Nimi: Me nukumme hirsipuun alla
Fandom: Game of Thrones
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Grimhygge
Tiivistelmä: Älä nuku hirsipuun alla, ettet kutsu Vierasta kynnyksellesi.
Kirjoittajan sana: Tämä teksti on kirjoitettu vastaukseksi grimhygge-haasteeseen. Game of Thronesin kronologiassa tämä sijoittuu iltaan ennen Briennen ja Jaimen saapumista Kuninkaansatamaan kolmannella kaudella.
ME NUKUMME HIRSIPUUN ALLA
Korpit olivat nokkineet ja repineet mätänevää ruumista niin pahasti, että oli mahdotonta sanoa, oliko vainaja ollut mies vai nainen, nuorukainen vai vanhus, Stark vai Lannister vai sittenkin vain epäonninen kulkija, joka oli joutunut tienvarren hirsipuuhun ilman suurempaa syntiä kuin väärään paikkaan väärään aikaan osuminen.
Jossain lähellä raakkui varis, kun Jaime veti miekan huotrastaan. Hän katkaisi hirttoköyden yhdellä yllättävän sulavalla vasemman käden heilautuksella, ja ruumis putosi ikävästi mätkähtäen sateesta märkään maahan. Jaime työnsi miekkansa takaisin huotraan ja kääntyi kohti Boltonin miehiä.
”Haudatkaa ruumis ja pystyttäkää teltat. Leiriydymme tähän.”
Brienne kohtasi Jaimen katseen ja kohotti kulmiaan. Toi huonoa onnea leiriytyä hirsipuun varjoon. Jaime tiesi sen varmasti, kaikki tiesivät. Boltonin miehet pälyilivät toisiaan. Koko päivän oli satanut, ja kaikki olivat läpimärkiä, mutta silti varmasti jokainen olisi halunnut jatkaa matkaa aukion yli. Jaime kuitenkin oli jo sitomassa hevostaan kiinni hirsipuuhun. Yhdellä kädellä se näytti vaikealta, mutta kukaan ei rohjennut tarjoutua auttamaan. Kiusallisen hetken kaikki olivat hiljaa ja yrittivät olla tuijottamatta Jaimea. Lopulta hän sai köyden solmittua ja kääntyi tuttu, uhmakas ilme kasvoillaan kohtaamaan miehet ja Briennen.
”Haluan minun ja lady Briennen teltan tämän tammen viereen. Toimikaa.”
Miehet hajaantuivat tehtäviinsä toisiaan kulmiensa alta pälyillen, ja Jaime lähti kohti metsänreunaa. Brienne sitoi hevosensa puuhun ja lähti seuraamaan Jaimea.
Jaime oli juuri solmimassa housujensa nyörejä Briennen ehättäessä hänen selkänsä taakse.
”Mitä tuo oli?” Brienne kysyi. Jaime ei kääntynyt katsomaan Brienneä vastatessaan:
”Se oli kusta, arvon lady.”
Brienne sihahti ärsyyntyneenä hampaittensa välistä. Ratsastettuaan päivän sateessa hän ei todellakaan kestänyt Jaimen huumoria.
”Tiedät, mistä puhun.”
”Et kai sinä kuolleita pelkää?” Jaime kysyi ja yritti yhä saada housujaan nyöritettyä.
”En tietenkään.”
”Hyvä. Boltonin miehet pelkäävät.”
Brienne odotti, että Jaime jatkaisi, mutta mies ei sanonut mitään. Lopulta, saatuaan nyörit vihdoin solmittua, hän kääntyi kohtaamaan Briennen katseen.
”Tässä sinulle oppitunti johtamisesta. Sinun täytyy saada miehet kunnioittamaan sinua. Ja mistä kunnioitus syntyy? Se syntyy pelosta. Siksi me nukumme tänään hirsipuun alla. Ja kun huomisiltana saavumme Kuninkaansatamaan, noista miehistä jokainen kertoo kunnioitusta äänessään pelottomasta ser Jaimesta. Ja juuri sellaisia tarinoita minä tarvitsen tämän jälkeen”, Jaime sanoi ja kohotti silvottua kättään. Sitten hän käveli takaisin miesten luo.
