Sisilja, oi miten ihana kommentti. ^^ Nämä hahmot ovat oikein otollisia ficcailuun, mutta ei ole itsellekään tullut tätä ennen mieleen. Myönnän, että tämä jäi vähän tyngäksi, olin kärsimätön ja nyt harmittaa, kun kirjoitit näin ihanan, pitkän kommentin. Tekisi mieli ottaa pisteet tuosta straight-vitsistä, mutta en edes huomannut sitä, mutta sopi kyllä hetkeen tosi hyvin.
Kiva kuulla, että epävarma Jimmy toimi, aloin epäillä, että oli liiankin epävarma verrattuna sarjan itsevarmaan retostelijaan. Kiitos vielä paljon kommentistasi. <3
Pahatar, kiitos paljon pitkästä kommentistasi, tuli niin hyvä mieli sitä lukiessa. ^^ Minäkin olen tainnut yhden Downton Abbey -ficin Finissä nähdä, joten pitää korjata tätä puutetta.
Minäkin rakastan Thomasin monitahoista luonnetta ja tykkäsin kyllä myös sarjan tavasta tehdä Thomasista ja Jimmystä hyviä ystäviä, vaikka jäin itsekin kaipaamaan lisää. Kiva kuulla, että epävarma Thomas oli miellyttävä, epäilin teinkö hänestä jo liian epävarman, mutta minustakin juuri tällaisissa tilanteissa Thomasin oikea luonne tulee esiin ja se on lähinnä pelokas.
Hauska, että nostit, miten tässä oli peribrittiläisyyden tunnetta, koska yritin tavoitella sarjankin tunnelmaa siinä, miten oikeiden asioiden kohdalla pitää kierrellä ja kaarrella. Ihanaa, jos suudelma oli onnistunut, juuri tuon aiheen vaikeuden takia en ollut varma, mihin saakka kohtaus saattoi johtaa. Kiitos paljon vielä kommentistasi. ^^
A/N: Kaiken kaikkiaan kiitos molemmille ihanista kommenteistanne ja kehotuksesta jatkaa, koska oli jo kirjoittaessa tunne, että tämä ei oikein ehtinyt lähteä edes käyntiin, mutta olin enempiä kiertelemättä laiska. Ja jälkeenpäin oikein häpesin, miten kärsimätön olin ekan osan kanssa ja siitä tuli niin tynkä ja teiltä tuli silti niin ihania kommentteja. Joten onnistuin tekemään jatkoa, johon käytin hieman enemmän aikaa. Thomasin näkökulmasta en osannut kirjoittaa, mutta halusin kertoa vähän lisää näiden kahden jatkosta. Tässä olisi siis osa 2. ^^
Osa 2
Jos työskentelet palvelijana perheessä, jonka vanhimman tyttären aviomies kuolee traagisesti, kuinka kauan pitää odottaa, että kehtaat olla onnellinen uudesta poikaystävästäsi? Jimmy kysyi sitä itseltään kahdennenkymmenennenseitsemännnen kerran, kuten oli tehnyt kerran päivässä sen päivän jälkeen kun herra Crawley oli kuollut tultuaan juuri isäksi. Olihan Jimmy oikeasti surullinen asiasta, vaikka ehti tuntea miehen vain reilun vuoden verran. Ei ollut oikein nuoren miehen kuolla samana päivänä, kun hänen poikansa syntyi. Ei, kun herra Crawley oli selvinnyt sodasta ja jätti jälkeensä surevan vaimon, vauvansa ja murtuneen perheen.
Mutta sitten toisaalta Jimmy ei osannut alun jälkeen olla kauhean surumielinen. Häntä lähinnä harmitti parin viikon jälkeen ja sitten häntä ei olisi haitannut, jos suruaika olisikin ollut jo ohi. Alakerrassa se ei tietenkään ollut läsnä niin voimakkaasti muutoin kuin nauhoina käsivarsissa ja herra Molesleyn puuttumisena paikalta. Kaikki olivat hieman vähemmän hilpeitä suurimman osan ajasta tai ainakin silloin kun Carson tai rouva Hughes oli paikalla, mutta yhtenä päivänä, kun Ivy heitti jonkun vitsin keittiössä ennen päivällistä, kaikki ympärillä nauroivat, eikä kukaan hyssytellyt. Yläkerrassa Jimmy ei nähnyt kenenkään nauravan, eivätkä palvelijat olisi voineet muuta naamaa näyttääkään kuin vakavaa ja Jimmy tunsi päälleen laskeutuvan oudon raskaan verhon aina, kun kiipesi portaat ylös. Suru tuntui joka nurkassa kartanossa.
