Nimi: Korkean paikan kammo
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11 (lähinnä, koska viittauksia alaikäisten alkoholinkäyttöön)
Genre: Slice of life, veljesfluffy, fix-it
Hahmot: Sirius ja Regulus
Vastuuvapaus: En omista näitä hahmoja, enkä tienaa tämän kirjoittamisesta.
Haasteet: FF100 (sana 072: korjattu)
Tiivistelmä: Reguluksella on huono hetki ja Sirius haluaa piristää, olivat he väleissä tai eivät.
A/N: Tämä on synttärilahja valokille, jonka synttärificcitoiveissa oli mainittu Regulus & Sirius, slice of life ja fluffy. En voinut vastustaa, joten tässä ollaan. Oikein paljon synttärionnea!
Korkean paikan kammo
Viidennen kouluvuotensa keväällä, eräänä toukokuisena lauantaiyönä, Sirius Musta teki valtavan poikkeuksen totuttuihin tapoihinsa. Kukaan ei olisi voinut kuvitella hänen ikinä livahtavan kesken kaiken karkuun hyvistä juhlista, mutta niin hän kuitenkin juuri tänä yönä teki. Hän oli muodon vuoksi nauttinut pari lasillista Jamesin tarjoamaa tuliviskiä, mutta se ei ollut parantanut hänen juhlatuultaan.
Rohkelikko oli tänään voittanut huispauksen tupamestaruuden ensi kertaa vuosiin, ja jättänyt luihuiset nolosti nuolemaan näppejään. Niinpä ilo oli tänä yönä ylimmillään rohkelikkojen oleskeluhuoneessa, eikä edes McGarmiwa viitsinyt vaivautua patistelemaan juhlijoita nukkumaan. Mutta Sirius oli tavoistaan poiketen ollut koko illan hiljainen, ja vilkuillut tämän tästäkin hermostuneesti kelloa. Kun James puolen yön jälkeen alkoi olla siinä kunnossa, ettei muistanut enää omaa nimeäänkään, Sirius livahti makuusaliin, kähvelsi sieltä Jamesin näkymättömyysviitan ja häipyi sen turvin käytävälle.
Viittansa alla hän piilotteli isoa rasiallista suklaasammakoita, ja nyt hän suunnisti päättäväisesti kohti sairaalasiipeä. Rohkelikko oli voittanut täpärästi, koska luihuisten etsijä, hänen oma pikkuveljensä, oli pudonnut luudaltaan juuri, kun oli ollut saamaisillaan kiinni kultasiepin. Regulus oli pudonnut aika pahan näköisesti, ja niinpä Siriukselta olikin mennyt aivan ohi, miten rohkelikon etsijä oli napannut siepin, sillä hän oli unohtunut seuraamaan, miten veljelle kävi.
Regulus oli viety sairaalasiipeen, jonne Siriuskin nyt oli menossa. He eivät olleet puhuneet toisilleen kuukausiin, eivät sen jälkeen, kun Sirius lähti kotoaan ja muutti asumaan Jamesin luo. Regulus ei kai halunnut olla tuntevinaan häntä enää, koska hän ei enää ollut osa sukua, ja tietenkin Regulusta oli kotona kielletty puhumasta hänen kanssaan. Mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että joskus vuosia sitten he olivat olleet toisilleen tärkeitä. Yhä edelleen, jos Reguluksella ei ollut kaikki hyvin, asia vaivasi Siriustakin, ja jos pikkuveljelle sattui jotain, Sirius halusi tietää, kuinka tälle oli käynyt.
Suunnistaessaan yön hiljaisuudessa kohti sairaalasiipeä Sirius ajatteli, että hän tarkistaisi vain pikaisesti tilanteen, ja häipyisi sitten. Samalla hän jättäisi Reguluksen yöpöydälle hieman suklaata, jonka tämä varmaankin huomaisi vasta aamulla. Hän ei uskonut, että karvaan tappion jälkeen kovin moni luihuinen välittäisi ilahduttaa kipeää Regulusta, ja se tuntui Siriuksesta väärältä. Ei Reguluksen tarvinnut tietää, kuka hänelle oli vienyt suklaata, mutta hänen piti tietää, että joku välitti.
