Sisilja: Vielä päästään iloisempiin tunnelmiin, sen verran voin luvata! Mutta ensin pitää Johnin vähän kärvistellä.
Ja hyvä, että tipunen ilahdutti! Haluaisin niin nähdä Mycroftin ilmeen, jos joku häntä siksi uskaltaisi nimittää, lol. Kiitos paljon kommentista! ^^
A/N: Satuin tänään vahingossa katsomaan kolmoskauden taas uudestaan ja ai että ne häät siellä, voi bestman Sherlock. Ja tajusin justiinsa, että viikko jouluaattoon! Arvatkaa, kellä on joululahjat kaikki vielä hankkimatta. Siihen arvaukseen ei varmaan tarvita Sherlockia...
Osa 17 John ja Sherlock ovat selvittämässä erästä tapausta, johon kuuluu murha sekä salakuljetettuja timantteja ja saksalaista suklaata, joskus samassa paketissa, kun heidät melkein yllätetään kesken murtautumisen. Tai Sherlock kutsuu sitä taktiseksi todisteidenkeruuksi, John kutsuu sitä murroksi.
He ovat sotkuun sekaantuneen rosvon kotona, kun he kuulevat ulko-oven käyvän. Hetken jähmettyminen, kun he molemmat laskevat etäisyyden, mahdolliset pakoreitit ja tajuavat, ettei mahdollisuutta huoneesta pakenemiselle ole. John käännähtää ympäri ja Sherlock pitää sormeaan huuliensa edessä. Yksi nopea vilkaisu kohti sänkyä. Lähestyvät askeleet saavat heihin vauhtia ja Johnin onneksi sängyn alla ei ole tavaraa, vaan he mahtuvat hyvin alle. Pitkä koristelakana peittää heidät suurimmaksi osaksi näkyvistä.
He kuulevat rosvon saapuvan. Mies, noin 45-vuotias, käyttää piilolinssejä, vasemmassa sormessa aikaisempi murtuma, harrastaa jujutsua ja karaokea. Viimeisestä ei tosin tiedä kukaan muu kuin Sherlock, ja nyt myös John.
He kuulevat hänen astuvan makuuhuoneeseen, John näkee kengät, jotka jätetään vaatekaapin eteen. Sukissa on reikä kantapäässä. Sherlockin kyynärpää osuu Johnia kylkeen ja John puree huuleensa, ettei kirous sihahda ulos ääneen.
Sängyn alla alkaa tulla lämmin jo takki päällä, mutta miehellä ei tunnu olevan mikään kiire mihinkään. John painaa otsansa vasten lattiaa ja yrittää miettiä. Heillä menee liikaa aikaa siihen, että he kipuavat pois sängyn alta. Jos miehellä on ase, hän ehtii käyttää sitä ennen kuin heistä on kunnolla vastusta. Ellei sitten tee jotain kierähdystä, mutta sängyn vieressä ei ole tarpeeksi tilaa sellaiseen.
Useilla roistoilla tosin ei ole aseita, sillä niiden hankkiminen on hankalaa, mutta jos on jo sekaantunut timantteihin, miksei siinä samalla myös laittomiin aseisiin. John ei voi asettaa tehtävää vaaraan vain sen takia, että haluaa pois. Askeleet katoavat toiseen huoneeseen ja John luo nopean katseen Sherlockiin.
”Vessaan”, muodostaa Sherlock huulillaan, ”takaisin. Minuutti.” John nyökkää. Ei aikaa mihinkään. Mies kuulee heti, jos heistä tulee mitään ylimääräistä ääntä.
”Odotetaanko… nukkumaan?” John yrittää ja onneksi Sherlock tajuaa, kun Sherlock nyökkää takaisin. On siis pakko odottaa tässä.
Vessasta kuuluu laulua, onneksi vireistä sellaista, eikä John yhtään ihmettele, että mies viettää aikaansa karaokessa. Laulu vaihtuu seuraavaan ja sitten kuuluu, kun hän pesee hampaitaan. Sänky ei ole kamalan leveä ja kun John vaihtaa asentoa pienessä tilassa, hän osuu vain Sherlockiin, joka mumisee jotain vastaukseksi.
”Älä”, hän lopulta sihahtaa ja John yrittää noudattaa neuvoa. Olkapäätä kivistää jo nyt. Vessan ovi kolahtaa ja miehen jalat tulevat taas näkyville. Hän kävelee sängyn luokse ja sänky niiaa, kun se ottaa hänet vastaan. Kuuluu huokaus ja John toivoo, että mies on nopea nukahtamaan.
Valot sammuvat ja tulee pimeää, katulamppu luo pientä kajoa huoneeseen ja antaa pienen mahdollisuuden nähdä eteensä. John toivoo, että hän on laittanut oman puhelimensa äänettömälle.
Sherlock on ihan lähellä ja kun Sherlock viittoilee jotain, John kääntyy katsomaan. Katse juuttuu huuliin, jotka kaiketi yrittävät muodostaa jotain järkevää, mutta ajatukset ovat kauan sitten jo kadonneet Johnin mielestä. Hän tuntee punan nousevan poskilleen, mikä on ihan naurettavaa. He ovat ennenkin olleet tällaisissa tilanteissa, ei hänen pitäisi reagoida kuin joku pahainen teinipoika.
Sherlockin huulet ovat siinä ihan lähellä, John huomaa. Ne avautuvat kutsuvasti.
Ei, ne muodostavat sittenkin jonkun sanan, mutta John hukkaa ensimmäisen kirjaimen, sitten toisenkin, eikä sanan keksimisestä enää tule mitään.
Lopulta Sherlock tuskastuu ja naputtaa kelloaan kaksi kertaa. Kymmenen minuuttia, John suomentaa. Katsotaan kymmenen minuutin päästä uudestaan. Sherlock suipistaa suunsa kiinni.
Millaistakohan olisi suudella Sherlockia?
Olisiko Sherlockin huulet pehmeät? Olisiko hänen silmänsä kiinni? Ottaisiko hän kiinni, vaatisi lähemmäs, miltä hän näyttäisi, kun he vihdoin erkaantuisivat toisistaan? Tapahtuisiko se kotona? Haittaisiko, että John on lyhyempi? Pitäisi varvistaa, että ylettyy. Ehkä Sherlock liikahtaisi, ehkä he olisivat istumassa. Istumassa olisi paljon parempi, selvempi. Helpompi jatkaa eteenpäin. Laittaisiko Sherlock kädet johonkin? Antaisiko Johnin laittaa kädet johonkin?
Johnin tekee mieli pamauttaa päänsä lattiaan. Ei tällaisia ajatuksia juuri nyt, kiitos. Eikä oikeastaan milloinkaan muutenkaan. Ehkä tämä kaikki häätouhotus on saanut hänen mielensä käymään ylikierroksilla. Mieluiten hän palaisi takaisin vanhaan. Kyllä ne tunteet ihan varmasti jossain vaiheessa tukahtuisivat, kun hän vain yrittäisi enemmän. Tai vähemmän, riippuen mistä näkökulmasta sitä miettii.
Parempi olla ajattelematta laisinkaan Sherlockin suutelemista tai varsinkaan avioliiton täytäntöön panemista.
