A/N: Hei taas jälleen vähän pidemmän katkon jälkeen. Kyseinen röyhkeä tauko johtui tällä kertaa NaNoWriMosta, jonka aloitin ja eilen hylkäsin toimimattoman juonen vuoksi... Toivottavasti uusi, pidempi luku sekä ilmoitus tämän suhteen jylläävästä inspiraatiosta kuitenkin vähän kompensoisi pitkää paussia.
Ennen uutta lukua vielä iso kiitos
NuuhkuHoneylle kommentista! Ihan mahtava juttu, että osasin kirjoittaa juuri odotusten mukaisesti. Alun perin tuon luvun piti olla ihan erilainen, mutta sormet kulkivat näppäimillä vähän suunnitelmien vastaisesti, mikä ilmeisesti olikin sitten ihan hyvä ratkaisu
XXVKuumottaa. Kuumottaa. Kuumottaa. Kuumottaa.
KUUMOTTAA!
Enää ei tee mitään muuta kuin kuumota...
Paitsi polttaa...
Kuumottaa. Polttaa. Kuumottaa ja polttaa...
Makaan selälläni sängyssä, mutta polttaa. Ja kuumottaa. Yritän hengittää syvään, mutta ei se auta. Ilma saa lieskat nuolemaan kurkkuani ja alkaa yskittää. Katumustaudin oireet ovat vauhdissa, eikä niitä lievitä mikään muu kuin kylmä suihku.
Tai haalealla vedellähän minun pitäisi oireitani lievittää, koska kylmä vesi voi aiheuttaa vilustumisen. Eikä se olisi parantajien mielestä hyväksi vauvalle. Minä en kuitenkaan mahassani kasvavasta otuksesta välitä. Haluan kylmän suihkun, eikä yksikään sikiö voi estää minua!
Pää on kuitenkin ihan tyhjä. Ei se osaa antaa jaloille käskyä liikkua. Aivot huutavat, mutta muu vartalo ei tottele. Olen kuin neliraajahalvaantunut. Kahlittu makaamaan vuoteessa ikuisesti omien ajatusten vankina vailla mahdollisuutta paeta...
Mene suihkuun. Mene suihkuun. Mene suihkuun...Nouse jo ylös senkin saatanan huora!Vihdoin jokin heikko impulssi pääsee murtautumaan irti aivoista. Se etenee laiskasti jalkoihin ja viimein minä nousen. Jotenkin hämärästi tajuan, etten sittenkään maannut omassa sängyssäni vaan olohuoneen sohvalla. Viime aikoina todellisuudentajuni on hämärtynyt entisestään. Ei sillä, että välittäisin... Tuntuu oikeastaan ihan lohdulliselta olla täysin ulkona omasta elämästään...
Talo on aivan autio. Äiti ei suostu päästämään poikia kotiin ennen kuin Harry palaa Bahamalta. Harryhan on siis yhä siellä. Ei tärkeää väijytysoperaatiota voi keskeyttää sairaan vaimon vuoksi... Enkä minä ole edes katkera tästä – päinvastoin. On parempi, ettei Harry näe minua tällaisena... Hän ansaitsee parempaa, mutta minä en pysty tällä hetkellä esittämään. Näin minulla on vähän enemmän aikaa yrittää koota itseni... Aikaa päästä eroon maailmaani ympäröivästä sumusta...
Pojat ovat siis vanhempieni luona. Minä olen ollut yksin kotona jo kolme päivää. Äiti ei pidä siitä, että olen yksin kotona, mutta minä kieltäydyin menemästä Kotikoloon sairastamaan. Haluan olla rauhassa. Haluan olla rauhassa ja juuri niin sekava kuin huvittaa... Äidin ja isän luona minun täytyisi esittää. En uskaltaisi itkeä...
Olen nimittäin itkenyt aika paljon viime päivinä. Se alkoi siitä shokista, joka puolestaan sai alkunsa, kun äiti toi minut kotiin sairaalasta kolme päivää sitten. Muistan yhä, kuinka jalkani ilmiintymisen jälkeen tömähtivät tärähtäen maahan talomme takana. Silloin minulla kyllä oli pahoja vaikeuksia uskoa taloa siksi samaksi kamalaksi murjuksi, johon olimme juuri ennen sairastumistani muuttaneet.