Sairaalasiivessä oli hämärää ja hiljaista. Sirius hiipi varovasti käytävää pitkin ja huomasi, että Regulus taisi olla ainoa potilas. Hän löysi pikkuveljen nukkumasta yhdestä sairaalasiiven kapeista vuoteista, vaaleansininen peitto korviin asti vedettyinä. Sirius asetti suklaasammakkorasian yöpöydälle sängyn viereen, ja jäi hetkeksi katselemaan nukkuvaa Regulusta. Hänellä oli kääre päänsä ympärillä ja vasen käsi paketissa. Hän nukkui kyljellään terve käsi tyynyn alla, ja hän oli painanut poskensa tyynyä vasten. Juuri noin Regulus oli nukkunut vuosia sittenkin, silloin pienenä, kun hänellä oli tapana kömpiä keskellä yötä nukkumaan Siriuksen viereen.
Sirius oli kuullut juttuja siitä, että Regulus liikkui nykyään aika epämääräisten tyyppien kanssa. Sellaisten, jotka olivat epäterveen kiinnostuneita Voldemortin aatteista, niin että vanhimpien heistä väitettiin jo liittyneen virallisestikin kuolonsyöjien riveihin. Mutta kun Sirius katseli Regulusta nyt, hän ei mitenkään jaksanut uskoa, että pikkuveljestä voisi ikinä tulla kuolonsyöjää.
Hetken mielijohteesta Sirius ojensi kätensä viitan alta, siirsi varovasti hiuksia syrjään Reguluksen silmiltä, ja silitti niitä varovasti.
”Parane pian”, hän sanoi niin hiljaa, ettei Regulus mitenkään voisi herätä siihen.
Paitsi että heräsi kuitenkin. Miten hän olikin unohtanut, että Regulus nukkui aina kevyesti, melkein kuin toinen silmä auki ja koko ajan valmiina reagoimaan. Oli melkein outoa, että Sirius oli heistä kahdesta se koira. Nyt Regulus oli salamana hereillä, ja järkyttyneestä ilmeestään päätellen oli ehtinyt nähdä vilaukselta Siriuksen ilmassa leijuvan käden ennen kuin hän sai sen viitan alle piiloon.
Ennen kuin Sirius tajusi, miten tämä sen teki, Regulus oli napannut taikasauvan terveeseen käteensä, ja osoitti sillä tyhjyyteen, juuri siihen kohtaan, jossa Sirius edelleen seisoi. Varmaan se oli ollut Reguluksella koko ajan piilossa tyynyn alla. Raukka oli tosiaankin aina varuillaan, Sirius ajatteli.
”Kuka ikinä oletkin”, Regulus sanoi matalasti. ”…jos tulet yhtään lähemmäs, tai jos yrität yhtään mitään, minä tapan sinut. Ja minä varoitan sinua… minä tarkoitan sitä. Minä teen sen oikeasti.”
Reguluksen sanat saivat Siriuksen hymyilemään hellästi viittansa alla. Veli oli siis edelleen tuollainen. Aina varautunut pahimpaan, aina piikit pystyssä, ja aina sitä enemmän, mitä enemmän peloissaan tämä oli. Sirius veti viitan pois yltään, ja nosti kädet ilmaan tavoitellen rentoa hymyä.
”Hei, rauha vaan”, hän sanoi. ”Minä tässä. Ei sinun tarvitse minua tappaa.”
Regulus oli jähmettynyt paikoilleen, ja vain tuijotti.
”Joku voisi vaikka pyytää istumaan alas”, Sirius jatkoi, kun Regulus ei pitkän ajan kuluttuakaan sanonut mitään. Sanojensa vakuudeksi hän istuutui Reguluksen vuoteen vieressä olevaan tuoliin. Reguluksen silmät laajenivat ällistyksestä, ja hän avasi suunsa, muttei vieläkään saanut sanaakaan ulos.
