Title: Kutittava tunne
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Sakarin villapaitapeli
Pairing: Larjus/Sakari
PoV: Larjus
Genre: lol
Rating: S
Disclaimer: En valitettavasti omista Sakaria tai alkuperäistä peliä, vain itseni ja tämän tarinan, joka on luonnollisestikin täysin fiktiivinen ja kirjoitettu ilman rahallista (tai mitään muutakaan) korvausta.
Summary: Sattumanvarainen kohtaaminen ja sen seuraukset.
A/N: Mun ei pitänyt kirjoittaa enää Sakarin villapaitapelistä, ei ihan oikeesti pitänyt! 🙈 Ja vielä vähemmän mun piti shipata itseäni Sakarille, mutta kun tuli mieleen sellainen läppä ajatus niin lopulta heikkona ficcarina annoin idealle periksi. Oon kyl vähä shokissa siitä et tästä tuliki näin pitkä ja ulkoiselta olemukseltaan vakava o.o Ei ollut tarkoitus, mutta noh, nyt kävi näin. Päädyinpä myös kirjoittamaan koko roskan minäkertojalla, jota tulee käytettyä tosi harvoin, mutta tähän se tuli varsin luontevasti. Minähän se tätä tarinaa muutenkin kerron
En oo varmaan koskaan cringennyt millekään kirjoittamalleni ficille yhtä paljon kuin tälle, ja tää oli sen verran työläs ja hitaasti syntyvä teksti, että välillä en ollut ihan varma, haluanko edes kirjoittaa tätä loppuun. Mutta sitten kun en kuitenkaan halunnut jättää tätä keskenkään niin päätin, et loppuun asti tahkotaan, vaikka sitten päätä seinään hakaten. Lopputulos on mitä on, mutta onpahan ainakin viimein valmis!
Osallistuu haasteisiin
Multifandom V ja
Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle V.
Kutittava tunneSeisoin päättymättömien lankahyllyjen välissä kädessäni lista, johon kirjattuja merkkejä ja värisävyjä yritin epätoivoisesti löytää lankavyyhtien ja -kerien vyötteistä. Tehtävä oli tuntunut mahdottomalta jo aiemmin ja tuntui siltä edelleen. Olin asioilla siskoni puolesta, sillä hän ei kuumeen ja pahan räkätaudin takia voinut tietystikään lähteä kotoaan mihinkään. Ei minua haitannut tehdä asioita hänen puolestaan, ainahan me toisiamme autoimme, mutta lankamerkkejä ja vyyhteihin merkittyjä värisävyjä ja eriä vertaillessani mielessäni takoi koko ajan ajatus, että siskoni kutakuinkin täydellisistä ohjeista huolimatta en löytäisi juuri sitä, mitä hän tarvitsi.
Olin niin keskittynyt mahdottomalta tuntuvaan tehtävääni, etten huomannut viereeni pysähtynyttä miestä ennen kuin hän avasi suunsa.
”Anteeksi. Etsisin hyvää lankaa villapaitoihin, jotain sellaista, joka ei kutittaisi neulottuna. Voisitkohan auttaa?”
Käännyin katsomaan miehen suuntaan. Hän oli pitkänhuiskea ja jo ensisilmäykseltä melko värittömän oloinen, sellainen, joka vahvapiirteisistä kasvoistaan huolimatta ei ollut kovinkaan mieleenpainuva. Minä nyt tosin olin muutenkin niin huono muistamaan ihmisiä ja näiden kasvoja, ellen erikseen yrittänyt.
”En ole töissä täällä”, sanoin pahoitellen. En toisaalta voinut ymmärtää, miten joku edes voisi erehtyä luulemaan minua paikan myyjäksi. Minulla ei ollut nimikylttiä mutta olin siinä liikkeessä niin eksynyt itsekin, että se varmasti huokui minusta kilometrienkin päähän. ”Enkä kyllä muutenkaan tiedä langoista juuri mitään. Olen täällä siskoni asioilla.”
”Oi anteeksi”, mies sanoi kuulostaen hieman nololta. ”Tarkoitukseni ei ollut häiritä. Pahoittelen. Menen etsimään myyjän.”