”Me päätimme vähän auttaa, nyt kun olet kipeä ja muutenkin levon tarpeessa vauvan takia”, äiti hymisi ylpeänä. Minun päässäni se hyminä kuulosti silloin aivan tuhansien ampiaisten surinalta ja aivan yhtä pistävältä kuin niiden piikit... Jokainen vilkaisu talon uutta, upeaa ulkoasua kohti sattui syvästi. Ihan kuin niiden ampiaisten pistimet olisivat olleet tarpeeksi pitkiä ulottuakseen sydämeen asti...
”Ketkä
me?” kysyin lievästi sanottuna kireästi. Jotenkin ajatus muista tonkimassa minun ja perheeni muuttolaatikoita ei tehnyt oloani mukavaksi. Minä olin pakannut niihin laatikoihin niin suuren osan sitä elämää, jota olin joskus elänyt. Olin yrittänyt vangita ne viimeiset onnen rippeet pahvisten seinien suojiin saadakseni ne mukaan antamaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta... Sitten sainkin tietää, että joku oli avannut laatikot ja päästänyt onnen karkuun.
Tietenkin talo näyttää nyt aivan upealta ja siksi pakottauduin polttavasta kivusta huolimatta halaamaan äitiä, kun hän ylpeänä kertoi patistaneensa koko suvun töihin saadakseen kaiken valmiiksi ennen sairaalasta pääsyäni.
”Kiitos äiti... Tiedäthän, että mä rakastan sinua...” kuiskasin silloin hiljaa pinnistäen kaikki voimani saadakseni oikean määrän tunnetta sanoihin. Se oli kamalaa. Kyllähän minä omaa äitiäni rakastan! Miksi sen sanominen vain silloin oli niin ylitsevuotavan raskasta?
Nyt kompuroin hitaasti kohti yläkertaan vieviä portaita ja katselen upeaksi remontoitua taloani. Kaikki huoneet on remontoitu perusteellisesti, ja olen aistivinani uudessa sisustuksessa häivähdyksen ranskalaisuutta. Ilmeisesti Fleur visioineen on päästetty irti... En tiedä, itkeäkö vai nauraa, kun istuudun alas puhtauttaan ja uutuuttaan hohtavassa olohuoneessa. Voin melkein haistaa vielä tuoreen maalin...
Olohuoneen peräseinää koristaa kaunis ja hillitty seinämaalaus, joka esittää kaiketi orkideaa tai jotain muuta eksoottista kukkaa. Äidin mukaan Liza oli välttämättä halunnut tehdä jotain sisustuksen eteen. Kylmät väreet ravistelevat kuumottavaa ihoani, kun ajattelen sitä kireää hymyä, jolla vastaanotin sukuni ja täydellisen jästinaapurini rakkaudella antamaa lahjaa...
Minä nimittäin vihaan tätä taloa! Ennen vihasin tätä taloa, koska en tahtonut muuttaa. Vihasin taloa, koska se oli niin ruma ja kamala ja symboloi kaikkea sitä typerää, mitä minä olen tehnyt. Uusi talo oli minulle kuin pesä, jota rakennettiin kehdoksi sille lapselle, joka mahdollisesti sai alkunsa minun suurimmasta virheestäni.
Nyt vihaan tätä taloa vielä enemmän, koska se ei ole enää minun. Sen rumat muodot ja mauttomat, repeilleet tapetit on kaikki vaihdettu uuteen ja tyylikkääseen mutta kuitenkin ajattomaan asuun. Joku muu kuin minä on nähnyt silmittömästi vaivaa tehdäkseen tästä kauniin kodin, enkä minä osaa kuvitella itseäni asumaan talossa, johon joku toinen on vuodattanut rakkautensa.