”Miten pärjäilet?” Sirius kysyi nojaten rennosti taaksepäin. ”Taisit pudota aika pahasti tänään. Tai ainakin se näytti pahalta.”
”Tulitko aukomaan päätäsi?” Regulus sähähti vihamielisesti. ”Voin kertoa, ettei se ole tarpeen. Vituttaa nimittäin muutenkin jo tarpeeksi. Tiedän kyllä, että olin surkea tänään, joten en tarvitse sinun apuasi sen muistamisessa.”
”Aina sinä luulet, että aion aukoa päätäni”, Sirius sanoi hyväntahtoisesti.
”Ja onko se joku ihme?” Regulus loi veljeensä haastavan katseen. ”Ottaen huomioon, että viime vuodet olet keskittynyt pääasiassa aukomaan minulle päätäsi, silloin kun nyt ylipäätään ollenkaan puhut minulle.”
”Vain siksi, että olen ollut huolissani, idiootti”, Sirius sanoi. ”En yhtään tykkää niistä tyypeistä, joiden kanssa liikut nykyään.”
”Eli et tykkää luihuisista”, Regulus murahti. ”Mutta kun kerran olet niin fiksu, sanopa, olisiko minun mielestäsi parempi olla kokonaan ilman kavereita, vai alkaa liikkua sinun ja rohkelikkokavereidesi kanssa, ja saada sitten kuulla siitä jatkuvaa kuittailua? Mitä?”
”Älä viitsi”, Sirius sanoi sovittelevaan sävyyn, vaikka jokin osa hänestä halusikin lähteä mukaan sanailuun veljen kanssa. ”Etkö voi kerrankin uskoa, että en halua sinulle mitään pahaa. Nytkin olen tässä vain, koska halusin nähdä, oletko kunnossa.”
Regulus jäi katselemaan häntä mittailevasti kulmiensa alta.
”Joo”, hän mutisi sitten epävarmasti. ”Olen ihan kunnossa, kiitos vaan. Oliko muuta? Jos ei ollut, voit painua takaisin Potterin ja niiden luo juhlimaan rohkelikon voittoa. Ja nauramaan sille, miten surkea minä olin.” Regulus näytti edelleen sulkeutuneelta ja umpimieliseltä, mutta tämän alahuuli vapisi siihen malliin, että Sirius käsittä täsmälleen, miten kova paikka täpärä häviö oli ollut.
”Oli”, Sirius sanoi, avasi suklaarasian ja alkoi kuoria suklaasammakon päältä paperia. ”Oli vielä muutakin, mutta syö ensin tämä, ja lakkaa olemasta niin pirun kiukkuinen.” Hän työnsi suklaasammakon Reguluksen hieman raollaan olevaan suuhun niin äkisti, että tämä hölmistyneenä avasi suunsa kunnolla.
”Hei! Kuka sanoi, että haluan syödä suklaata?” Regulus älähti vasta, kun oli liian myöhäistä.
”Sinä rakastat suklaata”, Sirius totesi. ”Älä viitsi yrittää väittää muuta.”
Regulus jäi kuitenkin maistelemaan suklaasammakkoa ensin epäluuloisen, sitten vähän suopeamman näköisenä, kunnes oli syönyt sen kokonaan. Sirius otti yhden sammakon itselleenkin, ikään kuin seuraksi. Hän yritti olla hymyilemättä, kun Reguluksen käsi hakeutui suklaarasialle ja poimi sieltä toisen sammakon.
”Mitä tuijotat?” Regulus hymähti, mutta ei aivan yhtä epäystävällisesti kuin aiemmin.
”En paljon mitään. Mietin vain, että miksi kuvittelet minun haluavan nauraa, jos sinulle käy huonosti? Tai jos sinulla ei mene hyvin? Minkä takia ajattelet, että se jotenkin huvittaisi minua?”
