Sisilja Hih, piti ehdottomasti saada vielä pieni kosintakohtauskin loppuun! Kiitos paljon kommentista! ❤️
Meldis: Hahah, no joo, neloskauden jälkeen tää on kyllä erittäin hyvä vastapaino, voin luvata, että tässä joulukalenterissa ketään ei vahingoiteta.
Kiitos paljon kommentista! ❤️
A/N: Viimeinen osa! Muistutuksena itselleni: älä kirjoita näitä lukuja sekalaisessa järjestyksessä.
Yksi osa myös meinas unohtua kirjoittaa kokonaan, toinen koki muodonmuutoksen kesken kaiken ja tätä viimeistä osaa ei pitänyt olla (vaan 24 luukku olisi ollut tuo edellinen), mutta lopulta päätin, että pitäähän häät kuitenkin olla!
Kiitos kaikille lukijoille, toivottavasti olette viihtyneet! Hyvää joulua! ^^
Osa 24John ei muista, milloin häntä on hermostuttanut näin paljon. Gregin papatus jostain viimeviikkoisesta murhasta ei auta asiaa ollenkaan. Hänen kätensä hikoavat ja puvun povitaskusta pilkistävä kukkanenkin on koko ajan vinossa. Se varmaan menettää kaikki terälehtensä ennen kuin päivä on ohi, niin usein John sitä korjaa.
”Valmiina?” Greg virnistää ja nappaa puhelimellaan kuvan Johnista ennen kuin hän ehtii estääkään. Kummalle Holmesille kuva menee, John ei ole varma.
”En helvetissä”, John ähkäisee.
”Ei auta”, Greg nauraa, ”nyt pitää mennä, jos haluat tämän pois alta.”
”Pakkohan se on.”
”Hän on valmiina jo”, Greg varmistaa ja laittaa puhelimensa taskuunsa.
”Hän on?”
”Hän on ollut valmiina varmaan jo monta vuotta”, Greg hymähtää, kun hän avaa oven.
Luoja, John on menossa naimisiin. Uudestaan. Ja tällä kertaa sen ihmisen kanssa, jota hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Ihmisen, joka on antanut hänelle syyn elää, ihmisen, joka on enemmän kuin hän olisi koskaan voinut toivoa.
Ihmisen, joka on ärsyttävä, pikkumainen ja tekee raivostuttavia kokeita sotkien koko keittiön. Ihmisen, jonka nauru saa lämpimän tunteen kuplimaan Johnin vatsassa.
Sherlock näyttää hermostuneelta. Mikä on outoa, sillä Sherlock ei koskaan näytä hermostuneelta. John katsoo, miten Sherlock tuijottaa ikkunasta ulos kohti suurta puutarhaa. Ulkona sataa lunta, pieniä lumihiutaleita, jotka jäävät kimaltamaan puiden oksille. Sherlockin toinen jalka naputtaa hennosti vasten lattiaa, hänen kätensä on liitetty selän takana yhteen.
”Hei”, John rykäisee ja Sherlock nostaa katseensa, nopeasti, niskaa varmaan vihlaisee, John kyllä tietää, vaikka Sherlock ei sitä ääneen sanokaan.
”John.”
”Mennäänkö?” hän hymyilee ja Sherlock vastaa omalla hymyllä, vielä niin pienellä, mutta sillä, joka päivän edetessä nousee huulille, silmiin ja valaisee koko huoneen, koko Johnin maailman.
”Mennään.”
Ehkä on ihan hyvä, että Sherlock on opettanut hänet tanssimaan, hän miettii, kun astuu tanssilattialle. Joku hurraa ja se kuulostaa epäilyttävästi hänen siskoltaan. Harry seisoo Mollyn vieressä ja näyttää peukkuja hänelle. John nyökkää.
Hän asettaa kätensä Sherlockin alaselälle ja toisin kuin viimeksi, nyt hän katsoo silmiin, uskaltaa koskettaa. Hän virnistää ja Sherlock vastaa siihen. Vastaa jokaiseen kosketukseen.
Ensimmäinen nuotti leijuu ilmaan, seuraava ja John ottaa askeleen, ja Sherlock tulee mukana. Aivan kuin ennenkin, he seuraavat toisiaan.
”Sinä?” John nyökkää kohti orkesteria. ”Tämä sävellys?”