Mies lähti, ja minä jäin etsimään juuri niitä lankoja, joita siskoni oli pyytänyt minua tuomaan. Tulin ajatelleeksi, että olisi varmaan viisainta etsiä itsekin joku myyjä, jolle voisin vain lykätä ostoslistani käteen, mutta olin joko liian tyhmä, jääräpäinen tai sosiaalisesti ahdistunut tekemään niin. Itse asiassa taisin olla niitä kaikkia, ja sen sijaan vain tein valokuvien avulla tupla- ja triplavarmistuksia siskoltani, että löysin juuri oikeat langat. Sellainen tosin tuntui melko fiksulta vedolta, ainakin paremmalta kuin vain omaan vaistoon luottaminen.
Kun lopulta olin löytänyt kaikki siskoni tarvitsemat langat, olin jo melkein unohtanut sen miehen, joka oli erehtynyt luulemaan minua myyjäksi. Kassalla asioidessani ja liikkeestä poistuessani olin ajatuksissani jo ihan muualla, miettien vuorotellen (ja vähän samaan aikaankin) työn alla olevia ficejäni ja sitä, missä kävisin seuraavaksi. Niin uponnut omiin ajatuksiini en kuitenkaan ollut, ettenkö olisi huomannut, miten edelläni kävelevän miehen taskusta putosi lompakko. Huusin hänen peräänsä, mutta hän ei reagoinut, joten otin muutaman juoksuaskeleen ja nappasin lompakon maasta.
”Hei, tämä putosi sinulta”, sanoin kiirehtiessäni miehen vierelle. Hän pysähtyi välittömästi huomattuaan, että puhuin hänelle, ja otti vastaan lompakon, jota hänelle ojensin.
”Mitä? Oi, kiitos!”
Siinä vaiheessa tunnistin hänet samaksi mieheksi, johon olin lankaliikkeessä törmännyt (sen verran minäkin vielä muistin). Ilmeestä päätellen hänkin selvästi tajusi, kuka olen.
”En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos tämä olisi kadonnut”, mies sanoi laittaen lompakkonsa takaisin taskuunsa ja sulkien sen lopuksi huolellisesti kiinni. ”Kiitos todella paljon. Kai voin jotenkin hyvittää tämän.”
”Ihan pikkujuttuhan se vain oli”, vastasin hieman vähätellen. Itsestäänselväähän se oli, että palautin maahan pudonneen lompakon omistajalleen. Oli ainakin minulle.
Olin jo jatkamassa matkaani, kun mies sitten kysyi: ”Kai saan edes kahvit tarjota kiitokseksi.”
”En juo kahvia.”
”No jotain muuta sitten. Teen tai vaikka jonkin leivoksen.”
Epäröin hieman, mutta miehen tarjous vaikutti niin viattomalta, että suostuin siihen. Kyllähän ilmainen ruoka on hyvä houkutin, varsinkin kun mielessäni oli jo aiemmin käynyt, että pitäisi jossain välissä käydä syömässä jotain. Ajattelin myös, että julkisella paikalla kahvilassa olisin joka tapauksessa turvassa, jos vaikka miehen käytös muuttuisikin epäilyttäväksi ja ahdistavaksi.
Siirryimme yhdessä läheiseen kahvilaan, ja hetken kuluttua sain eteeni tarjottimella hedelmäsmoothien sekä korvapuustin. Enhän minä teetäkään suostunut juomaan edes kohteliaisuudesta.
”Löysitkö sopivat langat villapaitaan?” kysyin katseeni melko täyden näköisessä muovikassissa, jonka mies oli laskenut lattialle pöytämme viereen.
”Kyllä löysin”, hän vastasi. ”Ja anteeksi vielä sitä, kun tulin sinua häiritsemään. Minä todella ajattelin, että olit töissä siellä liikkeessä.”
”Kaukana siitä”, naurahdin kuivasti. ”Olin vähintäänkin yhtä hukassa kuin sinäkin.”
”Ei se siltä ainakaan näyttänyt.”
Tuhahdin hieman huvittuneesti. ”No, hyvä että oikeat myyjät auttoivat sinua löytämään tarvitsemasi langat.”
”Niin. Toivotaan, että niistä tulisi villapaita, joka ei ihan oikeasti kutittaisi. Pidän villapaidoista, mutta valitettavasti suurin osa niistä on kamalan kutisevia, vaikka muuta väitettäisiin.”
”Tiedän mitä tarkoitat”, sanoin. ”Kutittavat paidat ovat kamalia, ja minulla on muutenkin herkästi ärsyyntyvä iho, varsinkin kaulassa. En voi siksi juurikaan käyttää kaulaliinojakaan.”
”Minulla on ihan sama ongelma”, mies kertoi ja katsoi minua hymyillen. ”Näköjään meillä on jotain muutakin yhteistä kuin se, ettemme tiedä villalangoista juuri mitään.”
