Kirjoittaja Aihe: Ennen kuin kaikki oli hyvin | K-11, H/G, Jatkoa 02.03.2011!  (Luettu 37260 kertaa)

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #60 : 15.11.2009 18:41:50 »
A/N: Hei taas jälleen vähän pidemmän katkon jälkeen. Kyseinen röyhkeä tauko johtui tällä kertaa NaNoWriMosta, jonka aloitin ja eilen hylkäsin toimimattoman juonen vuoksi... Toivottavasti uusi, pidempi luku sekä ilmoitus tämän suhteen jylläävästä inspiraatiosta kuitenkin vähän kompensoisi pitkää paussia.

Ennen uutta lukua vielä iso kiitos NuuhkuHoneylle kommentista! Ihan mahtava juttu, että osasin kirjoittaa juuri odotusten mukaisesti. Alun perin tuon luvun piti olla ihan erilainen, mutta sormet kulkivat näppäimillä vähän suunnitelmien vastaisesti, mikä ilmeisesti olikin sitten ihan hyvä ratkaisu  ;D

XXV

Kuumottaa. Kuumottaa. Kuumottaa. Kuumottaa.

KUUMOTTAA!

Enää ei tee mitään muuta kuin kuumota...

Paitsi polttaa...

Kuumottaa. Polttaa. Kuumottaa ja polttaa...

Makaan selälläni sängyssä, mutta polttaa. Ja kuumottaa. Yritän hengittää syvään, mutta ei se auta. Ilma saa lieskat nuolemaan kurkkuani ja alkaa yskittää. Katumustaudin oireet ovat vauhdissa, eikä niitä lievitä mikään muu kuin kylmä suihku.

Tai haalealla vedellähän minun pitäisi oireitani lievittää, koska kylmä vesi voi aiheuttaa vilustumisen. Eikä se olisi parantajien mielestä hyväksi vauvalle. Minä en kuitenkaan mahassani kasvavasta otuksesta välitä. Haluan kylmän suihkun, eikä yksikään sikiö voi estää minua!

Pää on kuitenkin ihan tyhjä. Ei se osaa antaa jaloille käskyä liikkua. Aivot huutavat, mutta muu vartalo ei tottele. Olen kuin neliraajahalvaantunut. Kahlittu makaamaan vuoteessa ikuisesti omien ajatusten vankina vailla mahdollisuutta paeta...

Mene suihkuun. Mene suihkuun. Mene suihkuun...

Nouse jo ylös senkin saatanan huora!

Vihdoin jokin heikko impulssi pääsee murtautumaan irti aivoista. Se etenee laiskasti jalkoihin ja viimein minä nousen. Jotenkin hämärästi tajuan, etten sittenkään maannut omassa sängyssäni vaan olohuoneen sohvalla. Viime aikoina todellisuudentajuni on hämärtynyt entisestään. Ei sillä, että välittäisin... Tuntuu oikeastaan ihan lohdulliselta olla täysin ulkona omasta elämästään...

Talo on aivan autio. Äiti ei suostu päästämään poikia kotiin ennen kuin Harry palaa Bahamalta. Harryhan on siis yhä siellä. Ei tärkeää väijytysoperaatiota voi keskeyttää sairaan vaimon vuoksi... Enkä minä ole edes katkera tästä – päinvastoin. On parempi, ettei Harry näe minua tällaisena... Hän ansaitsee parempaa, mutta minä en pysty tällä hetkellä esittämään. Näin minulla on vähän enemmän aikaa yrittää koota itseni... Aikaa päästä eroon maailmaani ympäröivästä sumusta...

Pojat ovat siis vanhempieni luona. Minä olen ollut yksin kotona jo kolme päivää. Äiti ei pidä siitä, että olen yksin kotona, mutta minä kieltäydyin menemästä Kotikoloon sairastamaan. Haluan olla rauhassa. Haluan olla rauhassa ja juuri niin sekava kuin huvittaa... Äidin ja isän luona minun täytyisi esittää. En uskaltaisi itkeä...

Olen nimittäin itkenyt aika paljon viime päivinä. Se alkoi siitä shokista, joka puolestaan sai alkunsa, kun äiti toi minut kotiin sairaalasta kolme päivää sitten. Muistan yhä, kuinka jalkani ilmiintymisen jälkeen tömähtivät tärähtäen maahan talomme takana. Silloin minulla kyllä oli pahoja vaikeuksia uskoa taloa siksi samaksi kamalaksi murjuksi, johon olimme juuri ennen sairastumistani muuttaneet.

”Me päätimme vähän auttaa, nyt kun olet kipeä ja muutenkin levon tarpeessa vauvan takia”, äiti hymisi ylpeänä. Minun päässäni se hyminä kuulosti silloin aivan tuhansien ampiaisten surinalta ja aivan yhtä pistävältä kuin niiden piikit... Jokainen vilkaisu talon uutta, upeaa ulkoasua kohti sattui syvästi. Ihan kuin niiden ampiaisten pistimet olisivat olleet tarpeeksi pitkiä ulottuakseen sydämeen asti...

”Ketkä me?” kysyin lievästi sanottuna kireästi. Jotenkin ajatus muista tonkimassa minun ja perheeni muuttolaatikoita ei tehnyt oloani mukavaksi. Minä olin pakannut niihin laatikoihin niin suuren osan sitä elämää, jota olin joskus elänyt. Olin yrittänyt vangita ne viimeiset onnen rippeet pahvisten seinien suojiin saadakseni ne mukaan antamaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta... Sitten sainkin tietää, että joku oli avannut laatikot ja päästänyt onnen karkuun.

Tietenkin talo näyttää nyt aivan upealta ja siksi pakottauduin polttavasta kivusta huolimatta halaamaan äitiä, kun hän ylpeänä kertoi patistaneensa koko suvun töihin saadakseen kaiken valmiiksi ennen sairaalasta pääsyäni.
”Kiitos äiti... Tiedäthän, että mä rakastan sinua...” kuiskasin silloin hiljaa pinnistäen kaikki voimani saadakseni oikean määrän tunnetta sanoihin. Se oli kamalaa. Kyllähän minä omaa äitiäni rakastan! Miksi sen sanominen vain silloin oli niin ylitsevuotavan raskasta?

Nyt kompuroin hitaasti kohti yläkertaan vieviä portaita ja katselen upeaksi remontoitua taloani. Kaikki huoneet on remontoitu perusteellisesti, ja olen aistivinani uudessa sisustuksessa häivähdyksen ranskalaisuutta. Ilmeisesti Fleur visioineen on päästetty irti... En tiedä, itkeäkö vai nauraa, kun istuudun alas puhtauttaan ja uutuuttaan hohtavassa olohuoneessa. Voin melkein haistaa vielä tuoreen maalin...

Olohuoneen peräseinää koristaa kaunis ja hillitty seinämaalaus, joka esittää kaiketi orkideaa tai jotain muuta eksoottista kukkaa. Äidin mukaan Liza oli välttämättä halunnut tehdä jotain sisustuksen eteen. Kylmät väreet ravistelevat kuumottavaa ihoani, kun ajattelen sitä kireää hymyä, jolla vastaanotin sukuni ja täydellisen jästinaapurini rakkaudella antamaa lahjaa...

Minä nimittäin vihaan tätä taloa! Ennen vihasin tätä taloa, koska en tahtonut muuttaa. Vihasin taloa, koska se oli niin ruma ja kamala ja symboloi kaikkea sitä typerää, mitä minä olen tehnyt. Uusi talo oli minulle kuin pesä, jota rakennettiin kehdoksi sille lapselle, joka mahdollisesti sai alkunsa minun suurimmasta virheestäni.

Nyt vihaan tätä taloa vielä enemmän, koska se ei ole enää minun. Sen rumat muodot ja mauttomat, repeilleet tapetit on kaikki vaihdettu uuteen ja tyylikkääseen mutta kuitenkin ajattomaan asuun. Joku muu kuin minä on nähnyt silmittömästi vaivaa tehdäkseen tästä kauniin kodin, enkä minä osaa kuvitella itseäni asumaan talossa, johon joku toinen on vuodattanut rakkautensa.

