matkalla hän vaihtoi profiilikuvansa ja nimimerkkinsä Telegramissa.

…..

pling! Seuraavana aamuna Toorun puhelin kilahti hänen työpöydällään herättäen hänet.

+81XX-XXXX: Hei, ja tervetuloa Opejen ja Kauppisten yhteisen hyvinvointiviikon suunnittelutoimikunnan ryhmään. Minä olen Yuhara Sachiko, toimikunnan puheenjohtaja. Voitaisiin yhdessä päättää heti ensimmäisenä milloin pidetään ensimmäinen kokous.

Tooru tallensi Sachikon numeron nimellä Yuhara-san. Parempi totutella kunnolliseen puhutteluun jo näin etukäteen.

Yuhara-san loi kyselyn: Milloin ensimmäinen kokous?
ma-ilta
ti-ilta
ke-ilta
pe-aamu
la-ilta

Tooru klikkasi lauantaita ja maanantaita. Muina päivinä hänellä oli lentopalloa. Päivän aikana muutkin toimikuntalaiset klikkailivat heille sopivat päivät. Illalla viimeinenkin toimikuntalainen vastasi kyselyyn.

pling! Mattsun vastasi kyselyyn: Milloin ensimmäinen kokous?

Mitä kummaa? Mistä lähtien Mattsun oli ollut mukana toimikunnassa? Kun Tooru tarkemmin mietti, hän ei ollut lainkaan katsonut, keitä muita toimikunnassa oli. Tooru avasi chatin. Sachikon ja Mattsunin lisäksi hän ei tunnistanut kahta muuta. Toinen näytti profiilikuvan perusteella olevan tyttö. Nimimerkkinä hänellä oli “yumi-chan”. Toisella oli taas kuvassaan valtava sammakko ja nimimerkkinä “sammakko”. Tooru hymähti. Tämä henkilö halusi selkeästi pysyä anonyyminä. Ainakin hänellä oli hyvä huumorintaju. Tooru tekstasi Mattsunille.

sinä: Mattsun, mitä sinä teet toimikunnassa?? :0

Tooru selaili puhelintaan. Mattsun vastasi kymmenen minuutin kuluttua.

Mattsun: Samaa voisin kysyä sinulta. Et ole ollut koskaan kauhean kiinnostunut kenenkään henkisestä hyvinvoinnista.
sinä: Ilkeää, Mattsun >:(
sinä: Minä välitän monen ihmisen henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista.
Mattsun: Niinniin
sinä: >:(
Mattsun: Olen mukana, koska minua ihan oikeasti kiinnostaa järjestää tämmöinen. Ajattelin ehkä tämän jälkeen tehdä enemmänkin kauppiksen ainejärjestössä. Siitä voisi saada hyvää täytettä CV:seen.
sinä: Taidat olla mukana vain koska Sachiko-chan ja Yumi-chan ovat söpöjä. Ihan turha yrittää selittää muuta ;)
Mattsun: Miksi edes olen kaverisi
sinä: Koska syvällä sisimmässäsi rakastat minua <3

Mattsun ei vastannut enää ja poistui chatista. Tooru jatkoi tiktokkien katselua sängyllään.

…..

Toimikunnan ensimmäinen kokous sovittiin viikonlopun aikana maanantai-iltaan. Se sopi kaikille, ja he tulivat siihen tulokseen, että oli parempi aloittaa mahdollisimman aikaisin. Toimikunnalla oli nyt kaksi kuukautta aikaa suunnitella ja järjestää hyvinvointiviikko.

…..

Maanantai-iltapäivällä Tooru laahusti kohti opettajaopiskelijoiden hallituksen kokoustilaa. Hän oli nukkunut huonosti ja liian vähän, koska edellisen päivän harjoituspeli oli mennyt umpisurkeasti. Peli oli venynyt viiteen erään, joista viimeinen oli päättynyt vastustajan 15-17 voittoon. Tooru oli valvonut aivan liian myöhään katsoessaan tallennetta pelistä. Hän oli pelannut hyvin, mutta paljon paremminkin olisi voinut mennä. Heillä oli ollut viimeisessä erässä ensimmäinen eräpallo mutta niin vain vastustajajoukkue oli vienyt sen ja lopulta koko erän ja sen myötä ottelun.

Kokoustila oli samalla käytävällä kuin opettajaopiskelijoiden kerhotila. Tooru kokeili ovea, lukossa. Hän koputti. Mattsun tuli avaamaan.

“Hyvää iltapäivää, Mattsun~!” Toorulla riitti vielä energiaa tervehtiä tavalliseen tyyliinsä.

“Iltapäivää, Oikawa”

Tooru astui sisään, tervehti Sachikoa ja toista huoneessa olevaa tyttöä ja valitsi istumapaikkansa Mattsunin vasemmalta puolelta siten, että hän istui kasvot kohti ovea.

”Tunnetteko te toisenne?” Sachiko kysyi Mattsunilta ja Toorulta.

”Valitettavasti, olin tuon idiootin kanssa samassa lukiossa ja samassa lentopallojoukkueessa” Mattsun sanoi liioitellun vakavasti. Tooru tiesi että hän vitsaili.

”Olet julma, Mattsun.”

”Sinä kestät sen.”

”Odotamme vielä…” Sachikon lause jäi kesken, kun edelleen avoimesta ovesta astui sisään harmaahiuksinen poika.

Toorun sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi, kun hän kääntyi ja tunnisti henkilön. Nyt hän ainakin tiesi kuka “sammakko” oikein oli.

”En kai ole myöhässä? Hyvää iltapäivää kaikille, erityisesti sinulle Tooru-chan!” Sugawara kajautti ja iski silmää Toorulle koko toimikunnan edessä.

Mattsun tyrskähti. Silmänisku oli Toorun sydämelle liikaa. Hän tunsi tuskallisen selkeästi, kuinka puna levisi hänen koko naamalleen. Tooru-chan!!! Mikä ihme Sugawaraan oikein oli mennyt? Tuota lempinimeä hänestä käytti vain äiti. Sugawaran ilkikurinen virne näytti törkeän hyvältä. Se ei auttanut asiaan. Se siitä “tutustu lähemmin Sachikoon ja unohda Sugawara” -suunnitelmasta. Sugawara oli myös toimikunnassa ja Toorun olisi pakko tehdä hänen kanssaan yhteistyötä seuraavat kaksi kuukautta.

“Iltapäivää, Suga-kun. Näköjään tunnet jo muut toimikuntalaiset”, Sachiko palautti tilanteen kylmänviileästi takaisin maan pinnalle.

Toorukin sai ajatuksensa takaisin kasaan ja kaivoi tietokoneensa esiin. Sugawara valitsi paikan Toorua vastapäätä, toisen tytön vierestä. Sachiko istui pöydän päässä tytön ja Mattsunin välissä.

“Kyllä kyllä, pelasimme Oikawan ja Matsukawan joukkuetta vastaan meidän kolmannen lukiovuoden aikana kaksi virallista ottelua. Eka me hävittiin, toinen voitettiin”, Sugawara selitti iloisesti.

Sugawara ei sentään käyttänyt enää typerää lempinimeä, joka oli kuulostanut erittäin söpöltä tämän huulilta tulleena. Hän ja Sachiko vaikuttivat olevan hyvissä väleissä. Tooru ei oikein tiennyt miten päin olla.

“Ehkä meidän kannattaa kuitenkin aloittaa esittelykierroksella, jotta kaikki varmasti tuntevat toisensa”, Sachiko sanoi. “Minä voin aloittaa. Olen siis Yuhara Sachiko, kolmannen vuoden luokanopettajaopiskelija. Olen myös opiskelija-ainejärjestöni puheenjohtaja.”

Seuraavaksi puhui tyttö, jonka Tooru oletti olevan chat-ryhmän “yumi-chan”: “Olen Nishida Yumi, opiskelen myös luokanopettajaksi. Olen Sachiko-chanin ystävä ja samalla vuosikurssilla hänen kanssaan.”

Yumi puhui pehmeästi ja ystävällisesti hymyillen. Hän vaikutti mukavalta tytöltä, jonka kanssa oli helppo tehdä yhteistyötä.

“Minä olen siis Sugawara Kōshi, monet kutsuvat Sugaksi. Opiskelen ensimmäistä vuotta opettajaksi. Sachiko-san on tutorini. Oikawa ja Matsukawa lukioaikaisia tuttuja, kuten jo kerroin.”

Tuli Toorun vuoro. Aivan liian pian.

“Olen Oikawa Tooru, yliopiston miesten lentopallojoukkueen varakapteeni ja toisen vuoden kauppatieteiden opiskelija”, Tooru sai sanottua suhteellisen normaalisti, Sugawaran uteliaasta katseesta huolimatta.

“Matsukawa Issei, toisen vuoden kauppatieteiden opiskelija. Oltiin tosiaan Oikawan kanssa samassa lentopallojoukkueessa lukiossa.”

Myös Mattsun katseli Toorun kiemurtelua ja punehtuneita poskia uteliaasti. Tooru pohti, mitä väärää hän oli tehnyt ansaitakseen tämmöistä. Jumalille kiitos, että Sachiko aloitti kokouksen välittämättä toimikunnan poikien keskinäisistä väleistä. Hän oli täällä suunnittelemassa hyvinvointiviikkoa, ei juoruilemassa tai ihastumassa.

“Aloitetaan sillä, että päätetään jokaisen vastuualueet. Tarjolla on talous, sponsorit, ohjelma sekä markkinointi ja tiedotus. Nämä viimeiset tulevat siis samassa paketissa.”

Keskustelun päätteeksi tultiin siihen tulokseen, että Sachiko ja Mattsun vastaisivat ohjelmasta, Tooru sponsoreista, Sugawara hoitaisi talouden ja Yumi markkinoinnin ja tiedotuksen. Tooru poistui kokouksesta entistä väsyneempänä. Hän toivoi, että oli käyttäytynyt edes suurinpiirtein normaalisti. Hän ei kyllä ollut lainkaan varma asiasta. Toorun kyky reflektoida ja hallita omaa käytöstään oli heikentynyt huomattavasti Sugawaran välittömässä läheisyydessä.

Nyt oli pakko päästä kotiin rauhoittumaan. Matkalla hän kaivoi kännykkänsä esiin ja tekstasi Iwa-chanille.
« Viimeksi muokattu: 02.07.2023 12:24:51 kirjoittanut Lusikkasirri »
Ja niin / taas löydän kotiin tien / ja joukon ystävien / ja syliin kaikkein rakkaimman, ja syliin rakkaimman.
Ei Volga, Niili milloinkaan / niin pysty kohtaamaan / kuin virrat ihmissydänten, virrat sydänten.
Vuokko Hovatta - Virta

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 090
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
Onpas kiva saada Finiin uutta Haikyuu!!-tekstiä ja vieläpä jatkista! Yliopisto-AU on kivaa vaihtelua ainaisen lukioelämän rinnalla, ja parituskin vaikuttaa aikas mielenkiintoiselta. Enpä ole ennen tullut ajatelleeksikaan, että shippaisi Oikawaa ja Sugaa (ei sillä että olisin mikään aktiivinen Haikyuu!!-shippaaja muutenkaan. Välillä ölisen IwaOista + mulla on soft spot bromance-romance Noya/Tanakalle). Kiinnostaa kyllä nähdä, mitä kaikkea keksit heidän välilleen. Vanha ihastus toimii aina! Vaikka Oikawa itse ei ehkä siitä asiasta ole niin riemuissaan :D Varsinkin siksi kun sai aikoinaan pakit. No, siihen tilanteeseen on tulossa kenties muutosta!

Lainaus
Tykkään kiusata Oikawaa c:< Sugawarakin tykkää kiusata Oikawaa.
Nämä kyllä tulivat hyvin selväksi :D Voi voi Oikawa-parkaa. Toisaalta se osaa itse olla melkoinen persläpi niin halutessaan, joten ehkä se on vain oikeutettua, että vaihteeksi häntä vähän kiusataan ;D Eikä aina osu flirttikään maaliin asti! Sachiko ei lankeakaan siihen mihin moni muu tyttö lankeaisi. Hänestä ja Oikawasta voisi myös tulla mielenkiintoinen pari, jos nyt ei olisi Suga tullut sotkemaan senkin kuvion mahdollisuutta :D Mutta en mä valita, mulle kelpaa mikä vain.