Naurahdin ja hieman ujostellen laskin oman katseeni korvapuustiini. Vaikka olimmekin juuri puhuneet kutinasta kaulan alueella, minua oli alkanut hieman kutittaa vatsanpohjasta. Yritin pöydän alla raapia salaa vatsaa kutinan kohdalta, mutta siitä ei ollut mitään apua. Tajusinkin pian, että tunne oli jossain ihon alla, sisälläni.
”Oletko koskaan ennen neulonut villapaitaa?” kysyin saadakseni vähän jotain muuta ajateltavaa. ”Vai onko tämä nyt ensimmäisesi?”
”Yritän nyt ensimmäistä kertaa”, mies vastasi. ”Juurikin siksi, että toivon mukaan saisin viimein itselleni sopivan villapaidan, jota voisin käyttää huoletta ilman kutinaa. Ostamani langat ovat myyjän mukaan todella pehmeitä ja miellyttäviä ihoa vasten.”
”No niin, onnea sitten yrityksen… tuota...”
”En olekaan muistanut esitellä itseäni lainkaan!” mies sanoi sitten ilmeisesti tajuttuaan, miksi olin jäänyt hieman epäröimään. ”Pahoittelen, kylläpä minä olen möhlinyt tänään paljon. Olen Sakari.”
”Minä olen Larjus”, vastasin yrittäen piilotella kasvoilleni pyrkivää hymyä. Jokin miehen kömpelyydessä oli mielestäni herttaisella tavalla huvittavaa, mutta en halunnut hänen luulevan, että pidin häntä pilkkanani.
”Larjus”, Sakari toisti kuin maistellen sanaa suussaan. ”Erikoinen nimi.”
”Lempinimi”, tarkensin.
”Pidän siitä joka tapauksessa”, Sakari sanoi ja katsoi minua hymyillen.
Vatsanpohjaani kutitti entisestään. Yritin tukahduttaa tunteen korvapuustiini, jota aloin nakertaa kuin rotta ruokakomerosta pihistämäänsä leivänpalasta. Sakari katsoi suuntaani uteliaasti, enkä tiennyt, mitä ajatella siitä, että hänen hymynsä vain syveni.
”Sinulla on sokeria nenänpäässä”, hän sanoi sitten.
Vaistomaisesti pyyhkäisin nenääni kämmenselkääni. Heti sen tehtyäni huomasin ajattelevani, että olisi pitänyt antaa Sakarin tehdä niin puolestani. Ajatus yllätti itsenikin niin, että olin puraista kieltäni.
”Öh, tuota noin, kiitos”, mumisin hieman nolona. Nenänpäähän tarttunut sokeri minua ei niinkään hävettänyt vaan omat ajatukseni. Miksi hitossa minä muka haluaisin, että Sakari olisi pyyhkinyt sokerinmuruset puolestani? ”Enpä olisi varmaan itse huomannut.”
”Ole hyvä vain.”
Korvapuusti ei ollut mikään kaikkein mehevin, ja minusta alkoi lopulta tuntua, että muruset ja kaneli tarttuivat kurkkuuni. Koska en halunnut tukehtua pullanmuruihin Sakarin silmien edessä (ei sillä että olisin tukehtunut yhtään sen mieluummin kenenkään muunkaan edessä), otin pitkän siemauksen smoothiestani huuhdellakseni kurkkuni. Valitettavasti ottamani siemaus oli turhankin pitkä, sillä vedin siitä osan henkeen. No, ainakaan en ollut tukehtumassa pullaan, mutta ei smoothie ollut yhtään sen parempi vaihtoehto.
”Oletko kunnossa?” Sakari kysyi selvästi huolestuneena.
Yritin vastata hänelle jotain, mutta yskänpuuska esti sen, enkä saanut muodostettua yhtäkään ymmärrettävää sanaa. Sakari ei jäänyt odottamaan uutta vastausyritystä vaan nousi tuoliltaan ja alkoi hakata selkääni. Hänen kätensä iskut olivat kovia, kaukana siitä romanttisesta söpöstä mitä sokerin pyyhkiminen nenänpäästä kenties olisi ollut, mutta ehkä niin oli vain hyvä. Ainakin vatsanpohjaani kiusaava kutittava tunne oli livennyt paikalta.
”Kiitos”, pihisin kun lopulta sain henkeä niin, että pystyin jotain sanomaankin.
”Olethan kunnossa?”