”Mmh”, Sherlock myöntää. ”Häälahjaksi sinulle. Halusin… joskus on helpompaa kertoa musiikin avulla.”
John puristaa Sherlockin tiukemmin itseään vasten. Hän ei itke. Ja jos itkeekin, se on vain onnesta.
Sherlockin äiti pyyhkii kyyneleitä koko sen ajan, kun John tanssittaa häntä. John ei ole ihan varma, mitä hänen pitäisi tehdä, joten hän vain johdattaa heitä eteenpäin, kun Sherlockin äiti puristaa nenäliinaa toisessa kädessä.
”Tiesin, että te pojat löydätte vielä yhteen. Sherlock on ollut niin kauan jo valmis ja nyt vihdoin. Voi että, parun kuin mikäkin vesiputous. John, teidän täytyy tulla kylään useammin. Paikallisessa teatterissa-”
”Äiti”, Sherlock kumartuu sanomaan vierestä, mihin hän on tanssahdellut rouva Hudsonin kanssa, ”älä kiusaa Johnia. Se on minun tehtäväni.”
”Varmasti ei ole teatteriin kutsuminen kiusaamista, poikakulta. Vai mitä, John?”
John tyytyy hymyilemään kohteliaasti.
”Vieläkö tarvitsette varpaita? Meillä olisi ylimääräisiä. En tiedä, miten niin voi käydä edes. Mutta vainaja ehti lähteä ja katkenneet varpaat jäi. Vähän hupsua. Ei sillä tietenkään, että nauraisin hänen kuolemalleen, mutta –”
”Luulen, että sitä sinun kannattaa kysyä Sherlockilta”, John vastaa Mollylle, joka nyökkää. Molly jatkaa kertomalla jotain lisää varpaista, mutta Johnin katse on kiinnittynyt salin toisella laidalla seisoviin Sherlockiin ja Harryyn, jotka ovat syventyneet keskustelemaan. John ei kuule tänne asti mitään, mutta molempien katse on siirtynyt Johniin ja Mollyyn. On kai vain ajan kysymys, milloin kaikki Johnin nolot teinitarinat tulee kerrottua.
”Kiitos”, Molly sanoo tanssin päätyttyä. ”Ettet tallannut varpaille. Omilleni tai niille irtonaisillekaan. Haha.” John kiittää häntä takaisin ja lähtee sitten hakemaan sisartaan tanssiin, ihan vain, että saa hänet pois kertomasta Johnin noloimpia tarinoita.
”Mistä puhuitte Harryn kanssa?” John kysyy uteliaana, kun enää he kaksi ovat jäljellä. Häiden yleisestä järjestyksestä vastanneet bestmanit Greg ja Mycroft ovat lähteneet viimeisinä vieraina ja pitopalvelu on jo siivonnut omat työnsä pois. Loppusiivous tullaan tekemään vasta huomenna.
”Ah, niitä näitä”, Sherlock sanoo ympäripyöreästi.
”Niinkö?”
”Sinä tunnet minun perheeni. On vain luonnollista, että minä tutustun sinun perheeseesi.”
”Miltä hän vaikutti?” John puree huuleensa.
”Siltä, että saan kuulla lisää hyviä tarinoita lapsuudestasi”, Sherlock virnistää.
”Niinpä tietysti”, John ynähtää, mutta vetää sitten Sherlockin lähelleen. Sherlock laskee vesilasinsa ikkunalaudalle heidän edessään.
”Kiitos tästä päivästä”, John hymyilee hänelle ja nousee suikkaamaan nopean suukon Sherlockin poskelle.
”Kiitos itsellesi.”
”Tanssitaanko?”
”Orkesteri lähti jo”, Sherlock huomauttaa.
”Väitätkö, ettet voi tanssia ilman musiikkia?” John haastaa leikkisästi ja Sherlock tuhahtaa, mutta tarttuu sitten Johnia kädestä.
John johdattaa heidät keskemmälle himmeästi valaistua tanssilattiaa ja he asettuvat keinumaan hitaasti, keksien askelia ja kuunnellen, aavistaen mihin päin toinen on menossa.
Siinä he lopulta ovat, vihdoin yhdessä, Baker Streetin kaksikko, John Watson ja hänen sulhasensa Sherlock Holmes.