Brienne jäi sateesta huolimatta seisomaan metsänreunaan. Hän ei ollut Jaimen kanssa samaa mieltä siitä, että kunnioitus syntyi pelosta. Mutta sitä hän ei nyt miettinyt. Sen sijaan hän mietti sitä, että huomenna he todella olisivat Kuninkaansatamassa.
Brienne ei oikein tiennyt, mitä ajatella asiasta. Tavallaan se oli helpotus, tavallaan… tavallaan tuntui oudolta, että sitten Jaime olisi omiensa parissa, ei hänen kanssaan. Osa Briennestä, oikeastaan aika merkittävän suuri osa, oli tottunut Jaimen läsnäoloon niin kovasti, että ajatus siitä, että mies ei enää olisikaan hänen vierellään, tuntui aivan mahdottomalta. Mutta Brienne oli elänyt kolmekymmentäkaksi vuotta tuntematta Jaime Lannisteria muuten kuin nimeltä ja maineelta ja osaisi elää ilman häntä jatkossakin, vaikka hänestä tuntuikin, että oli muutamassa kuukaudessa tutustunut Jaimeen paremmin kuin koskaan kehenkään. Ja samoin oli myös toisinpäin; Briennestä oli pelottavaa ajatella, miten hyvin Jaime hänet tunsi, miten paljon itsestään hän oli antanut miehelle, jota vielä muutamaa kuunkiertoa aikaisemmin halveksi.
Brienne ei osannut selittää edes itselleen, miten se kaikki oli tapahtunut. Vuosikaudet hän oli kuullut kerrottavan Jaime Lannisterista. Ensin hänestä oli puhuttu kultaisena leijonana, komeana ja taitavana nuorukaisena, jolle ennustettiin loistavaa tulevaisuutta. Mutta sitten hänestä oli tullut Kuninkaansurmaaja, valapatto ja halveksittu, joskin maineikkaan ja rikkaan sukunsa nimen takia siedetty.
Kun lady Catelyn oli määrännyt Briennen viemään Kuninkaansurmaajan pääkaupunkiin, olisi Brienne tehnyt mieluummin lähes mitä tahansa. Brienne oli halveksinut miestä. Hän oli halveksinut Kuninkaansurmaajaa jo ennen kuin oli tavannutkaan häntä, mutta kuullessaan, miten mies puhui lady Catelynille, Brienne alkoi vihata häntä.
Mutta sitten tapahtui jotain. ”Matka on pitkä, voimme aivan yhtä hyvin tutustua toisiimme”, Jaime oli sanonut, ja Brienne oli tuhahtanut vastaukseksi. Mutta silti niin oli käynyt. Tai ensin lähinnä Brienne oli tutustunut Jaimeen. Joutunut tutustumaan, koska Jaime puhui taukoamatta. Brienne oli yrittänyt sulkea korvansa, koska lady Catelyn oli varoittanut Kuninkaansurmaajan kyvystä puhua kaikki pyörryksiin. Jälkeenpäin ajateltuna Briennen olisi ollut viisainta laittaa vangilleen suukapula, mutta ei hän ollut sitä siinä hetkessä ajatellut. Tai ei ehkä ollut halunnut ajatella. Sillä kaikkien solvausten keskellä Jaime kertoi myös hauskoja juttuja. Hän oli kertonut ritareista, joista Brienne oli vain kuullut tarinoita, mutta joita Jaime oli saanut pikkupoikana katsella turnajaisissa. Hän oli kertonut vuosistaan aseenkantajana, ritariksi lyömisestään ja niistä saavutuksistaan, joista tunsi eniten ylpeyttä. Hullun kuninkaan surmaa hän ei koskaan maininnut.
Kun yhteistä matkaa oli kulunut pari viikkoa, Brienne oli saanut itsensä kiinni kertomasta Jaimelle seikkaperäisesti ensimmäisestä miekkailutunnistaan – miten upealta oli tuntunut, kun isä oli vihdoin antanut hänelle luvan tehdä sitä, mihin hänen sydämensä paloi. ”Vain miekka kädessäni tunnen eläväni”, Brienne oli sanonut ja kauhistunut. Miksi hän kertoi Kuninkaansurmaajalle asioita, joista ei yleensä puhunut kenellekään? Brienne oli vaiennut typertyneenä, ja myös Jaime oli ollut hyvin pitkään hiljaa (mikä oli ollut mukavaa vaihtelua). Sinä iltana heidän käydessään nukkumaan Jaime oli kysynyt, millainen Briennen ensimmäinen miekka oli ollut. Brienne oli ollut aikeissa pyytää Kuninkaansurmaajaa tukkimaan turpansa, mutta oli sitten kuitenkin vastannut. Ketään ei koskaan aikaisemmin ollut kiinnostanut hänen miekkansa. Mutta Jaimea oli tuntunut kiinnostavan aidosti, ja he olivat puhuneet sinä iltana pitkään miekoista ja opettajistaan.
