Nimi: Tuonelan rannalla on ruuhkaa
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: Tuonelan tarmokkuudella höystetty draama
Haasteet: Originaalikiipeily sanalla
rooli, Sana/kuva/lause10 #3
tällä kuvalla (S), Teelusikan tunneskaala tunteella
kateus, OTS20 #2 (aiheena
Tuonela)
Yhteenveto: On Lucian päivä ja Tuonen tytti haluaa kokea, millaista on olla marttyyri.
K/H: Tämä teksti on alun perin kirjoitettu Finin vuoden 2022 joulukalenteriin Lucian päivän luukkuun. Olen pitkään halunnut kirjoittaa Tuonelaan sijoittuvan tekstin ja Lucian päivä toi inspiraation tarinaan! Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita
Tuonelan rannalla on ruuhkaa
Tuonelassa oli hiljaista.
Mutta se itsessään ei ollut mitenkään erikoista. Tuonelassa oli nimittäin aina uneliasta. Mutta se, mikä oli erikoista, oli Tuonelanjoen rannalle kokoontunut joukko ihmisiä. He olivat jo henkensä heittäneet ja odottivat kyytiä vastarannalle, mutta jono piteni pitenemistään sillä joen yli kulkevaa ja kuolleita kyydittävää lauttaa ei näkynyt missään.
Tuonetar, Tuonelan hallitsijatar, oli katsellut kalmojen kokoontumista korkealta kukkulaltaan jo muutaman päivän verran. Edellispäivänä hän oli käskenyt poikansakin katsomaan, mistä jonossa oli kyse, mutta vastaus oli jäänyt uupumaan, kun Tuonen poika ei ollut palannut. Kalmojen kokoontuminen ei ollut häirinnyt häntä niin kauan, kun ne olivat odottaneet kyytiä hiljaisina – mutta nyt niitä alkoi olla liikaa ja ne kävivät levottomiksi. Joten kun kalmojen pitämä meteli ylettyi Tuonelan hallitsijoiden talolle, Tuonetar jätti miehensä kiusaamaan syntisiä ja lähti tyttärensä Tuonelanjoen rannalla sijaitsevalle mökille tarkistaakseen tilanteen.
Tuonetar tuskin huomasi hameenhelmoihinsa tarttuvaa pölyä tai kengännauhojaan tavoittelevia kyykäärmeitä, kun hän kiirehti puolijuoksua rantaviivaa pitkin. Kädet puristuivat nyrkkiin, kun hän näki mökin ikkunasta kajastavan valoa. Sielläkö tyttö oli, kotonaan laiskottelemassa, vaikka työtä riitti vuoden jokaiselle päivälle? Vastarannalla kuolleet huutelivat Tuonettaren perään, kyselivät lauttaa saapumaan, mutta Tuonetar ravisti korvistaan pyynnöt ja vaatimukset. Ei ollut hänen työtään huolehtia kuolleiden kuljetuksesta. Se oli tytön työ. Tuonen tytti oli muutama vuosi sitten väen vängällä halunnut itsenäistyä vanhemmistaan ja vaatinut itselleen sen seurauksena omaa kotia ja enemmän vastuuta. Olihan heidän muillakin lapsillaan, Kiputytöstä Vammattareen ja Kalmaan omat työnsä. Tuonen tytti oli kuitenkin aina ollut pahnan pohjimmainen, pinnallinen ja elävien maailmasta turhankin kiinnostunut, eikä Tuonetar ollut koskaan ajatellut tytön todella aikuistuvan. Tytin pyyntöä seurannut riita olikin venynyt pitkäksi ja päätös oli ollut kaikkea muuta kuin yksimielinen, mutta lopulta Tuonetar oli taipunut miehensä tahtoon ja antanut tyttärensä ottaa kontolleen Tuonelan lautturin työn.
Mutta tässä se taas nähtiin, Tuonetar puhisi itsekseen taittaessaan viimeiset kymmenet metrit mökin ovelle.
Tässä se taas nähtiin, ettei nuorelle naiselle voi antaa vastuuta edes kalmankaljun viimeisen hiussuortuvan vertaa.Mökille päästessään Tuonetar heilautti pitkät mustat hiuksensa olan yli, tarttui ovenkahvaan ja riuhtaisi lahosta tammesta tehdyn oven auki.