Matkalla kylpyhuoneeseen minun tekee mieli upottaa kynteni porraskäytävän uusiin tapetteihin ja riistää ne alas. Minun tekisi mieli kantaa kuraa ulkoa lattioille ja hakata moukarilla reikiä seiniin. Haluaisin kaiken olevan juuri niin kuin sinä iltana, jona minä rikoin lekalla putkia ja sain keittiön lattian tulvimaan! Haluaisin jälleen kerran seisoa tuhon ja pölyn keskellä ja nauraa. Nauraa sekopäisesti, kunnes kurkku kuivuu ja alkaa yskittää...

Kylpyhuoneen ovella huomaan, kuinka hengästynyt olen. On kamalaa huomata, kuinka hankalaa minun on liikkua. Maha ei ole edes kovin suuri, ja silti huomaan vaappuvani jo... Peilin edessä katson ahdistuneena, kuinka T-paita kiristää. Pian täytyy taas alkaa käyttää äitiysvaatteita, ja jotenkin minusta tuntuu, etten tule selviämään siitä.

Viileä suihku rauhoittaa oloa. Kylmä vesi saa höyryävän usvan ympärilläni laantumaan taas hetkeksi, ja näen taas selvästi ympärilleni puhtaan valkoiseksi kaakeloidussa suihkunurkkauksessa. Tiedän kirkkauden kestävän korkeintaan muutaman tunnin. Kylmä vesi ei ole tarpeeksi voimakasta pitääkseen minua piirittävän sumun pitkään poissa...

Kirkkauden tunne on kuitenkin kaunis. Tai ainakin se yleensä on. Nyt sitä varjostaa järkytys, joka iskee minua vastaan tainnuttavalla voimalla, kun työnnän suihkuverhon syrjään ja olen aikeissa astella huoneen toiselle seinustalle hyllylle laskemani pyyhkeen luo. En viitsinyt laittaa sitä naulaan suihkuverhon viereen, koska en osannut arvata, että suihkussa ollessani tyhjään taloon olisi tullut joku.

Lisäksi se joku on kehdannut tepastella kylpyhuoneeseen asti. Kestää hetken ennen kuin käsitän, että se joku on Draco Malfoy...

Hassua kyllä, minä en kilju. En kilju enkä pakene hysteerisesti takaisin suihkuverhon taa. Sen sijaan minä tuijotan lannistuneena. Lannistuneena ja lamaantuneena. Viisasteleva ääni pääni sisällä nimittäin sanoo, ettei pakeneminen kannata. Pakeneminen ja peittely olisivat tekopyhää. Hän on jo nähnyt kaiken.

Siitä huolimatta ahdistaa. Ei se, että hän näkee minut alastomana. Se on todellakin aivan sama, sillä hänen kanssaan minä likasin itseni. Minun vartalossani ei ole enää mitään pyhää ja piilottelemisen arvoista...

Minua kuitenkin ahdistaa se tapa, jolla Draco katsoo minua. Hän tuijottaa vatsaani ja tiedän sanomattakin, mitä hänen päässään liikkuu. Kalpeille kasvoille on noussut kevyt puna. Tiedän hänen tulleen tänne, koska hän on kuullut vaimoltaan minun olevan raskaana. Hän on tullut toteamaan itse, ettei minusta ollut hankkiutumaan eroon lapsesta.

”Olin ihan varma, että Astoria vain hourailee... Hän on ollut masentunut viime aikoina – näkee raskaana olevia naisia joka kadunkulmassa... Ajattelin, ettei se voisi olla mahdollista. Sinä sanoit hankkiutuvasi siitä eroon...” Draco toteaa kolkolla äänellä, josta tyypillinen maireus on kuitenkin täysin poissa. Hän ei kai tahdo riskeerata suututtavansa minut. Olen kuin vaappuva aikapommi. Olen kaikkea muuta kuin vakaa, ja minun oikkuni ovat vaarassa tuhota meidän molempien elämät.

”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” hän kysyy sitten. Huomaan, kuinka hän yrittää laimentaa sanojaan, mutta haastava ja vihainen äänensävy puskee silti läpi. Hänen katseensa on porautunut yhä vatsaani, enkä minä kestä enää.
”Anna pyyhe”, tokaisen ja ojennan käteni valmiiksi. Draco kääntyy ympäri mekaanisen oloisesti ja työntää pyyhkeen käteeni. Hänen kätensä tuntuu kylmältä, mutta saa silti ihon roihahtamaan liekkeihin.

”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” hän kysyy uudelleen, onnistumatta vieläkään peittämään turhautumistaan ja suuttumustaan. Ääni on kireä, enkä minä syytä häntä siitä.
”Miten sinä pääsit tänne?” kysyn. Nyt vasta ymmärrän olla äreä siitä röyhkeydestä, jolla hän on tunkeutunut kotiini.

”Ikkunasta”, hän tokaisee ja osoittaa kylpyhuoneen avonaista ikkunaa.
”Olet röyhkeä”, tokaisen, mutta en huuda. Minulla ei yksinkertaisesti ole energiaa huutaa ja olla vihainen. Olen kai siinä pisteessä, missä kaikki on jo ihan se ja sama... Pisteessä, jossa hyväksyn kaiken jaksamatta valittaa... 

”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” hän kysyy kolmannen kerran. Minä kohautan olkiani välinpitämättömästi.
”En ymmärrä, mistä puhut”, vastaan kalseasti. Minun sisälläni hiipii kuitenkin jo pelko. Harry on ollut Bahamalla jo kuukauden. Mitä, jos hän tulee nyt kotiin?

”Älä esitä tyhmää!” Draco tuhahtaa ja osoittaa minua ja pyyhkeen alta pullistuvaa vatsaani. ”Mitä ihmettä sinun päässäsi oikein liikkuu? Sinä sanoit hankkiutuvasi siitä eroon, mutta sen sijaan että toimisit sanojesi mukaisesti, sinä päätit pitää sen, ja lisäksi olet täysin lumonnut vaimoni! Mitä ihmettä sinä oikein haluat meistä? Pilata avioliittoni yhtä hyvin kuin omasi kertomalla Astorialle? Haluatko tuhota meidät kaikki?”

”En minä sinun vaimosi ystävyyttä halunnut!” kivahdan nyt itsekin jo avoimesti vihaisena. ”En minä häntä pyytänyt auttamaan, kun makasin kadulla! En halunnut häntä vierailemaan sairaalavuoteeni laidalla! Enkä minä halua niitä villasukkia, joita hän kutoo vauvalle, saati niitä kalliita kukkasia, joita hän tuo aina kylään tullessaan! Hänen läsnäolonsa saa minut voimaan pahoin...”

”No tee siitä loppu sitten!” hän ärähtää. ”Sano hänelle, ettet tahdo olla missään tekemisissä!”
”Sinä siis haluat minun päättävän ystävyytemme, jotta voit olla varma, että salaisuus säilyy?” naurahdan melkein epäuskoisesti. ”Ja tulit tänne vaatimaan minua likaisen työn tekijäksi... Haluat minun pahoittavan vaimosi mielen sanomalla, etten tahdo olla hänen ystävänsä... Miksi minun pitäisi tehdä niin? Miksi tekisin sellaisen palveluksen sinulle?” kysyn kireästi, melkein viekkaasti. En voi vastustaa kiusausta uhitella hieman...

”Miksi et tekisi niin? Eikö se olisi sinun etusi yhtä paljon kuin minunkin, etteivät elämämme osuisi enää yhtään enempää toistensa tielle?” hän huomauttaa terävästi. Minä en kuitenkaan tahdo tehdä mitään palvelusta Draco Malfoylle. En siinäkään tapauksessa, että joutuisin itse kärsimään.
”Etkö sinä voi kieltää häntä tapaamasta minua?” kysyn vähintään yhtä terävästi. ”Ei sen pitäisi olla sinulle vaikeaa – olethan sentään Malfoy!”

Draco naurahtaa epäuskoisena. Nauru on kolkkoa ja hapanta tuhinaa ja hän pudistaa päätään huulet tiukasti yhteen puristettuina – äärimmäinen epäusko.
”Olisihan se pitänyt arvata...” hän tuhahtaa. ”Weasleyn ennakkoluulot vauhdissa – siis minkälaisena aviomiehenä sinä minua oikein pidät?”