Se oli ollut Briennen ja Jaimen ensimmäinen kunnollinen keskustelu. Sen jälkeen jokin oli muuttunut. Vaikka yhä Jaime solvasi häntä huonoina päivinään, hyvinä päivinä hän puhui esimerkiksi äitinsä kuoleman jättämästä tyhjyydestä. Ja Brienne kertoi hänelle jopa hukkuneesta veljestään, josta ei yleensä puhunut kenellekään. Galladonista Jaime ei koskaan tehnyt pilaa, ei edes kaikkein huonoimpina päivinään. Ja hyvinä päivinään Jaime kertoi niin hauskoja sattumuksia Punalinnan hovista, että sai Briennen nauramaan välillä ääneen, vaikka Brienne kuinka yritti taistella sitä vastaan.
”Sinulla on hauska nauru”, oli ensimmäinen kohteliaisuus, jonka Jaime Briennelle sanoi. Brienne oli tuntenut kauhukseen punastuvansa sen kuullessaan eikä ollut osannut vastata mitään. Harmillista kyllä, koko kohteliaisuus menetti merkityksensä seuraavana päivänä, kun Jaime yritti tappaa Briennen. Ja tuo epäonninen tapahtumaketju oli johtanut lopulta siihen, että Jaime ensin menetti kätensä, sitten kertoi Briennelle totuuden hullun kuninkaan surmaamisesta ja lopulta pelasti Briennen karhun kynsistä.
Nyt kohtaamisesta karhun kanssa oli kulunut kaksi viikkoa. Briennen syvät haavat olivat alkaneet parantua, ja hän oli ruvennut vihdoin käsittämään, että ser Jaime Lannister oli todella pelastanut hänen henkensä. Brienne ei enää puhutellut miestä Kuninkaansurmaajaksi edes ajatuksissaan. Jaime ei ollut ollut pystynyt salaamaan iloaan, kun Brienne oli ensimmäisen kerran sanonut ser Jaime. Miehen kasvoille oli noussut leveä hymy hänen vastatessaan: ”Pelkkä Jaime riittää.” Ensin Briennestä oli tuntunut epäsoveliaalta puhutella miestä pelkällä etunimellä, mikä oli hassua, koska hänellä ei ollut ollut minkäänlaista ongelmaa kutsua miestä Kuninkaansurmaajaksi. Lopulta Jaime oli sanonut, että heittäisi Briennen ulos teltastaan, jos Brienne vielä kerran sanoisi ser heidän ollessaan kahden.
Sillä teltan he todella jakoivat, koska Jaime ei halunnut Briennen nukkuvan yksin Boltonin miehien ympäröimänä. Briennelle järjestely sopi, vaikka toki oli vähän kyseenalaista nukkua kahdestaan Jaimen kanssa. Mutta Brienne tiesi, että Jaime antaisi hänen nukkua rauhassa eikä tekisi mitään kunniatonta. Mutta Brienne ei voinut mitään sille, että välillä hänen oma mielensä eksyi kunniattomille poluille. Hänestä tuntui aivan liian mukavalta nukahtaa Jaimen tasainen ja rauhoittava hengitys korvissaan.
Mutta kohta sille tulisi loppu. Huomenna he olisivat Kuninkaansatamassa.
”Sinä täriset”, Jaime sanoi sinä iltana Briennen nyörittäessä housujaan auki teltassa, joka oli pystytetty hirsipuun viereen. Jaime oli jo makaamassa omalla puolellaan heidän taljoista ja vilteistä kyhäämässään vuodeviritelmässä.
”Sade oli niin kylmää tänään. Toivottavasti huomenna ei sada”, Brienne sanoi, kääntyi selin Jaimeen ja veti pellavapaidan pois päältään. Hetken hän oli ollut aikeissa nukkua se päällään, mutta ehkä alustunika saisi sittenkin riittää. Teltta oli niin pieni, että vaikka yö olisi miten kylmä tahansa, aina aamuyöstä Brienne heräsi kuumuuteen. Se johtui paitsi taljoista, myös Jaimesta, joka tuntui hohkaavan lämpöä nukkuessaan. Brienne aisti sen, vaikka pysytteli aina asiallisen välimatkan päässä miehestä.