”Tuonen tytti, nyt äkkiä ulos ja töihin! Tuonelan rannalla on ruuhk- ”
Sanat tarttuivat kurkkuun kuin pölyn kuristamana Tuonettaren nähdessä, mitä tupamökissä tapahtui. Keskellä lattiaa seisoi kaksi nuorta tyttöä, molemmat vaaleatukkaisia ja kärsivän näköisiä. Heidän edessään seisoi Tuonin tytti, kädet lanteilla ja tuima ilme kasvoillaan. Mutta siinä ei vielä ollut mitään erikoista. Tuonen tytillä oli nimittäin useinkin tapana pitää vainajia vankeinaan ja tentata heitä milloin mistäkin, usein elävän maailman asioista. Se, mikä oli erikoista, oli, että Tuonen tytti oli pukeutunut valkoiseen kaapuun ja köyttänyt vyötärölleen punaisen silkkinauhan.
”Missä seppele on?” Tuonen tytti tiukkasi tytöistä nuorempaa, jonka vaaleat hiukset olivat korkkiruuveilla. Hänellä oli vielä päällään valkoinen kaapu ja punainen silkkinauha toisin kuin toisella, joka seisoi mökin homeisilla lattialaudoilla pelkkä alusmekko päällään.
”Ei se ole seppele”, alusmekkoinen tyttö sanoi tuhahtaen. ”Se on kynttilöillä koristettu kruunu.”
Tuonen tytti pyöräytti silmiään. ”Aivan sama, mikä se on. Minä tarvitsen sen.”
”En minä tiedä, missä se on”, kiharatukkainen sanoi, räpytellen kyyneliä pois silmistään. ”Se varmaan putosi jumppasalin lattialle, kun tuo tuli ja vei minut mukanaan.”
Vasta kiharatyttöisen osoittaessa mökin nurkkaa Tuonetar huomasi Tuonen pojan istuvan jakkaralla koukkusormiset kädet puuskassa. Hänen kasvoillaan oli pitkä punainen naarmu, joka oli varmaankin alusmekkoisen tytön tekemä.
”Mihin sinä jätit sen?” Tuonin tytti ärähti veljelleen, joka pudisti päätään. ”Sinun pitää hakea se tänne! Miten minusta voi tulla valon neito, jos minulla ei ole seppelettä?”
Tuonen poika pudisti jälleen päätään, nyt raivokkaammin ja kädet kasvojensa peitoksi vieden. Tuonen tytti otti askeleen lähemmäs ja kohotti kätensä läimäyttääkseen veljeään poskelle, mutta silloin Tuonetar astui heidän väliinsä.
”Tuonen tytti, mitä kuvittelet tekeväsi? Tuonelan rannalla on ruuhkaa. Äkkiä töihin siitä.”
Tuonen tytti käänsi katseensa Tuonettareen kuin ei olisi aiemmin huomannut hänen läsnäoloaan. Hän kohensi ryhtiään, heitti pitkät, mustat hiukset olkansa yli selkään ja vei kätensä lanteilleen.
”Lautturin sijaan minulla on tänään toisenlainen tehtävä.”
”Ja mikähän se mahtaa olla?”
”Minä aion olla valon neito.”
Tuonetar nauraa kähähti. Hän oli saanut tarpeekseen typeryyksistä.
”Sinä olet Tuonen tytti. Tämä on Tuonela, toispuoleinen kuolleiden maa. Täällä vaeltavat pitkäparrat ja homesuut päivässä, joka ei koskaan näe auringonvaloa, ja yössä, jota ei kuunvalo kuunaan valaise. Tänne ei valo kuulu ja vaikka kuuluisikin, sinä olet viimeinen sitä kantamaan.”
”Sinä et edes halua ymmärtää!” Tuonen tytti huudahti ja rutisti valkoisen kaavun kangasta. ”Minä haluan olla yhden päivän ajan valon tuoja ja marttyyri. Ei se ole keneltäkään pois.”