”Ainahan se on ollut niin”, Regulus mutisi. ”Siitä asti, kun oltiin pieniä. Etkö muista? Aina sinä yritit pudottaa minut luudaltani, siitä asti, kun opin lentämään.”
”Ei sinulle ole tullut mieleen, että olin ehkä kateellinen?” Sirius tokaisi ennen kuin ehti miettiä, oliko oikeasti aikonut tunnustaa tuon asian veljelleen.
”Kateellinen?”
”Joo… sinä olit loistava lentäjä heti ensi hetkestä, kun nousit luudalle. Minä taas… no, se ei ehkä sujunut ihan yhtä helposti, ja… itsetuntoni ei kai kestänyt sitä, että olin sinua huonompi jossain. Mutta silloin olin ihan kakara. Nykyään olen ylpeä, että veljeni on koulun paras etsijä. Olisi itsekin kiva olla yhtä hyvä, mutta en ole, ja nyt minulla on tarpeeksi pokkaa myöntää se. Mutta et sinä ole paska siinä, enkä minä naura sinulle. Sinä olet loistava, onko selvä?”
”No… tällä hetkellä ei pahemmin tunnu siltä”, Regulus sanoi surkeasti huokaisten.
”Ehkä ei. Mutta se oli vain yksi peli.”
”Finaalipeli”, Regulus täydensi synkästi, ja söi hetken aikaa ääneti suklaataan. Sitten hän loi Siriukseen uteliaan katseen. ”Kuule… jos kerran haluaisit pelata, mikset sitten pelaa? Et sinä ole vielä koskaan ollut paska missään, mitä olet päättänyt tehdä, etkä varmaan olisi siinäkään. Ja Potter on sinun paras kaverisi, joten eiköhän sinulla olisi varma paikka joukkueessa ensi syksynä. Jos siis keksit haluta niin.”
”Enpä taida…” Sirius huokaisi ja mietti jälleen, jatkaako puhumista. Mutta sitten hän tuli vilkaisseeksi Reguluksen kalpeita kasvoja ja sidettä pään ympärillä, ja hänet valtasi kummallinen hellämielisyys. Niinpä hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja päätti, että veli ansaitsi tietää tämän. ”Minulla on ihan järjettömän paha korkean paikan kammo”, hän mutisi.
”Mitä? Eikä ole! Ainahan sinä olet sanonut, ettet pelkää mitään!” Regulus huudahti ja tuijotti Siriusta epäuskoisena.
”Minä valehtelin”, Sirius naurahti. ”Olen kammonnut korkeita paikkoja siitä asti, kun kerran kotona kävi se juttu… muistatko, kun sait ensimmäisen luudanvartesi?”
”Muistan… mitä siitä?”
”No… sinua oli ankarasti kielletty lentämästä muualla kuin sisätiloissa, mutta et uskonut. Muistatko, miten avasit toisen kerroksen ikkunan, laitoit luudan siitä ulos, ja hyppäsit sitten itse perään ja lensit ketterästi talon ympäri? Olit kai jotain seitsemän vanha, etkä ollut ikinä ennen rikkonut vanhempien sääntöjä.” Sirius hymyili muistellessaan vanhoja, mutta Regulus tuhahti halveksivasti.
”Oli pakko”, hän sanoi, ja työnsi suklaasammakon kokonaisena suuhunsa. ”Se oli hieno luuta, mutta vähänpä siitä sisällä oli iloa. Kaikki tietävät, ettei sisällä voi kunnolla lentää.”
”Eipä kai”, Sirius myönsi. ”Mutta minun kävi silloinkin niin kateeksi, kun osasit ja uskalsit tehdä niin. No, pakkohan minun oli pystyä samaan, kun olin melkein yhdeksän, ja seitsemän vanha pikkukakarakin pystyi. Niinpä minä otin oman luutani, menin ikkunalaudalle istumaan, katsoin maahan ja ajattelin, että tämä on kyllä ihan hullua, ja että putoan ihan takuulla… mutta sitten sinä lensit siitä juuri silloin ohi, ja pakkohan minun oli hypätä luudalle ja esittää, ettei muka pelottanut. Ja niinhän siinä kävi, että putosin maahan kuin kivi. Muistatko sen, Regulus?”