Tai tuntui ainakin perheen elintiloissa. Alakerrassa uskallettiin vitsailla ja palvelijoiden käytävällä tervehdittiin toisia tavalliseen tapaan. Jotkut siis tervehtivät toisiaan tavalliseen tapaan. Koska Jimmy ei jostain kumman syystä muistanut enää, miten tervehtiä tavalliseen tapaan Thomasia.
”Huomenta, Th – herra Barrow”, Jimmy korjasi heti, vaikka ullakon käytävä oli juuri sillä hetkellä tyhjä heidän onnekseen. Onnea ei kestäisi tosin kauaa elleivät he suoriutuisi nopeasti alas, he olivat jo ihan tarpeeksi myöhässä.
”Huomenta”, Thomas vastasi ja lähetti Jimmylle tutun toispuoleisen hymyn, josta joku muu olisi löytänyt pahansuopaisuutta, mutta Jimmyn vatsaan se lehäytti perhosia.
Todella outoja perhosia. Sellaisia, joita Jimmy ei olisi koskaan kuvitellut tuntevansa. Ne olivat synnyttänyt komea nuori mies, eikä mikään olisi voinut valmistaa Jimmyä siihen tunteeseen. Eikä hän vieläkään oikein ollut tottunut siihen elettyään tähän astisen elämänsä siinä uskossa, että kahden miehen välinen rakkaus olisi väärin ja säädytöntä. Säädyttömyys ei ollut ikinä estänyt Jimmyä toimimasta ja lopulta hänen oli vaikea ymmärtää, mikä niin ihanassa tunteessa oli väärin. Mikä oli väärää siinä, että katsoessaan Thomasia Jimmy tunsi olonsa kevyeksi, onnelliseksi, kuin kävelisi pilvissä. Mikä ihme voisi olla väärin siinä, että hipaistessaan Thomasin käsivartta illallisella, Jimmy ei voinut lakata hymyilemästä koko iltana. Se ei voinut olla väärin, että Jimmyn sydän oli täynnä, kun oli vihdoin suudellut Thomasia.
Sitä se oli ollut viime viikot. Paitsi ei suudelmia. Katseita, hymyjä ja tupakkatauoilla käytyjä hiljaisia, painavia hetkiä. Kaksikymmentäseitsemän päivää sitten Jimmy oli kerännyt kaiken rohkeutensa ja mennyt alkuun pyytämään anteeksi Thomasilta vuoden jatkunutta typerää käytöstään ja he olivat suudelleet ensimmäisen kerran, kunnolla ainakin ja sitten vain muutama tunti sen jälkeen koko talo oli saanut kuulla kaameasta onnettomuudesta. Mikään elämässä ei ole varmaa, Patmore sanoi ääni väristen ja Jimmyn ei olisi tehnyt mieli muuta kuin palata nopeasti takaisin Thomasin huoneeseen ja piiloutua tuolta epävarmalta maailmalta. Mutta Thomasin ollessa toipilas vielä pari päivää, Jimmynkin työtaakka lisääntyi, puhumattakaan siitä, miten sumussa koko talo kulki. Thomaskaan ei ollut itsensä. Tämä ei itkenyt kuten oli tehnyt lady Sibylin kuollessa, mutta tämä oli järkyttynyt. Eikä Jimmy voinut siinä tilanteessa vain sivuuttaa tapahtunutta ja aloittaa suhdetta, kuin kaikki olisi kuin aina ennen.