”Kalmoja on kerääntynyt vastarannalle jo usean päivän ajan”, Tuonetar sanoi rannalle osoittaen. ”Sinä olet laiskotellut jo monta päivää.”
”Vain siksi, että odotin Tuonen pojan hakevan nämä elollisten maailmassa olleet Luciat luokseni! Mutta nyt se tomppeli on kadottanut havuseppeleen jonnekin Tuonelan maille eikä Lucia ole Lucia ilman seppelettä, eikö niin?”
Viimeiset sanansa Tuonen tytti osoitti vangeilleen, jotka nyökkäsivät. Tuonetar pudisti päätään ja yritti ymmärtää, mitä oli tapahtumassa. Hän veti itselleen keittiönpöydän äärestä tuolin ja istui alas. Kaikkea sitä joutui äitinä kestämään…
”Ymmärränkö siis oikein, että sinä haluat esittää olevasi jonkinlainen valon neito yhden päivän ajan? Sinä haluat pukeutua tuohon valkoiseen kaapuun, köyttää vyötärösi verenpunaisella nauhalla ja laittaa päähäsi kruunun?”
Tuonen tytti nyökkäsi.
”Miksi ihmeessä?” Tuonetar kysyi.
”Koska tänään on kuulemma Lucian päivä ja se on maan päällä valon juhla”, Tuonen tytti sanoi, silkkinauhaa sormiensa välissä kuljettaen. ”Silloin on vuoden pimein päivä ja Lucian tehtävänä on laittaa seppele päähän, kiertää kuolevaisten parissa ja tuoda valoa pimeyteen. Siinä lauletaan lauluja ja syödään keksejä ja sen sellaista.”
”Mutta sinä sanoit, että haluat olla marttyyri.”
”Niin. Lucia on marttyyri.”
Tuonettaren otsa rypistyi hänen katsoessa vaaleatukkaisia tyttöjä.
”Mutta eiväthän nämä kaksi ole kalmaa nähneetkään.”
”Eivät niin. Ilmeisesti sellaista ei enää tapahdu. Jokaisesta Luciasta ei tule marttyyria, vaan he vain esittävät häntä hetken ajan ennen kuin jatkavat elämäänsä tavallisina kuolevaisina. Mutta minä tarvitsen heitä voidakseni tehdä kaiken oikein, joten veli haki heidät maan päältä, jotta he voisivat auttaa minua tekemään tämän niin kuin olisin aito Lucia-neito.”
Tuonettaren sisuksissa kuohahti. Hän katsoi Tuonen poikaa, joka kyyhötti edelleen mökinnurkassa.
”Sinäkö hait maan päältä nämä kaksi eläväistä manan maille ennen kuin heidän aikansa oli koittanut? Sinua odottaa melkoinen selkäsauna, kunhan kerron isällesi…”
”Lakkaa ärähtelemästä, äiti”, Tuonen tytti sanoi sellaiseen sävyyn, että olisi ansainnut selkäsaunan pelkästään siitä hyvästä. ”Kyllä he jonain päivänä kuolevat ja sitten he jo tietävät, mikä – ja kuka – heitä täällä odottaa.”
Kiharapäisen tytön kasvot valahtivat kalpeiksi ja kyyneleet alkoivat valua poskia pitkin. Alusmekkoinen tyttö kiersi kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi jotain tämän korvaan, yrittäen kai lohduttaa. Samaan aikaan Tuonen poika väänteli koukkusormisia käsiään, kasvot mutristuivat itkunsekaiseen kiukkuun, ja Tuonen tytin silmissä leimahteli se sama päättäväisyys, jolla hän oli lautturin työn vuosia sitten itselleen väitellyt.
Tuonetar pudisti päätään ja käveli mökin ikkunalle, josta näki vastarannalle. Kalmoja tuntui tulleen tämän lyhyen hetken aikana vielä lisää. Pian levottomimmat alkaisivat kai yrittää Tuonelan joen yli omin avuin ja jos ne typerykset silloin juuttuisivat jokeen laskettuihin rautaverkkoihin, siitä ei seuraisi muuta kuin päiväkausien ylimääräinen työ ja monta pahoitettua mieltä. Olisi parempi, jos hän voisi vain piestä itsepäisyyden tyttärestään pihalle ja pakottaa tämän takaisin lautalle tekemään työnsä.