”Muistan…” Regulus sanoi, eikä enää kuulostanut lainkaan torjuvalta eikä synkältä, vaan pelkästään surulliselta. ”Sitten sinut vietiin Mungoon paikattavaksi, ja minä itkin koko illan huoneessani, kun luulin että sinä olit kuollut. Äiti ja isä olivat ihan hiilenä, eikä kukaan vaivautunut selittämään minulle yhtään mitään.”
”Voi Regulus…” Sirius sanoi hellästi. ”Kuule… voinko halata sinua?”
”Halata? Siis… minua?”
”Niin.” Sirius ei odotellut vastausta, vaan istuutui Reguluksen viereen vuoteelle, ja halasi tätä varovasti, yrittäen kuitenkin varoa paketissa olevaa kättä. Regulus huokaisi syvään, mutta hetken mietittyään halasi häntä yksikätisesti takaisin.
”Tule kesäksi Jamesin luo”, Sirius kuiskasi veljen pyjamapaidan olkapäätä vasten.
”Mitä? No en todellakaan tule.”
”Tule nyt. Jamesin vanhemmat ottavat sinut sinne mielellään. Kyselevät aina, miten sinulla mahtaa mennä kotona, kun minäkään en ole enää siellä. Ja… samaa minäkin aika usein mietin.”
”Etkä mieti.”
”Niin sinä luulet. Mutta kyllä minä mietin. Koko ajan. Katsos… kun minä lähdin kotoa, halusin jättää taakseni meidän suvun, niiden ajatukset ja kaiken, mitä ne tekevät. Mutta en ikinä sinua. Ihan oikeasti, tule minun ja Jamesin mukaan, kun koulu pian loppuu. Minä en jaksa enää olla jatkuvasti huolissani siitä, mitä rakkaat vanhempamme saavat päähänsä keksiä pääsi menoksi.”
”Mitä luulet, että kaikki kaverini syksyllä sanoisivat, kun palaisin kouluun, ja kaikki puhuisivat vain siitä, että minä olen karannut kotoa, ja muuttanut sinun kanssasi Potterin luo?” Regulus kysyi. ”Tai luuletko, että minulla edes enää on yhtään kavereita sen jälkeen? No, minäpä kerron: ei ole! Ja kaksi vuotta kokonaan ilman kavereita tällaisessa paikassa on suhteellisen pitkä aika!”
”Ehkä”, Sirius huokasi. ”Mutta onko niiden tyyppien mielipide sinulle niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaa vaikka… no niin, no. Tiedät kyllä, mitä sinua pian pyydetään tekemään, jos ei ole vielä pyydetty.”
”Helppo sinun on sanoa!” Regulus huudahti. ”Kun sinulla on aina ollut kavereita. Kivoja, reiluja kavereita, jotka rakastavat sinua, ja jotka ajattelevat oikein, ja jotka eivät ikinä tekisi sinulle mitään pahaa, ja joille sinä kelpaat vielä sittenkin, vaikka olisit tehnyt jonkun pahemman luokan mokan! Minä sen sijaan… minä kelpaan tasan niin kauan, kuin teen kaiken täsmälleen niin kuin minun halutaankin tekevän! Että sillä lailla!” Reguluksen sanat olivat vihaisia, mutta ääni vapisi siihen malliin, että Sirius tiesi hänen toivovan, että Sirius väittäisi vastaan. Niinpä hän halasi Regulusta uudelleen, päättäväisemmin.
”Tiedän”, hän sanoi. ”En ole väittänyt, että sinulla olisi helppoa. Ei varmasti ole. Mutta… sinä kelpaat kyllä minulle, vaikka asiat menisivätkin aina välillä pieleen. Sillä sinä olisit silti minun veljeni. Ja minä, tuota… yritän tässä sanoa, että minä, no… no kyllä sinä tiedät. Sinä olet minulle aika tärkeä.”