”No kaikkea muuta kuin ideaalina, jos ei muuta...” tokaisen tylysti ja jään tuijottamaan häntä haastavasti suoraan kylmiin silmiin.
”Toisin kuin luulet, niin minä ihan totta rakastan Astoriaa – en ole mikään hirviö, joka lukitsee vaimonsa komeroon ja päästää ulos vain ruoanlaittoa ja seksiä varten! En minä voi määrätä, kenen kanssa hän viettää aikaansa ja ystävystyy!” hän ärähtää.

”Sinä kuitenkin petit häntä”, minä huomautan vailla armoa äänessäni. Minä en ole ystävällinen Draco Malfoylle, vaikka tämä tunnustaisikin rakastavansa vaimoaan. Kyllä minäkin Harrya rakastan, ja silti toivon suurimman osan ajasta, että hän katoaisi Bahamalla eikä koskaan tulisi takaisin...

Huomautukseni saa hänet hautaamaan päänsä käsiinsä.
”Luuletko sinä, ettei se raasta minua?” hän kysyy ja minun kurkkuuni nousee pelästynyt pala, kun tajuan epätoivon korvanneen vihan hänen äänessään. Epätoivo ei ole tunne, jonka olen tottunut korvaavan omahyväisen hymyn sen miehen kasvoilla, jota eniten vihaan.

”Luuletko ihan totta, että se on minulle ihan sama? Tiedätkö, Ginny, mikään muu ei satuta minua niin paljon kuin ajatus siitä, että jätin Astorian yksin kotiin suremaan keskenmenoaan ja päädyin siihen rähjäiseen motelliin sinun kanssasi... Mikään ei tunnu niin kamalalta, kuin ajatus siitä, että sinä olet nyt raskaana ja se lapsi saattaa olla minun!”

Nyt minun silmiini on noussut kyyneliä, ja tunnen taas, kuinka polttava sumuverho takertuu ihooni. Minun on jo ihan tarpeeksi paha elää oman petokseni kanssa. Miksi Dracon on pakko tunnustaa, että myös hän kärsii? Niin typerää kuin se onkin, niin nyt tunnen oloni kamalaksi meidän molempien puolesta. Onko mahdollista, että tunnen itseni syyllisemmäksi kuin koskaan?

Olen aikeissa avata suuni ja pyytää anteeksi Dracolta. Absurdia, eikö vain? Kerrassaan absurdia – kyllä minä tiedän, etten ole millään tavalla vastuussa hänen valinnoistaan. Hänen valintansa oli pettää vaimoaan ja minun valintani oli pettää Harrya. Kaksi erillistä valintaa – jaettu syyllisyys. Miksi siis tunnen oloni syylliseksi meidän molempien puolesta?

Haparoiden astun lähemmäs voidakseni lohduttaa häntä. Matkalla minä jo itken. Minusta tuntuu ihan liian pahalta, jotta voisin edes hengittää. Auon ja suljen suutani ja yritän saada sanoja tulemaan. Niitä absurdeja pahoittelevia sanoja miehelle, jota vihaan.

Juuri silloin alakerran ovi kuitenkin paukahtaa.
”Ginny! Mä olen kotona!” Harry huutaa ja minä valahdan kalpeammaksi kuin valkaistu lakana. Hädin tuskin kuulen sitä kevyttä poksahdusta, joka syntyy ilmiintymisen äänestä. Kun käännän päätäni näen Dracon kadonneen.

Selkäni takana kylpyhuoneen ovenkahva kääntyy ja kuulen, kuinka ovi aukeaa narahtaen. Harry astuu sisään.
”Hei, rakas! Ihanaa olla kotona!” hän hihkaisee ääni niin onnellisena, että olen pakahtua.

Ääni päässäni kiljuu neuvoja pökertyneelle ruumiilleni:
Hymyile, huora, hymyile!

Ja niin minä käännyn värisevä hymy huulillani suoraan Harryn syleilyyn, joka polttaa ihoa. Kuumottaa ja polttaa...

NuuhkuHoney

  • ***
  • Viestejä: 103
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #61 : 22.11.2009 14:52:00 »
Woooooooooooouuuuu..!!!! Huomasin VASTA nyt että jatkoa oli tullut joten anteeksi etten ole ennemmin kommentoinut! :-X :) Hienoa tekstiä oli taas.Dracon ja Ginnyn keskustelu oli mahtavaa luettavaa! Jotenkin vaan niin tuskaista ja hienosti kuvailtua. ;D Jatkoa taas mahdollisian nopeasti, koska oon tosi pahasti koukussa tähän ficciin!<3 :P
NuuhkuHoney
Don`t drink and drive, just smoke and fly!

Lozku

  • ***
  • Viestejä: 466
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #62 : 22.11.2009 22:16:24 »
Ethän tapa minua, ethän?

Olen taas unohtanut kaiken, finin, tämän ficin, omat ficcini ja nyt huomasin, että kolme lukua, joita ei ole lukenut, on tupsahtanut tänne.

Oli ihanaa lukea tätä, luvut olivat hyviä, vaikka itseäni raastaa melkein yhtä suuri syyllisyys kuin ginnyä, siitä että olen unohtanut tämänkin ficin. :/ Kiitos kuitenkin.
~ehjimmät meistä on tehty sirpaleista~

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja
Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #63 : 22.11.2009 22:46:19 »
A/N: No niin, uutta lukua pukkaa taas :) Loppu alkaa viimein hahmottua päässäni, mutta siihen on tosin matkaa vielä hiukan. Nyt on sellainen olo, että saan tämän jopa joskus valmiiksi!

NuuhkuHoney: Kiitos jälleen kerran kommentista! En yhtään ihmettele, ettet ole huomannut jatkon ilmestyneen. Tässä oli niin pitkä tauko edelliseen lukuun... No, yritän kuitenkin nyt korjata virheitäni parhaani mukaan, ja toivon, että jaksat lukea tätä loppuun asti!

Lozku: Älä huoli, en ole aikeissa tappaa sinua tai muutenkaan olla kärttyinen. On ihan ymmärrettävää, että ihmisillä on muutakin elämää kuin Finissä pörrääminen. Oikeastaan se melkein on suotavaakin :D Itselläkin voisi ehkä olla enemmän sisältöä elämässä kuin Ginnyn äänellä angstaaminen... Olen kuitenkin onnellinen, että uhrasit aikaa ficcini lukemiseen ja kommentointiin! Kiitos todella paljon!

XXVI

Aamulla nukun pitkään. Harry on jo lähtenyt töihin, kun viimein pääsen sängystä ylös. Hän on vienyt pojat mukanaan ja pudottanut heidät äitini luokse hoitoon. Harryn mielestä poikien kuuluisi kyllä olla kotona minun kanssani, mutta minä en juuri nyt kestä katsella heitä. Olen väittänyt olevani liian väsynyt ja sairas hoitaakseni heitä kunnolla. Niin Harry on lopulta antanut periksi ja vienyt pojat Kotikoloon. Hyvä niin... Minä nimittäin ihan totta en jaksaisi välittää pojista juuri nyt ollenkaan. On ihan tarpeeksi kamalaa, että he ovat illat kotona...

Löntystän alakertaan ja löydän perheeni aamiaisen jäljiltä sotkeutuneen keittiön. Minulla ei ole aikomustakaan siivota.
”Ihan sama...” mutisen itsekseni ja lysähdän tuolille. Kuten useimpina aamuina, minulla ei ole nälkä. Minun ei vain yksinkertaisesti tee mieli ruokaa. Jokin järjen hiven yrittää väittää, että ruoka olisi hyväksi minulle, mutta minä en usko sitä.

Minun tekee mieli juoda. Tekee mieli vetää pää täyteen, niellä vodkaa tai tequilaa tai jotain muuta kirkasta kunnes silmissä pimenee ja vaivun syvään tajuttomuuteen. Tahdon tuntea alkoholin polttavan katkun kurkussani ja sen lämmön, jonka se tuo tullessaan vatsanpohjaan. Haluan menettää kosketukseni itseeni ja leijailla ruumiini ulkopuolella.

Haluan vapauttaa itseni...