Mutta Tuonen tytin silmien leiskunta ja tuo älytön vaateparsi, jonka helma oli jo pölystä harmaa ja jota tyttö suurella ylpeydellä kantoi, saivat Tuonettaren miettimään vaihtoehtoja. Hän katseli uudemman kerran alusmekossa seisovaa tyttöä, jonka pitkät vaaleat hiukset olivat piikkisuorat ja niin kiiltävät, että kynttilänvalo heijastuisi niistä kaksinkertaisena. Hänessä oli jotain vahvaa ja valovoimaista, itsepäistä ja päämäärätietoista. Tuonen tytti ei jäisi tuollaiselle hetukalle toiseksi.
Tuonetar mietti vielä hetken ennen kuin nousi tuoliltaan hameenhelma kahahtaen.
”Sinä”, hän ärähti alusmekkoiselle. ”Menet ulos etsimään risuja tai mitä ikinä tarvitsettekaan sitä seppelettä varten. Ja sinä –”, hän osoitti sanansa itkuiselle tytölle, ”- autat tytärtäni laittautumaan valmiiksi. Kun olette valmiita–”, katse kääntyi Tuonen tyttiin, ”- menette lautalla Tuonelanvirran toiselle puolelle, kävelette ja laulatte ja syöt vaikka koppakuoriaisten sontaa, jos se tarkoittaa, että olet saanut elää kuin valon neito. Sen tehtyäsi palaat takaisin tänne ja jatkat mukisematta työtäsi. Onko selvä?”
Tuonen tytin silmät alkoivat loistaa kirkkaina keskellä mökin harmautta ja kasvoille kohosi niin leveä hymy, ettei Tuonetar voinut vannoa muistavansa aiemmin nähneensä samanlaista. Jossain rintakehän kohdalla läikähti jotain outoa. Oliko hänestä tullut vanha, kun hän tällä tavoin tyttärensä tahtoon taipui?
Valmistelut tapahtuivat vauhdilla, kun Tuonen poika jäi vahtimaan kiharapäistä tyttöä ja siskoaan, ja Tuonetar lähti toisen Lucian mukana keräämään risuja seppelettä varten. He eivät puhuneet mitään, vaikka Tuonettaren mieltä kaihersi monikin kysymys siitä, miksi kukaan ikipäivänä alkoi valon neidoksi ja mitä järkeä siinä ylipäätänsä oli. Valo oli valoa, pimeys pimeyttä. Eläväinen saattoi itse sytyttää kynttilän, jos valoa kaipasi – ei kai siihen mitään ihmeiden tekijää tarvittu? Lucia keräsi risuja sanaakaan sanomatta, vaikka sai haavoja sormiinsa lähellä olevista kuolleista ruusupensaista, ja sommitteli risuja seppeleeksi. Hitaasti niistä muodostui yhtenäinen kehä, jota tyttö sovitti päähänsä. Kun Lucia lopulta kiersi useamman kellertävän heinänkorren seppeleen ympärille pitämään sen koossa, hän kohtasi Tuonettaren katseen.
”Tästä puuttuu vielä kynttilät.”
”Voi nyt manalan mallasolut sentään, eikö tämä vaatimusten lista lopu koskaan!”
Mutta niin kävi, että Tuonetar veti Lucian mukanaan talolleen, etsi käsiinsä laatikonpohjalle jääneitä kynttilänjämiä ja rautalankaa, ja retuutti tytön sitten takaisin Tuonen tytin mökille. Vastarannalla kalmojen levottomuus alkoi muuttua odottavaiseksi jännitykseksi. Ne huomasivat, että jotain erikoista oli tapahtumassa ja alkoivat huudella toisilleen tai Tuonettarelle. Kun Lucia ei vieläkään kysynyt mitään eikä vilkaissutkaan kalmoihin päin, Tuonetar alkoi arvostaa tämän luonteen lujuutta. Hän ei kuitenkaan antanut arvostuksen kipinän vaikuttaa vaan sysäsi tytön mökin ovesta sisään ja alkoi sitten käskyttää kaikkia valmistautumaan.