Lainaus
sinä: Ilkeää, Mattsun >:(
Tässä kohdassa mä niin kuulin Namikawa Daisuken parkaisevan "Hidoi, Mattsun!" just silleen miten se Oikawaa ääninäyttelee ;D Rakastan sitä, kun ficiä lukiessa kuulee hahmojen puhuvan just niiden omilla äänillä kaikki vuorosanat, ja tässä kohdassa se tuli kyllä niin täydellisesti ♥
Toi Oikawan ja Mattsunin keskustelunpätkä oli muutenkin kiva, varsinkin se loppu, jossa Oikawa veikkaa todellista syytä sille, miksi Mattsun liittyi toimikuntaan, ja Mattsunin vastaus siihen :D

Lainaus
Nyt oli pakko päästä kotiin rauhoittumaan.
Tää on kyllä niin mood. Oli kaikki koulu- ja opiskeluvuodet ja nyt sitten työelämässäkin fiilaan tätä joka päivä :D

Mielenkiinnolla jään odottamaan, miten tarina etenee ja miten Oikawan ja Sugan suhde kehittyy :3
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Lusikkasirri

  • Pölypallero
  • ***
  • Viestejä: 228
A/N:
Larjus:
Kiitos kommentista! Ihana kuulla, että olen onnistunut Toorun persoonallisuuden kuvaamisessa. Haikyuun suhteen mä olen kyllä kunnon multishippaaja. Melkein kaikki käy, varsinkin jos shipin toinen osapuoli on Sugawara. Kaiken maailman oudot rareparit on fanituksen suola :D Nyt on tosiaan ollut kunnon Oisuga-vaihe, tosiaan sen ekan Karasuno v. Aoba Johsai -pelin takia.

Tästä tuli nyt tämmöinen homofobia ei ole kovinkaan suuri yhteiskunnallinen ongelma -AU. Musta myös todella tuntuu, etten enää ikinä kirjoita mitään imperfektissä. Verbit karkasi edelleen koko ajan preesensin puolelle. Argh. Nykyisyyden Lusikkasirri myös ei pidä siitä, että menneisyyden Lusikkasirri päätti antaa kaikille luvuillekin nimet. Nimien keksiminen on vaikeaa. Toivottavasti pidätte kuitenkin luvusta.

Kolmas luku: Suunnitelmia ja keskusteluja

sinä: Iwa-chan, auta minua, sääli minua :’(
Iwa-chan: Mitä nyt taas
sinä: Vanha lukioihastukseni ja ehkä myös mahdollisesti nykyinen ihastukseni (en myönnä mitään) Sugawara Kōshi on samassa järjestelytoimikunnassa kuin minä [sos][sos]
Iwa-chan: Tiedän, Matsukawa kertoi.
sinä: Se petturi >:(
Iwa-chan: No, kerroit ihan itse vain puolitoista tuntia Matsukawan jälkeen.
sinä: Se kutsui minua Tooru-chaniksi :000
Iwa-chan: Se on varmaan arvannut että tykkäät siitä ja käyttää tilannetta hyväkseen.
sinä: Sinun piti auttaa minua, ei tehdä tätä vaikeammaksi :c
Iwa-chan: Sinut tuntien, olet varmaan paljastanut jo koko koululle kehen olet ihastunut. Miksi tämä edes on ongelma? Pyydä Sugawaraa ulos.
sinä: En pysty. Se on yksi harvoista joka on ikinä hylännyt minun treffikutsuni. Ja minä tykkäsin siitä silloin ihan oikeasti. En ole niin epätoivoinen. Eikä se kuitenkaan tykkää musta.
Iwa-chan: No, sitten varmaan ainut mahdollisuus on päästä yli.
sinä: Sitä olen yrittänyt, ei onnistu
Iwa-chan: Enempää en osaa auttaa.
sinä: :’(

Tooru huokaisi ja laski puhelimensa pöydälle. Iwa-chanille avautuminen oli ehkä hieman auttanut, mutta Tooru ei edelleenkään tiennyt mitä tehdä. Hänellä oli ikävä Iwaizumia. Ihan vain hänen läsnäolonsa samassa kaupungissa olisi auttanut. Iwa-chan oli päässyt huippuyliopistoon Tokioon ja Tooru oli jäänyt Sendaihin. Tooru oli myös vähän kateellinen. Kunpa jokin Tokion monista lentopallojoukkueista löytäisi hänet. Tai edes jokin oikea joukkue. Tooru lähtisi vaikka Hoikkadolle, jos vain saisi pelata.

…..

Tietokoneen näyttö valaisi hämärää huonetta Kōshin ja Daichin yhteisessä asunnossa. Kōshi teki koulutehtäviä aivan liian myöhään illalla. Hänen ajatuksensa vaelsivat japanin kielen tehtävistä Oikawaan aika usein. Oikawan ilme, kun hän oli pudottanut Tooru-chan -pommin, oli ollut ehdottomasti sen arvoinen. Se oli ollut oikeastaan aika söpö. Loppukokouksen Oikawa oli vain pyörinyt ja hyörinyt eikä ollut selkeästi pystynyt keskittymään. Kōshi oli nauttinut aiheuttamastaan reaktiosta. Hänellä oli aika imarreltu olo. Ei sitä ihan joka päivä saanut katsella toisen ihastumissekoiluja ihan lähietäisyydeltä ja vielä niin, että tämä ihastuminen kohdistui nimenomaan Kōshiin itseensä. Toimikuntaan liittyminen oli ollut hyvä idea.

…..

Seuraava toimikuntakokous oli sovittu viikon päähän. Sillä välillä ei Toorun elämässä oikein tapahtunut mitään. Hän kävi treeneissä ja luennoilla ja sai jopa tehtyä salitreeninsä rauhassa. Sugawaran ruskeat silmät ja täydellinen hymy pyörivät hänen ajatustensa taustalla. Hän huomasi palaavansa usein siihen, miltä Sugawara oli näyttänyt edellisessä kokouksessa. Tooru oli nyt melko varma, että Sugawara oli erittäin tietoinen Toorun monimutkaisista tunteista. Vaikka koko keissi oli Toorusta erittäin nolo, hän jopa vähän odotti kokousta ja Sugawaran kanssa ajan viettämistä.

Yliopistosarjan kausi alkaisi pian ja Toorulla oli kädet täynnä työtä joukkueen yhteispelin hiomisessa. Hän, Akira ja joukkueen päävalmentaja pitivät useita stretegiapalavereja. Harjoituksissa Tooru käytti kaikki diplomatiataitonsa yhteishengen vahvistamiseen. Jäsenten vaihtuminen oli yliopistourheilun jokakeväinen haaste. Kevät oli kriittistä aikaa joukkueen dynamiikan muodostumiselle. Pakka piti saada kasaan tiukalla aikataululla. Jos se ei onnistunut ennen ensimmäisiä pelejä, koko kausi olisi alavireinen.

Maanantai, kokouspäivä, saapui yllättävän nopeasti. Aamutreenien jälkeen Tooru laittoi hiuksiaan liikuntasalin vessassa niin kauan, että hänelle tuli kiire syömään ennen luentoa. Viimeisen luennon jälkeen Tooru käveli samaan opiskelijoiden käytössä olevaan kokoustilaan kuin edellisellä kerralla. Tällä kertaa ovi oli jätetty auki. Hän astui sisään ja tervehti muita toimikuntalaisia. Tooru oli saapunut viimeisenä.

“Hei, Oikawa-kun. Ajattelimme jatkaa tänään ohjelman ja budjetin suunnittelua”, Sachiko tervehti.

“Seelvä”

“Näissä papereissa on sinulle ja Sugawaralle budjetin isoimmat linjat koululta. Paljonko rahaa saadaan koululta ja kuinka ison tapahtuman saamme järjestää. Menkää tuohon viereiseen, pienempään kokoustilaan, niin me jatkamme ohjelman kanssa täällä. Tulkaa heti kysymään, jos on kysyttävää”, Sachikon puhetulva hukutti Toorun.

Budjetti? Rahat koululta? Kahdestaan Sugawaran kanssa toiseen huoneeseen! Tooru otti paperit ja kääntyi katsomaan Sugawaraa. Tämä oli jo noussut ja odotti Toorun tokenemista.

“Hyvä idea, Sachiko-san! Mennään, Oikawa”, Sugawara sanoi.

“Öh, joo…” Tooru sai kakistettua.

Tooru seurasi Sugawaraa toiseen huoneeseen. Sugawara avasi oven, asetti laukkunsa pöydälle ja istahti alas.

“Ruvetaanpa hommiin! Annatko ne paperit?”

Sugawaran ääni, keho, kaikki olivat Toorulle liikaa. Hän ojensi paperit mykkänä. Jotenkin Tooru sai itsensä istumaan Sugawaran viereen.

“Katsotaan aluksi näitä rahoja, niin tiedetään perustiedot”, Sugawara veti keskustelua.

“Joo”

Nyt oli ryhdistäydyttävä.

Tooru ja Sugawara tutkivat huolellisesti paperit ja budjetin raamit.

“Näyttää aika realistiselta. Jotain tälläistä odottelinkin. Jos saamme sponsoreita niin paljon, että pystymme kattamaan yhden neljäsosan kuluista, pystymme järjestämään ihan hyvän tapahtuman”, Sugawara analysoi. “Kunhan tuon toisen huoneen ideat eivät lähde liian laukalle.”

“Joo, oletko ennen järjestänyt tämmöisiä tapahtumia?” Tooru kysyi. “Kuulostat niin varmalta.”

“En, minähän vasta aloitin täällä. Mutta Sachiko-san oli ehtinyt jo vähän kurkkia noita, jotta hänellä olisi parempi käsitys siitä, mitä voidaan toteuttaa. Hän selitti minulle näitä viime viikolla”, Sugawara selitti.

“Miksi muuten aloitit vasta nyt? Mehän valmistuimme jo vuosi sitten?”

“En päässyt ykkösellä sisään sinne, minne olisin halunnut. Pidin välivuoden ja opiskelin pääsykokeeseen. Tein myös jonkin verran töitä yhden alakoulun lentopallokerhossa.”

“Minne olisit halunnut?”

“Tokioon.”

“Niinhän me kaikki.”

“Jäin niin kauaksi sisäänpääsystä, että päätin madaltaa tavoitteitani. Täällä on onneksi ollut todella kivaa. Kurssit ovat kiinnostavia ja opiskelukaverit mukavia.”

“Hyvä, että olet viihtynyt”

Toorun päässä pyöri. Tässä hän kävi keskustelua Sugawara Kōshin kanssa eikä Tooru ollut yhtään nolo tai outo. Se oli yllättävän mukavaa. Onneksi hän oli päätynyt ottamaan sponsorivastuun, johon kuului paljon yhteistyötä talousvastaavan kanssa.

“Ja onhan sitä ihan mukavaa asua lähellä perhettä. Miksi sinä olet täällä?” Sugawara kysyi.

“En ole vielä saanut ammattilaissopimusta mistään. Yliopiston joukkueessa pelaaminen on tällä hetkellä paras mahdollisuuteni. Kykyjenetsijät käyvät säännöllisesti yliopistosarjan peleissä. Kauppatieteet ovat B-suunnitelma.”

“Fiksua! Toivottavasti tänä vuonna nappaa!” Sugawara hymyili.

Tooru ei voinut kuin nyökätä.

“Pitäisikö meidän seuraavaksi suunnitella sponsoreita? Voitaisiin kirjoitella pari hakemustakin.” Sugawara palautti keskustelun takaisin aiheeseen. Tooru olisi halunnut kuulla enemmän Sugawaran kuulumisia, mutta päätti olla viivyttelemättä.

“Juu, minulla onkin jo pari ideaa.”

