A/N: Hahhaa! Nyt on vihdoin SE hetki käsillä, johon tämä ficci on koko kulkunsa ajan suunnannut, ja jonka saavuttamiseen edelliset 30 lukua pyrkivät
Valitettavasti en voi taata, että mikään edellä kuulostaisi missään määrin uskottavalta. Synnytys on sellainen juttu, jota en toivo itse ainakaan kymmeneen vuoteen vielä kokevani, ja netistä puolestaan on tosi vaikeaa löytää mitään todellista kuvailua (enkä tiedä, kestäisinkö lukeakaan...). Kirjoitustulos perustuu siis lähinnä vauvafoorumeiden yhteenvetoihin, ja ne jakautuivat aika tarkkaan joko "helppo, kivuton ja kestoltaan 40 min." sekä "kamalaa, kaksi vuorokautta! Välilihaa leikattiin, veri lensi ja lopuksi käytettiin imukuppia!" -tyylisiin synnytyskertomuksiin. Ja kun tässä piti vielä ottaa huomioon taikuuden näkökulma ja angstisuus, niin täytyy sanoa, että pitkälti teki mieli skipata kokonaan tämä luku ja siirtyä suoraan post-baby-osioon... No, aina ei voi onnistua :/ Ja kertokaa ihmeessä mielipidettä, niin tiedän vähän, miten pahasti mahdollisesti mentiin metsään, jos mentiin... :S
Ja ennen kuin pääsette lukemaan, niin luonnollisesti kiitän kommentoijia
Lozku: Kiitos, kiitos paljon jälleen kerran, olen imarreltu
Itsekin olen aina pitänyt Lunaa aika pelottavana, ja siksi jotenkin mielestäni sopikin tuohon edelliseen lukuun laittaa hänet pällistelemään suurilla silmillään Ginnyn purkaessa mieltään... Ja nyt saat toiveesi: vauva on tulossa!
LoDish: Kiitos kommentista! Joo, Ginny alkaa todella seota pikkuhiljaa, eikö vain? Mutta täytyyhän hänen käydä kirjaimellisesti pohjalla ennen kuin kaikki voi olla hyvin...
Narusegawa: Vau, uusi kommentoija! Ihanaa! Kiitos paljon myös sinulle, ja hienoa kuulla, että tykkäät lukemastasi
NuuhkuHoney: Kiitos! Ego kyllä paisuu, jos olen muka oikeasti pystynyt aiheuttamaan tekstilläni noin suuria tunteita lukijassa
XXXIJossakin vaiheessa minä kai kyllästyin olemaan pimennossa. Kyllästyin makaamaan aloillani tietämättä, mitä kello on. Siksi pyysin Harrya tuomaan minulle kelloradion. Se lepää nyt Harryn työpöydällä. Neonpunaiset numerot porautuvat tajuntaani niin, että näen ne vielä silmien sulkeuduttuakin...
02.54
Tänä yönä minä en ole nukkunut lainkaan. Ei se tietenkään ole mitään uutta. Minä en nuku nykyään lainkaan. Silmäni ovat kadonneet kaiketi jonnekin mustien renkaiden alle, ja niiden auki pitäminen on suorastaan kivuliasta. Minua väsyttää. Väsyttää niin paljon, että sattuu. Sydänraukkakin on ihan sekaisin. Hakkaa ihan miten sattuu, ja minä jo vähän odotan, milloin se sekoaa lopullisesti ja pysähtyy.
Olokin on viime aikoina ollut tuhottoman huono. Aina Lunan vierailusta asti olen vain maannut hiljaa ja oksentanut melkein kaiken tarjotun ruoan. Siksi minä olen nyt kiinni letkuissa. Parantaja olisi jo halunnut ottaa minut sairaalaan, mutta minä kieltäydyin. Sanoin tuntevani oloni turvallisemmaksi Harryn työhuoneessa. Ehkä isoin valheeni pitkään aikaan... Oikeasti mikään ei pelota niin paljon kuin Harryn työhuone, jonka pimeydessä ainoastaan kelloradion kirkkaanpunaiset numerot hohtavat...