Muutamaa hetkeä myöhemmin Tuonen tytti, Tuonen poika ja molemmat Lucia-neidot astuivat Tuonelan joen yli kulkevaan lauttaan. Tuonen poika piteli kädessään koria, jonne oli kaadettu kaikki Tuonen tytin keittiönkaapeista löytyneet keksit. Ne olivat joko hiirten nakertamia, homeisia tai muutoin pilalle menneitä, eli parasta, mitä Tuonelan mailta saattoi löytää. Lucia-neidot olivat saaneet molemmat käteensä kynttilät, joiden liekit paloivat tasaisina. Mutta kaikkein kaunein ja vaikuttavin kaikista oli Tuonen tytti. Tuonetar seurasi katseellaan tyttärensä valkeana hohtavaa kaapua joen yli vastarannalle ja eikä saanut tarpeekseen mustille, kiiltäville hiuksille lasketusta risuseppeleestä, jonka kynttilät paloivat kirkkaina Tuonelan hämärässä.
Vastarannalla odottavat kuolleet olivat hiljentyneet Tuonen tytin astuessa ulos mökkinsä ovesta ja he odottivat, kunnes kulkue saapui heidän luokseen. Seurueen astuessa maihin kuolleet loivat heille polun, jota pitkin kulkea aina viimeisimpänä saapuneiden kuolleiden luo.
Hiljaisuus laskeutui Tuonelaan, kun Tuonen tytti seuraajineen lähti kulkemaan polkua pitkin. Askeleet olivat hitaita ja arvokkaita, kynttilöiden liekit loivat valokehän heidän ympärilleen ja pian veden yli kantautui Tuonettaren korviin hiljainen sävelmä. Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi Lucia-neitojen alkaneen laulaa. Tytöt lauloivat laulua, jossa kerrottiin tähtitaivaan kirkkaudesta ja valon hohteen mukanaan tuovasta Pyhästä Luciasta. Sävel oli rauhallinen ja pehmeä, kuin tuutulaulu, jolla nukuttaa virkeinkin lapsi. Korkeimmat sävelet saivat Tuonelan joen veden värisemään ja kylmät väreet kulkivat Tuonettaren ihoa pitkin. Vasta kun ohi kiemurteleva käärme kosketti hänen hameenhelmaansa, hän havahtui vastarannan kulkueen lumosta ja näki mökin ympärille kokoontuneet kalmat, jotka olivat tulleet seuraamaan valon juhlaa. Ei siinä ollut läheskään kaikki Tuonelan mailla kulkevat homesuut ja pitkäparrat, mutta kaikki lähistöllä oleskelevat kuitenkin. Valo veti heitä puoleensa. Ja kauimpana, aivan kotinsa kuistilla Tuonetar näki miehensä Tuonin, joka hänkin oli huomannut erikoiset tapahtumat ja seurasi niitä etäältä.
Kun Tuonen tytti oli valon matkansa tehnyt ja astui lautalleen palatakseen vastarannalle, Tuonela alkoi muistuttaa jälleen itseään. Seppeleen kynttilät sammutettiin, Tuonin tytti palautti kaavun silkkinauhoineen toiselle tytölle ja Tuonin poika alkoi johdattaa heitä takaisin elävien maille. Tuonetar piti Tuonen tyttiä silmällä aina siihen asti, kunnes tämä varmasti astui takaisin lautalleen ja valmistautui jälleen kuulustelemaan vastarannalla odottavia varmistaakseen heidän todella kuolleen. Ennen kuin Tuonen tytti tarttui airoonsa ja puski itsensä vesille, hän kääntyi katsomaan Tuonetarta.
”Olinko minä hyvä Lucia?”
Tuonetar tuhahti ja pyöräytti silmiään, mutta ei kyennyt karistamaan pehmeyttä äänestään vastatessaan:
”Kyllä sinä ihan hyvin pärjäsit.”
Tuonelan vastarannan ruuhkan selvittäminen kestäisi vielä päiväkausia, mutta Tuonettaren mieli oli ihmeen tyyni.
Ja se, jos jokin, oli erikoista.