Matkalla kylpyhuoneeseen minun tekee mieli upottaa kynteni porraskäytävän uusiin tapetteihin ja riistää ne alas. Minun tekisi mieli kantaa kuraa ulkoa lattioille ja hakata moukarilla reikiä seiniin. Haluaisin kaiken olevan juuri niin kuin sinä iltana, jona minä rikoin lekalla putkia ja sain keittiön lattian tulvimaan! Haluaisin jälleen kerran seisoa tuhon ja pölyn keskellä ja nauraa. Nauraa sekopäisesti, kunnes kurkku kuivuu ja alkaa yskittää...
Kylpyhuoneen ovella huomaan, kuinka hengästynyt olen. On kamalaa huomata, kuinka hankalaa minun on liikkua. Maha ei ole edes kovin suuri, ja silti huomaan vaappuvani jo... Peilin edessä katson ahdistuneena, kuinka T-paita kiristää. Pian täytyy taas alkaa käyttää äitiysvaatteita, ja jotenkin minusta tuntuu, etten tule selviämään siitä.
Viileä suihku rauhoittaa oloa. Kylmä vesi saa höyryävän usvan ympärilläni laantumaan taas hetkeksi, ja näen taas selvästi ympärilleni puhtaan valkoiseksi kaakeloidussa suihkunurkkauksessa. Tiedän kirkkauden kestävän korkeintaan muutaman tunnin. Kylmä vesi ei ole tarpeeksi voimakasta pitääkseen minua piirittävän sumun pitkään poissa...
Kirkkauden tunne on kuitenkin kaunis. Tai ainakin se yleensä on. Nyt sitä varjostaa järkytys, joka iskee minua vastaan tainnuttavalla voimalla, kun työnnän suihkuverhon syrjään ja olen aikeissa astella huoneen toiselle seinustalle hyllylle laskemani pyyhkeen luo. En viitsinyt laittaa sitä naulaan suihkuverhon viereen, koska en osannut arvata, että suihkussa ollessani tyhjään taloon olisi tullut joku.
Lisäksi se joku on kehdannut tepastella kylpyhuoneeseen asti. Kestää hetken ennen kuin käsitän, että se joku on Draco Malfoy...
Hassua kyllä, minä en kilju. En kilju enkä pakene hysteerisesti takaisin suihkuverhon taa. Sen sijaan minä tuijotan lannistuneena. Lannistuneena ja lamaantuneena. Viisasteleva ääni pääni sisällä nimittäin sanoo, ettei pakeneminen kannata. Pakeneminen ja peittely olisivat tekopyhää. Hän on jo nähnyt kaiken.
Siitä huolimatta ahdistaa. Ei se, että hän näkee minut alastomana. Se on todellakin aivan sama, sillä hänen kanssaan minä likasin itseni. Minun vartalossani ei ole enää mitään pyhää ja piilottelemisen arvoista...
Minua kuitenkin ahdistaa se tapa, jolla Draco katsoo minua. Hän tuijottaa vatsaani ja tiedän sanomattakin, mitä hänen päässään liikkuu. Kalpeille kasvoille on noussut kevyt puna. Tiedän hänen tulleen tänne, koska hän on kuullut vaimoltaan minun olevan raskaana. Hän on tullut toteamaan itse, ettei minusta ollut hankkiutumaan eroon lapsesta.
”Olin ihan varma, että Astoria vain hourailee... Hän on ollut masentunut viime aikoina – näkee raskaana olevia naisia joka kadunkulmassa... Ajattelin, ettei se voisi olla mahdollista. Sinä sanoit hankkiutuvasi siitä eroon...” Draco toteaa kolkolla äänellä, josta tyypillinen maireus on kuitenkin täysin poissa. Hän ei kai tahdo riskeerata suututtavansa minut. Olen kuin vaappuva aikapommi. Olen kaikkea muuta kuin vakaa, ja minun oikkuni ovat vaarassa tuhota meidän molempien elämät.
”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” hän kysyy sitten. Huomaan, kuinka hän yrittää laimentaa sanojaan, mutta haastava ja vihainen äänensävy puskee silti läpi. Hänen katseensa on porautunut yhä vatsaani, enkä minä kestä enää.