02.55
Tuijotan kelloa. Toivon, että viisarit etenisivät nopeammin. Minulla on niin huono olo, ettei ole edes voimaa kääntää päätä. Harry on peitellyt minut sänkyyn niin monella peitolla, että ne painavat kuin kivet minua kohti pohjaa ja hankaloittavat hengitystä. Ja silti minun on kylmä. On niin kylmä, että nenäkin on menettänyt tuntonsa... Kamalaa hengittää ja silti on pakko. Pakko hengittää sisään ja puhaltaa ilma ulos, vaikka se käy jokaisella vedolla vain raskaammaksi.
02.56
Olen onnistunut keskittymään hengitykseen jo kokonaisen minuutin ajan. Loistavaa. Juuri tätä jokainen viimeisillään raskaana oleva alle 30-vuotias toivoo – kykyä hengittää katkeamatta kokonaisen minuutin verran. Olen tosiaan pudonnut jo niin alas pohjalle, ettei varmaan alemmas voi mennä. Olen päässyt sinne, minne valo ei uskalla edes kurkistaa.
Minä yskin. Yskin ja yskin. Keuhkot alkavat olla jo ihan finaalissa. Pian on pakko taas lopettaa hengittäminen hetkeksi. Lopettaa niin pitkäksi aikaa, että pää muuttuu siniseksi ja lopulta on pakko tehdä valinta elämän ja kuoleman välillä. Sitä minun elämäni nykyään on. Sängyssä makaamista, kellon tuijotusta ja mietintää siitä, koska tulee vastaan raja. Koska ylitän sen vaiheen, jossa hengen pidättäminen tuntuu mielekkäämmältä kuin sen vetäminen?
02.57
Olen yllättynyt siitä, kuinka paljon ehdin minuutissa ajatella. Yllättynyt siitä, kuinka kaikki ajatukseni tuntuvat samoilta ja silti erilaisilta. Ne kaikki tuntuvat jotenkin tiivistyvän joko kuolemaan tai huonoon oloon. Ne etenevät hullunkurisissa sykleissä. Ensimmäisen minuutin pohdin kuolemaa, ja seuraavaksi sitä, kuinka huono olo minulla on...
02.58
Nyt on selvästi huonon olon vuoro dominoida mieltäni. Oksennus nousee jo uhkaavasti kurkkuun, ja minä pinnistän kaikki voimani ja kumarrun sängyn viereen asetetun ämpärin ylle. Mitään ei tietenkään tule. Kaikki on harhaa nykyään. Ei minulla ole vatsassa enää mitään sellaista jäljellä, jonka voisi oksentaa pois. Huono olo johtuu letkuista, joita pitkin ravinto valuu minuun väkisin. Kehoni yrittää kamppailla vastaan, muttei lainkaan tajua, ettei oksentaminen enää auta.
02.59
Minua huimaa. Jälleen kerran sydän tuntuu heittävän väsyneen voltin, ja minä tärisen hetken aikaa niin holtittomasti, että sänkykin alkaa heilua. Särkykin yltyy – tarvitsen lääkettä. Nyt on pakko pyytää apua...
”Harry...” yritän huutaa, mutta ääni on niin heikko, että tiedän jo nyt, ettei hän kuule... Ei, vaikka nukkuu nykyään olohuoneen puolella ollakseen lähelläni.
03.00
Kipu yltyy. Se alkaa rintojen alapuolelta, ja luulen hapertuneiden keuhkoparkojeni jo repeilevän. Kipu on repivä ja minun on vaikea hengittää, siksi olen varma, että nyt sitä mennään ja kuollaan keuhkojen pettämiseen. Kestää hetken ennen kuin edes tajuan, että kipu jatkaa matkaansa. Se ylittää koko vatsan, kunnes jää tykyttämään napani alle.