”Olen, olen”, vakuutin, vaikka en ollutkaan ihan varma. Se ei tosin johtunut smoothiesta, johon olin melkein tukehtunut. Halusin itselleni äkkiä jotain ajateltavaa, jotain muuta kuin Sakarin käden selälläni tai pyyhkimässä sokeria nenänpäästäni. ”Älä minusta huoli. Mutta hei, kerro lisää siitä villapaidasta, jonka aiot neuloa. Siitähän meillä oli aiemminkin puhe.”
”Totta, niinpäs olikin.”
Pyyntöni sai Sakarin selvän ilahtuneeksi, innostuneeksikin jopa. Jokin siinä oli mielestäni aika söpöä. Sen ajatukseni myötä huomasin, että vatsanpohjani kutina teki taas paluuta. Koska sen tukahduttamisyritykset olivat aiemmin menneet pieleen, en nyt tehnyt sille yhtään mitään; annoin sen vain olla. Oli kai siinäkin tunteessa jotain aika ihanaa.
Sakari näytti minulle kännykästään kuvan villapaidasta, jonka aikoi neuloa. Sitten hän esitteli minulle ostamiaan lankoja, joskaan hän ei osannut kertoa niiden ominaisuuksista juuri muuta kuin värin ja että ne olivat ”pehmeitä eivätkä kutittaisi”. Enpä minäkään olisi ymmärtänyt yhtään sen seikkaperäisempää selostusta. Siskoni heiniä sellaiset.
Lopulta pullat oli syöty ja smoothiet juotu eikä Sakari näyttänyt enää keksivän, mitä olisi villapaitaprojektistaan voinut vielä kertoa. Minustakaan ei ollut kannattelemaan keskustelua yhtään sen pidemmälle. Pian olisi aika sanoa hyvästit ja lähteä eri suuntiin, ja se sai minut ja oletettavasti myös Sakarin hieman epäröimään. Haluaisinko nähdä häntä joskus toistekin tai kenties antaa hänelle puhelinnumeroni? Kehtaisinko? Vatsani kutina oli yhtä mieltä, mutta en tiennyt, oliko pääni samaa mieltä sen kanssa.
”No, minun täytynee tästä jatkaa matkaani”, tyydyinkin lopulta sanomaan peruuttaessani tuolillani kauemmas pöydästä.
”Tottahan toki, tottahan toki”, Sakari sanoi. ”En halua pidätellä sinua kauempaa. Sinullakin on varmasti paljon tekemistä.”
”Jonkin verran.”
Välillemme laskeutui pieni hiljaisuus, jonka aikana me molemmat kai odotimme, että toinen tekisi seuraavan siirron. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Minusta ei ollut ehdottamaan toista tapaamista tai kertomaan yhteystietojani, ja kun Sakari, joka oli tähän mennessä ollut meistä kahdesta se ensisijainen aloitteentekijä, ei itsekään tehnyt niin, väkisinkin aloin miettiä, olisiko hän edes halunnut tavata minua toistamiseen.
”No, minä tästä menen”, sanoin lopulta kerätessäni laukkuni ja ostoskassini käsiini. ”Kiitos korvapuustista ja smoothiesta, ja onnea villapaidan kanssa.”
”Ole hyvä, ja kiitos itsellesi”, Sakari vastasi. ”Oli mukava tavata.”
”Kuin myös.”
Vilkutin hänelle vielä viimeiset hyvästit ja kiiruhdin sitten pois kahvilasta kantamuksineni. Kassieni lisäksi kannoin mukanani sisälläni olevaa kutittavaa tunnetta sekä kysymystä siitä, olisiko minun sittenkin pitänyt kertoa yhteystietoni Sakarille. Mutta en minä aikonut takaisinkaan kääntyä. Ehkä Sakari muistaisi kertomani nimen ja löytäisi minut sen avulla. Ei se ainakaan mahdotonta olisi.
Puristin lankoja täynnä olevaa ostoskassiani tiukemmin kädessäni. Pitäisi lähteä viemään se siskolleni, koska olin luvannut toimittaa langat hänelle vielä saman päivän aikana. Samalla voisin, huomasin ajattelevani, kysyä häneltä, voisiko hän suositella minulle jotain helppoa ohjetta villapaitaan ja siihen sopivia lankoja, jotka eivät kutittaisi. Vatsanpohjassani yhä kevyesti kihelmöivä tunne riittäisi minulle varsin hyvin ainoaksi kutinan aiheuttajaksi.