Keittiön pöydän äärestä näen selvästi olohuoneen nurkkaan sijoitetun viinakaapin. Tiedän sen sisältävän ainakin giniä ja vodkaa... Sherryäkin siellä ihan varmasti on, sekä jokin kallis konjakkipullo, jonka Bill ja Fleur toivat tuliaisiksi Ranskasta viime viikolla. Ja ellen ihan väärin muista, niin on siellä myös tequilaa. Siitä minä tykkään kaikkein eniten... Jostain syystä tequila nousee minulla aina parhaiten päähän...

Mietin, pitäisikö kaivaa lasi kaapista ja korkata pullo. Harry ei voi sietää tequilaa – siksi meillä tequilapullot pysyvät korkkaamattomina, ellen minä sitten juo niitä. Ja erään ikävän sattumuksen seurauksena minun ei ole viimeaikoina ollut lupa koskea tequilaan tai mihinkään muuhunkaan juomaan.

Ei sillä että minä olisin yrittänyt juoda. Sen jouluisen viiniepisodin jälkeen minulle ei ole tarjottu, enkä minä kehtaa pyytää. Sehän ei olisi moraalisesti oikein. Alkoholi ei ole hyväksi sikiöille, se on vanhastaan jo tunnettu fakta. Minä en henkilökohtaisesti piittaa. Silloin jouluna yritin opetella välittämään, mutta on se nyt näiden viime kuukausien aikana tajuttu moneen kertaan, etten pysty. En minä osaa haluta tätä lasta, vaikka kuinka haluaisin...

Nyt minun tekee mieli juoda. Juoda ja unohtaa, että olen vastuussa itseni lisäksi myös toisesta. Haluan juoda ja hukuttaa sen syöpäkasvaimen, joka minua piinaa. Haluan itsekin hukkua. Hukkua tequilaan tai halpaan giniin ja ajelehtia pois täältä viinalle lemuten.

Tiedän kyllä, ettei näin saisi edes ajatella. Ei saisi himoita alkoholia, kun on raskaana. Pitäisi ajatella sitä tuskaa, jota alkoholistiäitien vauvat joutuvat kokemaan. Pitäisi ajatella ja kauhistua kaikkia niitä vammoja, joita alkoholi voi aiheuttaa. Minä en kuitenkaan välitä. En välitä, ja se kertoo juuri sen, kuinka huono äiti olen.

Jälleen kerran tuntuu, että lapsiparka olisi onnekkaampi kuolleena... Hävettää, etten silloin kyennyt lopettamaan sen kärsimyksiä. Nyt on liian myöhäistä... Nyt raskaus on jo niin pitkällä, että se luultavasti selviäisi hengissä, vaikka syntyisi heti...

Lähtölaskenta on alkanut. Viisi kuukautta on mennyt. Vielä neljä kuukautta jäljellä... Neljä kuukautta kiduttavaa paisumista ja kalvavaa syyllisyyttä. Neljä kuukautta polttavaa tunnetta iholla. Neljä kuukautta odottamista. Neljä kuukautta... Se on noin 120 päivää. 2880 tuntia. 172 800 minuuttia... Ja kyllä – minä olen aina ollut hyvä laskemaan. Päässälasku... Se on yksi niitä harvoja juttuja, joissa olen oikeasti hyvä. Kaikki muu sitten valuukin epäonnistuneena sormien lävitse...

 Epäonnistumisista hyvä esimerkki on tämän päivän Profeetan juorusivulle kirjoitettu artikkeli minun raskaudestani. Tieto vuosi julkisuuteen eilen... Minä ja Harry kävimme äitiysneuvolassa yhdessä, ja odotushuoneessa tapasimme minun sietämättömäksi kauhukseni Profeetan juorutoimittajan, joka sattumoisin myös on raskaana. Siis voiko elämä vielä vähän kierompaa olla?

Olin nimittäin niin toivonut, ettei tieto vauvasta koskaan leviäisi. Typeräähän sellainen toivo tietenkin on. Varsinkin kun minä alan jo muistuttaa ilmapalloa. Omat vaatteet eivät enää mahdu päälle ja joka aamu itken kaivaessani esiin Albuksen aikaisia äitiysmekkojani. Energia ei riitä ostamaan uusia. En pysty... En vain pysty... Murtuisin varmasti vielä nykyistäkin pahemmin, jos tekisin niin...

Se Profeetan juorutoimittaja oli tietenkin aivan onnesta sekaisin saadessaan Harrylta suostumuksen haastatteluun. Minulta ei kysytty mitään. Olin ihan rikki istuutuessani toimittajan seurassa kahvilapöytään heti neuvolan jälkeen. Harry oli saanut neuvolan aikana hälytyksen töihin, ja minä olin jäänyt ihan yksin. Silloin se myös tuntui ihan siltä, kuin olisin jäänyt ikuisesti yksin. Harry on aina vain töissä...

Haastattelun muisto korventaa vieläkin pään sisällä.
”No ihan ensiksi on ihan pakko sanoa, että onneksi olkoon ihan mahdottomasti sinun ja Harryn puolesta!” toimittaja, Rebecca Hartnell toivotti ylitsevuotavan lämpimällä äänellä. Kyllä minä silti käsitin, että hän yritti vain voidella minua haastattelua varten.
”Kiitos”, minä vastasin, vaikka mieleni kirkui aivan muuta. Painu vittuun senkin haaskalintu! Ei tässä ole mitään syytä onnitella... se kirkui ja minun oli yllättäen äärettömän epämukava olla.

”Tämä on siis sinun ja Harryn kolmas yhteinen lapsi. Olette varmaan todella onnellisia?” Rebecca Hartnell kysyi seuraavaksi, leijuva sulkakynä valmiina raapustamaan vastaukseni ylös. Minä tunsin hien kohoavan iholleni. Yllättäen minun oli vaikeaa hengittää ja pelkäsin punehtuneeni ja paljastaneeni olemuksellani liikaa...

Kuka puhui mitään Harryn ja minun yhteisestä lapsesta? On olemassa mahdollisuus, että tämä on äpärä, jolla on syntyessään vaaleat hiukset ja siniset silmät! Ja mitä siihen onneen tulee... No, ei minusta varmaan voisi enää pahemmalta tuntua!
”Voi, et osaa edes kuvitella tätä onnen määrää!” onnistuin sentään hymyilemään Rebeccalle. Nostaessani kofeiinitonta kahvikupillista huulilleni käteni kuitenkin tärisivät niin, paljon, että polttavaa juomaa putosi reisilleni.

”Hmm... Puhutaanpa vaikka vähän sinun urastasi huispaajana. Lopetit siis aika pian poikien syntymän jälkeen. Lehdissä kirjoiteltiin paljon siitä, kuinka suuri menetys eläkkeelle siirtymisesi oli Englannin huispausjoukkueelle. Silloin oli vielä spekulaatioita, että palaisit jonakin päivänä kentälle. Miltä tilanne näyttää tällä hetkellä? Muuttaako kolmas lapsi kaiken?” Rebecca uteli ja minua pisti rinnasta.

No totta helvetissä se muuttaa! Kun olen toipunut sen syntymästä, olen jo yli kolmenkymmenen vanha ikäloppu! Ja kuka muka haluaa kaltaiseni raadon edustavan maataan huispauksen MM-kisoissa? Eikä minulla sitä paitsi ole ollut aikaa koskea luutaan viimeiseen neljään vuoteen! Nykypäivänä puhpallurakin huispaisi minua paremmin!

”No, koskaanhan ei voi sanoa aivan varmasti... En voi kieltää, ettenkö kaipaisi takaisin taivaalle, mutta elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Tällä hetkellä haluan keskittyä perheeseeni, mutta ehkä tulevaisuudessa sitten... Ehkä sitten, kun tämä lapsi on vähän vanhempi! Se riippuu ihan siitä, miltä muutaman vuoden päästä tuntuu...” muistan hymyilleeni niin, että poskiin sattui.

”Entä miten uskoisit urasi jatkuvan? Onhan pakko myöntää tosiasiat ja todeta, ettet ole enää mikään tyttönen. Huispaus on nopeasti kehittyvä laji, ja suurin osa pelaajista on alle 25-vuotiaita. Millaiset näkymät kaltaisellasi vanhalla veteraanilla on palata luudanvarrelle? Miten aiot pysyä nuorempiesi perässä?” Rebecca jatkoi täysin vilpittömällä äänensävyllä. Aivan kuin hän ei olisi lainkaan tajunnut, kuinka paljon ne sanat minua loukkasivat...