Jimmy odotti kohteliaasti, kohteliaammin kuin oli koskaan mielestään elämänsä aika käyttäytynyt ja tarkkaili hetkeä, kun hän kehtaisi palata Thomasin luokse. Tämä tuli takaisin töihin, mutta näytti edelleen olevan poissa tolaltaan, joten Jimmy paneutui työntekoon. Kului viikko ja kaksi ja Jimmyn oma suru meni ohitse. Kun oli mennyt seitsemäntoista päivää, Jimmy seisoi syyskuun tihkusateessa takapihalla ja yritti epätoivoisesti saada sätkää palamaan ja Thomas tarjosi hänelle äkkiä suojan kämmenellään. Sanaakaan sanomatta tämä sytytti uuden tulitikun ja Jimmy sai vihdoin ensimmäiset henkoset sitten aamun. Thomas kääntyi nojaamaan pöytää vasten, johon Jimmykin tukeutui. Jimmy käpristi kämmentään tupakan ylle tavalla, jonka oli oppinut joskus merimiehiltä ja vilkaisi Thomasiin vierellään.
”Kiitos”, hän sai sanottua ensimmäiseksi. Thomas nosti hieman toista suupieltään. Hän ei sytyttänyt tupakkaa, kai päättäneenä, ettei aikonut tuhlata sitä tälle sateelle. Jimmy toi tupakan huulilleen ja oli äkkiä todella iloinen, että sai purkaa sillä hetkellä syntynyttä hermostustaan polttamiseen. Hän veti keuhkot täyteen ja sanoi savu pöllyten joka sanalla: ”Emme ole oikein nähneet. Sitten...sen.”
Thomas irvisti. ”Ei”, hän sanoi lyhyesti. Jimmy imi tupakkaa ja nieleskeli samaan aikaan.
”Tiedän kyllä, että talo suree ja suren minäkin”, hän sanoi varovasti.
”Kuuluuko tuon lauseen loppuun mutta?” Thomas kysyi. Jimmy virnisti.
”Mutta…” hän sanoi uskaltamatta jatkaa kuitenkaan lausettaan. Thomas näytti ymmärtävän.
”Minusta tuntuu väärältä olla iloinen, kun kaikki ovat niin murheissaan”, hän sanoi. Sade yltyi hieman ja tipahteli Jimmyn sormien väleistä savukkeen päälle.
”Minä kun luulin, ettette välittäisi sellaisesta”, Jimmy sanoi.
”Taidan olla tullut vanhaksi”, Thomas naurahti ja nosti kaulustaan suojaamaan sateelta.
”Kaikkea muuta”, Jimmy sanoi hiljaa. Thomas vilkaisi häntä.
”Voisit kutsua minua kyllä Thomasiksi”, tämä sanoi äkkiä, suoristautui ja kääntyi Jimmyyn päin. Jimmy unohti suojata tupakkaansa ja se sammui veden lopulta valuessa sen päälle.
”Voinko?” hän kysyi ja vilkaisi ympärilleen. Pari palveluspoikaa kantoi jauhosäkkejä takaovesta sisään ja joku ulkotyöntekijöistä keräsi pilkottuja polttopuita koriin. Sade vaimensi ääniä, mutta silti Jimmystä tuntui kuin olisi ollut näyttämöllä. Sade valui Thomasin kasvoja pitkin ja vaikka tämä ei näyttänyt nauttivan säästä, Jimmy olisi voinut katsella tätä siinä iäisyyden. Hän jäi tuijottamaan niin hartaasti, että hätkähti, kun tunsi Thomasin käden pyyhkäisevän hänen omaansa.
Mutta sitten Carson oli tullut komentamaan heidät töihin, eikä yksityisiä hetkiä liiennyt erityisesti. Jimmy ajatteli ehdottaa, jos he joku ilta illallisen jälkeen kävisivät kävelyllä, mutta häntä pelotti pyytää sitä Carsonilta, jos hänen pitäisi sanoa tarkalleen minne oli menossa ja kenen kanssa. Carson ei ollut tyhmä, vaikka ei aina halunnut nähdä sitä, mikä oli silmiensä edessä. Jimmy ei voinut karata huoneestaankaan iltaisin, kun jakoi sen Alfredin kanssa ja tämä varmasti alkaisi epäillä pienestäkin vihjeestä. Joten hän joutui tyytymään noihin nopeisiin katseisiin tupakalla ollessaan. Ja huonolla tuurilla O’Brien olisi siellä heidän kanssaan.