Tai yritti pysytellä. Viime yönä hän oli herännyt tuttuun tapaan taas aamuyöstä ja huomannut kauhukseen kierähtäneensä Jaimen kainaloon. Onneksi Jaime oli ollut syvässä unessa eikä ollut herännyt Briennen kierähtäessä nopeasti omalle puolelleen.
Brienne kumartui poimimaan pellavapaitansa vaatemytystä. Ehkä hän sittenkin laittaisi sen täksi yöksi päälleen.
”Haluatko tulla kainaloon?” Jaime kysyi yllättäen, ja Brienne pysähtyi niille sijoilleen, hyvin tietoisena Jaimen katseesta selässään. Oliko mies sittenkin ollut yöllä hereillä? Brienne oli pitkään hiljaa ennen kuin kysyi:
”Teetkö sinä minusta pilkkaa?”
”Olisinko minä pelastanut sinut karhulta vain saadakseni tehdä pilkkaa?” Jaime kysyi ja hänen äänestään kuulsi omituinen lämpö.
Kylmästä ja Jaimen sanoista tärisevä Brienne kääntyi kohtaamaan Jaimen kasvot. Niillä leikki lempeä hymy, joka sai Briennen vatsanpohjan kipristymään hassusti. Jaime kohotti vilttiään, eikä Brienne voinut kuin luottaa, että tämä ei kääntyisi häntä vastaan. Kömpelösti hän asettautui Jaimen kainaloon. Jaime kietoi terveen kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmäs.
Kaikki tuntui todella oudolta. Miehen keho vasten hänen omaansa, Jaimen tiheästi lyövä sydän hänen korvansa alla, lämmin iho… Jaime nukkui aina ilman paitaa, ja muutaman kerran Brienne oli saanut itsensä kiinni tuijottamisesta. Ja nyt… nyt hän nosti varovasti kätensä Jaimen rinnan päälle. Jaime värähti eikä Brienne uskaltanut liikuttaa kättään. Tuntui oudon huumaavalta, täysin järjenvastaiselta, että Jaime Lannister piti häntä sylissään, se Jaime Lannister, josta niin moni Westerosin nainen uneksi.
Jaime silitti Briennen selkää ja sai lämmön virtaamaan pitkin koko kehoa. Samalla pieni ääni Briennen pään sisällä hoki itsepintaisesti: Ehkä hän kuvittelee Cersein paikallesi. Eikä Jaimen tarvitsisi kauaa edes kuvitella, ehkä jo ensi yönä hän pääsisi sisarensa viereen. Sen ajatteleminen tuntui Briennestä niin pahalta, että hetken hänen teki mieli irtautua Jaimesta. Mutta juuri silloin Jaime veti häntä tiukemmin itseään vasten ja sanoi:
”Minua pelottaa.”
”Mikä?”
Tovin Brienne ajatteli ulkona olevaa hirsipuuta, vaikka tiesikin, että Jaime ei pelännyt kuolleita tai pahoja enteitä.
”Kuninkaansatama. Minä en ole enää se sama mies, joka sieltä lähti. Enkä tule enää koskaan olemaan.”
”Sinä olet paljon parempi nyt”, Brienne sanoi, mutta Jaime naurahti kolkosti.
”Ilman miekkakättäni minä en ole mitään.”
”Minä pidän siitä ei mistään”, Brienne vastasi ennen kuin ehti ajatella, mitä oikein oli sanomassa. Hän tunsi Jaimen koko kehon jännittyvän ja puraisi huultaan. Hän ei ollut suunnitellut puhuvansa näin suoraan. Hän oli ajatellut, että hyvästelisi Jaimen huomenna ja sitten… sitten ei enää mitään.
”Kai sinä haluat olla minun ystäväni myös Kuninkaansatamassa?” Jaime kysyi hiljaisella äänellä, ja Brienne yllättyi, paitsi kysymyksestä, myös miehen äänestä kuultavasta epävarmuudesta. Hän oli nähnyt Jaime Lannisterin monet kasvot, mutta epävarmuutta ei koskaan aikaisemmin.