Haista vittu! Älä puhu minusta niin kuin olisin jokin seniili 100-vuotias! Minä olen vasta 27! Ei se ole vanha vielä!
”No varmasti vaatisi hieman totuttelua palata kentälle, mutta varmasti pääsisin nopeasti mukaan toimintaan! Saavatpa nuoret pian ottaa mallia tästä vanhasta, lentävästä fossiilista!” nauroin ihan niin kuin Rebecca Hartnellin äskeinen kommentti olisi ollut hauskakin vitsi. Oikeasti halusin kuitenkin koko sen ajan juosta vessaan oksentamaan.

”No, ehkä se riittää urastasi... Eihän tässä nyt ole kysymys siitä, vaan sinun ja Harryn vauvasta!” Rebecca totesi.
Niin... Ei mistään muusta ole enää kysymys kuin Harryn ja minun vauvasta... Jos se nyt on edes Harryn...
”Olen aivan samaa mieltä. Vauvauutiset ovat paljon mielenkiintoisempia, kuin minun huispausurani!”

Voisiko mikään sattua enempää kuin tuon sanominen?

”Sinä ja Harry olette siis olleet naimisissa pian seitsemän vuotta. Julkkisavioliitoksi se on todella pitkä aika! Ja lehtikuvissa näytätte aina vain rakastuneemmilta! En tiedä, onko olemassa yhtäkään lööppiä, jossa rakkautenne väitettäisiin hiipuneen. Kuinka oikein pystytte siihen? Mikä on onnenne salaisuus?”

Niinpä! Kuinka helvetissä me oikein pystymme siihen? Kuinka olemme jaksaneet katsella toisiamme näin pitkään? Ja miten me olemme pystyneet näyttelemään ulkomaailmalle näin hyvin? Mutta siihen onnellisuuden salaisuuteen minä tiedän vastauksen. Kun onnea ei ole koskaan ollutkaan, ei sitä voi menettää! Nerokasta, eikö vain?

”No, minä uskon, että avioliiton kukoistus vaatii paitsi molempien osapuolien panostusta ja rakkautta myös pikkuriikkisen onnea. Minä ja Harry olemme aina tukeneet toisiamme, ja tunnemme toisemme läpikotaisin. Meillä ei ole salaisuuksia, ja luulen, että juuri se on tehnyt meistä niin vahvan parin”, vastasin kasvot yhtenä hymynä. Paha olo kasvoi entisestään, mutta miten ihmeessä minä olisin voinut lopettaa valehtelun?

Haastattelu jatkui vielä pitkään ja tuntui kamalammalta kuin kidutus. Pääni huusi kilpaa oikeita vastauksia niiden kauniiden valheiden kanssa, jotka minä tarjoilin toimittajalle hymyn kera. Jokainen sanomani sana tuntui aivan puukon iskulta. Koskaan ennen en ollut tajunnut, kuinka suuressa valheessa minä elin. Yksikään antamani vastaus ei ollut edes lähellä totuutta, enkä minä edes halunnut uskoa sanoihini.

Toimittajan udellessa raskaudestani minä mietin salaa, kuinka elämäni oli muutamassa vuodessa muuttunut todellisesta elämästä kirotuksi näytelmäksi. Näytelmäksi, joka oli alun perin kirjoitettu komediaksi, mutta jonka vuorosanat minun oli nyt pakko improvisoida estääkseni sitä muuttumasta tragediaksi... Mikään ei enää ole niin kuin sen pitäisi olla. Minä en ole onnellinen...

Toimittajan viimeinen kysymys oli kuin isku suoraan kasvoihin.
”Selvä, olen jo vienyt ihan liikaa kallista aikaasi, kiitos kovasti tästä ihanasta haastattelusta. Sinä, Ginny olet tosiaan juuri niin enkeli kuin kaikki toimituksessa ovat aina sanoneet! Minulla on vielä viimeinen kysymys. Tiedän, että on täysin turhaa kysyä, koska kaikki äidit aina toivovat vain tervettä lasta, mutta kysyn silti: Ginny, kumpaa sinä toivot, tyttöä vai poikaa?”

”No, kummassakin sukupuolessa on puolensa! Kaikessa rehellisyydessä minun on myönnettävä, etten todellakaan ole ajatellut, haluaisinko tytön vai pojan. Kaikki muut äidit ovat oikeassa: pääasia on, että lapsi syntyy terveenä!” nauroin iloisesti, vaikka sisimmässäni minä olin synkkä ja surkea kuin talvimyrsky.

Ei sen väliä, onko tyttö vai poika. Toivon vain, että se syntyisi kuolleena...
« Viimeksi muokattu: 22.11.2009 22:52:43 kirjoittanut Eulalia »

Lozku

  • ***
  • Viestejä: 466
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #64 : 23.11.2009 13:17:51 »
Haa, taas uutta, apua. :D Ihanaa että olet kirjoittanut näin lyhyellä aika välillä useamman luvun, mii laiks. :D Hyvä luku ja paljon uutta ajateltavaa. Ihanaa, että tämä joskus tulee valmiiksikin, aina saa meinaan pelätä, että kirjoittajalta loppuu ideat ja ficci jää kesken. En siis saisi aloittaa lukemaan kesken eräisiä ficcejä.. Ja no joo, itsellänikin on eräs ikuisuus ficci menossa ja... no ei siitä sen enempää.

Mutta, KIITOS. :D
~ehjimmät meistä on tehty sirpaleista~

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja
Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan

LoDish

  • Mamelukki
  • ***
  • Viestejä: 16
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #65 : 23.11.2009 15:42:14 »
Mulle kävi samanlailla kun Lozkulle, Fini pääsi vähän unohtumaan. Mutta sitten kun pitkästä aikaa muistaa raahata hiiren klikkaamaan linkkiä, niin halleluja monta lukua odottaa. Edelleen lyhyet kappaleet vähän häiritsee  lukemista,mut kun on ajatuksia toiminnan välissä nii ne on pakollisia. Eipä muuta sitten, kun kauhulla odotan loppua ennenaikaiseksi joululahjaksi (tai no riippuu kuinka pitkään ideaa riittää :>).

NuuhkuHoney

  • ***
  • Viestejä: 103
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #66 : 23.11.2009 21:29:14 »
Tulipas jatkoa nopesti!!<3 En nyt osaa sanoa mitään rakentavaa muuta kuin, kiitos tästä luvustaa ja NOPEESTI lisää <33 :-*;D ;D
Don`t drink and drive, just smoke and fly!

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #67 : 26.11.2009 18:58:35 »
A/N: Hei, mähän olen ihan liekeissä, kun kyhäsin uuden luvun näin äkkiä edellisen postaamisen jälkeen! No, täytyy toivoa, että inspiraatio kestää, ettei kostaudu jossakin vaiheessa ja jää pitkälle tauolle  :-\... Enivei, uusi luku on täällä taas, heti kommentoijille osoitettujen kiitospuheiden perässä :)

Lozku:
Kiitos taas kerran kommentista. Ei pelkoa, että ideat loppuisivat kesken. Minulla on paljon ideoita, ja on enemmänkin vaikeuksia saada ne toteutettua niin, että ficci a) pysyisi juonellisesti kasassa ja b) ei paisuisi 1000 sivuiseksi. Sen verran tämä kyllä kieltämättä kyllästyttää, että haluaisin jo nähdä tämän valmiina ja tulostaa ja arkistoida jonnekin, jotta lapsenlapset voivat sitten joskus nauraa mumminsa angstille, mutta ei ole pelkoa, että kesken jättäisin :) Ja mikäs se sinun ikuisuusficcisi nimi on? Ehkäpä innostuisin lukemaan sitä :D

LoDish: No, sanon sinulle saman kuin Lozkulle: On ihan normaalia olla jotain muutakin elämää kuin Fini :) Olen kuitenkin myös sinulle kiitollinen, että olet tehnyt comebackin ja kommentoinut! Kiitos siis erittäin paljon, ja olen pahoillani noita lyhyitä kappaleita. Ne tosiaan ovat aika välttämättömiä tuon ajatuksen ja toiminnan jaksottamiseksi :-/ Mutta hienoa, että muuten tykkäsit. Ja kyllä mä luulen, että tämä vielä ensi vuodelle jatkuu. On kuitenkin vielä jonkin verran tota raskautta jäljellä ja lisäksi loppuhuipennusta kaavailen vasta ajalle vauvan syntymän jälkeen (paljastinkohan liikaa...). Toivottavasti mielenkiintosi riittää sinne asti!

