Ficin nimi: Uudestisyntynyt
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: Encanto (Disney)
Ikäraja: S
Mukana: Mirabel sekä muita Madrigaleja
Genre: Sickfic, slice of life, perhefluff
Summary: Mirabelin omakin olotila oli tuntunut päivän mittaan nuupahtaneelta, mutta vasta kun hän oli käynyt illalla pitkäkseen, hän oli tiedostanut väsymyksensä kunnolla.
A/N: Osallistuu haasteeseen Teelusikan tunneskaala (turvallisuus).
***
"Hola, casíta", Mirabel oli tervehtinyt lämpimästi taikansa takaisin saanutta kotiaan. Uusi talo oli rakennettu rakkaudella tiili tiileltä, ja kyläläisten avun voimin se oli valmistunut hämmästyttävän nopeasti. Mirabel itse oli avannut oven uuteen casítaan, hänen perheensä oli juhlinut kylän kanssa myöhää myöhempään, eikä tunnelma ollut laskenut kulumallakaan. Heillä oli ollut niin paljon syitä olla onnellisia ja kiitollisia.
Parhaatkin juhlat kokivat silti aina loppunsa, kuten kukka, joka puhkesi nupulle, avasi terälehtensä kauneimpaan muotoonsa ja alkoi hiljalleen nuutua. Mirabelin omakin olotila oli tuntunut päivän mittaan nuupahtaneelta, mutta vasta kun hän oli käynyt illalla pitkäkseen, hän oli tiedostanut väsymyksensä kunnolla. Kehosta vauhdilla haihtuva adrenaliini, jonka voimin hän oli rynninyt eteenpäin muutaman viime päivän ajan, ei ollut tahtonut riittää edes siihen, että hän olisi saanut nostettua silmälasit päästään.
"Huh, miten voikin yksi käsi painaa näin paljon", hän oli mutissut itsekseen ja taiteillut raajansa liikkumaan toivotulla tavalla. Kun hän sitten oli käynyt peiton alle, oli kuin joku olisi kalauttanut hänet nuijalla unten maille.
Seuraavana aamuna häntä herättämään tullut Antonio oli ensin huhuillut häntä ovelta ja udellut, miksei hän ollut jo tapansa mukaan ylhäällä. Mirabel ei ollut varma, oliko hän vastannut jotain, kun Antonio oli jo kipittänyt hakemaan Julietan paikalle. Mirabel muisti äitinsä kosketuksen tulisilla hiilillä hehkuvalla otsallaan, muttei ollut sisäistänyt lempeästä puheesta muuta kuin yksittäiset sanat kullanmuru, kuume, mehu ja lepo.
Parin seuraavan päivän ajan Mirabel nukkui enemmän kuin aikoihin, näki outoja unia ja hereilläolon hetkinään vaihtoi muutaman sanan äitinsä, isänsä, abuelan tai sisartensa kanssa, jotka olivat tulleet katsomaan hänen vointiaan. Niin paljon kuin Mirabel perhettään rakasti, monella sen jäsenellä oli piinaava tapa hössöttää jonkun sairastuessa. Sellaisia olivat vaikkapa tía Pepa ja tältä saman tavan perinnöksi saaneet Dolores ja Antonio. Luonnollisesti Mirabel arvosti sitä, että hänestä kannettiin huolta, mutta kuume tarjosi silti oivan tilaisuuden kietoutua viltteihin ja unohtaa ympäröivä maailma ihmisineen hetkeksi. Kodin kätköissä oli turvallista ja mukavaa.
Kuten tavallista, lepo ja tropit toimivat odotetun mukaisesti. Kolmannen päivän iltapäivällä Mirabel havahtui jälleen hereille, sillä kertaa vähemmän tokkuraisena kuin aiemmin. Kaulaansa ja otsaansa tunnustelemalla hän totesi kuumeensa laskeneen. Hänen olonsa oli tokkurainen unen ja nestehukan takia, ja hän joikin yöpöydälle jätetyn puolitäyden vesikannun parilla lasillisella tyhjäksi.
"Onpa kerrankin hiljaista", Mirabel mutisi ja irvisti äänensä käheydelle. Hänestä tuntui kuitenkin niin levänneeltä, että sitä olisi voinut verrata uudelleensyntymään, kuten heidän casítansa tapauksessa. Asiat olivat olleet nurjasti, mutta saaneet uutta tuulta siipiensä alle. Niin myös hän, etenkin kun hän vielä parin tunnin levon, pitkän kylvyn ja mukavien vaatteiden pukemisen jälkeen otti ensimmäiset askeleet alakertaan muiden pariin.
"Oi, kuulinko oikein? Toipilas taitaa olla jalkeilla!" tía Pepan päivän säätä myöten aurinkoinen ääni kuului keittiön puolelta Mirabelin laahustaessa sitä kohti.
"Mmm, hei vain...!" hän tervehti mahdollisimman reippaasti casítan keittiössä istuvia sukulaisiaan, jotka käsittivät hänen tätinsä, enonsa ja nuorimman serkkunsa. Oli mukavaakin, ettei väkeä ollut paikalla sillä hetkellä sen enempää.
"Mirabeel!" Antonio liversi ja ponkaisi tuolistaan antamaan lämpimän halin, johon Mirabel vastasi tiukasti rutistaen.
"Näkee sinuakin taas!" tío Bruno naurahti noustuaan pöydästä. "Onko olo ennallaan?"
"Aika lailla ja pikku hiljaa", Mirabel virkkoi ja suoristi silmälasejaan. Ehkä hänen olisi pitänyt putsatakin niitä vähän, sillä hänen silmiinsä Bruno näytti erilaiselta kuin muutama päivä aikaisemmin heidän tavattuaan pitkästä aikaa uudelleen. Enon olemus vaikutti kohentuneen: varjot tämän silmien alla eivät olleet yhtä tummat, eivätkä poskipäät erottuneet yhtä terävinä. Kunnon lepo, hänen äitinsä reseptit ja muidenkin kuin rottien kanssa keskusteleminen näytti tehneen Brunolle hyvää.
"Kas noin, kulautapa tuosta!" tía Pepa kehotti ja työnsi Mirabelin eteen lasillisen vastapuristettua appelsiinimehua. Mirabel teki työtä käskettyä ja ihan tunsi, kuinka energia virtasi hänen ruumiiseensa mehun makeuden myötä. Hän oli juuri kulauttanut kolmannen siemauksen, kun käytävältä alkoi kuulua monen jalkaparin askelia. Tuota pikaa keittiön oviaukosta kurkistivat hänen vanhempansa ja sisarensa, joista jokaisen kasvot loistivat niin lämpimästi, että Mirabelin sydän ihan suli. Hän ei ehtinyt edes tervehtiä, kun Luisa jo kaappasi hänet rusentavaan syleilyynsä ja hän joutui nauraen pyytämään sisartaan laskemaan hänet alas.
Niin kurjaa kuin sairastaminen olikin ollut, toipuminen tuntui kaksin verroin paremmalta rakkaiden perheenjäsenten ympäröimänä.