Sugawara ja Oikawa etsivät yrityksiä, joita voisi kiinnostaa mainostaa itseään kauppa- tai kasvatustieteiden opiskelijoille. He olivat hyvä tiimi. Sugawara osasi kirjoittaa hyviä hakemuksia; Oikawa hoiti laskutoimitukset. Aina välillä keskustelu siirtyi muihinkin aiheisiin, kuten lentopalloon ja vanhoista lukiotutuista juoruiluun.

“Vai on Sawamuralla tyttöystävä”, Tooru päivitteli pyörittäen päätään.

“Kaikki jotka tunsi Daichin ja Yuin kolmosvuonna näki sen kilometrien päähän. Ne kaksi pyörivät toistensa ympärillä sen verran ahkerasti koko ajan.”

“Vai sellaista.”

“Siitä tulikin mieleeni, onko sinulla ketään? Tyttöystävää, poikaystävää, säätöä?” Sugawara kysyi yllättäen.

Hänen silmiinsä syttyi tuttu ilkikurinen hehku, jota Tooru vähän pelkäsi. Se ei tietänyt hyvää, ei kentällä, eikä siviilissä. Toorun posket syttyivät taas palamaan.

“Ei ole tällä hetkellä ketään…” Tooru vastasi välttäen Sugawaran katsetta.

Miksi Sugawara kysyi tälläisiä?

“Ei minullakaan. Meidän ainejärjestössä ei ole tarpeeksi hyvännäköisiä poikia”, Sugawara kevensi tunnelmaa vähän kiltimmällä virnistyksellä.

“Ammatinvalintakysymys” Tooru naurahti.

“Jep, ihan oma syy.”

He molemmat nauroivat. Sugawaran nauru oli iloinen ja söpö. Perhoset Toorun vatsassa lepattivat. Ne tuntuivat aika mukavilta. Sugawara katsoi kelloa.

“Eiköhän me olla ahkeroitu jo ihan tarpeeksi. Kello on jo seitsemän.”

“Totta, mennään takaisin muiden luo niin päästään joskus kotiinkin”, Tooru valehteli. Hän ei todellakaan halunnut kotiin. Ainakaan yksin. Ei, hän ei ollut kutsumassa Sugawaraa luoksensa. He kuitenkin nousivat, keräsivät kamansa ja siirtyivät Mattsunin, Sachikon ja Yumin luokse toiseen kokoushuoneeseen.

“Päästiin hyvin alkuun, Sachiko-san. Kirjoitettiin pari hakemusta ja tehtiin budjettia valmiimmaksi”, Sugawara raportoi ja istuutui Sachikon viereen näyttääkseen heidän edistymistään. Tooru asettui pöydän toiselle puolelle kuuntelemaan. Sugawaran ääni vei Toorun aivot yhdeksennelle pilvelle, kunnes Mattsun tökkäsi häntä kylkeen.

“Maa kutsuu, Oikawa”, Mattsun sanoi. “Nyt tehdään hommia, ei haaveilla pojista!”

“Mattsun!” Tooru huudahti ja väisti pojan kättä. “Minä käyttäydyn täysin normaalisti!”

“Et käyttäydy.”

“Kylläpäs!”

“Vakuuttelusi vain vahvistaa sitä, että valehtelet.”

Sugawara ja Sachiko olivat keskyttäneet keskustelunsa ja katsoivat Mattsunia ja Toorua. Toivottavasti Sugawara ei ollut kuullut mitä Mattsun oli sanonut. Tooru päätti vaihtaa puheenaihetta.

“Yuhara-san, olemmeko valmiita tämän päivän osalta?”

“Teidän suunnitelma näyttää hyvältä. Mekin saatiin tehtyä hyvin ohjelmaa. Kaikki suunnitelmat ovat sähköisesti meidän kansiossa. Sovitaan vielä seuraava kokousaika, niin voidaan lähteä kotiin”, Sachiko vastasi.

Seuraava kokous sovittiin ja tytöt ja Sugawara jatkoivat opettajaopiskelijoiden kerhotilaan. Tooru ja Mattsun jäivät kokoushuoneeseen hetkeksi kahden. Tooru oli jo avaamassa ovea ja lähtemässä, kun Mattsunin ääni pysäytti hänet.

“Tykkäät Sugawarasta, vai mitä.”

Toorun suusta tuli ulos vain epämääräinen kasa ääniä.

“Ajattelinpahan vain kertoa” Mattsun hymyili yllättävän ystävällisesti. Tooru oli odottanut kiusoittelua.

"Ööh niin kai joo”, Tooru myönsi. Hän oli myöntänyt jo Iwa-chanillekin.

“Toivottavasti se tajuaa tällä kertaa, että kanssasi kannattaa olla”, Mattsun sanoi ja lähti. Tooru jäi seisomaan ja katsomaan. Tämä ei ollut heille tavallista toimintaa. Yleensä hän ja Mattsun kiusoittelivat toisiaan melkeinpä kilpaa. Mattsunin lausahdus ei ollut kuulostanut kateelliselta. Ainoastaan siltä, että tämä halusi Toorulle pelkkää hyvää. Tooru ei ollut tottunut näin kiltteihin kommunikaatiotapoihin kavereidensa kanssa. Varsinkaan vanhojen lentopallokavereiden Aoba Johsaista.
« Viimeksi muokattu: 02.07.2023 12:24:31 kirjoittanut Lusikkasirri »
Ja niin / taas löydän kotiin tien / ja joukon ystävien / ja syliin kaikkein rakkaimman, ja syliin rakkaimman.
Ei Volga, Niili milloinkaan / niin pysty kohtaamaan / kuin virrat ihmissydänten, virrat sydänten.
Vuokko Hovatta - Virta

Lusikkasirri

  • Pölypallero
  • ***
  • Viestejä: 228
Editoin alkutietoja. Jos Oikawa aloittaa toista vuotta yliopistossa ja Sugalla on ollut yksi välivuosi, valmistumisesta on kulunut vain vuosi. Matikka ei selkeästikään ole mun vahvuus.  ???
Ja niin / taas löydän kotiin tien / ja joukon ystävien / ja syliin kaikkein rakkaimman, ja syliin rakkaimman.
Ei Volga, Niili milloinkaan / niin pysty kohtaamaan / kuin virrat ihmissydänten, virrat sydänten.
Vuokko Hovatta - Virta

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 090
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
Toi A/N on kyllä niin iso mood 😅 Mulla tosin niin päin, että jos yritän kirjoittaa jotain preesensissä, siirryn aina jossain välissä kuitenkin imperfektiin, ja sitten joudun korjailemaan vääriä aikamuotoja jälkikäteen. Ficin osien nimien keksiminen on sekin ihan hirveen työlästä (mäkin aloin nimetä yhden jatkiksen joka osan ja kaduin sitä päätöstä hyvin nopeasti 🙈).

Lainaus
Hänellä oli ikävä Iwaizumia.
:< ♥ Voi pientä.

Lainaus
Kōshi oli nauttinut aiheuttamastaan reaktiosta.
Suga sinä senkin kieroilija :D On olevinaan kaikille niin kiltti ja avulias ja viaton, mutta sitten nauttiikin siitä kun saa toisen pasmat vähän sekaisin. Mut ehkä Oikawa on vähän ansainnutkin sen.

Siinä, kun Oikawa ja Sugawara miettivät budjettia kahdestaan, alkoi vähän naurattaa kun Oikawa käyttäytyy melkein kuin joku esiteini ensi-ihastuksensa seurassa :D Aika söpöö. Vaikka kyllä hän sitten sai vähän ryhdistäydyttyä ja jopa puhuttua normaalisti Sugan kanssa. Vaikka päänsisäiset ajatukset olivatkin edelleen samaa sarjaa. Hauska ja mielenkiintoinen tällainen kontrasti, kun miettii sitä miten Oikawa yleensä itsensä esittää.

Lainaus
“Minne olisit halunnut?”
“Tokioon.”
“Niinhän me kaikki.”
Minä jonka pitkään ja hartaasti suunniteltu Tokion reissu meni pieleen koronan ja sen rajoitusten takia: Fiilaan 🥲 🥲 (Ehkä ens vuodelle saisi järkättyä kaiken taas niin, että voisi niin pitkän reissun tehdä...)

Lainaus
“Pitäisikö meidän seuraavaksi suunnitella sponsoreita? Voitaisiin kirjoitella pari hakemustakin.” Sugawara palautti keskustelun
Lause tuntui tässä kohdassa katkeavan kesken. Puuttuuko siitä kenties jotakin? Ainakin piste uupuu ja muutenkin jää ainakin minun mielestäni lause vähän niin kuin kesken.

Lainaus
“Tykkäät Sugawarasta, vai mitä.”
Toorun suusta tuli ulos vain epämääräinen kasa ääniä.
“Ajattelinpahan vain kertoa”
Ei ole selvästikään Suga ainoa, joka tykkää ainakin vähän tökkiä Oikawaa :D Koska vaikka miten Mattsun hymyilis ystävällisesti ja muuta niin kyllä tossa silti on mun mielestä sellainen pieni kiusoittelun sävy. Mutta ihanaa että Mattsun kannustaa ja tukee!

Lainaus
Tooru ei ollut tottunut näin kiltteihin kommunikaatiotapoihin kavereidensa kanssa. Varsinkaan vanhojen lentopallokavereiden Aoba Johsaista.
En ole minäkään XD Vaikka on se kiva kun kaverisuhteetkin kypsyvät, jos niin voi sanoa. (Oon kyllä silti samaan aikaan sitä mieltä, että vittuilu voi olla välittämistä ihan yhtä paljon kuin avoin välittäminekin :D)
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Grenade

  • Fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 557
  • ava+bannu Ingrid
Vähän hihkuin innosta, kun huomasin, että tänne oli putkahtanut uutta Haikyuu!!-ficciä! Ja onpa mielenkiintoinen paritus, oon tähän törmännyt jonkun verran, mutta en ole itse pahemmin ajatellut asiaa. Mutta totta kai Oikawa ja Sugawara, kaksi nättiä setteriä ja ovelia kettuja molemmat, voisivat päätyä yhteen. :D

Lainaus
Eikä siitä, että Sugawara oli hylännyt hänen treffipyyntönsä tämän samaisen pelin jälkeen.
Uuuu, draamaa! Tykkään siitä, että Oikawa on heti ollut pyytämässä toista treffeille, ihanan suoraa.

Lainaus
Iwa-chan oli sanonut silloin, että Tooru oli Sugawaran mielestä varmasti ärsyttävä.
LOL, Iwaizumi varmasti tietää ihan lähietäisyydeltä, miten ärsyttävä Oikawa osaa olla. :D

Mahtia, että pojat pääsi näin nopeasti samoihin tilanteisiin ja musta on erityisen herkullista, että Oikawa on niin selvästi lääpällään. Voihan häntä, eiköhän se vielä aurinko paista hänenkin risukasaansa! Missäköhän vaiheessa Sugawaran vitsailu toisen kustannuksella mahtaakin kääntyä vähän toiseen suuntaan, hih.

Kivaa, että asiat etenevät ja päästiin jo samoihin juttuihin mukaan, tekemään yhteistyötäkin. Tykkäsin myös yksityiskohdasta, että Daichi ja Suga on kämppiksiä ja Daichi seurustele Yuun kanssa, miten sööttiä! Kivaa, että Suga ja Daichi on näin läheisiä vielä lukion jälkeenkin, että ihan jakavat kämppää.

Jään seurailemaan, mitä olet kehitellyt heidän pään menokseen. Kiitos tästä! ^^
Hyppää lehtikasaan!

Lusikkasirri

  • Pölypallero
  • ***
  • Viestejä: 228
Kiitos kommenteista Larjus ja Grenade!

Korjasin kohdan, jossa lause oli jäänyt kesken. Kiitos kun huomasit ja kerroit! Olin varmaan lisännyt tuon kohdan väliin myöhemmin ja unohtanut saattaa sen loppuun. Minulla ei ole tosiaan betaa, eli pitää jatkossa kyllä oikolukea huolellisemmin.