NuuhkuHoney: Kiitos paljon kommentista. Ei aina tarvitse olla rakentavaa sanottavaa, minä ainakin olen ihan überonnellinen, kun vaan mainitsee lukeneensa :)

XXVII

Kuudes raskauskuukausi käynnistyy ja minä huomaan yhä useammin tuijottavani haaveilevasti viinakaapin ovelle. Myös Harry huomaa. Eikä suhtaudu siihen kovin suopeasti. Yritän viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkona, kaukana siitä kirotusta kaapista. Pelkään sortuvani. On niin paha olo, etten lainkaan ihmettelisi, jos niin kävisi.

Vietän paljon aikaa Lizan ja Astorian kanssa. He ovat kuin parhaita ystäviäni nyt. Joskus olemme jopa kolmisin. Se tuottaa vaikeuksia Astorialle, joka ei tiedä mitään jästimaailmasta. Mutta hän on herttainen ja lainaa paljon jästeistä kertovia kirjoja voidakseen opetella. Veikkaan, ettei Draco ole tästä kovin iloinen. Kukapa olisi koskaan uskonut, että Draco Malfoy ottaa vaimon, joka suostuu ongelmitta hengittämään samaa ilmaa jästin kanssa?

Tänään menemme kävelylle kolmisin. Liza höpöttää tapansa mukaan paljon. Minä en sano juuri mitään. Vaatii liian paljon energiaa ja keskittymiskykyä vaappua eteenpäin... Etanavauhdillakin olen liian hengästynyt tekemään muuta kuin nyökyttelemään ja pudistamaan päätäni. Astoriakin on aika hiljainen, mutta se johtuu siitä, että hän on kohtelias, eikä tahdo keskeyttää Lizan pulinaa. Eikä hän sitä paitsi tiedä mitään sanomisen arvoista jästien lentoyhtiöiden lakoista, joiden takia Lizan mies on jäänyt jumiin työmatkallaan Bulgariassa.

Tänään Astorialla on Scorpius mukana. Poika nukkuu Astorian varta vasten tätä kävelyhetkeä varten ostamissa jästien lastenrattaissa. Minä olin ollut hänen mukanaan ostamassa niitä, ja täytyy sanoa, että olin aika järkyttynyt siitä avoimuudesta, jolla Astoria suhtautui jästien lastentarvikekaupan valikoimaan. Hän oli ostanut paljon muutakin mielestään tarpeellista rekvisiittaa pärjätäkseen yhdessä Lizan kanssa. Lisäksi hän oli kysellyt paljon.

Nyt siis vietän aamupäivääni yhdessä Lizan, Astorian ja Scorpiuksen kanssa. Aamulla minä olin hetken aikaa leikitellyt ajatuksella ottaa omat pojat mukaan. Ei sitä tiedä, vaikka olisivat ystävystyneet. Se olisi jollakin ihan äärettömän sairaalla tavalla mahtavaa... Kuinka hiuskarvan varaan se saattaisi mielenterveyteni rippeet... Niin kutkuttavaa ja kammottavaa, että tulee pahoinvoiva olo.

Scorpius on kaunis lapsi. Siis todella kaunis. Hänen hiuksensa eivät ole ihan niin valkaistut kuin Dracon. Hän on perinyt Astorian vehnänkeltaiset, hieman taipuisat hiukset ja kirkkaansiniset, suuret silmät. Pojan silmissä ei ole sitä samaa kylmää harmaata, joka tekee Dracosta niin jäisen. Muutoin Scorpius kyllä muistuttaa isäänsä erittäin paljon. Hänellä on samanlainen luonnottoman kalpea iho. Leuan kaari ja posket ovat ihan samanlaiset, vaikka Scorpiuksen kasvoissa onkin vielä suloista vauvanpyöreyttä.

Minä en voi olla miettimättä, miltä minun lapseni mahtaa näyttää. Olen yrittänyt vältellä sitä aihetta mielessäni, mutta aina välillä se pulpahtaa pinnalle ja minun on pakko ajatella. Siitä tulee huono ja ahdistunut olo, mutta siitä huolimatta aina välillä on pakko ajatella. Yleensä ajattelen öisin, kun en saa polttavan ihon takia unta. Silloin on turvallista itkeä, koska Harrylla on rankkaa töissä ja hän nukkuu öisin sikeämmin kuin koomapotilas...

Nyt minä kuitenkin vilkaisen nukkuvan Scorpiuksen rauhallisia, kauniita kasvoja ja ihailen hermostuneesti hänen pitkiä, paksuja silmäripsiään ja lapsellista nykerönenäänsä. Minä en haluaisi lapsen muistuttavan itseäni, koska pelkään samanlaisen ulkonäön tekevän siitä muutenkin minunkaltaiseni. Rinnassa viiltää aina, kun ajattelen, kuinka kamalaa sen elämästä tulisi, jos se olisi kuin minä. Enkä nyt tarkoita, että välittäisin lapsesta. Minä en vain yleisesti ottaen toivoisi elämääni kenellekään toiselle. En edes niille, joita vihaan...

Tiedän kuitenkin, että minun on pakko toivoa lapsen perivän minun ulkonäköni. Ainakin siinä tapauksessa, ettei se ole Harryn. Jos se on Harryn, niin toivon sen muistuttavan isäänsä. Albus on pojistakin se onnekas, joka on aivan kuin Harry. Hän ei muistuta minua lainkaan. Välillä on oikeastaan ihan sellainen olo, ettei Albus ole lainkaan minun. Välillä minä toivon, että se olisi oikeasti niin.

Jamesilla on minun silmäni ja pisamani. Hän on selvästi Harryn ja minun. Se on surullista. Olisipa hänkin ollut yhtä onnekas kuin Albus ja perinyt vain Harryn ulkonäön. Se on tosiaan niin surullista. Välillä minun tekisi mieli puhkoa Jamesin silmät ihan vain siksi, että ne ovat kuin minun. Hän olisi varmasti paljon onnellisempi ilman minun silmiäni...

Toisaalta ajatus Dracon näköisestä lapsesta on kutkuttava. Se olisi niin täydellinen keino tuhota minut. Jos lapsi olisi vaalea ja sinisilmäinen tai edes sinisilmäinen, Harry tietäisi heti, ettei se voi olla hänen. Hän jättäisi minut ja ottaisi pojat mukaan. Minä voisin ihan rauhassa avata viinakaapin ja juoda kunnes olisin kuollut. Vauva puolestaan saisi jäädä Dracon ongelmaksi. Heittäköön tunkiolle, jos ei haluaisi sitä. En minä välitä...

”Ginny?” Astorian ääni kajahtaa jossakin kaukaisuudessa ja minä irrottaudun siitä mielikuvasta, jossa makaan kalpeana ja liikkumattomana olohuoneen lattialla pullo tiukasti käteen painettuna. Jossakin taustalla talon hiljaisuus rikkoutuu vauvan korviasärkevään parkunaan, mutta minä en kuule. Minä en kuule enää yhtään mitään. En kuule, koska olen kuollut.

Nyt minä kuitenkin kuulen. On pakko yrittää hymyillä pahoittelevasti ja kääntyä seuralaisteni puoleen.
”Jaksatko kävellä vielä, vai mennäänkö puistoon? Scorpius on herännyt ja haluaisi leikkiä...” Astoria kysyy ja minä nyökyttelen raivokkaasti.
”Mennään vain puistoon. Siellä on kiva liukumäki...” mumisen ja hymyilen. Tuntuu kuitenkin siltä, että hymy värisee ja suuni näyttää enemmänkin nykivän.