”Harry...” minä yritän jälleen, mutta ihan yhtä turhaan kuin aikaisemminkin. Hädin tuskin jaksan liikuttaa huuliani...
03.01
Repivä kipu vihlaisee koko mahan poikki ja muuttuu hetkessä poltteeksi, jonka tuottamaa tuskaa on mahdotonta kuvailla. Silloin minä tajuan, että nyt se tapahtuu...
”Harry...” yritän epätoivoisesti, kun uusi kipuaalto lävistää minut. ”Harry... Jumalauta se saatanan vauva syntyy nyt!” ulvahdan jatkoksi, mutta se ulvahdus on niin heikko, että tuskin kuulen sitä itse.
Minua pelottaa. Pelottaa niin paljon, että viimeisetkin ilmanrippeet pakenevat keuhkoista. Se on hassua – mitä pelättävää minulla muka on, kun tiedän jo hyvin mitä on tulossa. Jos Jamesista ja Albuksesta voi yhtään mallia ottaa, niin noin kahdenkymmenen tunnin kuluttua joku tyrkyttää pientä limaista ja rääkyvää lasta rinnalleni...
Silti pelottaa. Pelottaa ja sattuu niin paljon, että alan itkeä. Kelloradion näytöllä numerot sumenevat silmissäni juuri kun uusi minuutti vaihtuu. Tämähän on kuitenkin aivan erilainen tilanne kuin poikien kohdalla. Minulla on niin paljon pelättävää! Ei kipu ole se, joka saa minut suunniltani kauhusta, vaan kaikki muu. Jos tämä lapsi on vaalea ja sinisilmäinen, minun elämäni on ohitse...
Ja tietenkin on kysymys myös siitä, jääkö se ylipäätään eloon. Minä toivon edelleen, että se kuolisi. Toivon, että me molemmat menehtyisimme. Jotenkin silti tuntuu, että tämä vauva on sitkeä. Se on vastoin kaikkia odotuksia selvinnyt näin pitkälle. Se potkii terävästi, ja minä olen varma, että se jää täysin kiusallaan henkiin. Se on varmasti pirullinen ja laittaa minut maksamaan kaikesta pahuudestani...
03.27
”Harry!” yritän vielä. Täysin turhaan tietenkin... Polte vain yltyy. Se palaa aina tasaisissa sykleissä ja saa minut ulisemaan heikosti kuin haavoittunut eläin. Valitettavasti vain ulina ei ole tarpeeksi kovaa. Harry ei kuule. Ei kuule, vaikka on luvannut pysyä valppaana juuri tällaisen vuoksi. Voi, kuinka minä vihaankaan häntä!
”Ei vittu...” itken, kun tunnen lapsiveden menevän.
03.33
Nyt on pakko tehdä jotain. Pakko saada Harry heräämään tai joudun kärvistelemään hänen työhuoneessaan aamuun asti. Nyt on nimittäin sunnuntaiaamu, ja Harry nukkuu ainakin yhdeksään ennen kuin ehkä tulee katsomaan, onko minulla kaikki hyvin. Minähän olen letkuissa kiinni, eikä hänen tarvitse pelätä, että kuolisin nälkään tai että rakkoni puhkeaisi. Kuinka häpeällistä muuten onkaan maata näin nuorena katetrissa... Kuinka noloa ja ällöttävää...
03.35
Olen onnistunut vaivoin hivuttautumaan istuma-asentoon. Liike huimaa päiväkausia paikoillaan pysytellyttä päätäni ja hetken tuntuu siltä, että pyörryn. Peitot valahtava sivuun ja minua paleltaa. Pakko päästä eteenpäin. Pakko päästä sairaalaan, missä minut voidaan pumpata täyteen kipurohtoja...
