Ficin nimi: Veitsenterällä
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: Stranger Things
Ikäraja: S
Paritus: Billy/Steve
Genre: Draama ripauksella angstia
Summary: "Usko pois, harva asia tuottaa minulle enemmän mielihyvää kuin se, että minulla on sinunlaisesi salaisuus isäni nenän alla", Billy hymähti kuivasti.
A/N: Osallistuu Teelusikan tunneskaalaan (pelko), Multifandomiin ja Grimmhyggehaasteeseen.
***
Billy otti sängyllään rennomman makuuasennon, sulki silmänsä ja kuulosteli taloa ympärillään. Seinäkello hänen huoneessaan tikitti, kauempaa olohuoneesta kuului hento radion ääni ja hänen isänsä auktoriteettivoittoinen askellus tömähteli lattiaa vasten. Tavanomaisia ääniä hänen elämässään.
Steve taas ei ollut päästänyt kuiskausta kuuluvampaa ääntä koko iltana, ei kavutessaan salaa ikkunasta hänen huoneeseensa eikä nyt maatessaan kyljellään häntä vastapäätä. Jos he olisivat olleet talossa kahdestaan, tilanne olisi tietysti ollut eri – tavallisesti Steven suuta oli hankalampi saada kiinni kuin auki. Nyt tämän kasvoilla väreili huolestunut mutru ja Billy aisti tämän jännittyvän aina, kun hänen isänsä askeleet kuuluivat selkeämmin hänen huoneensa oven takana. Susan ja Max eivät olleet kotona, joten kiinnijäämisen riski oli periaatteessa pienempi, mutta olisi ollut hölmöä kuvitella, ettei Neilistä olisi ollut kolmesti enemmän uhkaa kuin talon naisväestä.
"Taisin kysyä tätä jo, mutta..." Steve puhui niin hiljaa, että Billy joutui keskittymään kunnolla, "...isäsi ei siis pölähdä paikalle tuosta vain?"
Billy pudisti päätään avaamatta silmiään. "Jos hänellä olisi asiaa, hän koputtaisi ensin tai sanoisi sen oven toiselta puolelta."
"Entä jos hän näkisi minut?" Steven äänestä erottui hienoinen katumus. Tuskin tämä olikaan missään kohtaa kuvitellut Billyn huoneeseen livahtamisen olevan hyvä idea.
"Jos hän näkisi sinut, hän saisi kolmannen asteen paskahepulin", Billy sanoi asiallisesti ja kohtasi Steven katseen yöpöydän lampun hämärässä valossa.
"Älä viitsi..." Steve etsi hänen olemuksestaan leikinlaskun viitteitä, mutta sitä Billy ei tiennyt, löysikö tämä sellaisia. Tai että tarjosiko hän edes sellaisia.
"Hmm, katsotaanpa", hän aloitti tyyneen sävyyn. "Hän karjuisi sinut tiehensä samaa reittiä kuin mitä tulitkin, repisi minut tukasta ylös ja antaisi nyrkkinsä tokaista pari valittua sanaa. Samalla hän tietenkin ärjyisi naama punaisena, miten minä en ole hänen poikansa, ja että mitä pahaa hän on elämässään tehnyt, kun omasta lapsesta piti tulla kuvottava hinttari."
"No se oli tyhjentävä vastaus", Steve mumisi mietteliään hiljaisuuden päätteeksi.
Billy virnisti väsyneesti. "Silkkaa realismia. Ei isäukko sinuun kehtaisi koskea, kun olet tuollainen paremman väen kullanmuru. Lakimiehethän siinä saisi peräänsä."
"Tuo oli kai tarkoitettu rauhoitteluksi?"
"Silkkaa realismia", Billy toisti.
"Mutta sinä sitten...?"
Lause ei jatkunut pidemmälle, eikä sen tarvinnutkaan. Billy olisi todennäköisesti saanut kuulla pelkkiä ääneen todettuja itsestäänselvyyksiä. Steven sanat olisivat arvatenkin olleet myös kivuliaan täynnä empatiaa, eikä Billy välittänyt sellaisesta. Empatia oli kaunista, mutta sopi paremmin toisten elämään, siltä hänestä oli tuntunut vuositolkulla.
"Usko pois, harva asia tuottaa minulle enemmän mielihyvää kuin se, että minulla on sinunlaisesi salaisuus isäni nenän alla", Billy hymähti kuivasti.
"Minusta tässä kuljetaan veitsenterällä. Sinun ei todellakaan olisi pitänyt avata minulle ikkunaa, senkin ääliö..."
Billy päästi hiljaisen tyrskähdyksen. "Ahaa, se on siis minun syyni, että olet siinä? Olisiko kannattanut miettiä muutamaa asiaa vähän aiemmin, persläpi?"
"Pah, tiedän, minä vain... eikö sinua yhtään... karmi?"
Billy vei kätensä Steven aina niin naurettavan täydellisille hiuksille, joita hän olisi voinut sukia tuntikausia putkeen. Hän olisi tehnytkin niin, jos Steve olisi antanut.
"Karmii, mutten jaksa antaa kahta paskaa", Billy vastasi ja sulki uudelleen silmänsä. "Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin peloissaan nyhvääminen."
Steve ei vastannut tuhahdusta kummempaa, eikä Billykään jatkanut keskustelua. Hän sormeili laiskasti pähkinänruskeita hiussuortuvia ja hengitti syvään taltuttaakseen sydämenlyöntiensä kiivautta. Se oli alitajuinen reaktio, ei sen ihmeellisempää. Hän painoi kuluvan hetken mieleensä siltä varalta, että todellisuus muistuttaisi myöhemmin jälleen kylmyydestään ja hän joutuisi etsimään lämpöä ajatuksistaan ja muistoistaan. Niin kävi toisinaan, eikä siinä ollut mitään uutta.
Helvetin isä.
Raskaat askeleet loittonivat hiljalleen, mikä valpastutti heidät molemmat. Tovin kuluttua ulko-ovi kävi ja taloon laskeutui hiirenhiljaisuus.
"Sinne meni..." Steve mutisi kuullessaan autonrenkaiden rahisevan soratiellä.
"Jep", Billy totesi ja kohottautui kyynärpäänsä varaan katsoakseen Steveä yläviistosta. "Riittää jo tuo paskanjäykkänä kyyhöttäminen, nätti poika."
"Ihan tervettä itsesuojeluvaistoa", Steve ärähti takaisin, mutta suostui oikaisemaan rennommin hänen alleen ja vastaamaan hänen suudelmaansa, jonka Billy painoi ahnaasti tämän huulille.