Nelosluku on työn alla, pitää vain keksiä, mitä seuraavaksi tapahtuu, lol.
Ja niin / taas löydän kotiin tien / ja joukon ystävien / ja syliin kaikkein rakkaimman, ja syliin rakkaimman.
Ei Volga, Niili milloinkaan / niin pysty kohtaamaan / kuin virrat ihmissydänten, virrat sydänten.
Vuokko Hovatta - Virta

Lusikkasirri

  • Pölypallero
  • ***
  • Viestejä: 228
A/N: Neljäs luku! Jee! Tahti on vähän hidastunut; en oikein tiennyt, miten päättäisin tämän luvun. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen tähän, vaikka se jäi hieman lyhyemmäksi kuin aikaisemmat luvut. Toivottavasti tekin pidätte!

Neljäs luku: Lentopalloa ja valokuvia

Miyagin yliopiston miesten lentopallojoukkueen ensimmäinen virallinen peli lähestyi. Tooru ei tehnyt muuta kuin harjoitteli, kävi pakollisilla luennoilla ja nukkui. Hän joutui jättämään välistä yhden suunnittelukokouksenkin Sachikon erikoisluvalla harjoitustensa takia. Tooru alkoi ilokseen huomata, että hänen ja Akiran tekemä työ oli alkanut kantaa hedelmää. Joukkueen yhteispeli alkoi löytää uomaansa ja heillä oli harjoituksissa yleensä todella hauskaa. Valmentajan kehut paransivat Toorun itseluottamusta, vaikka se oli hyvin usein ennen peliä aivan pohjamudissa.

Peli sujui kaikesta stressistä huolimatta hyvin. Harjoituspeleistä oli opittu ja Miyagi onnistui nappaamaan Toorun ansiosta kaksi ensimmäistä erää tasatilanteista huolimatta. Kolmannen erän he hävisivät, mutta neljäs ja viimeinen päättyi Miyagin voittoon. Täydellinen aloitus kaudelle. Tooru oli hyvällä tuulella vielä pari päivää myöhemmin, kun hänen siskonsa pyysi häntä viemään Takerun lentopallotreeneihin. Tooru suostui mielellään; Takerun harjoituksia oli aina hauska katsoa. Toorun sisko oli yksinhuoltaja. Vaikka Takeru oli jo 11-vuotias, Tooru auttoi silti siskoaan aina kun voi.

“No Takeru, onko hyppykorkeutesi parantunut?” Tooru kysyi kun hän ja Takeru kävelivät Takerun alakoulua kohti.

“On se. Olen meidän joukkueen paras torjuja.”

“Vai että keskitorjuja. Etkö seuraakkaan enosi jalanjäljissä ja ryhdy passariksi?” Tooru kysyi melkein loukkaantuneena.

“En. Passaus on tylsää. Ja sinä olet passari.”

“Kuinka sinä kehtaat?”

“Helposti.”

Keskustelun aikana Tooru ja Takeru pääsivät koulun liikuntasalin oville ja astuivat sisään. Tooru katsoi, että Takeru pääsi pukuhuoneeseen ja siirtyi itse hallin katsomon eturiviin kännykkä valmiina. Toorun sisko pääsi Takerun treeneihin niin harvoin, että Toorun piti ottaa aina kuvia kun oli katsomassa. Viime kerrasta olikin jo ikuisuus. Pojat olivat vielä pukkarissa, eikä valmentajiakaan näkynyt, joten Tooru päätti selailla hetken puhelintaan ja ottaa pari selfietä. Instagramhetki päättyi kuitenkin nopeasti, kun Tooru kuuli erittäin tutun äänen kutsumassa häntä nimeltä.

“Oikawa, mitä sinä täällä teet?” Sugawara Kōshin ääni alhaalta kentältä hätkähdytti Toorun takaisin todellisuuteen. Hän melkein pudotti kännykkänsä katsomon lattialle.

“Sugawara! Mitä sinä teet täällä?” Tooru panikoi. Mitä Sugawara tosiaan teki Takerun harjoituksissa?

“Valmennan täällä poikien joukkuetta, niin kuin kerroin viimeksi kun tavattiin.”

“Et ole kyllä ennen valmentanut Takerua.”

“Ai Oikawa Takeru-kun on sinulle sukua. Sitä minä vähän ajattelinkin.”

“Siskoni poika.”

“Ja sinä olet ilmeisesti katsomassa harjoituksia. Hauskaa että teillä on yhteinen harrastus. Autatko Takerua usein?”

“Ei se enää huoli minun neuvoja”, Tooru naurahti.

“Semmoista se välillä on”, Sugawara nauroi myös. “Nyt minun pitää mennä auttamaan päävalmentajaa. Nähdään harjoitusten jälkeen!”

“Joo”, Tooru sanoi hyvin hiljaa. Hän ei ollut varma, kuuliko Sugawara.

…..

Oikawan ilmestyminen Kōshin työpaikalle ei ollut hyvä juttu. Aluksi se oli ollut Kōshista huvittava yhteensattuma. Uusi mahdollisuus härnätä. Kōshi katui aikaisempia ajatuksiaan heti, kun Oikawa aloitti kuvaamisen. Hän oli tuskallisen tietoinen Oikawasta ja tämän kännykästä koko puolitoistatuntisen ajan. Miksi se otti noin paljon valokuvia? Eivät nämä viides-kuudesluokkalaiset hyötyisi vielä kuvista tai videoista kovinkaan paljoa. Kōshi yritti parhaansa mukaan keskittyä. Kōshi ohjasi, auttoi ja lohdutti, kun poikien iskut eivät osuneet. Hän oli elementissään ohjaamassa lapsia, mutta Oikawan ruskeiden silmien katse hänen takaraivossaan piti Kōshin varpaillaan.

Harjoitusten päätyttyä Kōshi ohjasi apuvalmentajana loppuverryttelyn. Oikawa ei ottanut enää kuvia. Kōshia se rauhoitti, mutta tämä ei selkeästi ollut lopettanut Takeru-kunin harjoitusten tarkkaa seuraamista. Kōshi tiesi, koska hän kääntyi katsomaan tätä joka viides minuutti. Ainakin. Ehkä vielä useammin. Kōshi ei ollut varma katsoiko Oikawa häntä vai sisarenpoikaansa. Ehkä molempia.

“Pojat, tulkaapas tänne. Leikitään loppuverryttelyksi hännänryöstöä. Tässä kaikille liivit”, Kōshi ohjeisti ja vahti kun pojat leikkivät. Hännänryöstö vetosi poikien kilpailuhenkeen, vaikka he olivat ehkä jo hieman vanhoja tällaisille leikeille. Pelin jälkeen Kōshi ohjasi venyttelyn ja siivouksen ja paimensi pojat pukuhuoneeseen.

“Muistakaa käydä suihkussa! Te olette jo sen verran vanhoja, että hiki haisee!” Kōshi komensi ja siirtyi itse opettajien pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet. Nyt kun poikien riehuminen ei enää vienyt hänen aivokapasiteettiaan, Oikawan ruskeat silmät palasivat hänen mieleensä. Tämä oli tapansa mukaan istunut huvittavasti kippurassa ja keskittynyt intensiivisesti. Oikawa oli selkeästi ollut innoissaan sisarenpoikansa harjoituksista. Kaikkea sitä oppikin ihmisistä. Oikawa hössöttävänä enona oli oikeastaan aika hellyyttävä.

Kōshi sai itsensä valmiiksi ja poistui pukuhuoneesta aulatilaan. Takeru ei näköjään ollut vielä valmis, koska Kōshin töihin keskittymisen pilannut ruskeahiuksinen poika seisoi aulan nurkassa muiden vanhempien seassa. Kōshi vaihtoi muutaman sanan erään isän kanssa. Samalla hän huomasi, että Oikawa heräsi ajatuksistaan ja katseli häntä. Hermostuttavaa. Keskustelu isän kanssa päättyi, Kōshi toivotti muillekin vanhemmille hyvää päivänjatkoa ja lähti kävelemään kohti ovia. Hänelle oli tullut yhtäkkiä sellainen olo, että hän ei halunnut jutella Oikawan kanssa. Oikawa kuitenkin lähestyi häntä.

“Etkö halunnutkaan jutella?” Oikawa kysyi. Kōshi oli melkein varma, että Oikawalla oli kyky haistaa hänen yhtäkkinen epävarmuutensa. Miksi se muuten hymyilisi noin hirveän leveästi? Kōshi ei pitänyt asetelman kääntymisestä. Hän oli pitänyt lankoja käsissään ennen tätä päivää. Miksi hänen piti valmentaa juuri Takerua?

“Öh, näytit siltä, ettet halunnut.”

Hätävalhe.

“Aijaa”, Oikawan hymy hyytyi. Oliko Kōshin valhe osunut arkaan paikkaan?

“No, tulkitsin selkeästi väärin. Mitä kuuluu? Et ollut viime suunnittelukokouksessa”, Kōshi paikkasi nopeasti.

“Olen harjoitellut hulluna. Yliopistosarja alkoi toissapäivänä. Me voitettiin.” Oikawa hymyili jälleen, ehkä hieman epävarmemmin.

“Onnea! Toivottavasti pääset nyt seuraavaan kokoukseen”, Kōshilta lipsahti. Totta jos puhuttiin, edellisessä kokouksessa, jossa Oikawa ei ollut ollut, oli ollut tylsää. Sponsorihakemusten kirjoittaminen yksin oli ollut yllättävän ankeaa.

“Joo, seuraavaan peliin on vielä aikaa. Ja tärkein työ on nyt tehty. Joukkueen ryhmähenki on hyvä ja itseluottamus voiton myötä koholla. Joten meillä ei ole enää niin paljon treenejä”, Oikawan hymy leveni tämän selittäessä suosikkiaiheestaan. Kōshikin hymyili, ihan vain vahingossa.

“Kuulostaa hyvältä. Mainitsit aikaisemmin, etten ole ennen valmentanut Takeru-kunia. Olit oikeassa. Tässä koulussa lapset siirtyvät joukkueesta toiseen luokka-asteiden mukaan. Pienimpien joukkueessa ovat 1-2-luokkalaiset, välissä 3-4-luokkalaiset ja tässä isoimpien joukkueessa 5-6-luokkalaiset. Takeru-kun siirtyi nyt viidennelle eli minun joukkueeseeni”, Sugawara selitti, miksei häntä ollut viime vuonna näkynyt Takerun treeneissä.

“Aivan, niin tottakai. Niin se oli jo silloin kun minä olin ala-asteella. En ole vielä tätä ennen ehtinyt käydä täällä lukuvuoden alun jälkeen. Siksi en tienny, että valmennat Takerua”, Oikawa ei ollut näköjään ajatellut asiaa lainkaan harjoitusten aikana. Kōshi hymyili jälleen, tällä kertaa hieman leveämmin.

“Tooru, tunnetko sinä Suga-sanin?” Takeru-kunin ääni katkaisi keskustelun.

“Takeru!” Oikawa huudahti. “Mistä sinä ilmestyit?”

“Pukuhuoneesta.”

“Niin tietenkin.”

Kōshia nauratti. Hänellä oli jo paljon itsevarmempi olo. Takerun saapuminen lievitti ehkä hieman kiusallista tunnelmaa.

“Kyllä, me tunnemme. Pelasimme kaksi kertaa virallisesti toisiamme vastaan lukiossa. Ja nyt olemme samassa yliopistossa”, Kōshi päätti selittää, kun Oikawasta ei näyttänyt tulevan ulos mitään järkevää.

“Aijaa.”

Takeru-kun oli suorasanainen lapsi. Kōshi piti hänestä. Hän oli ahkera ja halusi kehittyä. Selkeästi sukua Oikawalle.

“Minä voisin lähteä nyt kotiin. Oli hauska nähdä!” Kōshi päätti lähteä. Hän oli väsynyt; lasten paimentaminen oli kovaa työtä.

“Meidänkin pitää mennä kotiin. Takerun on paras mennä aikaisin nukkumaan. Et kasva ilman unta.”

Takeru-kun ei kuulostanut siltä, että haluaisi aikaisin nukkumaan, mutta ryhmä poistui koulusta. Risteyksessä Kōshi lähti eri suuntaan.

“Hei sitten! Nähdään kokouksessa!” Kōshi huikkasi ja ehti nähdä Oikawan poskien vaihtavan väriä. Se sai hänenkin rintansa lämpenemään.

