Ficin nimi: Ei ole kohtaloa karvoihin katsominen
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Fandom: The Witcher
Tyylilaji/Genre: Draama
Vastuuvapaus: The Witcher kuuluu tekijöilleen. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa
Haasteet: Teelusikan tunneskaala
III (velvollisuuden tunne)
Yhteenveto: Kirjoitit tämän alunperin turnajaisiin, joskin osallistuin lähinnä tukimielessä
Tämä on ensimmäinen Witcher-ficcini
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Silloin tällöin Geralt piti äärimmilleen viritetyistä noiturin aisteistaan. Esimerkiksi, kun piti tapella selän taakse hiipiviä hirviöitä vastaan. Mutta tänä kuutamoisena yönä, jona hän olisi mieluiten nauttinut niistä Jaskierin kanssa tavernassa, hän istui nuotion ääressä tuijottamassa kohtuullisen mitäänsanomattoman näköistä nuorta naista. Eipä ulkonäkö tietysti naisen syy ollut ja epäilemättä tämän reidet ja pakarat olisivat olleet pehmeät koskettaa, jos Geraltilla olisi ollut taipumusta ottaa naisia väkisin.
”Arvioitko toistamiseen missä asennossa minut olisi helpointa ottaa?” Ruusu – siksi tämä todella oli itsensä esitellyt – tiedusteli yhtäkkiä.
Kysymys oli tyyni, vaikka Geralt aistikin taustalla pragmaattista pelkoa, koska tämä tuntui hyvin tietävän, mitä matkalta mukaan poimitulle naisenpuolikkaalle saatettiin illan päälle tehdä. ”Miten niin toistamiseen?” hän murahti tarttuen korvaansa kirahtaneeseen sanaan.
”No, kun me tapasimme silloin päivällä, mittailit minua samaan tapaan, mutta ehkä pohdit, onko minusta myytäväksi. Et muuten vastannut kysymykseen.” Nainen hytisi hieman viileydestä, ei varmaan ollut juuri tottunut viettämään öitä ulkona.
Geralt saattoi havaita pystyyn nousseet ihokarvat, kanannypyt, joita hän ei koskaan itse saanut, koska noiturit kestivät kylmää. ”En minä sinulle mitään tee. Rupea nukkumaan. Ihmisten ei ole hyvä valvoa.”
Ruusu irvisti koko hammasrivillään. ”Sinä se et paljoa pukahtele. Ja minä luulin olevani vähäpuheinen.” Nainen kuitenkin asettui kuuliaisesti kyljelleen ja sulki silmänsä.
Geralt rentoutui huomaamattaan ollessaan jälleen tavallaan yksin ja asetti aistinsa automaattivaihteelle. Ne kyllä varoittaisivat häntä, jos tulisi tarve. Sitä paitsi heidän kimppuunsa ei hyökättäisi salaa, niin erinomaisen paikan yöpymiselle hän oli valinnut. Hän katsahti kuuta ja murahti happamesti. Aistiensa takia hän oli naisen lopulta vaivoikseen ottanut. Kohtalon kellot olivat nimittäin alkaneet soida päässä heti, kun hän oli nähnyt Ruusun kasvot. Ja kohtaloa noiturilla kuin noiturilla oli velvollisuus kuunnella. Siksi hän törötti nyt tässä.
”Minä saatan nähdä unta siitä, että antaudun sinulle ihan vapaaehtoisesti”, Ruusu ynähti yhtäkkiä edelleen nukkuvan näköisenä.
Geralt värähti. ”Minä olen noituri.” Hän saattoi haistaa naisen vienon tuoksun, joka oli paljon tämän ulkonäköä miellyttävämpi.
”Niinhän sinä sanot”, Ruusu mumisi maasta. ”Ihan kuin minun pitäisi epäillä sinua sen takia. Onko kalusi kiskottu irti vai kasvaako siinä piikkejä?”
”Ei. Minä en voi saada lapsia.”
Ruusu räväytti silmänsä auki ja kohotti päätään. Hänen tuoksuunsa ilmestyi kitkerä vivahde, Geralt huomioi.
”Kuvitteletko sinä, että minä haluan lapsen jonkun satunnaisen yhdenyönjutun kanssa? En sentään, vaikka oletkin komea, salaperäinen ja siksi kiihottava. Sitä paitsi luulen, että pidät enemmän miehistä.”
Geralt oli harvinaisesti tuiskahtaa selälleen, koska tuollaista vastausta eivät hänen kehittyneet aistinsakaan olleet osanneet odottaa. ”Mitenkä niin?” hän murahti yksinkertaisesti.
Nainen hymyili tietäväisesti. ”Se soittoniekka, jonka mainitsit pariin otteeseen, kun yritin välillä hieman kysellä. Jaskierko hänen nimensä oli? Äänsit nimen perin hellästi.”
Geralt, joka oli piilottanut Jaskieria kohtaan tuntemansa tunteet varsin syvälle, sillä aina naisseikkailuistaan kehuskeleva bardi tuskin niihin vastaisi, tuhahti. ”Kyselysi ärsytti.”
Ruusu oli noussut uudestaan istumaan. ”Huomasin. Mutta miksi olet täällä minun kanssani, kun voisit olla ties missä tämän Jaskierin kanssa?” hän pohdiskeli leukaansa hieroen.
Geralt oli väsynyt koko keskusteluun. ”Koska tunsin koko kehossani sinut nähdessäni, että liityt jotenkin kohtalooni tai minä sinun. Velvollisuuteni oli siis katsoa, että selviydyt. Nuku nyt.”
Ruusu ei vaikuttanut kuulevan, sillä oli vaipunut mietteisiinsä. Kohta hänen silmiinsä kuitenkin syttyi tajuamisen valo. ”Jaskier ei taida tietää, että haluaisit olla hänen kanssaan? Minä kyllä kannustaisin sinua kertomaan… ja niin… kaipa kohtalo yrittää sitä minun kauttani.”
Geralt tuijotti koko terästettyjen noiturin silmiensä laajuudella. ”Ei kohtalo välitä minun ja Jaskierin väleistä.”
Ruusu naurahti karkeasti. ”Sanoo mies, joka tunsi velvollisuudekseen persluissaan saakka vahtia minua vain intuition puuskan vuoksi. Kohtalo on oikukas ja sen suunnitelmaan voi hyvinkin kuulua, että tunnustat tunteesi. Etkä sitä paitsi häviä mitään, vaikkei se olisikaan kohtalon juttu. Saatpahan asian pois mieltäsi painamasta.”
Geralt olisi halunnut väittää vastaan, mutta hänen sanainen arkkunsa tuntui jäätyneen kiinni. ”Nukutko, jos lupaan tehdä niin kuin ehdotat?” hän lopulta murahti.
Ruusu hymähti ja kävi jälleen mitä pikimmin levolle. Pian Geralt kuuli, kuinka nainen hengitti uinuvan rauhallisia henkäyksiä. Kenties… Geralt kirosi kohtalon mitä synkimpään paikkaan. Kenties hän paljastaisi sydämensä Jaskierille huomenna ja siinä Ruusu saisi toimia hänen onnenkalunaan.