”Harry!” yritän vielä, mutta ääni ei kanna istumasta käsin yhtään sen paremmin kuin makuultakaan...
03.49
Olen onnistunut rojahtamaan sängyltä lattialle ja konttaamaan ovelle. Sarkastinen puoleni on kuolla naurusta, kun ajattelee tätä urotekoa. Kolmen metrin matka neljässätoista minuutissa! Se on varmasti ihmisen tarkoituksettoman hitaan etenemisen ennätys... Ellei minua sattuisi näin jumalattoman paljon, nauraisin varmaan tukehtumiseen asti...
03.54
Vie kuusi minuuttia kohottautua tarpeeksi ylös, jotta yletyn ovenkahvaan. Painan sen alas koko ruumiinpainollani, kun lysähdän voimattomana maahan. Mätkähdän parketille niin kovalla rysähdyksellä, että vihdoin olohuoneesta alkaa kuulua liikehdintää.
”Ginny? Ginny, onko kaikki hyvin?” Harry huutaa unisesti.
”Ei!” minä kiekaisen kaikella voimallani ennen kuin menetän tajuntani.
05.36
Ensimmäinen asia, johon silmäni herätessäni tarkentuvat, on huoneen seinälle ripustettu vanha kello. Vasta sitten tajuan olevani ihmisten ympäröimä. Kätilönoita seisoo sänkyni reunalla vaaleanpunaisessa kaavussaan. Sitten siinä seisovat tietenkin Harry ja äiti. Kuka muukaan nyt olisi rientänyt paikalle todistamaan Ginevra Potterin elämän suurinta farssia kuin ihastuttava Molly Weasley, jolle kolmas Potter-sukuinen lapsenlapsi on unelmien täyttymys... Jotenkin olen ihan varma, että Hermione ja Ron seisovat oven ulkopuolella, en kyllä tiedä, miksi.
”No niin, rouva Potter. Hienoa huomata, että olette vihdoin palanneet tajuihinne. Hetken me olimme jo varmoja, että meidän on houkuteltava lapsi ulos taikakeinoin. Mutta kerrassaan mahtavaa, että olette tajuissanne! Kukapa ei tahtoisi olla läsnä lapsensa syntymässä?” vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut kätilönoita hymisee teennäisellä tyytyväisyydellä. Minun tekee mieleni pyörittää silmiäni. Siis kuka muka
haluaa olla läsnä lapsensa syntymässä? Se sattuu ja on muutenkin kamalaa... Minä ainakin olisin niin paljon mieluummin täydessä koomassa ja jättäisin otuksen muiden vastuulle. Kaikkein ihaninta olisi, jos siitä ei herätessäni näkyisi merkkiäkään...
”Missä vaiheessa tässä nyt mennään?” kysyn uupuneesti, vaikka kyllähän minä tiedän jo vastauksen. Olen vasta aivan alussa. Tästä on vielä tuskallisen pitkä matka otuksen odotettuun irtautumiseen minusta. Hoitaja kuitenkin hymyilee imelästi.
”Me olemme juuri avautuneet sellaisen yhden senttimetrin verran, että aikaa on vielä runsaasti jäljellä. Tajuttomuutesi aikana annoimme sinulle hiukan vahvistavaa rohtoa, ja olen tässä mittaillut arvoja, ja kaikki näyttäisi olevan olosuhteisiin nähden suorastaan loistavasti. Lapsikin vaikuttaa arveltua terveemmältä, ja uskon kaiken menevän hyvin!” hän selostaa.