…..

“Kotona ollaan!” Kōshi huikkasi ovelta riisuessaan kenkiä.

“Hei!” Daichin ääni kuului tämän huoneesta. Kōshi käveli ovelle ja koputti.

“Voinko tulla sisään?”

“Joo!”

Kōshi avasi oven. Daichi istui sängyllään, puhelin kädessä. Hänen kasvoillaan oli kaiken paljastava hymy.

“Tekstaatko Yuille?”

Daichin korvat punehtuivat.

“Joo…”

“Arvasin! Hehee!” Kōshi nauroi tökkäsi Daichia kylkeen. “Oli minulla asiaakin. Arvaa missä tänään törmäsin Oikawaan?”

“Tulit töistä, eikö niin? Sielläkö?”

“No joo.”

“Et kuulosta iloiselta.”

“Sen sisarenpoika pelaa joukkueessa ja Oikawa otti ihan koko ajan kuvia! Ei ole normaalia tuollainen.”

“Hermostuttiko se?” Daichi kysyi. Oli Kōshin vuoro punastua.

“Et muuten tulisi valittamaan minulle, jos se ei olisi herättänyt jotain.”

“Totta…” Kōshi myönsi. Hänellä taisi olla ongelma.
« Viimeksi muokattu: 19.05.2023 22:07:17 kirjoittanut Lusikkasirri »
Ja niin / taas löydän kotiin tien / ja joukon ystävien / ja syliin kaikkein rakkaimman, ja syliin rakkaimman.
Ei Volga, Niili milloinkaan / niin pysty kohtaamaan / kuin virrat ihmissydänten, virrat sydänten.
Vuokko Hovatta - Virta

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 090
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
Hyvän mittainen osahan tämäkin on! Eipä niiden aina tarvitsekaan olla saman pituisia.

Kiva juttu kun olit ottanut Takerun mukaan tähän tarinaan! Animea katsellessa naureskelin hänen ja Toorun väliselle vuorovaikutukselle, niin oli ihana huomata että tässä oli samanlaista lisää! 😍 Ja vai että Suga valmentaa Takerua... Hänen ja Toorun elämät ovat kyllä kietoutuneet melkoisella lailla yhteen, ihan kuin kohtalo oikein vaatisi, että he ovat yhdessä! :D Voiko tätä kaikkea pitää enää sattumana (toki kun ficistä kyse niin mikään ei ole sattumaa ;D).

Lainaus
Kōshi oli melkein varma, että Oikawalla oli kyky haistaa hänen yhtäkkinen epävarmuutensa. Miksi se muuten hymyilisi noin hirveän leveästi? Kōshi ei pitänyt asetelman kääntymisestä. Hän oli pitänyt lankoja käsissään ennen tätä päivää.
Vaikkei Suga pidäkään siitä, että asetelmaan tuli muutos, minusta se on vain hauskaa :D Niin kivaa kuin Suga kiusoittelemassa/härnäämässä Toorua olikin, on erittäin tervetullutta että roolit vähän vaihtuvat. Sillä lailla heidän suhteensa pääsee parhaiten muuttumaan nykyisestä ja ehkä lopulta etenemään siihen, mitä Tooru vuosia aikaisemmin olisi halunnut? Selvästi alkaa olla uusia tunteita pelissä mukana, niin kuin koko ficin otsikkokin vihjaa 8) (Nyt tosin tuli mieleen vain se pienenä meeminä/fandom-incorrectinakin pyörinyt "I have feelings for you - not telling which ones though" XD Sekin omalla tavallaan sopii tähän tarinaan ainakin tässä alkuvaiheessa.)
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Lusikkasirri

  • Pölypallero
  • ***
  • Viestejä: 228
A/N: Kiitos taas kommentista Larjus! Kommenttisi ovat ihanan kannustavia. Tässä vaiheessa kun on juuri julkaisemassa, yleensä vähän jännittää ja kirjoitan ulos sitä jännitystä näihin alkukommentteihin. Ei varmaan myöskään pitäisi julkaista mitään kello 21:n jälkeen, koska yöllä, unta odotellessa, tulee aina parhaat ideat. Ainakin viimeksi tuli. Varsinkin, jos tuntuu siltä, että teksti ei ole vielä ihan valmis. Mutta täällä sitä taas ollaan, klo 22.45 julkaisemassa. Tässä luvussa kiusalliset yhteensattumat jatkuvat  ;D (ihan niinkuin koko fikki ei olisi niitä täynnä...)



Viides luku: Alkoholin vaikutukset ovat usein epätoivottuja

Tooru saattoi Takerun kotiin ja lähetti siskolleen kaikki kuvat joissa Takeru oli. Sisko kiitteli jälleen vuolaasti ja Tooru vähätteli jälleen panostaan. Takeru selitti äidilleen, että Tooru-eno tunsi hänen valmentajansa. Tällä kertaa Sugawara ei ollut paikalla paikkaamassa, joten Tooru sai selittää suhteensa ihastukseensa ihan itse. Toorun sisko taisi arvata Toorun tunteet Sugawaraa kohtaan. Tooru ei ollut ikinä pystynyt piilottamaan häneltä mitään. Isosiskot olivat joskus sellaisia.

Tooru jäi kuitenkin iltapalalle ja kertoi opinnoistaan ja lentopallojutuistaan. Sisko ja Takeru kuuntelivat. Heillä oli mukava ilta. Kotiin lähtiessä, kun Takeru oli jo pesemässä hampaita, sisko saattoi Toorun eteiseen.

“Onnea sen Sugawaran valloitukseen.”

“Ääh, älä nyt sinäkin aloita.”

“Kyllähän minun on pakko toivoa, että veljelläni on parempi tuuri miesten kanssa kuin minulla.”

“No kiitos.”

“Hyvää yötä!”

“Hyvää yötä.”

Kotiin päästyään Tooru selasi niitä kuvia, joissa Sugawara näkyi.

…..

Kōshi ja Haru tanssivat sydämiensä kyllyydestä. He olivat opettajaopiskelijoiden perinteisissä ensimmäisen vuosikurssin ensimmäisissä bileissä. Heidät oli päivällä kastettu virallisesti ainejärjestön jäseniksi ja nyt oli jatkojen aika. Valot vilkkuivat, musiikki soi eikä Kōshi ajatellut Oikawaa lainkaan. Viimeisimmästä kohtaamisesta Kōshin työpaikalla oli jo muutama päivä, hän ja Haru (vain kaveri) olivat huojentavasti ainoat pojat lähietäisyydellä. Ei tarvinnut ajatella ketään tai mitään. Kōshi sai vain tanssia.

Illan edetessä Kōshi tuli enemmän ja enemmän humalaan. Kun Haru lähti kahdentoista aikaan kotiin, Kōshi lyöttäytyi vuosikurssinsa tyttöjen porukkaan tehtyään aluksi selväksi, että halusi ainoastaan tanssia, ei iskeä ketään tytöistä. Hän päätyi myös häätämään yhden hieman liian limaisen miehen heidän luotaan. Tämä sinetöi tyttöjen luottamuksen Kōshiin ja heillä oli hauskaa pilkkuun asti.

Pilkun myötä tytöt lähtivät jatkamaan iltaa jonnekin. Kōshi päätti lähteä kotiin. Bussipysäkille päästyään hän tajusi tarkistaa vyölaukkunsa sisällön. Kotiavaimia ei ollut missään. Kōshi sumuiset aivot kävivät läpi vaihtoehtoja. Daichi oli sanonut menevänsä Yuille yöksi. Haru asui vielä porukoilla. Oman perheen asunto oli aika kaukana, eikä sinne tähän aikaan päässyt järkevästi bussilla…

Oikawa Toorun kasvot nousivat Sugawaran tietoisuuteen jostain aivojen sopukasta. Kännykkä ilmestyi kuin automaattisesti Kōshin käteen. Kädet etsivät yhteystiedon ja painoivat soita-nappulaa. Mitä hän oikein oli tekemässä? Puhelin tuuttasi viisi kertaa.

“Miksi ihmeessä soitat tähän aikaan vuorokaudesta?” Oikawan ääni oli uninen, söpö ja ehkä hieman ärtynyt.

“Missä sinä asut?” Kōshi kysyi suoraan.

“Miksi sinä kysyt tuollaisia tähän aikaan vuorokaudesta?” Oikawa kysyi vuorostaan.

“Minulla ei ole avaimia, enkä pääse kotiin, koska Dachi on Yuilla panemassa.”

“Oletko kännissä?” Oikawan ääni oli muuttunut hieman huvittuneeksi.

“Joo!” Kōshi nauroi. “Oli muuten vitun hyvät bileet!”

“Missä sinä olet?” Oikawa kysyi.

“Täällä bussipysäkillä.”

“No tuo nyt ei kerro mitään. Tarvitset siis yöpaikan? Asun niissä yliopiston säätiön taloissa kauppatieteellisen rakennuksen vieressä.”

Kōshi nauroi lisää. Hän, matkalla Oikawa Toorun asuntoon. Kaikkea sitä. Kävelymatka yliopistolle ei ollut pitkä; klubi oli valittu helpon sijaintinsa vuoksi. Jalat veivät, eivätkä Kōshin aivot olleet ihan mukana siinä mitä tapahtui. Oikea rappu löytyi, koska Oikawa seisoi porraskäytävässä aamutakkiin kietoutuneena ja pelkät sandaalit jalassa.

“Ai tulit oikein minua vastaan!” Kōshi hihitti.

“Halusin varmistaa, että löydät perille.”

Oikawa johdatti Kōshin hissiin. He nousivat viidenteen kerrokseen, asunnon numeroa Kōshi ei ehtinyt nähdä.

…..

Sugawara Kōshi seisoi Toorun eteisessä ja riisui kenkiään. Kello oli kolme yöllä, eikä Toorun aivotoiminta ollut kovinkaan tehokasta. Toorun sydän toimi senkin ehdolla. Se pamppaili kuin viimeistä päivää.

“Mitkä bileet teillä oli?” Tooru kysyi lämpimikseen.

“Opeopiskelijoiden initiaatiobileet! Olen nyt virallisesti jäsen! Meidät kastettiin raa’alla makaronilla ja niitä meni ihan joka paikkaan!” Sugawara selitti iloisesti.

“Minä kaivan sinulle futonin.”

Tooru pakeni paikalta. Kännissä iloisesti höpöttelevä Sugawara oli uutta, johon Toorun täytyi totutella hetken. Futon ja vuodevaatteet löytyivät kaapin perukoilta, aseteltiin lattialle ja Tooru pakotti Sugawaran syömään ja juomaan jotain.

“Ei minulla ole nälkä!”

“Kadut huomenna, jos et syö nyt.”

“No kai minä sitten. Jos on kerran pakko.”

“On.”

Tooru vahti ja sai Sugawaran peiton alle. Nyt häntä lähinnä ärsytti Sugawaran humalassa esiin tullut lapsellisuus. Tooru halusi vain nukkumaan. Huomenna olisi treenitkin.

“Kiitos kun sain tulla tänne yöksi”, Sugawara mumisi peiton alta.

Tooru tunsi poskiensa kuumenevan.

“Ole hyvä.”

Tooru nukahti Sugawarasta huolimatta nopeasti

…..

Kōshi heräsi valoon, päänsärkyyn ja pahaan oloon. Hän ei ollut aivan varma missä oli. Lakanat eivät olleet hänen lakanansa. Patjakaan ei tuntunut tutulta.

“Huomenta, Suga-chan~”, kuului Kōshin oikealta puolelta. Kōshin silmät rävähtivät auki. Hän kääntyi, näki Oikawan ruokapöydän ääressä aamiaisella ja tajusi missä oli. Yön tapahtumat palautuivat hitaasti pieninä palasina ja tunnelmina mieleen. Hän oli päätynyt Oikawalle kun avaimia ei ollut löytynyt mistään.

“Huomenta”, Kōshi sai kakistettua. Hänen äänensä oli käheä juhlimisesta ja laulamisesta. Oikawan kasvoilla oli juuri sellainen vahingoniloinen virne, joka syntyy, kun kaveri on krapulassa ja itse ei ole.