”Ihan tosi?”
”Joo.”
”Sirius…” Regulus nyyhkäisi, ja halasi häntä viimein kunnolla takaisin. ”Sama täällä.”
”Sepä hyvä”, Sirius sanoi, ja yritti Reguluksen huomaamatta kuivata kasvojaan tämän puseroon. ”Ja mieti vielä. Tuota siis, mitä ehdotin. Kesälomaan on vielä pari viikkoa, ja… tarjous on voimassa. Siihen asti, ja sen jälkeenkin. Voit tulla Pottereille koska tahansa.”
”Kiitos”, Regulus huokaisi. ”Minä mietin sitä.”
He olivat pitkän aikaa ääneti ja söivät suklaata, kunnes rasia oli tyhjä. Regulus oli unohtunut nojaamaan Siriuksen olkapäätä vasten, eikä Siriuskaan ollut muka muistanut palata vuoteelta takaisin tuoliinsa istumaan. Reguluksen silmät alkoivat painua hitaasti kiinni. Sirius ajatteli odottavansa, kunnes pikkuveli olisi nukahtanut, ja lähtevänsä vasta sitten takaisin rohkelikkotorniin katsomaan, oliko James sammunut sohvalle vai päässyt jopa omaan sänkyynsä asti nukkumaan. Mutta juuri, kun Sirius oli varma, että Regulus nukkui, tämä kuitenkin mutisi jotain puoliunissaan.
”Toit sitten minulle suklaata, mutta söitkin sen itse”, hän hymähti ja hieroi poskeaan Siriuksen puseron olkapäätä vasten. ”Olet edelleen ihan samanlainen kuin ennen.”
”Tuon huomenna kolme pakettia lisää”, Sirius naurahti. ”Jospa sitten loppuu se kitiseminen.”
Siihen Regulus ei ilmeisesti keksinyt vastaan sanomista, sillä tämä oli hiljaa, ja alkoi pian tuhista unisesti.
”Oikeastiko sinä välität sellaisten tyyppien mielipiteistä, jotka eivät edes tuo sinulle suklaata, kun sinä joudut sairaalasiipeen?” Sirius kuiskasi hiljaa, mutta vastaukseksi Regulus vain tuhisi tasaisesti. Siitä Sirius päätteli, ettei veli ollut kuullut. Muuten tämä ei missään nimessä olisi malttanut olla sanomatta hänelle vastaan.
Mutta juuri, kun Sirius oli varovasti hivuttautunut pois vuoteen reunalta lähteäkseen rohkelikkotorniin nukkumaan, Regulus nappasi häntä käsivarresta, ja raotti silmiään.
”Sirius hei?”
”No, mitä?”
”Voin ehkä harkita tulevani sen Potterin luo kesäksi, mutta vain yhdellä ehdolla…”
”Okei, kerro?”
”Että tulet kanssani lentämään. Ja sitten treenaat huispausta minun tai Potterin kanssa niin, että voit syksyllä hakea joukkueeseen.”
”No en nyt tiedä…” Sirius murahti, mutta kohautti sitten hartioitaan. ”Tai ihan miten vaan. Ei kai siihen kuole, jos vaikka kokeilisikin. Mutta mieluiten treenaan sitten sinun ja Jamesin kanssa. Samaan aikaan.” Sirius oli varma, että tämä uhkaus saisi Reguluksen luopumaan pähkähullusta ajatuksestaan. Mutta sen sijaan tämä hymyilikin tyytyväisesti.
”Kiinni veti”, hän sanoi. ”Syksyllä on sitten minun vuoroni tuoda sinulle suklaasammakoita sairaalasiipeen. No niin, menes nyt siitä. Hyvää yötä, Sirius.”
”Hyvää yötä, senkin pieni idiootti.”