Minua ärsyttää, kun tajuan voivani itse asiassa huomattavasti paremmin, kun vertaa siihen tilaan, missä olin synnytyksen alkaessa. Miksi ne antoivat sitä parantavaa rohtoa? Tekivätkö he niin ihan vain saadakseen minusta ja vauvasta tarpeeksi vahvoja kestämään luomusynnytyksen tuskan? Minä en ymmärrä, miksi ne eivät vain voi loihtia mahaani auki ja ottaa lasta. Taikasynnytykset ovat kuitenkin jostain syystä aina olleet velhojen keskuudessa vältettyjä ja hävettyjä suorituksia, sillä jonkin naurettavan muinaisen luulon mukaan taikuudella synnytetyistä vauvoista tulee surkkeja... Taikasynnytystä käytetään vain äärimmäisessä hädässä, ja ilmeisesti äärimmäistä hätää yritetään vältellä kaikin mahdollisin tavoin...
”No niin, avautumisvaihe on nyt aika hyvällä mallilla... Vielä kuutisen tuntia – mahdollisesti vähemmän – ja olemme varmasti valmiita ponnistamaan...” kätilö mumisee nyt jossakin levitettyjen jalkojeni uumenissa. Kuutisen tuntia? No, kyllähän minä tiedän, ettei synnytys ole yleensä mikään viiden minuutin juttu, mutta eikö se kolmannella kerralla voisi jo vähän nopeampaa olla?
”Saanko jotain rohtoa kipuun?” kysyn voipuneesti kätilöltä, josta en yhtään pidä. Hän on niin teennäisen ystävällinen, mutta kohtelee minua oikeasti kuin olisin lapsi. Hän ihan totta kuvittelee, että on oikeutettu ajattelemaankin puolestani.
”Emme me nyt vielä mitään kipurohtoja halua. On ihan liian aikaista! Ja sitä paitsi – ei tässä vaiheessa vielä satu!” hän lirkuttaa ja poistuu paikalta. Eikä hän edes vaivautunut kysymään, millainen olo minulla on!
06.06
Huoneessa ravaavat hoitajat, harjoittelijat, se ärsyttävä kätilö ja Harry sekä äiti... Heidän läsnäolonsa ajaa minut hulluuteen. Kaikki paitsi kätilö pyörivät ympärilläni ja kyselevät, kuinka voin. Mikä helvetin kysymys se muka on olevinaan? Eikö se nyt ole jo selvää kaikille, että minä voin ihan vitun huonosti. Minähän makaan sairaalavuoteessa kamalien supistusten, poltteen, yleisen säryn ja huonovointisuuden kahlitsemana odottamassa, että inhoamani ja kammoksumani otus suvaitsee pusertaa tiensä ulos minusta!
”Saanko jo sitä rohtoa?” huohotan supistusten välissä uudelleen hoitajalle, joka pudistaa päätään.
”Älähän nyt, Ginevra. Vielä on aivan liian aikaista! Emmehän me halua sekoittaa elimistöäsi vain pienen nipistelyn vuoksi!” hän naurahtaa ja katsoo minua kuin tuhmaa, inttävää lasta. Minä olen ällistynyt hänen sanoistaan. Pientä nipistelyä? Minustahan tuntuu vittu soikoon ihan siltä, kuin joku repisi minua mahastani kahtia!
06.48
”Saanko kipurohtoa?” yritän jälleen. Hoitaja alkaa menettää hermonsa.
”Aivan liian aikaista. Et ole edes viittä senttiä auki vielä!” hän pakottaa äänensä ystävälliseksi.
”Niin mutta kun minua sattuu!”
”Kyllähän sinun jo pitäisi kolmannen lapsen kohdalla vähän kipua sietää!”
07.00
Olin selvästi oikeassa sanoessani, että Hermione ja Ron ovat oven takana. Nyt he nimittäin tulevat molemmat hoitajan johdattamana sisään ja istuutuvat vuoteeni laidalle.
”Tsemppiä!” Ron kannustaa ja minä kohotan keskisormeni hänelle. Hän ei näytä loukkaantuvan. Minä olen aina ollut äreä synnyttäessäni – kuka muka ei ole?