“Taidan mennä vessaan.”

“Mene~”

Kōshi kävi vessassa ja toivoi että olisi voinut pestä hampaat. Onneksi hän ei sentään oksentanut. Kōshi vihasi oksentamista. Hän päätyi pesemään kasvonsa. Kōshin palattua yksiön huoneen puolelle Oikawa oli asetellut hänelle lasillisen vettä valmiiksi.

“En tiedä pitäisikö minun olla kiitollinen, että minusta pidetään huolta, vai vittuiletko vain.”

“Krapulaan auttaa vain lepo ja juominen. Ota tämä vain huolenpitona.”

Oikawan ilme paljasti, ettei tämä ollut vilpittömästi huolehtimassa, ainoastaan vahingoniloinen.

“Haista paska”, Kōshi tuhahti, otti vesilasin ja joi kulauksen. “Onko sinulla särkylääkkeitä? Jäätävä päänsärky.”

“On~ Vessan kaapissa”, vahingoniloinen sävy jatkui Oikawan puheessa. Kōshi pyöritti silmiään ja haki lääkkeet. Hän istui pöydän ääreen ja löysi siltä myös puhelimensa. Kōshi katsoi kelloa ja huomasi, että Daichilta oli tullut aamupäivän aikana useita viestejä.

Daichi: Missä olet? Avaimesi ovat täällä.
Daichi: Laita viestiä heti, kun näet nämä. Olen vähän huolissani.
Daichi: Oletko hengissä??

“Avaimeni ovat näköjään onneksi kotona”, Kōshi sanoi samalla kun vastasi Dachille.

sinä: Hengissä ollaan.

“No hyvä. Olisi ollut aika perseestä, jos ne olisivat hukkuneet sinne bileisiin.”

“Niinpä.”

Kōshi söi särkylääkkeen ja joi vesilasin tyhjäksi. Nyt hänellä oli nälkä. Oikawa arvasi, mitä hän ajatteli ja tarjosi ruokaa.

“Ota mitä haluat. En minä mene vararikkoon.”

“Kiitos.”

He söivät hiljaisuudessa. Kōshin ajatukset palasivat edelliseen yöhön. Ei kai hän ollut sanonut mitään hirveän noloa? Hän ei ollut kovinkaan varma, mitä oli ilman jarruja selittänyt. Puna nousi Kōshin poskille, kun hän muisti lempinimen, jota Oikawa oli käyttänyt kun hän oli herännyt. Mitä sekin oli oikein tarkoittanut? Taisi olla hänen aikansa syödä omaa lääkettään; olihan hän aloittanut tämän nolot lempinimet -jutun.

Puhelimen soittoääni herätti heidät molemmat hieman kiusallisesta hiljaisuudesta. Daichin nimi ilmestyi Kōshin puhelimen näytölle. Kōshi vastasi.

“Hei.”

“Hei. Missä oikein olet? Et vastannut siihen kysymykseen. Eihän se nyt minulle oikeastaan kuulu, mutta halusin nyt kuitenkin varmistaa.” Daichin äänessä kuului huoli.

“Et ikinä arvaa”, Kōshi huokaisi.

“Jollain kaverillasi?”

“Niinkin kai voisi sanoa.”

“No en kyllä nyt keksi.”

“Oikawa Toorulla…”

“Miten sinä sinne päädyit?”

“Voinko selittää kun pääsen kotiin? Oikawa istuu tuossa minua vastapäätä ja virnuilee. Sen voin sanoa, että alkoholilla oli osuutta asiaan.”

“Seelvä. Teen tänään varmaan koko päivän koulutehtäviä, joten voit tulla milloin haluat.”

“Okei, nähdään sitten iltapäivällä varmaan.”

“Nähdään.”

Kyseinen puhelu oli varmaan Kōshin elämän kiusallisin. Oikawa oli katsellut häntä koko puhelun ajan ja virnuillut vahingoniloisesti.

“Hyvä, että Sawamurakin pitää sinusta huolta.”

Kōshi ei vastannut; nousi vain ja haki lisää vettä. Ehkä hänen pitäisi vain syödä nopeasti ja lähteä heti kotiin. Hän ei kestänyt enää olla Oikawan välittömässä läheisyydessä. Ja hänen piti mennä suihkuunkin ja sitä hän ei kehtaisi täällä tehdä. Kōshi päätti toteuttaa ainakin suunnitelman ensimmäisen osan ja istui takaisin tuolilleen syömään.

“Hyvä että päätit tulla tänne, etkä lähtenyt tekemään mitään typerää yöllä.”

Kōshin syöminen pysähtyi. Oikawan äänen sävy ja ilme olivat muuttuneet täysin. Tämä katsoi ikkunasta ulos ja näytti siltä, että yksikin väärä sana Kōshilta ja Oikawa Toorun sydän olisi jälleen murskana. Kōshin sydämessä muljahti.

“Kiitos kun sain tulla”, Kōshi vastasi niin ystävällisesti kuin pystyi. “En minä yleensä kännissä tee mitään kauhean typeriä juttuja.”

Jos Oikawalle soittamista ei laskettu, Kōshi lisäsi mielessään. Olihan turvallisen yöpaikan etsiminen sinänsä järkevää, mutta heidän välinsä olivat tällä hetkellä todella oudot. Kaikki oli jostain syystä hirveän kiusallista. Tai, kyllähän hän tiesi syyt. Oikawa Tooru oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihastunut Kōshiin. Toinen syy oli se, ettei Kōshi ollut omista tunteistaan enää lainkaan varma.
Ja niin / taas löydän kotiin tien / ja joukon ystävien / ja syliin kaikkein rakkaimman, ja syliin rakkaimman.
Ei Volga, Niili milloinkaan / niin pysty kohtaamaan / kuin virrat ihmissydänten, virrat sydänten.
Vuokko Hovatta - Virta

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 090
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
Lainaus
Tässä vaiheessa kun on juuri julkaisemassa, yleensä vähän jännittää ja kirjoitan ulos sitä jännitystä näihin alkukommentteihin.
Tiedän tunteen! Mutta yleensä se jännitys on (onneksi) loppujen lopuksi ihan turhaa 😊

Lainaus
Tässä luvussa kiusalliset yhteensattumat jatkuvat  ;D
Tämä toteamus ei kyllä yhtään yllättänyt, varsinkin kun otsikko oli tuollainen XD Pahimmilta kännisekoiluilta kuitenkin vältyttiin, tai ainakin siltä vaikuttaa. Mistäs sen nimittäin tietää jos Oikawa myöhemmin paljastaa, mitä kaikkea Suga on mennyt tekemään yön aikana! :D Toistaiseksi joka tapauksessa näyttää siltä, että meno ei ole ihan niin kiusallista kuin pahimmillaan voisi olla. Mutta hyvä niin. Ei tarvitse hahmojen kärsiä liikaa noloissa tilanteissa.

Lainaus
Oikawan ilme paljasti, ettei tämä ollut vilpittömästi huolehtimassa, ainoastaan vahingoniloinen.
No mutta vaikka olikin vahingoniloinen niin joka tapauksessa myös huolehti! Otti Sugan luokseen nukkumaan ja tarjosi aamupalat ja särkylääkkeetkin. Oikein vahingoniloinen kusipää ei olisi niin tehnyt. (Toki Oikawa ei ole oikeasti mikään kusipää, ja kun Suga on hänen ihastuksensa niin eihän silloin voi sanoa ei ja jättää toista yönselkään kännissä. Ja jos tarkkoja ollaan niin Sugahan ei ehtinyt erikseen pyytää yösijaa kun Oikawa sitä jo tarjosi.)

Lainaus
“Hyvä että päätit tulla tänne, etkä lähtenyt tekemään mitään typerää yöllä.”
Se oli kyllä hyvä. Eikä Oikawalle soittaminenkaan ollut niin kauhean typerää, vaikka heidän välinsä ovatkin vähän kummallisessa tilanteessa. Ehkä tämä tilanne on vain hyvä asia, pieni potku joka saa asiat rullaamaan eteenpäin ja ties vaikka suhteenkin etenemään :3 Minä ainakin suhtaudun koko juttuun vain positiivisesti vaikka hahmot itse voivatkin vähän epäröidä. Niinhän se tuppaa menemään. Kunhan Suga saa tunteensa selvitettyä itselleen (ja Oikawakin pääsee niistä varmuuteen) niin kyllä pitäisi homman edetä.
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Lusikkasirri

  • Pölypallero
  • ***
  • Viestejä: 228
A/N: Kiitos kommentista Larjus. Toivottavasti pidät myös tästä luvusta.

Tässä luvussa meni sitten vähän kauemmin :D Olin koko kesän kokoaikatöissä ja vapaa-ajan vähäinen määrä vähän yllätti. Syyskuussa alkoikin sitten yliopisto ja alkusyksy on mennyt lähinnä fuksivuoden riennoissa ja opiskellessa. Tämä on myös huomattavasti pidempi kuin mistään aikaisemmasta luvusta; tarina ei tällä kertaa antanut katkaista itseään. Mutta nyt on valmista!

Luin kesän aikana myös mangan loppuun, se oli ihana ja hyvä! <3

Imperfekti on edelleen viholliseni. Varsinkin, kun tämä valmistui hitaammina ja olen kirjoittanut välissä muuta preesensissä. Kohta ihan oikeasti kirjoitan loput luvut preesensissä kun tää on ihan hirveää, että aina kun avaa dokumentin niin joutuu korjaamaan kaikki viimeisimmän kappaleen verbit…



Kuudes luku: Toisinaan tarvitaan hieman ystävien apua

“Nähdään sitten taas joskus!” Sugawara huikkasi hymyillen ja Toorun rinnassa lämpeni. Tuo kirottu hymy. Sugawara kääntyi ja lähti laskeutumaan portaita. Tooru sulki oven ja rojahti sängylleen huokaisten syvään. Hän oli mennyt paljastamaan liikaa. Kyllähän Tooru oli ollut herättyään erittäin huojentunut tajuttuaan, että Sugawara oli turvassa hänen asunnossaan, eikä jossain kadulla kännissä odottamassa, että Daichi herää ja tulee kotiin. Mutta ei hänen ollut tarkoitus kertoa sitä Sugawaralle. Jotenkin se oli vain sillä hetkellä tuntunut todella tärkeältä. Nyt hän katui.

Tooru kääntyi katsomaan ikkunasta ulos. Sieltä näkyi taivas ja muutamia puita. Uusi huokaisu purkautui Toorun keuhkoista. Ei kai tälle voinut enää mitään. Pallo taisi olla nyt Sugawaralla. Miksi Sugawara oli edes päättänyt soittaa Toorulle? Kai tällä oli muita, paljon parempia ja läheisempiä kavereita kuin Tooru? Sugawara oli ollut kylläkin kännissä. Mutta kai tämän puhelinsoiton täytyi merkitä jotain. Ainakin sitä, että Toorun mahdollisuudet eivät olleet täysin menneet. Ehkä? Kai? Ei semmoisten ihmisten varafutoneilla nukuta, joiden kanssa halutaan pysyä vain hyvänpäiväntuttuina. Tooru ei ollut edes aivan varma, mitä halusi Sugawaralta tällä hetkellä. Parisuhdetta? Kaveruutta? Sitä, ettei Toorun systeemi menisi aivan sekaisin joka kerta kun Sugawara ilmestyi hänen näkökenttäänsä? Ystävyys voisi olla hyvä ensimmäinen askel. Ainakin yhteistyö olisi välttämätöntä toimikunnan kokousten takia.



Kōshi soitti asuntonsa ovikelloa ja valmistautui Daichin kysymystulvaan. Ovi aukesi ja Dachin vahingoniloinen naama toivotti hänet tervetulleeksi kotiin.

“Huomenta, Suga. Tervetuloa kotiin”, Daichin sanat tihkuivat huvittuneisuutta. Kōshin hiukset olivat varmasti yksi harakanpesä ja vaatteet olivat samat, joissa hän oli tanssinut koko viime yön. Kaikesta näki, että Kōshin elämän kiusallisin kotimatka oli juuri päättynyt.