”Anna pyyhe”, tokaisen ja ojennan käteni valmiiksi. Draco kääntyy ympäri mekaanisen oloisesti ja työntää pyyhkeen käteeni. Hänen kätensä tuntuu kylmältä, mutta saa silti ihon roihahtamaan liekkeihin.
”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” hän kysyy uudelleen, onnistumatta vieläkään peittämään turhautumistaan ja suuttumustaan. Ääni on kireä, enkä minä syytä häntä siitä.
”Miten sinä pääsit tänne?” kysyn. Nyt vasta ymmärrän olla äreä siitä röyhkeydestä, jolla hän on tunkeutunut kotiini.
”Ikkunasta”, hän tokaisee ja osoittaa kylpyhuoneen avonaista ikkunaa.
”Olet röyhkeä”, tokaisen, mutta en huuda. Minulla ei yksinkertaisesti ole energiaa huutaa ja olla vihainen. Olen kai siinä pisteessä, missä kaikki on jo ihan se ja sama... Pisteessä, jossa hyväksyn kaiken jaksamatta valittaa...
”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” hän kysyy kolmannen kerran. Minä kohautan olkiani välinpitämättömästi.
”En ymmärrä, mistä puhut”, vastaan kalseasti. Minun sisälläni hiipii kuitenkin jo pelko. Harry on ollut Bahamalla jo kuukauden. Mitä, jos hän tulee nyt kotiin?
”Älä esitä tyhmää!” Draco tuhahtaa ja osoittaa minua ja pyyhkeen alta pullistuvaa vatsaani. ”Mitä ihmettä sinun päässäsi oikein liikkuu? Sinä sanoit hankkiutuvasi siitä eroon, mutta sen sijaan että toimisit sanojesi mukaisesti, sinä päätit pitää sen, ja lisäksi olet täysin lumonnut vaimoni! Mitä ihmettä sinä oikein haluat meistä? Pilata avioliittoni yhtä hyvin kuin omasi kertomalla Astorialle? Haluatko tuhota meidät kaikki?”
”En minä sinun vaimosi ystävyyttä halunnut!” kivahdan nyt itsekin jo avoimesti vihaisena. ”En minä häntä pyytänyt auttamaan, kun makasin kadulla! En halunnut häntä vierailemaan sairaalavuoteeni laidalla! Enkä minä halua niitä villasukkia, joita hän kutoo vauvalle, saati niitä kalliita kukkasia, joita hän tuo aina kylään tullessaan! Hänen läsnäolonsa saa minut voimaan pahoin...”
”No tee siitä loppu sitten!” hän ärähtää. ”Sano hänelle, ettet tahdo olla missään tekemisissä!”
”Sinä siis haluat minun päättävän ystävyytemme, jotta voit olla varma, että salaisuus säilyy?” naurahdan melkein epäuskoisesti. ”Ja tulit tänne vaatimaan minua likaisen työn tekijäksi... Haluat minun pahoittavan vaimosi mielen sanomalla, etten tahdo olla hänen ystävänsä... Miksi minun pitäisi tehdä niin? Miksi tekisin sellaisen palveluksen sinulle?” kysyn kireästi, melkein viekkaasti. En voi vastustaa kiusausta uhitella hieman...
”Miksi et tekisi niin? Eikö se olisi sinun etusi yhtä paljon kuin minunkin, etteivät elämämme osuisi enää yhtään enempää toistensa tielle?” hän huomauttaa terävästi. Minä en kuitenkaan tahdo tehdä mitään palvelusta Draco Malfoylle. En siinäkään tapauksessa, että joutuisin itse kärsimään.
”Etkö sinä voi kieltää häntä tapaamasta minua?” kysyn vähintään yhtä terävästi. ”Ei sen pitäisi olla sinulle vaikeaa – olethan sentään Malfoy!”
Draco naurahtaa epäuskoisena. Nauru on kolkkoa ja hapanta tuhinaa ja hän pudistaa päätään huulet tiukasti yhteen puristettuina – äärimmäinen epäusko.
”Olisihan se pitänyt arvata...” hän tuhahtaa. ”Weasleyn ennakkoluulot vauhdissa – siis minkälaisena aviomiehenä sinä minua oikein pidät?”
