Nimi: Muistatko enkeleitä?
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Amnesia!AU
Ikäraja: K-11
Paritus: Dean Winchester/Sam Winchester/Castiel aka ”Wincestiel”
Varoitukset: Sisältää
insestiä, eli perheenjäsenten välistä seksuaalista jännitettä/kanssakäymistä.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Hyvää joulua vaan itse kullekin säädylle. Mä näin tästä tekstistä unta, se on hyvin avoin ja loppuu siksi juuri niin kuin unikin.
Tämä fikki tosiaan on julkaistu ensin vuoden 2022 Finin joulukaleterissa, laitan sen nyt tänne normo-osastolle teidän kiusaksi xD
Muistatko enkeleitä?
Oh, no, don't be shy
You don't have to go blind
Hold me
Thrill me,
Kiss me,
Kill me
U2 - Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me
Heräämisen jälkeen ensimmäinen ärsyttävä asia oli valepalmikkoon neulotun slipoverin niskassa hiertänyt vaatekaupan irtileikkaamaton varashälytin. Toinen asia oli varpaita puristavat pränikät lippaskengät. Vasta sen jälkeen huomio kiinnittyi hartioistaan sarjakuvamaisen leveään tyyppiin, joka retkotti slipoverimiehen vieressä pläsillään pittoreskin talon pihakiveyksellä. Slipoverimies ei huomannut kysyvänsä itseltään, kuka hänen kanssaan oli näin kehnossa jamassa – hän veti kaveri niskavilloista pystyyn.
”Ei hiuksissa mitään mieskuntoa säilytetä, menisit poika parturiin!”
Jostain syystä pään aukominen tuli tuosta noin vaan, vaikka slipoverimies olisi voinut vannoa, ettei tuntenut koko tyyppiä ollenkaan.
”Poika – ” pitkätukka puuskahti niin loukkaantuneena kuin suinkin, ja koetti rimpuilla irti tukkapöllystä. ”Kuulehan nyt, sinä tuikirandom mulkku – ”
Kaveri ei saanut lausettaan loppuun, kun takana talon kaikki ikkunat räjähtivät omituisen valoilmiön ja sen aiheuttaman paineaallon takia säpäleiksi. Aivan kuin taivaasta itsestään olisi tipahtanut meteori. Sirpaleet satoivat selkään, mutta onneksi vain pienen pieninä murusina. Pihatien päässä näkyi vinoon parkkeerattu musta Chevrolet – ja slipoverimiehen taskussa oli sen avaimet.
”Jalat alle ja haneen!” hän huusi. Vaistonvaraisesti kumpikin toimi yhteen tehokkaimman tavan mukaan, suojellen toinen toisiaan sivuilta kenties vyöryviä uhkia vastaan. Hetken päästä takapeilissä välkkyi vain, kuinka yliluonnollinen valo teki talossa tuhojaan. Ikkunoista syöksyi ulos mustankatkaa käryä. Miehille tuli tunne siitä, kuin heidät olisi pelastettu, mutta mihin hintaan? Pää oli niin täynnä tyhjää, kuin aamunvalkea. Autonratti tuntui käsissä juuri tutulta, mutta silmät peilissä olivat vieraat – ja vihreät.
⁂
25 mailia koilliseen kumpikin saattoi hengähtää. Pitkätukka oli uteliaisuuksissaan ehtinyt jo käymään taskut ja hansikaslokerot kamman kanssa läpi. Pysähdyksissä takakontista löytyi seitsemän käsiasetta, yksi puoliautomaatti, ja jonkinlainen armeijakäyttöön tarkoitettu sinko. Sen lisäksi monenkokoisia veitsiä ja verinen kirves. Sekä jostain syystä juuttisäkillinen puhdasta suolaa kaiken komeuden keskellä.
”Olemmekohan me jotain saatananpalvojia”, pitkätukka mietti, ja tapaili sormellaan puukolla takakontin verhoiluun piirrettyä kuviota.
”Selittäisi tuon sinun pitkän naamasi”, sanoi slipoverimies.
Takapenkin alta löytyi etsimisen jälkeen jemma. Se oli aikoinaan ollut ehkä sinisen värinen, nyt harmaaksi naarmuuntunut metallirasia. Siellä oli jonkin verran käteistä rahaa, mutta enimmäkseen päilyttävää kamaa.
”Korttipakan verran väärennettyjä henkkareita”, pitkätukka sanoi ja naurahti. ”Tämä väittää, että sinun nimesi on L. Zeppelin.”
”No voi paska.”
Rasian pohjalla oli vielä muutama hassu valokuva. Pitkätukan tunnisti vauvakuvasta, vaikkei siinä hänellä ollut vielä yhtä haiventa karvaa – nyrpeä nyppylänenä ei jättänyt arvailujen varaan. Vauva oli hymyilevän, mutta ulkomuodoltaan rajun kaljun miehen sylissä. Takapuolelle joku oli kirjoittanut lyijykynällä:
2 SamueliaToisessa kuvassa esiintyi isompi poika onkivapa kädessään. Silmien vihreys tunnistettavaa sekin. Sen takana luki vain:
Mamman oma muru⁂
Samuelin selässä oli arpeutunut pistohaava, joka oli mennyt läpi selkärangasta etupuolelle. Sellaisesta iskusta ei voi selvitä tietenkään hengissä, mutta Samuel vuoti verta. Hänen täytyi siis olla elävä. Hän halusi myös mennä kuin vapaaherra.
”Et menisi yksin.”
”En minä kauaa aio olla – yksin, nimittäin”, totesi Samuel. Hänen vaaleanvioletissa paidassaan oli ylemmät napit auki, että hartialinja tuli hyvin esille. Molemmilla heistä oli tatuointi solisluulla. Se oli pentagrammi – kuten oli autossakin – ympyrä ja mustaa sen ympärillä, kuin se savu joka tunkeutui oven karmien alta ja vetävän ikkunan raoista sisään, jos varoittamatta antoi silmänsä painua kiinni. Sitä varten se suola oli olemassa. Taivaanvalojen puhdistavaan voimaan ei nimittäin aina voinut luottaa.
Demoneja, demoneja, heidän perässään. Samuel oli kuin ei ei olisi ollut moksiskaan. Hän tykkäsi laittautua antaviin vaatteisiin. Pieniin, niin kuin lunttu.
”Herätät liikaa huomiota.”
”Taidat olla, Muru, vähän mustis”, sanoi Samuel. Totuus poltteli poskenpäitä. Mutta ei ketään voi menemästä kieltää. Sitä saattoi vain muistuttaa, että ehkä teko tai toinen voisi muistin palatessa kaduttaa. Tai voi olla kaduttamattakin, elämä kuitenkin on vain nyt. Voi olla, etteivät asiat enää koskaan palaudu entiselleen. Pitäisikö silloinkin elää kuin hissutellen? Samuel ei tiennyt millainen ihminen hän oli ollut ennen, mutta arvista päätellen kuitenkin surkea.
”Ei kai minulla mitään syytä ole olla yhtään mustasukkainen”, sanoi Muru. Samuel katsoi häntä pitkään.
”Entä jos olisi? Haluaisitko?”
Samuel tuli lähemmäs. Hän kosketti Murunsa reittä. Miten hän osasikin näyttää niin huolettomalta, vaikka hänen kasvoillaan oli aivan selvät vuosikausien murehtimisen kaivat urat? Häntä olisi voinut vaikka suudella.
Suudella ja suudella. Miten se tuntui niin kauhealta ajatukselta?
”Minä olen sinulle varmaankin veli. Voisin olla”, sanoi Muru.
”Tuntuuko sinusta veljelliseltä?” kysyi Samuel. Hänen kätensä olivat vaativat. Tarkoittivat tasan sitä, että jos et huomioi nyt, niin motellien ulkopuolinen maailma on paholaisia täynnä. Niistä joku varmasti mieluummin hänen lihansa seivästää.
”Voiko tämä olla oikein?”
”Muru, minä en halua muistaa,” vastasi Samuel. Ei ollut enää vaatettakaan hänen ja huulten välissä.
”Samuel...”
”Ota minut, tai tapa. Jos tämä on väärin, niin pistä minut päiviltä sitten.”
Sinä yönä ei tullut ruumiita.
⁂
Heidät oli piiritetty. Satakunta ihmisen muotoista olentoa, mutta ne eivät olleet enää ihmisiä, vaan mustasilmäisiä piruja kynsineen. Mutta jos on piruja, niin kai sitten on muutakin – pilvettömältä taivaalta iski maahan salama. Sen halkeamasta nousi pallosalama, yhtä kirkas kuin magnesiumin liekki. Ei sitä saattanut katsoa, kun se poltti, mutta katsoa oli pakko. Se meni läpi Samuelista, puristi ilman ulos keuhkoista ja täytti uupuvat rakkulat valollaan.
Samuelin iho muuttui läpinäkyväksi. Sen alla näki, kuinka lihakset supistelivat, ja sulivat sitten myös näkymättömiin luiden päältä. Rintakehässä elimet, keskimmäisenä sykkivä sydän. Kun nekin katosivat, kuoriutui sydämen syiden sisällä ihmisen sielu. Pieni kuin tulitikun pää, mutta tiiviimpi muuta magiaa. Pallosalama meni senkin läpi ja purskahti ulos Samuelin selkäpuolelta – vain kääntyäkseen sitten Murun puoleen.
Läpileikkaus tuntui, mutta miltä se tuntui? Ehkä hyvältä. Tai täyteläiseltä. Ehkä sietämättömältä.
Tämä pallosalama puhui:
”Nämä miehet olen minä pyhyydelläni nostanut.”
”Älkää koskeko siihen, jonka olen omakseni ottanut”
Sanoista sai selvää, mutta sen ääni! Kuin satatuhatta veistä vinguttamassa lasitetta. Tai, ehkä kuten Victorian putousten pauhu korvien sisäpuolella. Triangeli muiden äänten yläpuolella, ja valaan laulua maan uumenista, johon salama oli lyönyt. Demonit olivat kaikonneet tai palaneet tuhkaksi. Mutta palamatta eivät jääneet miestenkään ruumiit tässä poltteessa.
”Kuka sinä olet?” Muru kysyi. Ensin hän pelkäsi, ettei valo vastaisi – sitten sitä, että hän kuolisi ukkosen jylinään.
”Kyllä sinä tiedät.”
”Mutta en muista.”
Kun valo tuli Murusta ulos, ei se palanut enää niin voimakkaana, vaan pelkkää haukkovana liekkinä. Muru pyyhkäisi kasvojaan. Silmistä tihkui, tihkui vaan. Kunpa se olisi ollut vain vettä. Samuel seisoi omilla honkeleilla jaloillaan, mutta näytti juuri siltä miltä voi kuvitella ihmisen näyttävän, kun sen läpi on mennyt satatuhatta volttia.
”Niin. Se on… harmillista”, sanoi pallosalama.
Voiko luonnonilmiöillä olla tunteita? Nimittäin tuo, tuo kuulosti niin kaikkinensa ryytyneeltä.
"Valoani ei voi ihmismieli kestää. Elävä lihan edestä tyhjäksi pyyhitty mieli. ”
Pallosalama kuin ystävän käsi, joka kurkotti kohti pimeyttä ja tarttui… tarttuu kiinni, ja nostaa ylös, ylös, totisesti ylös!
”Sinä oli se valo siellä talossa. Joka hajotti ikkunat?” Samuelilla leikkasi. Kaiken sen jylinän jälkeen hiljaisuus sattui enemmän. Pallosalamasta jäljellä railo maassa ja vapina.
”Enkeli”, sanoi Muru, ja katsoi valon ruhjomaa toveriaan ennen tajuttomuuttaan. ”Samuel – muistatko sinä enkeleitä?”
FIN