“Älä sano mitään, ennen kuin olen käynyt suihkussa ja vaihtanut vaatteet!” Kōshi komensi naama punaisena marssiessaan Daichin ohi suoraan pesuhuoneeseen.

“Seelvä”, Daichi venytti sanojaan niin, että Kōshin vaatteet lensivät pesuhuoneen suljetun oven takana pyykkikoriin ja suihku kääntyi täydelle paineelle pikavauhtia, ettei hän enää kuulisi mitä Daichi sen jälkeen sanoisi. Viileä suihku huuhtoi yön hien lisäksi suurimmat tunteet pois. Puhtaisiin kotivaatteisiin pukeutuminen auttoi jättämään bile-Kōshin taka-alalle. Viimeisenä hän selvitti harakanpesähiuksensa ja tunsi olevansa jälleen kunnon kansalaisten joukossa. Päänsärkykin oli onneksi helpottanut aamusta.

Daichi odotteli keittiön pöydän ääressä Kōshia suihkusta. Ei näköjään pystynyt keskittymään koulutehtäviin, ennen kun Kōshi kertoisi kaiken viime yön tapahtumista. Kōshi istuutui toiselle tuolille huokaisten.

“Mitä haluat tietää?”

“Miten päädyit kaikista ihmisistä juuri Oikawalle?”

“Olin päässyt jo bussipysäkille, mutta huomasin viime hetkellä, että minulla ei ole avaimia mukana. Muistin, että sinä olit Yuilla ja ei Harulle voinut oikein myöskään mennä, kun se asuu vielä vanhemmillaan. Seuraava känniaivojeni ajatus oli Oikawa. Soitin sitten sille, se vastasi ja päästi sisälle. Petasi oikein vuoteen ja tarjosi aamupalaa”, Kōshi selitti koko jutun. Ei Daichilta kannattanut tämmöisiä salata. Oikawan huolenilmaisun ja sen, miltä tämä oli näyttänyt sen jälkeen hän jätti pois. Niitä sanoja ei oltu tarkoitettu muille kuin Kōshille eikä hänellä ollu vielä aikomuksia jakaa niitä muille.

“Aikamoiselta seikkailulta kuulostaa. Oliko teillä muuten hyvä ilta?”

“Joo, aika perus. Ei tapahtunut mitään kauhean ihmeellistä. Haru lähti aikaisemmin ja hengasin joidenkin tyttöjen kanssa loppuillan.”

“Hyvä, että se Oikawa otti sinut sisälle, ettei sinun tarvinnut soittaa minulle. En olisi kyllä lähtenyt avaamaan sinulle ovea silloin joskus kolmelta. Pahoittelen.”

“Juu, kai sitä olisi voinut myös tilata taksin ja lähteä vanhemmille. Kyllä ne olisivat ottaneet sisään. Mutta Oikawa oli ensimmäinen vaihtoehto, joka tuli mieleen…” Kōshi vaikeni tuijottaen pöytää.

“Vai niin”, Daichi hymyili.

“Minun pitää tehdä tänään vielä koulutehtäviä”, Kōshi nousi ja pakeni huoneeseensa.



Seuraava suunnittelukokous oli sovittu keskiviikkoiltapäivälle luentojen jälkeen. Toimikunta kokoontui jälleen opettajaopiskelijoiden kerhotilan viereiseen kokoushuoneeseen.

“Suga-kun ja Oikawa-kun, te voisitte jatkaa sponsorisopimuksien tekemistä. Minä, Matsukawa-kun ja Yumi-chan jatkamme aikataulun kanssa. Haluatteko taas mennä naapurihuoneeseen?”

Tooru katsoi Sugawaraa nähdäkseen, mitä mieltä tämä oli asiasta. Sugawara oli myös kääntynyt katsomaan Toorua. Katseet kohtasivat. Toorun rinnassa läikähti. Sugawara ei näyttänyt vastustavan ajatusta, joten Tooru päätti vastata myöntävästi.

“Se voisi olla taas ihan hyvä systeemi”, Tooru sanoi varovasti, antaen Sugawaralle tilaa kieltäytyä.

“Joo, mennään vaan”, Sugawara kuulosti varmalta. Toorun pää oli jälleen pyörällä. Sugawara halusi viettää aikaa kahden kesken. Tooru seurasi Sugawaran perässä tuttuun kokoustilaan puoliksi autopilotilla.

“Jatketaan varmaan sitten niistä tarjouksista. Ollaanko me saatu mitään vastauksia?” Sugawara kysyi.

Tooru kelaili hetken yliopiston sähköpostikansiotaan ennen kuin vastasi.

“Joo, me ollaan saatu kolme tarjousta.”

“Jos aloitetaan sitten niistä ja katsotaan, kuinka paljon rahaa ne haluavat antaa meille.”

“Joo.”

Tooru avasi kaikki vastaussähköpostit samalla, kun Sugawara hivutti tuoliaan lähemmäs Toorua. Sugawara kumartui katsomaan hänen tietokoneensa näyttöä. Tooru väisti vaistomaisesti. Sugawarakin piti huolellisesti etäisyyden kohteliaana. He lukivat sähköpostit läpi hiljaisuudessa.

“Nämähän näyttävät hyviltä. Uskoisin, että näillä kolmella saadaan se neljäsosa kuluista katettua”, Sugawara sanoi luettuaan sähköpostit.

Tooru ja Sugawara kirjoittelivat niin kohteliaita ja kiitollisia vastauksia kuin vain osasivat seuraavan tunnin ajan. Välillä keskustelu polveili lentopalloon, (Tooru oli elämänsä kunnossa, kiitos vain kysymästä), juoruihin, (ei, Iwaizumilla ei ollut vielä tyttöystävää, vaikka oli ollut Tokiossa jo yli vuoden. Mitä se oikein kuhni siellä?) ja jälleen vanhoihin lukiomuistoihin.

“Kyllä, minä olen päässyt taysin yli siitä, kun te voititte! Ei harmita yhtään, että te pääsitte pelaamaan viisi erää Shiratorizawaa vastaan ja vieläpä voititte ja pääsitte kevään kansallisiin kisoihin. Te pelasitte Inarizakia vastaan. Ja voititte! Ai että kun haluaisin pelata Miya Atsumua vastaan vielä jonakin päivänä”, Tooru vakuutteli. Hän ei ollut täysin varma, kuinka tosissaan oli. Sugawaran silmissä tuikki. Toorun pitäisi olla varuillaan.

“Tuosta minä en usko sanaakaan. Paitsi sen osuuden, että olet kateellinen, että me voitettiin Inarizaki ja Miyan kaksoset. Ne kaksi olivat pelottavan tehokkaita.”

“Kaiken lisäksi Miya Osamu ei ilmeisesti enää pelaa! On kohtalon julmaa ivaa, etten ikinä päässyt pelaamaan niitä vastaan. Tämän kuun Monthly Volleyballissa luki, että Atsumu on tehnyt sopimuksen MSBY:n kanssa ja debytoi ensi syksynä V-liigassa.”

“Se oli pirun hyvä passari jo viime vuonna. Ei ihme, että on saanut ammattilaissopparin suoraan lukiosta.”

Tooru vaikeni. Kateus iski suoraan päin näköä. Häntä vuoden nuorempi passari debytoisi ensi syksynä V-liigassa ja Tooru kuppasi edelleen jossain yliopistojoukkueessa Miyagissa. Yllättävä kipu Toorun olkapäässä pysäytti ajatusten kierteen.

“Negativity: Begone!” Sugawara huudahti ja läimäisi Toorua olkapäähän niin kovaa, että se melkein sattui.

“Mitä sinä oikein teet?”

“En anna sinun velloa itsesäälissä yhtään kauempaa! Muuten tästä kokouksesta tulee tylsä! Sinustakin tulee lentopalloammattilainen, saat vielä nähdä. Minun mielestäni olet aivan yhtä hyvä kuin Miya Atsumu, ellet jopa parempi. Aoba Johsaihan voitti sinä vuonna Karasunon kertaalleen. Inarizaki ei kertaakaan!” Sugawara selosti topakasti. “Ja sinä olet kyllä huomattavasti vähemmän ärsyttävä.”

Tooru katsoi tämän itsevarmoja kasvoja ja hymyili vastaukseksi. Ei Sugawaran häntä tarvitsisi lohduttaa tai keksiä päästään asioita, joissa hän olisi muka parempi kuin Miya Atsumu.

“Kiitos. Ainakin olen parempi kauppatieteissä, kuin se hemmetin Miya.”

“Nyt kuulostaa hyvältä. Kirjoitetaanko tämä vastaus loppuun, niin päästään joskus kotiinkin?”

“Joo.”

Sugawara otti Toorun tietokoneen. Tämän polvi osui Toorun polveen. Sugawara aloitti kirjoittamisen ja Tooru katosi taas ajatuksiinsa. Hän ei halunnut lainkaan kotiin. Hän halusi istua tässä kahdestaan Sugawaran kanssa ja jutella kunnes yliopiston ovet lukittaisiin ja heidän pitäisi juosta ulos, etteivät hälyttimet ehtisi reagoida heidän liikkeisiinsä. Sitten hän veisi Sugawaran johonkin pikaruokalaan, joka olisi auki kellon ympäri ja he söisivät hampurilaiset ja juttelisivat lisää kaikesta myöhään yöhön ja kun olisi aivan pakko mennä kotiin, he menisivät yhdessä Toorulle yöksi ja… Sen pidemmälle Tooru ei uskaltanut kuvitella.

“Mitäs sanot? Onko tämä hyvä sanamuoto? Kirjoitin näin: “Olemme erittäin kiitollisia sponsoritarjouksestanne. Otamme sen mielellämme vastaan.”” Sugawara katkaisi Toorun asioiden edelle menevän ajatusketjun ja palautti hänet maan pinnalle. Niin, heillä oli hommiakin. Tooru kääntyi katsomaan Sugawaran luonnosta. Hänen olkapäänsä törmäsi Sugawaran olkapäähän.

“Hyvältä näyttää. Lähetetään vaan. Onko tuo nyt meidän viimeinen sähköposti?”

“On joo”, Sugawara vastasi ja klikkasi lähetä-nappia. “Mennäänkö muiden luo? Jos meistä olisi jotain hyötyä siellä.”

Tooru ei halunnut mennä muiden luo. Hän halusi olla Sugawaran kanssa kahden. Mutta heillä ei ollut mitään syytä jäädä tänne. Itse asiassa heidän täytyi palata ja kertoa Sachikolle, paljonko rahaa he olivat saamassa yrityksiltä.

“Joo, kai sitä voisi palata. Meidän pitää varmaan esitellä budjetti muille.”

“Totta.”

Sugawara nousi ja Tooru seurasi. Hän oli seurannut Sugawaraa viime aikoina usein. Sugawara koputti lukittuun oveen. Yumi tuli avaamaan.

“Me ollaan valmiita. Ajateltiin esitellä tämä meidän budjetti teillekin. Helpottaa varmaan jonkin verran ohjelman tekemistä”, Sugawara selosti koko huoneelle kävellessään sisään. Tooru seurasi edelleen hiljaa perässä. Sachiko ja Mattsun katsoivat heitä. Vasta nyt Tooru tajusi jättävänsä Mattsunin kolmistaan kahden söpön tytön kanssa aina kun suunnitteli itse kahdestaan Sugawaran kanssa. Hän ei ollut kiusannut Mattsunia aiheesta läheskään tarpeeksi. Kai Tooru oli liian syvällä oman rakkauselämänsä sotkuissa huomatakseen kavereidensa säätöjä. Oliko Mattsunilla edes mitään juttua kummankaan tytön kanssa? Tämä pitäisi selvittää ensi tilassa.

Loppukokous sujui rauhallisissa merkeissä. Sugawara puhui, Tooru auttoi ja Sachiko vaikutti tyytyväiseltä. He saivat myös erittäin kattavan esittelyn viikon ohjelman suhteen. Sachiko, Mattsun ja Yumi olivat olleet vähintään yhtä ahkeria kuin hän ja Sugawara. Oli puhujia, urheilukerhojen pajoja ja opintopsykologin palveluiden esittely. Myös muutama kulttuurikerho oli saatu esittelemään toimintaansa.