”No kaikkea muuta kuin ideaalina, jos ei muuta...” tokaisen tylysti ja jään tuijottamaan häntä haastavasti suoraan kylmiin silmiin.
”Toisin kuin luulet, niin minä ihan totta
rakastan Astoriaa – en ole mikään hirviö, joka lukitsee vaimonsa komeroon ja päästää ulos vain ruoanlaittoa ja seksiä varten! En minä voi määrätä, kenen kanssa hän viettää aikaansa ja ystävystyy!” hän ärähtää.
”Sinä kuitenkin petit häntä”, minä huomautan vailla armoa äänessäni. Minä en ole ystävällinen Draco Malfoylle, vaikka tämä tunnustaisikin rakastavansa vaimoaan. Kyllä minäkin Harrya rakastan, ja silti toivon suurimman osan ajasta, että hän katoaisi Bahamalla eikä koskaan tulisi takaisin...
Huomautukseni saa hänet hautaamaan päänsä käsiinsä.
”Luuletko sinä, ettei se raasta minua?” hän kysyy ja minun kurkkuuni nousee pelästynyt pala, kun tajuan epätoivon korvanneen vihan hänen äänessään. Epätoivo ei ole tunne, jonka olen tottunut korvaavan omahyväisen hymyn sen miehen kasvoilla, jota eniten vihaan.
”Luuletko ihan totta, että se on minulle ihan sama? Tiedätkö, Ginny, mikään muu ei satuta minua niin paljon kuin ajatus siitä, että jätin Astorian yksin kotiin suremaan keskenmenoaan ja päädyin siihen rähjäiseen motelliin sinun kanssasi... Mikään ei tunnu niin kamalalta, kuin ajatus siitä, että sinä olet nyt raskaana ja se lapsi saattaa olla minun!”
Nyt minun silmiini on noussut kyyneliä, ja tunnen taas, kuinka polttava sumuverho takertuu ihooni. Minun on jo ihan tarpeeksi paha elää oman petokseni kanssa. Miksi Dracon on pakko tunnustaa, että myös hän kärsii? Niin typerää kuin se onkin, niin nyt tunnen oloni kamalaksi meidän molempien puolesta. Onko mahdollista, että tunnen itseni syyllisemmäksi kuin koskaan?
Olen aikeissa avata suuni ja pyytää anteeksi Dracolta. Absurdia, eikö vain? Kerrassaan absurdia – kyllä minä tiedän, etten ole millään tavalla vastuussa hänen valinnoistaan. Hänen valintansa oli pettää vaimoaan ja minun valintani oli pettää Harrya. Kaksi erillistä valintaa – jaettu syyllisyys. Miksi siis tunnen oloni syylliseksi meidän molempien puolesta?
Haparoiden astun lähemmäs voidakseni lohduttaa häntä. Matkalla minä jo itken. Minusta tuntuu ihan liian pahalta, jotta voisin edes hengittää. Auon ja suljen suutani ja yritän saada sanoja tulemaan. Niitä absurdeja pahoittelevia sanoja miehelle, jota vihaan.
Juuri silloin alakerran ovi kuitenkin paukahtaa.
”Ginny! Mä olen kotona!” Harry huutaa ja minä valahdan kalpeammaksi kuin valkaistu lakana. Hädin tuskin kuulen sitä kevyttä poksahdusta, joka syntyy ilmiintymisen äänestä. Kun käännän päätäni näen Dracon kadonneen.
Selkäni takana kylpyhuoneen ovenkahva kääntyy ja kuulen, kuinka ovi aukeaa narahtaen. Harry astuu sisään.
”Hei, rakas! Ihanaa olla kotona!” hän hihkaisee ääni niin onnellisena, että olen pakahtua.
Ääni päässäni kiljuu neuvoja pökertyneelle ruumiilleni:
Hymyile, huora, hymyile!Ja niin minä käännyn värisevä hymy huulillani suoraan Harryn syleilyyn, joka polttaa ihoa. Kuumottaa ja polttaa...