Sitten Alfred tuli kipeäksi ja oli lopulta ollut niin pahoinvointinen, että Carson oli suostunut Jimmyn pyyntöön nukkua toisaalla pari yötä, kunnes Alfred tervehtyisi. Huoneita oli vapaana, niitä vain ei siivottu, koska palvelijoita ei riittänyt siihen enää. Jimmy vain vihjasi, ettei ollut hyvä, jos molemmat miespalvelijat olisivat poissa pelistä samaan aikaan ja Carson oli mennyt suunniltaan jo pelkästä ajatuksesta, joten suostui, kunhan vannotti Jimmyn siivoamaan huoneessa jälkensä. Ja viimein kaksikymmentäkuusi päivää myöhemmin Jimmy hiippaili keskellä yötä palvelijoiden käytävän poikki Thomasin huoneeseen. Luojan kiitos, että Alfred oli sairastunut, vaikka Alfred ei Luojaa kiittäisikään.
Thomas sytytti kynttilän vasta, kun Jimmy oli sulkenut oven takanaan. Yhtään enempää valoa he eivät uskaltaneet tuoda huoneeseen. Jimmy istui suoraan sängylle, kun ei halunnut joutua raahaamaan tuolia huoneen poikki sängyn viereen. Vasta kun Thomas kohotti hänelle kulmiaan ja istui sängylle kasvot kohti häntä, Jimmy tajusi olleensa aika innokkaan oloinen.
”Anteeksi”, hän kuiskasi ja oli kiitollinen, että valonlähteitä oli vain yksi kynttilä yöpöydällä, koska epäili hänen poskiensa palavan punaisina.
”Onhan tässä jo tuhlattu aikaa”, Thomas sanoi ja kumartui lähemmäs. Jimmy henkäisi värisevästi, kun heidän huulensa kohtasivat. Jimmy nojautui Thomasiin päin ja raotti huuliaan. Kaksikymmentäkuusi päivää tuntui äkkiä vuodelta, ihan kuin Jimmy olisi ollut kuolemaisillaan janoon. Thomasin kädet liikkuivat hänen selkäänsä. Jimmy kiersi käsiään Thomasin niskaan ja huomaamattaan kohotti jalkansa koukkuun sängylle voidakseen siirtyä lähemmäs toista miestä. Heidän rintakehät koskettivat ja Jimmy henkäisi taas avaten suutaan. Thomasin kuuma kieli lipaisi hänen huuliaan. Jimmy antoi tälle tietä ja kielet tapasivat toisensa. Syksyinen ilma ympäröi heitä ullakkohuoneessa, mutta Jimmyllä oli kuumempi kuin koskaan. Hän epäili, että jos hän pysähtyisi hengittämään, se nousisi höyrynä ilmaan. Oli jotenkin kiellettyä suudella Thomasia, antaa tämän koskettaa hänen ihoaan, jonka tämä löysi kohonneen paidanhelman alta, painaa tätä lähemmäs sänkyä ja tuntea tämän koko vartalo omallaan. Jimmy ei ollut koskaan ollut innokkaampi rikkomaan sääntöjä.
”Minusta on kyllä kamalaa, että herra Crawley kuoli”, Jimmy sanoi suudelman lomasta ja Thomas räväytti suljetut silmänsä auki.
”Sinä se osaat nostattaa tunnelmaa”, hän kuiskasi ja Jimmy naurahti hiljaa. Hän perääntyi vähän, oikeastaan ihan tyytyväisenä pienestä katkoksesta, häntä oli alkanut hermostuttaa, mihin kiivas suutelu oli ajautumassa.
”No on minusta myös aika kamalaa, että tässä talossa ei ole saanut edes hymyillä ellei halua selkäsaunaa Carsonilta”, Jimmy lisäsi ja istui sängylle jalat Thomasin jalkojen lomassa edelleen. ”Minä kun luulin, ettei Carson pitänyt herra Crawleysta.”
”Hän teki lady Maryn onnelliseksi, joten se riitti Carsonille”, Thomas kommentoi ja liikkui kauemmas Jimmystä nojaamaan sängynpäätyyn puoliksi istuvassa asennossa. Kynttilä valaisi vain puolet hänen kasvoistaan, joista oli jo kadonneet kaikki merkit siitä inhottavasta päivästä markkinoilla. Mustat hiukset näyttivät, jos mahdollista, vieläkin mustemmilta. Jimmy jäi katselemaan niitä niin haltioituneena, että hätkähti, kun tunsi Thomasin käden kiertyvän hänen sormiensa ympärille. Jimmy tuli vähän lähemmäs ja katseli hämillään yhteen liittyneitä käsiä. Thomasilla oli nytkin puolet kädestään piilotettuna hansikkaan alle. Jimmy siveli kulunutta kangasta peukalollaan ja pohti, miten ei ollut koskaan nähnyt Thomasia ilman sitä.
”Saanko?” hän kysyi äkkiä ja Thomas nyökkäsi. Jimmy veti jalkansa risti-istuntaan ja alkoi nyhtää asustetta pois sormi kerrallaan. Pieni yökötys muljahti Jimmyn vatsaan, kun hän näki ensi kertaa Thomasin käden, tai mitä oli jäljellä siitä. Arpeuma oli tehnyt kämmenen ulkoreunasta epätasaisen ja keskelle jäänyttä matalaa kuoppa ympäröi kuin rokonarpinen kudos. Iho oli vaaleanpunainen, jopa epäluonnollisen vaaleanpunainen ja kuoppa enemmänkin kermanvaalea.
”Se on aika karsean näköinen”, Jimmy ei voinut olla töräyttämättä, mutta Thomas vain virnisti.
”Siksi se on hanskan alla”, hän sanoi.
”Minua ei koskaan kutsuttu”, Jimmy sanoi hetkisen kuluttua jäätyään hetkeksi vain piirtämään arven ääriviivoja sormillaan. Thomas katseli sitä. ”En tiedä miksi. Ehkä koska kun isäni kuoli, olin ainoa, joka huolehtisi äidistä. Minä luulen”, Jimmy kurtisti kulmiaan, ”että en olisi kyennyt siihen. Olisin mennyt mieluummin vankilaan tai karannut tai jotain.”
”Harva haluaa sotaan”, Thomas sanoi. Hän sulki kätensä Jimmyn käden ympärille.
”Mutta sinä menit. Vapaaehtoisena”, hän huomautti ja kohotti katseensa. ”En minä häpeä sitä, että olin iloinen, kun minua ei koskaan kutsuttu, mutta sitten toisaalta…” hän katsoi Thomasin kättä jälleen.
”Luuletko, että olen joku sotasankari tämän käden takia?” Thomas kysyi, irrotti otteensa Jimmyn kädestä ja poimi hansikkaan sängyltä alkaen vetää sitä takaisin käteensä. ”Sinua viatonta”, Thomas hymyili. Jimmy kallisti päätään ja hymyili takaisin.
”Minua on moneksi kutsuttu, mutta ei koskaan viattomaksi”, hän kuiskasi ja nousi polvilleen ja kumartui lähemmäksi Thomasia.
”Kuten sanoin, sinua viatonta”, Thomas hymyili.
Se oli ollut eilen illalla ja puolisen tuntia myöhemmin tuosta hetkestä he molemmat olivat tulleet siihen tulokseen, että Jimmyn kannattaisi palata takaisin huoneeseensa, eikä riskeerata, että nukahtaisi ja joutuisi aamuyön tunteina livahtamaan kenenkään näkemättä. Silti Jimmystä tuntui aamulla, kuin ei olisi nukkunut lainkaan, koska hänellä oli kestänyt kauan nukahtaa vielä sen jälkeen, kun oli palannut huoneeseensa. Hänen sydämensä jyskytti, häntä hengästytti ja jännitys kierteili hänessä tavalla, joka oli vaikea laannuttaa lakanoita sotkematta, mutta siinä hän ei koettaisi onneaan. Nukuttuaan parisen tuntia Jimmy laskeutui viimeisenä Thomasin kanssa alakertaan ja Alfredin ollessa yhä kipeä, joutui tekemään kaksin verroin töitä. Onneksi perhe oli hiljainen, eikä pistänyt merkille Jimmyn lupsuvia silmiä tai haukotteluita missään kohtaa, joten Jimmyn piti vain huolehtia, ettei Carson nähnyt sitä.
”Sinulla ratkeaa leuka, jos jatkat tuota tahtia”, rouva Hughes päivitteli Jimmyn istuessa palvelijoiden salissa odottamassa illallisen alkamista. Jimmy naurahti, vilkaisi refleksinomaisesti Thomasiin, joka istui toisella puolella pöytää parin tuolin päässä. Tämä ei katsonut häneen takaisin, mutta Jimmy tiesi, mitä tuo hymy tarkoitti.