“Tuletko meidän kanssa opeopiskelijoiden kerhohuoneeseen? Minua ei ainakaan huvita mennä vielä kotiin.” Sugawara kysyi kokouksen päätyttyä. Aikaisemmat haavekuvat ja jokin rohkeuden puuska saivat Toorun vastaamaan myöntävästi.

“Joo, voisihan sitä vielä hetken istuskella”, hän vastasi. He pakkasivat. Sugawara selitti jotain Sachikolle. Tooru ei kuunnellut; hymyili vain itsekseen. Sugawara Kōshi halusi viettää aikaa Toorun kanssa.

Ryhmä siirtyi kerhohuoneeseen ja valtasi sen (Sugawaran mukaan) parhaat nojatuolit ja sohvan. Jotenkin Tooru huomasi päätyneensä samalle sohvalle Sugawaran kanssa. Keskustelu polveili hyvinvointiviikosta opiskeluavautumisiin.

“En vain jaksa niitä iänikuisia pedagogiikkaluentoja. Ne maistuvat pelkältä paperilta ja puulta. Miten voi olla, että meille opettajaopiskelijoille opetetaan opettamisesta maailman tylsimmällä tavalla!” Sachiko kirosi ja Yumi nyökytteli vieressä.

“Olisi paljon hyödyllisempää oppia eri opetusmetodeista niillä metodeilla itsellänsä, eikä vain luennoilla. Pedagogiikan professori on hirveän vanhanaikainen”, Yumi tarkensi hämmentyneille Toorulle ja Matsukawalle.

“Ah, minulla ne ovat vielä edessä”, Sugawara huokaisi.

“Odotappa vaan. Tulet kuolemaan tylsyyteen!”

Sachiko osasi olla dramaattinen. Tooru ei oikein uskonut, että pedagogiikkaluennot olisivat aivan noin tylsiä. Yumi, Sachiko ja Sugawara jatkoivat professoreiden lyttäämistä ja Toorun keskittyminen siirtyi Sugawaraan. Tämä kädet heiluivat puheen tahdissa, silmät loistivat ja hymy tarttui Tooruunkin. Sugawaran innostusta oli hauska katsoa. Aina välillä Sugawaran Toorun puoleinen vasen käsi hipaisi Toorun reittä tai olkavartta ja lähetti kipinöitä koko Toorun kehoon. Pikkuhiljaa, toivottavasti muiden huomaamatta, hän hivutti itseään lähemmäs Sugawaraa. Niin lähelle kuin kehtasi. Niin lähelle, että jalat ristissä sohvalla istuvan Sugawara polvi osui aina välillä Tooru polveen tai reiteen. Ja se vasen käsi osui Tooruun varmasti hieman useammin.

“Miten teidän joukkueella menee, Oikawa?” Mattsun kysyi, kun yliopistovalitus oli hieman rauhoittunut.

“Ihan hyvin. Voitettiin kauden ensimmäinen peli 3-1. Seuraava peli on tämän viikon lauantaina.”

“Onko se täällä, vai jossain muualla?” Sugawara kysyi.

Toorun, joka oli ollut koko illan erittäin tietoinen Sugawaran jokaisesta liikkeestä, sydän hypähti. Miksi Sugawara kyseli tuollaisia? Halusiko tämä tulla katsomaan? Kiinnostiko Sugawaraa Toorun elämä?

“On joo täällä. Kello 14 isossa urheiluhallissa. Tervetuloa kaikille vaan katsomaan”, Tooru osoitti kutsunsa kaikille, mutta toivoi, että ainoastaan Sugawara tarttuisi siihen.

“Minulla ainakin on niin paljon koulujuttuja, etten pääse. Pitää tehdä yksi projekti loppuun”, Mattsun pahoitteli.

“Minullakin on menoa; vanhemmat kutsuivat kotiin syömään”, Sachiko sanoi.

Yumilla taas oli kerhomenoja: “Kuulun yliopiston käsityökerhoon! Meillä on sovittu tapaaminen lauantaina, niin minäkään en pääse.”

Kaikki sujui juuri niin kuin Tooru oli toivonut. Milloin ihastuksien iskemisestä oli tullut näin helppoa?

“Pitää vähän katsella. Voisihan sitä ylläpitää ammattitaitoa katsomalla aikuisten peliä. Viime aikoina olen tosiaan katsellut lähinnä lapsia”, Sugawara pohti ääneen. “Hei tiesittekö muuten, että valmennan Oikawan siskonpoikaa? Tämä selvisi meille viime viikolla, kun Oikawa oli katsomassa meidän treenejä.”

“Kappas, Sendai on joskus yllättävän pieni paikka”, Mattsun tokaisi hymyillen. “Vanhoihin tuttuihin törmää ajoittain useinkin, esimerkiksi yliopiston toimikunnissa.”

“Niinhän se joskus on…” Sugawara mutisi ja katseli ohi Mattsunista.

Tooru huomasi Sugawaran eleiden muuttuvan vältteleviksi, muttei ehtinyt ajatella asiaa sen enempää, kun puheenaihe jatkui pohdintaan oudoista yhteensattumista ja palasi hyvinvointiviikon aktiviteetteihin. Useamman tunnin istuskelun jälkeen Sachiko venyttei ja haukotteli pitkään ja hartaasti.

“Nyt taitaa olla aika lähteä kotiin. Pyykit eivät puhdistu itsestään ja joskus pitäisi myös nukkua.”

“Minä tulen samaa matkaa”, Yumi sanoi. “Nähdään seuraavassa kokouksessa!”

Tooru, Sugawara ja Mattsun hyvästelivät tytöt. Sugawara hyödynsi tauon keskustelussa ja lähti vessaan. Tooru kääntyi kohti Mattsunia.

“Kummasta heistä tykkäät enemmän?” Tooru kysyi valoa nopeammin.

“Ei, Oikawa, minä en aio käydä tätä keskustelua sinun kanssasi nyt, kun olet koko tämän illan hivuttautunut lähemmäs Sugawaraa ja kumpikin teistä on “vahingossa” koskenut toista aina sopivin “luonnollisin” väliajoin aivan liian monta kertaa, ettekä ole vieläkään tehneet tämän teidän kahden asian eteen mitään. Minä lähden kotiin.”

Tooru jäi istumaan pöllämystyneenä sohvalle kun Mattsun keräsi tavaransa ja lähti. Pian tämän jälkeen Sugawara palasi vessasta.

“Minne Matsukawa lähti?”

“Kotiin…”, Tooru mumisi.

“Miksi? Miksei hän lähtenyt samaan aikaan tyttöjen kanssa?”

“Ööh… Hän muisti, että hänellä on tärkeä koulutyö kesken, joka pitää aloittaa mahdollisimman pian”, Tooru oli varma, ettei Sugawara uskoisi sanaakaan hänen hätävalheestaan.

“Ettehän te riidelleet?” Sugawara näytti huolestuneelta.

“Emme emme!”

“Hyvä. Pitäisikö meidänkin sitten lähteä kotiin?” Sugawara sanoi ja Tooru panikoi. Hän ei halunnut vielä lähteä.

“Odota!” hän keskeytti Sugawaran liikkeen kohti tavaroitaan. Tämä kääntyi kohti Toorua ja katsoi suoraan silmiin.

“Mitä?”

Toorun ajatus katkesi. Mitä hän halusi sanoa? Ei lähdetä. Jäädään vielä hetkeksi. Mennäänkö yhdessä syömään? Vain turvallisin vaihtoehto tuli jälleen ulos.

“Tuletko viikonloppuna katsomaan peliä? Olisi hauskaa jos tulisit.”

“Voinhan minä tullakin. Ei minulla ole oikein muitakaan suunnitelmia viikonlopulle. Kyllä sinne yksi lentopallopeli mahtuu. Varsinkin kun on tuttuja pelaamassa”, Sugawara hymyili.

Ja hymy muuttui hetkessä virnistykseksi: “Teidän parempi sitten voittaa, muuten en enää ikinä tule!”

Toorukin rentoutui ja hymyili vastatessaan: “Nähdään siellä sitten! Ja mehän muuten voitetaan!”
Ja niin / taas löydän kotiin tien / ja joukon ystävien / ja syliin kaikkein rakkaimman, ja syliin rakkaimman.
Ei Volga, Niili milloinkaan / niin pysty kohtaamaan / kuin virrat ihmissydänten, virrat sydänten.
Vuokko Hovatta - Virta

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 090
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
No niin, vihdoinpa oli riittävästi aikaa lukea tämä uusi osa ja tulla jättämään kommenttiakin! Välissä ehdin toki hetkittäin unohtamaankin, että niin, tästähän on tullut 6. osa ja se on vielä lukematta 😅 Ymmärrän kyllä hyvin, että kirjoittamisessa on mennyt sitäkin kauemmin, koska sellaista se toisinaan on. Tuttu juttu itsellenikin, mutta kiva että nyt on taas lisää luettavaa! Vähän piti palautella mieleen, että mitäs kaikkea aiemmin on tapahtunut, mutta hyvin muistuivat asiat!

Lainaus
Ovi aukesi ja Dachin vahingoniloinen naama toivotti hänet tervetulleeksi kotiin.

“Huomenta, Suga. Tervetuloa kotiin”, Daichin sanat tihkuivat huvittuneisuutta.
Ahaha, mä voin niiin hyvin kuvitella, millainen ilme Daichilla on ja millaisella äänellä hän oikein puhuu ;D Herkullinen tilanne kyllä (ainakin Daichille hyväntahtoisessa kiusoittelumielessä).

Lainaus
“Ja sinä olet kyllä huomattavasti vähemmän ärsyttävä.”
On kyllä huomattava saavutus, jos joku on Oikawaa ärsyttävämpi ;D Kaikella rakkaudella Oikawaa kohtaan ♥

Lainaus
Vasta nyt Tooru tajusi jättävänsä Mattsunin kolmistaan kahden söpön tytön kanssa aina kun suunnitteli itse kahdestaan Sugawaran kanssa. Hän ei ollut kiusannut Mattsunia aiheesta läheskään tarpeeksi.
Onhan se toki hyvä, että Oikawa tajuaa sen edes nyt ;D

Lainaus
“Ei, Oikawa, minä en aio käydä tätä keskustelua sinun kanssasi nyt, kun olet koko tämän illan hivuttautunut lähemmäs Sugawaraa ja kumpikin teistä on “vahingossa” koskenut toista aina sopivin “luonnollisin” väliajoin aivan liian monta kertaa, ettekä ole vieläkään tehneet tämän teidän kahden asian eteen mitään. Minä lähden kotiin.”
Hohoo mikä vastaus Mattsunilta. Ja aivan oikea. Niin sitä pitääkin läväistä Uno reverse card -pöytään! Ei voi Oikawa olla aina ainoa, joka kiusoittelee muista suhdeasioista ja muista, varsinkin kun oma tilanteensa on mikä on. Itsekin kiinnitin huomiota siihen, miten hän ja Suga aina "vahingossa" osuivat toisiinsa :D (Oli muuten varmaan kohtalon sanelemaa, että just tässä samalla twitteriä selatessa bongasin postauksen Haikyuu!!-Uno-korteista, jotka julkaistaan ensi vuonna XD)
Voin myös niin hyvin kuulla mielessäni, millaisella äänellä Mattsun tuon litaniansa sanoo, ja miten hän samalla keräilee kamojaan kokoon :D

Aijai, mihinköhän Oikawa ja Suga vielä suhteensa kanssa päätyvät... :D Vaikka edistystä on tapahtunut ja onneksi yhä pystyvät yhdessä myös ainakin suht sujuvasti toimimaan, tää on selvästi just sellainen vaihe, jossa voi jumittaa vaikka lopun elämäänsä! Mutta ehkä sivullisten kommentit ja oma aivotoiminta saa heidät tajuamaan, että nyt pitäis oikeasti tehdä jotain asioille ja selvittää, mitä itse haluaa. Lentopallopeliin kutsuminen on kyllä hyvä juttu. Siitähän voi seurata vaikka mitä... Ainakin olis kiva jos seuraisi :3c
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti