Luin tämän eilen hyvin ilahtuneena, kun näin että olit kirjoittanut uutta, ja nyt uudelleen.
Tämä teki ihan mielettömän vaikutuksen molemmilla lukukerroilla. En tiedä, pystynkö sanomaan tästä mitään järkevää, mutta yritetään.
Tästä tuntui, että jokaisesta lauseesta ja sanasta huokui niin täydellinen yhteenkuuluvuus Jamesin ja Siriuksen välillä, mikä tekee tästä parista ihan erityisen. Vaikka tykkään monista muistakin pareista tämän lisäksi, näissä kahdessa on jotain ainutlaatuista, ehkä juuri tämän syvän ystävyyden vuoksi.
Tätä lukiessani tuli vahvasti sellainen tunne, että Sirius ja James ovat kuin saman olennon kaksi eri puoliskoa. Niin lähellä toisiaan koko ajan, että tuntuu mahdottomalta, miten kukaan voisi mitenkään päästä siihen väliin sen paremmin ystävyydessä kuin rakkaudessakaan.
Toistan luultavasti
Altaisia, mutta jo tämä alku oli ihan mieletön. Tuo sormien hipominen toisiaan oli jotain todella ihanaa. Vähän niin kuin olisi mielessään jo pidetty toista kädestä kiinni, vaikka ei oikeasti tehtykään niin. Tai sitten asia oli jollain lailla jo niin selvä, ettei tarvinnut enää edes pitää kädestä, vaan hipaisu kertoi yhtä paljon, tai enemmänkin.
Kun tämä oli kerrottu Siriuksen näkökulmasta, se jäi auki, miten James kaiken koki, eikä Siriuksenkaan tunteista kerrottu kovin paljon. Silti ajattelin, että Sirius ymmärsi alusta lähtien paitsi tuon yhteyden, niin myös sen, että hän tunsi Jamesia kohtaan kaikkea muutakin, mitä vain oli mahdollista tuntea.
Ja jotenkin ajattelin, että James tunsi sen myös, mutta kielsi asian, tai ei vain halunnut ymmärtää nuorempana.
Itse koin tämän niin, että Siriuksen halu ja kaipaus tuli esiin juuri niillä hetkillä, jolloin oltiin eniten lähekkäin, vaikka Sirius ei tehnytkään asialle mitään. Jos niin oli, niin onhan tuo Jamesin läheisyys tavallaan ollut myös raskasta Siriukselle, kun ollaan niin lähellä, mutta ei sitten kuitenkaan niin kuin pitäisi. Tai sitten Siriuskaan ei heti ajatellut asiaa kunnolla, vaan vain nautti heidän ystävyydestään.
Joka tapauksessa tämä kohta oli minusta aivan ihana, kun tässä kerrottiin niin paljon muutamilla sanoilla:
Joskus he joutuivat piiloutumaan näkymättömyysviitan alle yhdessä ja väistelemään muita ihmisiä. Tästä oli vain tullut vaikeampaa heidän kasvaessaan pituutta, ja Sirius tiesi, miltä tuntui, kun Jamesin vartalo painoi hänet vasten kylmää kiviseinää keskellä yötä samalla, kun Voro käveli heidän ohitseen käytävällä tietämättä heidän läsnäolostaan.
Niin kovin sopivaa Jamesille ja Siriukselle, että se ensimmäinen todellinen lähentyminen tapahtuu tuliviskin innoittamana.
Tuo viittaus tuliviskistä ja nuoruudesta aiheutuneeseen humalaan oli jälleen kerran niin hienoa, että on vaikea edes sanoa mitään, menen ihan mykkyrään. Se vain kuvaa niin upeasti sitä, millaisia nämä kaksi olivat yhdessä.
Se, kun sitten kerrottiin, mihin se johti, oli minusta niin sydäntäsärkevää, kun olihan tuon ainoan yhteisen suudelman ja Jamesin hääpäivän välillä varmaan mennyt kolme pitkää vuotta, ainakin Siriuksen kannalta. Ihan hirveän surullista Siriukselle, ja Jamesille myös, tajusi hän sitä silloin tai ei.
Ja kun sitten meni ehkä vielä toiset kolme vuotta lisää, tai mitä nyt menikään, ennen kuin James tajusi, kenen kanssa hän todella kuului yhteen, niin tuo ajan kuluminen ahdisti minua, kun ajattelin, mitä se oli etenkin Siriukselle merkinnyt:
Sirius muisti vielä Jamesin hääpäivänäkin, miltä lämmin hengitys iholla oli tuntunut, kun he olivat tuona iltana yhden, hapuilevan suudelman ajan eläneet vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa Siriuksella oli ollut tilaa olla Jamesin ainoa. Sirius muisti sen myös silloin, kun James ilmestyi hänen ovensa taakse joitakin vuosia myöhemmin sydän särkyneenä ja humalassa soperrellen, miten asiat eivät olleetkaan menneet niin kuin hän oli kuvitellut. Kyynelten takana oli kysymys: saanko jäädä tänne?
Loppu oli aivan täydellinen. Ihan mielettömän sydämeenkäyvä. Ehkä James ei oivaltanut edes seisoessaan Siriuksen oven takana ihan heti kaikkea, mutta onneksi sitten jossain vaiheessa kuitenkin. Vaikka tässä ei siihen asti ihan täysin mentykään, kyllähän se tuli niin hienosti esiin, miten uskomatonta se on ollut. Tuo, että silloin oli lopultakin lupa tehdä jotain, mitä ei ollut aikaisemmin, oli hyvin koskettavaa. Ihanaa, että siitä tuli myös tämän ficin nimi.
Tässä tuli niin paljon tunteita esiin niin vähillä sanoilla, että olen melkein kateellinen tällaisesta tekstistä. Mutta toisaalta en kuitenkaan, kun onhan se ihan mieletön ilo saada lukea tällaista.
Tämä tapa kertoa Siriuksen ja Jamesin tarina sen kautta, miltä Siriuksesta on tuntunut milloinkin, ja samalla niin, että se jää paljolti lukijan mielikuvituksen ja ajatusten varaan, oli aivan uskomaton ja todella tehokas. Niin, jos se ei nyt jo käynyt selväksi, niin tykkäsin tästä, ihan valtavan paljon. Suuri kiitos tästä elämyksestä.