”James”, Carson ilmoitti läsnäolostaan ja astui saliin tuolien raapiessa lattiaa. Seisomaan nouseminen oli joka kerta raskaampaa Jimmylle. ”Alfred kertoi, että on tervehtymässä, joten voit palata huomenna huoneeseenne.”
”Kyllä, herra Carson”, Jimmy vastasi istuttuaan alas, eikä tällä kertaa katsonut Thomasiin.
”Senhän tiesi, ettei tämä kauaa kestä”, Thomas sanoi sytyttäessään kynttilää illalla Jimmyn saavuttua hänen huoneeseensa. Jimmy istui nytkin muitta mutkitta sängylle, mutta tällä kertaa ei häkeltynyt.
”Pitää myrkyttää Alfredin ruoka tai jotain”, Jimmy ehdotti, kun Thomas istui sängylle hänen viereensä selkä päätyä kohti. ”Milloin seuraava vapaasi on?”
”Parin viikon päästä. Miksi?” Thomas kysyi, vaikka tiesi oikein hyvin, miksi. Jimmy nojasi lähemmäs.
”Haluaisitko sopia tapaamisen?” hän ehdotti ja nosti kätensä Thomasin niskalle ja kiersi hiuksia sormiensa ympärille.
”Tietenkin, tuossa kylän raitilla olisi varmaan paras paikka tavata”, Thomas pohti sormet tapaillessa Jimmyn poskea. ”Minne sinä ajattelit, että voisimme mennä?”
Jimmy kohautti olkiaan. ”Kyllä me jotain keksimme”, hän sanoi.
”Toivottavasti, koska saat oikeasti myrkyttää Alfredin, jos muutoin tämä on viimeinen yhteinen iltamme”, Thomas henkäisi ja veti Jimmyn suudelmaan. Sänky natisi, kun Thomas kaatui Jimmyn päälle työntäen tätä selälleen. Thomas kutitti kielellään Jimmyn huulia, joita tämä raotti ja kallisti päätään kädet hautautuneena mustiin hiuksiin. Thomasin käsi liikkui hänen kyljellään ja asettuessaan kunnolla selälleen kovalle patjalle, Jimmy tunsi polven hipaisevan hänen sisäreittään. Hän värähti, huokaisi Thomasin huulille ja kohotti aavistuksen selkäänsä. Osa Jimmystä oli yllättynyt reaktiostaan, mutta sitten toinen osa halusi Thomasin polven liikkuvan vain ylemmäs. Yllättynyt osa Jimmystä otti kuitenkin vallan.
”Thomas”, Jimmy henkäisi irtautuessaan vastahakoisesti suudelmasta. Thomasin hengitys oli tiheä ja kuuma Jimmyn kasvoilla. Kynttilä lepatti varjoja miehen iholla. Koko Jimmyn vartalo oli jännittynyt.
”Minä kyllä oikeasti pidän -” Jimmy pysähtyi ja ravisti päätään. ”Minä olen ihan oikeasti rakastunut sinuun, mutta en oikein tiedä...mitään. Minä en tiedä
tästä mitään”, hän sanoitti vaikeasti. Olipa outoa, miten naisille oli vaivatonta puhua seksistä ja sanoa kyllä tai ei, mutta Thomasin kanssa Jimmy tunsi joutuvansa kiertelemään kuten perhe teki puhuessaan rahasta tai sulhasehdokkaista.
Thomas ei vastannut, eikä pimeydeltä Jimmy erottanut tunnetta tämän kasvoilla valon tullessa nyt tämän selän takaa. Jimmy epäili, että hänen sydämensä jyskytti lujempaa kuin hetki sitten suudellessa.
”Thomas?” Jimmy kuiskasi kohta, kun hiljaisuus vain jatkui.
”Ole hiljaa, minä nautin”, Thomas tokaisi nauru sanoissaan ja suuteli Jimmyä syvään. ”Nautin siitä, että joku kertoo rakastuneensa minuun”, hän selvensi ja oikaisi sitten Jimmyn vierelle nojaten päätään käteensä.
”Ai”, Jimmy sanoi.
”Äläkä huoli, pohdi rauhassa, mitä tahdot, jos tahdot”, Thomas varmisti vielä. Jimmy kurtisti kulmiaan ilkikurisesti ja kääntyi kyljelleen.