”Minä… totta kai.”
”Hyvä”, Jaime sanoi. Hänen kehonsa rentoutui taas ja hän jatkoi Briennen selän hidasta silittämistä. Brienne oli iloinen, ettei ollut ehtinyt laittaa pellavapaitaa takaisin päälleen. Ohuen tunikan läpi kosketus tuntui hyvältä. Kukaan ei koskaan ollut koskenut Brienneä niin hellästi.
Brienne hymyili vasten Jaimen solisluuta ja alkoi varovasti piirtää etusormellaan pientä ympyrää hänen rintakehälleen. Jaime ynähti hyväksyvästi.
”Tuo tuntuu mukavalta.”
Brienne tunsi vatsansa taas kipristyvän hassusti. Hän ei ollut enää vuosiin jaksanut uskoa, että yksikään mies voisi pitää hänen kosketuksestaan. Punastuen Brienne ajatteli, että haluaisi tehdä Jaimelle vaikka mitä sellaista, mikä saisi miehen tuntemaan olonsa hyväksi. Jaime oli joutunut kärsimään niin paljon ja osaksi juuri hänen takiaan.
Jaime huokasi tyytyväisenä ja hautasi päänsä Briennen hiuksiin. Ele tuntui niin intiimiltä, niin hyväksyvältä, että Briennen oli hoettava mielessään viidesti: Hän haluaa olla sinun ystäväsi, ei mitään muuta. Mutta kun sekään ei tuntunut saavan Briennen villinä hakkaavaa sydäntä rauhoittumaan, hän alkoi hokea mielessään vanhan septansa suosikkisananlaskua: Älä nuku hirsipuun alla, ettet kutsu Vierasta kynnyksellesi.
”Kerro minulle Tarthista”, Jaime sanoi ääni jo unisena. Brienne oli tyytyväinen saadessaan jotain muuta ajateltavaa kuin hirsipuu tai Jaimen lämmin keho hänen omaansa vasten.
”No… Vesi siellä on safiirinsinistä, mutta sen sinä jo tiesitkin. Tarthissa on paljon vesiputouksia, suuria ja pieniä. Taivasta halkoo usein sateenkaari, ja niityillä kasvaa sadoittain erivärisiä villikukkia. Kaikkialla on perhosia. Melkein aina paistaa aurinko, mutta jos myrsky nousee, se on yllä monta päivää. Ukkonen jylisee kallioista komeasti. Auringonlaskut ja –nousut maalaavat puut oranssilla. Ja… ja nyt… nyt minä luulen, että sinä… olet nukahtanut”, Brienne sanoi pehmeällä äänellä kuullessaan Jaimen raskaaksi käyneen hengityksen korvansa juuressa.
Brienne vaihtoi varovasti asentoa. Hän asetti päänsä Jaimen olan päälle ja liu’utti toisen kätensä miehen rintakehältä tämän vatsalle, jonka päällä lepäsi myös Jaimen silvottu käsi. Kirkasta nestettä oli jälleen tihkunut siteen läpi.
Jaime ei enää koskaan tulisi lukeutumaan Seitsemän kuningaskunnan parhaisiin miekkamiehiin, ei, vaikka hän harjoittelisi vasemmalla kädellään miten paljon tahansa. Mutta Brienne uskoi ja toivoi, ettei miekkakäden menettäminen ollut yksinomaan kauhea asia. Se oli sitäkin, totta kai oli, mutta hullun kuninkaan surmanneen käden menettäminen ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin uutta alkua.
Sillä mies, joka nyt nukkui Briennen sylissä rauhallista unta, oli niin paljon muutakin kuin Kuninkaansurmaaja.
”Minä taidan olla rakastumassa sinuun”, Brienne kuiskasi hiljaa asian, jonka vasta nyt suostui ymmärtämään.
Ja huomenna he olisivat Kuninkaansatamassa.
Brienne painautui tiukemmin kiinni Jaimeen. Ulkona sade piiskasi vanhaa tammea, jonka paksuimmassa oksassa roikkuva katkaistu hirttoköysi keinui hiljaa tuulen mukana.
Ja kun kahta viikkoa myöhemmin Brienne katsoi kuningas Joffreyn violettia ruumista, hänen ajatuksensa viivähtivät hetken tuossa hirsipuussa.