”Hienosti menee!” Hermionekin aloittaa innostuneena. ”Kuulin juuri Harrylta, että parantajan mielestä olet tarpeeksi hyvässä kunnossa yrittääksesi luonnollista synnytystä. Hienoa! Olisi ihan kamalaa, jos vauva täytyisi ottaa ulos taikuudella!” hän hehkuttaa ja minä kavennan silmäni viiruiksi.
”Uskotko sinäkin siihen surkkipotaskaan?” kysyn ivallisesti hymyillen, mutta hymy haihtuu uuteen, entistä voimakkaampaan supistukseen. Aika alkaa olla käsillä. Kyllä sen jo kolmannella kerralla tietää, milloin alkaa tapahtua...
”No en tietenkään usko – sille väitteelle ei ole mitään tieteellistä pohjaa!” Hermione tuhahtaa. ”Tarkoitin vain, että taikasynnytys pilaa äidiltä mahdollisuuden kokea lapsen syntymän riemu!”
Ei kai Hermione ole tosissaan?
Lapsen syntymän riemu? Ei sellaista asiaa ole olemassakaan! Minä muistan kyllä, millaista oli pusertaa Jamesia ja Albusta ulos jalkojen välistä, ja voin sanoa, että niissä tapahtumissa ei ollut mitään riemukasta. Eikä todellakaan mitään, mitä en haluaisi unohtaa...
07.32
”Saanko jo sitä rohtoa? Olenko jo tarpeeksi avautunut?” kysyn aika epätoivoisen oloisena hoitajalta. Tässä vaiheessa hän ei edes vaivaudu esittämään ystävällistä.
”Johan minä sanoin, ettemme me halua sitä näin aikaisessa vaiheessa. Sanon kyllä sitten, kun on lääkkeen aika!”
09.57
Nyt alkaa tapahtua. Vihdoinkin. Synnytysparantaja komentaa kaikki ulos hoitajaa ja Harrya lukuun ottamatta.
”Selvä. Nyt on hetki käsillä! Kohdunsuu on tarpeeksi auki, ja voimme aloittaa ponnistusvaiheen!” hän suorastaan hihkuu ja minun tekisi mieli lyödä. Ponnistaa on kuitenkin aivan kohta pakko, hihkui parantaja tai ei, joten annan olla. Ei minulla olisi varmaan voimaakaan lyödä... Miten minä muka siis jaksan ponnistaa?
”Haluan Harryn pois täältä...” mutisen. Olen pyöritellyt tuota lausetta mielessäni jo aika pitkään. En halua häntä tänne todistamaan häpeääni. En halua hänen näkevän lasta, jos se selvästi ei olisikaan hänen. En halua hänen näkevän, kuinka minusta ei luultavasti ole tähän hommaan. Kuinka minä ihan varmasti murrun paineen alla ja epäonnistun tässä maailman luonnollisimmassa ja yksinkertaisimmassa tehtävässä. Eihän minulle ole viime aikoina kertynyt mitään muuta kuin epäonnistumisia...
”Mitä?” Harry kysyy selvästi järkyttyneenä.
”Haluan sinun menevän pois... En tahdo sinua tänne...” sanon vähän painokkaammin. Harry näyttää häkeltyneenä.
”Miten niin pois?” hän kysyy.
Minä olen jo aikeissa alkaa selittää kaikkea pehmeää siitä, kuinka haluan tehdä tämän yksin, kun hoitaja kiilaa väliin teennäisen lempeä ilme kasvoillaan.
”Ginevra raukka on pumpattu niin täyteen rohtoja, ettei hän tiedä, mitä höpisee! Totta kai hän haluaa sinun olevan täällä kanssaan!” hän lirkuttaa Harrylle ja katsoo minua sitten moittivasti.
”Synnytysrohdot saavat naiset usein niin sekaisin, etteivät he tiedä, mitä haluavat!”
”Niin, mutta kun minä en halua Harrya tänne. Eikä minuun ole pumpattu vielä yhtä ainoata rohtoa! Minähän olen anellut, eikä sitä ole annettu!” yritän puolustautua, mutta yllättävä supistus ja sitä seuraava tarve ponnistaa valtaavat minut. Huudan ja puristan sängyn laitoja ja alan itkeä jo nyt uupuneena – enhän minä missään vaiheessa edes ollut varsinaisesti pirteä. Minähän sentään pyörryin uupumuksesta avattuani Harryn työhuoneen oven! Ei sitä muutamalla tipalla vahvistavaa rohtoa korjata!
Ihme että sydämeni on yhä toiminnassa... Aika epätasaiselta sen lyönnit kuitenkin vaikuttavat, ja lisäksi minun on taas tuhottoman kylmä. Toinen hoitaja kokeilee otsaani ja sanoo, että minulla on kuumetta.
”HARRY ULOS TÄÄLTÄ JA ANTAKAA MINULLE JOTAIN ROHTOA!” huudan seuraavan ponnistuksen aikana.
Hoitaja katsoo minua kuin olisin täysi idiootti.
”No se nyt on aivan liian myöhäistä tässä vaiheessa”, hän naurahtaa ja minun silmäni leviävät kauhusta.
”Miten niin liian myöhäistä? Viisi minuuttia sitten oli liian aikaista!” parkaisen. ”Sinä lupasit kertoa minulle, koska on aika! Mikset sanonut mitään! Miksei minulle jo annettu sitä rohtoa?” kiljun hysteerisesti.
”Mutta Ginevra! Mehän nimenomaan toivoimme luonnollista synnytystä, emmekö toivoneetkin!” hoitaja vastaa lempeästi. Minua alkaa ihan totta vituttaa, että hän kehtaa puhua minusta ja itsestään meinä. Mitä helvettiä hänellä muka on tekemistä minun kipujeni kanssa? Mikä oikeus hänellä on päättää, haluanko rohtoja vai en, ja sitten pimittää ne minulta. Tämä hoitaja on ihan varmasti yksi niistä luomukoulukunnan kasvateista, jotka kuvittelevat tietävänsä potilasta paremmin näiden tarpeet ja voivansa pimittää näiltä rohtoja vain omiin alkukantaisiin näkemyksiinsä vedoten. Luin kerran Päivän Profeetasta jutun, jossa heitä käsiteltiin. Eivät piittaa paskaakaan potilaiden kivuista tai toiveista...
Juuri tämän minä myös huudan hoitajalle, jonka ilmekään ei värähdä.
”On ihan luonnollista tuntea pelkoa synnytyksen aikana”, hän toteaa. Jotenkin hämärästi tajuan, ettei Harry ole mennyt mihinkään. Eikä hän ole edes sanonut mitään, vaikka hoitaja on aivan täysi sekopää! Millainen mies hänkin luulee olevansa?
”Harry – miksi sä et käske tuota hoitajaa antamaan jo sitä rohtoa? Miksi sä et puolusta minua? Ja miksi sä et jo mene pois täältä?” kiljun. Hoitaja pudistaa päätään.
”Mutta mehän nimenomaan haluamme, että hän on täällä todistamassa tätä syntymän ihmettä!” hän lirkuttaa, ja jotenkin minä tajuan, että hoitaja on paitsi ahdasmielinen ja päällekäyvä kätilö, myös jonkinasteinen Harry Potter -ihailija. Eikä Harry juuri paranna oloani.
”Rauhoituhan nyt Ginny, kyllä hoitaja tietää, mitä tekee, ja mikä on parasta sinulle ja vauvalle!” hän toteaa lempeästi ja yrittää silittää hiuksiani. Yrittää vain, koska minä läimäytän häntä poskelle.
Kiljun. Huudan. Anelen. Kiljun lisää ja lyön liian lähelle tulevia ihmisiä. Silti minulle ei anneta rohtoja. Ja se saa minut karjumaan ja kiljumaan ja huutamaan vielä enemmän. Se on aika omituista – vielä hetkeä aikaisemminhan minä olin ihan uupunut. Olen vieläkin uupunut. Hengitys on raskasta ja tuntuu siltä kuin olisin juossut päivän lepäämättä. Viha saa kuitenkin ihmisen käyttäytymään vastoin perustuntojaan. Minua väsyttää, mutta suuttumukseni hoitajaa kohtaan on niin suunnaton, että löydän jostakin voimaa huutaa ja raivota.
Kun ponnistuksen vuoro kuitenkin tulee, voimat loppuvat. Minuun sattuu niin paljon, että se lamauttaa. Ei se tällaista ennen ole ollut. James ja Albus olivat helppoja tämän rinnalla.
”No niin, Ginevra”, kätilö kannustaa, kun uusi supistus tulee, ”Ponnista!”
”Ponnista, Ginny!” Harrykin huutaa kannustavasti.
Minä yritän. Minä ihan totta yritän. Mutta ei se vain onnistu. Minua harmittaa ja sattuu ihan liikaa. Kätilön ja Harryn kasvot alkavat sumentua silmissä ja minä vain itken.
”En mä jaksa!” kiljun ja puristan sängyn laitaa. En halua koskea Harrya. En pysty...
”Kyllä me jaksamme!” kätilö pauhaa vieressäni.
Minä lyön häntä suoraan kasvoihin.
”Miten sä kehtaat puhua minusta ja itsestäsi meinä? Kerro, onko sinulla lapsia? ONKO? Ei ihan varmasti ole, koska jos olisi, niin et pimittäisi rohtoja muilta!” karjun ja nauran, kun näen veren valuvan kätilön nenästä.
”Ginny!” Harry moittii minua. Siis minua! Kuinka hän kehtaa moittia minua, vaikka kätilö tässä on täysin vajaamielinen?
Jotenkin olin toivonut, että lyönti olisi saanut kätilön poistumaan. Olin toivonut jotakuta toista tilalle. Mutta sen sijaan hän vain tarttuu käteeni ja sanoo:
”Me olemme vain väsyneitä... Kyllä se tästä helpottaa, kunhan ponnistat!” sanat ovat kuitenkin terävät, ja hän nipistää kättäni supistuksen tullessa salaa niin, että ihosta lohkeaa pala pois. Ei se ole tietenkään mitään supistuksiin verrattuna, mutta sattuu silti niin, että huudan.
Käskyistä ja kehotuksista huolimatta minä en jaksa enää ponnistaa. En kunnolla ainakaan. Lopulta hoitaja puuttuu tilanteeseen.
”Vauva on stressaantunut! Nyt tarvitaan taikuutta!” hän huomauttaa kätilölle, jonka silmät kapenevat häviön karvaudesta. Minä olen tyytyväinen.
Kätilö hälyttää synnytysparantajan vastentahtoisesti paikalle – kätilöllä ei ole valtuutta tehdä synnytystaikaa. Seuraavan ponnistuksen aikana parantaja loihtii jotakin, ja vauva liukuu ulos. Se on nopeaa, mutta sattuu paljon enemmän kuin luonnollinen synnytys. Yleensä taikasynnytyksessä käytetään vahvoja kipurohtoja. Minun kätilöni vain oli loppuun asti kamala...
En minä taida lopulta kunnolla edes tajuta, että se on ohi, vaikka lysähdänkin hikisenä ja henkeä haukkoen sängylleni. Hämärästi kuulen, kuinka vauvan korviahuumaava parkuna täyttää huoneen ja pian jotain limaista ja ihan yhtä kovaa huutavaa tungetaan syliini... Minua ällöttää, enkä tahdo katsoa sitä. On kuitenkin pakko. Pakko jotta tietää, onko minun seuraavaksi palkattava avioerojuristi...