”Eikö sinulla ole muuta sanottavaa? Rakkauden tunnustukseni jälkeen?” hän kohotti kulmiaan ja piirsi Thomasin leukaa sormellaan.
”En usko unohtaneeni mitään”, Thomas vastasi mietiskelevä ilme kasvoillaan.
”Olet ihan yhtä julma kuin kaikki sanovat sinun olevan”, Jimmy valitti ja liikutti sormensa verkkaisesti leualta kaulalle ja siitä piirtämään solisluuta.
Ihan liian pian Jimmyn oli pakko hiippailla takaisin huoneeseensa, missä hänellä kesti edellisen illan tapaan pitkään nukahtaa. Tällä kertaa häntä valvotti myös tieto siitä, että kestäisi ties kuinka kauan ennen kuin hän saisi taas tavata Thomasia, koskettaa tätä, syleillä tätä, suudella tätä. Koko seuraava päivän hän oli niin voipunut, että ei oikein edes jaksanut estellä kasvojaan leviämästä vähän väliä hymyyn.
”Näytät iloiselta, James.”
Jimmy ei tiennyt, miten sai pidettyä kätensä paikoillaan tarjottimen alla vietyään kreivittärelle tämän kahvin ja tämän kommentoidessa hänen ilmiselvän onnellista ilmettä, mutta laittoi sen tyytyväisenä pitkän palvelusuran tuoman osaamisen piikkiin. Thomasin kasvoilla käväisi häivä pirullisesta virneestä ja Jimmy kääntyi katsomaan kreivitärtä.
”Niinkö, milady?” hän sanoi epävarmana, kun kreivittären kasvoilla ei ollut ilosta häivääkään. Tämä otti pienen kahvikupin vastaan. Kaiken surun keskellä perhe pitäytyi tavoissaan ja tapansa mukaan oli kerääntynyt illallisen jälkeen salonkiin kahville. Lady Mary ei ollut, mutta Jimmy ei muistanut nähneensä tätä vielä kertaakaan illallisella alakerrassa. Muutkin perheen jäsenet olivat vaisuja kaiken aikaa.
”Se on täysin sallittua”, kreivitär totesi ja sai nostettua suupielensä haikeaan, pieneen hymyyn. ”On oikeastaan ilahduttavaa nähdä, että maailmassa on vielä asioita, jotka saavat ihmiset hymyilemään, varsinkin tässä talossa”, hän sanoi huokaisten. Jimmy nyökkäsi pienesti ja loi uuden hymyn kreivittärelle, joka nyökättyään takaisin, kääntyi ympäri ja jatkoi vaimeaa keskustelua tyttärensä kanssa.
Kahvin tarjoiltuaan, Jimmy jäi odottamaan portaikkoon oven taakse Thomasia, joka saapui pian onneksi ilman Carsonia.
”Kreivitär antoi siunauksensa”, Jimmy kuiskasi Thomasin suljettua ovi aulaan. Tämä vilkaisi ylemmäs ja alemmas portaisiin, mutta ne olivat tyhjät, kamaripalvelijoita ei ollut vielä kutsuttu ja Alfred oli mennyt jo alas.
”Mitä tarkoitat, siunauksensa? Miksi sinä edes välittäisit sellaisesta?” Thomas kuiskasi takaisin.
”Ainakin voin vedota ladyyn, jos Carsonin mielestä hymyilen liikaa”, Jimmy vastasi. ”Kreivittären mukaan tässä talossa saa hymyillä”, hän jatkoi, vilkaisi ylös sekä alas, otti Thomasia kiinni niskasta ja hymyillen suuteli tätä, nopeasti ja syvään. Saman tien hän vetäytyi irti ja astui askeleen taaksepäin, mutta portaikko pysyi tyhjänä.
”Olet sekopää”, Thomas parahti pöllämystyneenä.
”Olen sinun sekopääsi”, Jimmy tokaisi ja hirmuisesti virnistellen lähti juoksemaan alakertaan.
Kaksikymmentäkahdeksan päivää, sen verran täytyy odottaa, kun työnantajasi vanhimman tyttären aviomies kuolee, että kehtaat olla iloinen uudesta poikaystävästäsi.