”En olekaan ennen käynyt tässä puistossa!” Liza hihkaisee ja taputtaa innoissaan käsiään yhteen. ”Täytyy tuoda lapset tänne joku päivä! Ota sinäkin ihmeessä pojat mukaan. Luulen, että Scorpius, Maxwell, James ja Albus tulisivat todella hyvin toimeen keskenään!” hän intoilee ja suoristaa pinkkiä villakangastakkiaan nauraen.

Istuudumme alas puiston penkeille. Tai ja Liza ja Astoria istuvat. Minä rojahdan kuin maanjäristyksen syöksemä kivilohkare. En ymmärrä, miten olen paisunut näin isoksi. Minulla ei ole lainkaan ruokahalua. En muista, koska olisin viimeksi syönyt puolta lautasellista enempää illallisella. Mielitekojakaan ei ole muita kuin se viina, jota en voi juoda. Kyllä sen tavallaan huomaakin. Vatsaa lukuun ottamatta minusta on hyvin vähän jäljellä – luut paistavat ohentuneen ja valkoisen ihon alta. Sitä vatsaa sitten onkin koko muun kropan edestä...

Lizalla on huopia mukanaan. Hiljalleen lähestyvästä keväästä huolimatta ilma on vielä kirpeä ja kylmä. Minä hytisen salaa vielä huopanikin alla. Haaveilen terästetystä glögistä, jota joimme joskus vuosia sitten vieraillessamme Ruotsissa joulun aikaan. Se lämmitti silloin aikoinaan niin mukavasti.

Scorpius on löytänyt jostain paksun kepin. Hän laittaa sen jalkojensa väliin ja juoksee ympäri leikkikenttää.
”Äiti! Äiti! Katso, kun minä huitpaan!” hän huutaa osaamatta sanoa -s-kirjainta. Astoria hymyilee ja taputtaa. Hän kannustaa ja katsoo ihan oikeasti kiinnostuneena poikansa leikkiä. Se on omalla tavallaan tosi suloista. Minulle nousee salaa kyyneleitä silmiin. Kunpa minäkin osaisin innostua lasteni leikeistä niin paljon kuin Astoria ja Liza. Kunpa minäkin jaksaisin olla hyvä äiti.

Kunpa minä jaksaisin olla edes välttävä äiti... Edes välttävä... Ei se ole niin paljon toivottu, mutta ilmeisesti liikaa kuitenkin, koska minä en jaksa. Minä en osaa olla edes välttävä äiti. Enkä suoraan sanottuna huonokaan. Ennen osasin olla huono äiti. Minä välitin, vaikka kaikki menikin pieleen. Yritin, mutta epäonnistuin. Olin huono äiti ja se oli anteeksiannettavissa, koska yritin olla hyvä äiti. 

Vaan enää minä en ole edes huono äiti. Siitä on pitkä aika, kun olen välittänyt viimeksi. Pitkä aika siitä, kun halusin yrittää ja vielä kauempi aika siitä, kun viimeksi yritin olla hyvä äiti. Epäonnistumiset seuraavat toisiaan, ja minä olen vajonnut äitiasteikolla huonoakin alemmas. Olen kaiketi saavuttanut pohjan jo tai ainakin olen hyvin lähellä. Nyt minä olen enää välinpitämätön äiti. Luulen sen olevan se kaikkein kamalin kuviteltavissa oleva äiti-tyyppi.

”Sinun pojallasi on kyllä mahtava mielikuvitus!” Liza hämmästelee, kun Scorpius edelleen teeskentelee lentävänsä laholla oksanpätkällään.
”Hän on aina ollut vilkas”, Astoria naurahtaa ja katsoo sitten minua kuin salaliittolaista. Meidän maailmassamme luutaleikit ovat mielikuvituksettomuuden huippu. Onnistun nyökkäämään, mutta sitten vajoan takaisin synkkiin ajatuksiini.

”Scorpiuksella ei siis ole sisaruksia”, Liza kysyy omaan uteliaaseen tapaansa Astorialta. Minä käännän päätäni kysymyksen johdosta ja näen tumman varjon pyyhkäisevän suruna Astorian kasvojen poikki.
”Ei... Hän on ainut”, hän toteaa. Äänestä on kuitenkin helppo huomata hienoista värinää.

”No, sinä olet vielä aika nuori. Onko pikkusisko tai pikkuveli suunnitteilla?” Liza jatkaa uteluaan. Astoria pudistaa päätään nyt selvän alakuloisena.
”Olisi kyllä, jos se minusta olisi kiinni... Minä en vain voi saada enää lapsia”, hän kuiskaa katsoen kuitenkin minua yli Lizan. Tai paremminkin vatsaani. Ilme on niin sydäntä särkevän surullinen ja kaipaava, että minun on pakko kääntää oma katseeni kauemmas.

Lizan jakaessa sympatiaansa ja udellessa Astorian lapsettomuuden syytä minä piiskaan itseäni. Mietin, miksi elämä on niin epäreilua, että minä saan lapsen, jota en halua, kun Astoria selvästi haluaa, eikä vain voi saada. Jälleen kerran toivon. Toivon niin paljon, että löytäisin itsestäni edes yhden solun tai puolittaisen ajatuksen, joka tahtoisi tämän lapsen...

Minä haluan tämän lapsen. Minä haluan tämän lapsen. Minä haluan haluta tämän lapsen...
Mutta kun minä en halua...

Masentunut ja harhaileva katseeni osuu Scorpiukseen, joka pomppii nyt ohuemman risun kanssa leikkikentällä ja kuvittelee taikovansa. Hänen vehnähiuksensa pomppivat ilmassa juoksuaskelten myötä ja siniset silmät ovat yhtä kirkkaat kuin taivas. Jälleen kerran ajattelen, kuinka kaunis lapsi Scorpius on. Ihan hetken aikaa minä ajattelen, kuinka kaunis olisi pieni tyttö, jolla olisi samanlaiset vaaleat hiukset.

Ihan pienen hetken ajan tunnen toivoa. Tunnen toivoa, että ehkä sittenkin haluan tämän lapsen. Sitten tajuan, mitä tulin juuri hetkeä aikaisemmin ajatelleeksi. Kuva pienestä, vaaleasta ja sinisilmäisestä tytöstä iskeytyy vasten kasvojani kuin teräväkulmainen kivi ja minä voihkaisen hiljaa. Voihkaisen hiljaa ja painan kasvot käsiin. Enhän minä juuri toivonut, että se lapsi olisi Dracon?

Se on paha ja kuvottava ajatus. Paha, kuvottava ja likainen. Minun tekisi mieli lyödä itseäni kaikella voimalla poskelle. Kuva ei kuitenkaan katoa mielestäni. Se täyttää mieleni ja saa olon niin pahoinvoivaksi, että minun on pakko hoiperrella lähimmän pensaan taa. Kun tulen takaisin, tärisen. Ihoa polttaa ja pelkään saavani kohtauksen.

Ahdistaa. Ahdistaa ihan älyttömän paljon, enkä minä edes pysty peittelemään sitä kummastuneilta seuralaisiltani. Se ahdistaa puolestaan vielä enemmän, ja ennen kuin kunnolla tajuan, itken jo paikallani. Rinnassa tuntuu paisuvan ja kutittavan inhottavasti aivan kuin minua jännittäisi oikein paljon. Ahdistusta se kuitenkin on. Kyynelet kuivuvat kylmässä, kuivassa ulkoilmassa nopeasti ja niiden vanat ärsyttävät kasvojen haurastunutta ihoa.

”Ginny? Mikä hätänä?” Liza kysyy huolissaan. ”Onko se sen taudin syy? Polttaako? Sattuuko?” hän kysyy ja kaivaa jo kassistaan sitä ihmesalvaa, jota hän käyttää Mackenzien atooppiseen ihottumaan. Kokeilimme sitä kerran minuun ja se yllättävää kyllä rauhoitti kuumottavaa ihoani. Ei se sitä kamalaa palamisen tunnetta onnistunut poistamaan, mutta rauhoitti se vähän.

Nyt mikään ei kuitenkaan voisi rauhoittaa minua. Ei edes Lizan ihmesalva.
”Kerro, mikä on vialla...” Astoriakin pyytää huolissaan ja tarttuu käteeni. Vaikka hänen sormensa ovat kylmät minua polttaa ja haukon henkeä. Hän on niin sympaattinen ja jälleen kerran minä häpeän saastuttaa ilmaa hänen ympärillään!

Tuntuu ihan siltä, etten saa henkeä. Pihisen yrittäessäni tavoitella ilmaa keuhkoihin ja tarraan kiinni huopaani. Astoria ja Liza tuijottavat jähmettyneinä, kun värisen holtittomasti. Tuntuu siltä kuin uppoaisi kivi jalkaan köytettynä, eikä jaksaisi kauhoa pintaan, vaikka se värisee aivan yläpuolella. Vain pieni ponnistus riittäisi rikkomaan vesirajan, mutta en pysty siihen.

Sitten hetki menee ohi niin nopeasti kuin on alkanutkin. Minä sinkoudun pinnan yläpuolelle ja kiskon ilmaa keuhkoihin ja yskin. Hiljalleen minä rauhoitun. Kädet eivät kuitenkaan lakkaa tärisemästä, kun uskallan vihdoin katsoa kauhistuneisiin seuralaisiini.
”Hormonit... Minä olen aina ollut ihan mahdoton kuudennella kuulla... Anteeksi...”

NuuhkuHoney

  • ***
  • Viestejä: 103
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #68 : 27.11.2009 17:51:28 »
Uijjiujiu, kylläpä jatkoa tulee nopeaa!!<3 :-* Kiitoksia taas tästä yhdestä luvusta ja jatkoa vaan taas kehiin ;D ;D
Don`t drink and drive, just smoke and fly!

Lozku

  • ***
  • Viestejä: 466
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #69 : 27.11.2009 17:57:56 »
Heips, minäkin luin tämän luvun jo aikaisemmin tänään, mutta olin niin väsynyt, että unohtamisenkin uhalla jätin kirjoittamatta kommenttia heti. Tämä oli kiva tälläinen luku, missä oikeasti vaan tapahtui, ei ollut niinkään pelkästään Ginnyn ajatuksia, jotka siis myös ovat kivaa luettavaa, mutta on kiva että ficci menee kunnolla eteenpäinkin. Odotan jo vauvan syntymää innolla, haluan tietää onko sillä vaaleat Dracon kutrit vai sittenkin vain Weasleyn punaiset. Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa ja tulevaa.

-Lozku
~ehjimmät meistä on tehty sirpaleista~

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja
Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan

LoDish

  • Mamelukki
  • ***
  • Viestejä: 16
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #70 : 27.11.2009 19:25:36 »
Oom,taas lisää luettavaa,sähän kirjoitat nopeasti. Mut eipä muuta,komppailen vain edellisiä ihmisiä,eli jatkoa :>

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #71 : 06.12.2009 21:42:00 »
A/N: No niin, täällä ollaan taas :) Kiitos kovasti kaikille ihanille kommentoijilleni!

 
XXVIII

Tänä aamuna Harry herää yllättävän aikaisin. Kello on vasta puoli neljä aamuyöllä. Minä olen tietenkin ollut hereillä jo pitkän aikaa, jos nyt ylipäätään missään vaiheessa nukahdin. Uni ei ole tullut enää niin pitkään aikaan, että jaksaisin edes muistaa, koska viimeksi olen nukkunut. Nykyään minun yöni ovat vain makaamista ja uuden, ilottoman aamun odottamista ja polttavaa tunnetta, joka tuntuu aina kasvavan pimeässä saaden minut itkemään hiljaa. Otuskin on jo alkanut liikuskella, ja aina öisin sen potkut tuntuvat erityisen kovina vihlaisuina.

Harry kuitenkin nukkuu öisin. Hän nukkuu hyvin ja sikeästi antaen minulle arvokasta aikaa olla yksin ikävien ajatusteni kanssa. Aina öisin minä saan monta tuntia aikaa olla oma itseni. Monta tuntia aikaa riisua päältä se esitys, jota minun on pakko jatkaa päivästä toiseen estääkseni muita tajuamasta, kuinka paha ja syyllinen minun on olla. Aina öisin, kun valot sammuvat, minun maskini putoaa ja saan olla juuri se hirviö, joka todella olen. Öisin ei ole tarvetta teeskennellä. Se on totuuden aikaa, ja se totuus on hauras ja saa minut itkemään pääni kipeäksi.

Tänä yönä Harry kuitenkin herää. Hän herää ja riistää minulta mahdollisuuden hengittää, sillä juuri sitä yöt minulle ovat: Hengittämistä ja valmistautumista seuraavaan päivään ja siihen naurettavaan teatteriin, jossa minä esitän säihkyvää kaunotarta, vaikka olen oikeasti vain pelkkä säälittävä hirviö. Yöllä minä olen aidoimmillaan ja myös heikoimmillaan. Yöllä minä olen Ginny Potter, joka hengittää itse tuoretta ilmaa, vaikka se polttaa. Päivisin olen vain se rooli, jota näyttelen. Hengitän naamion läpi ja koko ajan tuntuu aivan siltä kuin tukehtuisin.

Nyt Harry on hereillä. Hän on herännyt ja yllättänyt minut, enkä minä oikein tiedä, miten reagoida. En ole tottunut esittämään yöllä. Yöllä muu maailma pysähtyy, ja on vain minä. Nyt meitä on kuitenkin kaksi. Se ahdistaa. Ahdistaa ja saa olon kummalliseksi. Melkein toiveikkaaksi. Ehkä tämä on merkki pelastuksesta. Harry on hereillä – ehkä hän vielä pelastaa minut.

”Ginny...” hän aloittaa haukotellen. Minä makaan selälläni jäykkänä ja liikkumattomana. Jo tuo yksi sana – minun nimeni – saa kaiken toivon valumaan pois. Ei minua voi pelastaa. Kun kuulen oman nimeni, en edes kunnolla tunnista sitä. Harry sanoo nimeni ja puhuu minulle, mutta minun on niin vaikea olla. Vaikea kuulla ja vaikea ymmärtää. Nimi kaikuu onttona pään sisällä, mutta mikään osa minua ei tahdo tunnistaa sitä omakseen, vaikka se selvästi on minun. Minä olen menetetty tapaus – avun ulottumattomissa.

”Oletko sä onnellinen?” Harry kysyy. Kysymys on outo. Outo ja pysäyttävä. Aivan kuin mieli olisi juossut päin seinää ja makaisi nyt pökertyneenä maassa. Minun on niin, niin vaikea hengittää. Mikä oikeus Harrylla on kysyä? Miksi ihmeessä Harry kysyy? Mikä ihme saa hänet heräämään aamulla puoli neljältä kysymään, olenko onnellinen? Mitä hän sillä tiedolla muka tekee?

Minua sattuu, kun yritän päättää, mitä vastata. Jotenkin minä olen kuvitellut, että Harry ajattelee minun olevan onnellinen. Olen nähnyt niin paljon vaivaa esiintymiseni eteen, että ihan oikeasti kuvittelin sen jo hiovan täydellisyyttä. Ilmeisesti minä kuitenkin olin väärässä. Miksi Harry muuten muka kysyisi? Hän on huomannut, ettei minussa ole kaikki kohdallaan. Minua sattuu ja pelottaa ajatella sitä. Harrylle on aina ollut niin kovin tärkeää tehdä muut onnellisiksi. Miten hän reagoisi saadessaan tietää, ettei oma vaimo ole enää pitkään aikaan ole kyennyt nauttimaan elämästä?

Kannattaako siis yrittää valehdella? Varmasti on ihan turhaa yrittää kieltää. Harry kuulustelee valehtelevia rikollisia päivittäin. Olisi kuin huono vitsi yrittää huijata... Huono vitsi, joka saisi minut näyttämään entistä säälittävämmältä. Mutta kuinka minä muka voin sanoa, että vietän yöt itkien ja toivoen kuolemaa? Kuinka kukaan voisi sanoa niin miehelleen? Varsinkin kun miehellä on alituinen tarve korjata asioita. Harry on ikuinen maailmanparantaja – hän ei kestä nähdä surua.

”Onnellinen? Mistä sä oikein saat näitä kysymyksiä päähäsi?” kysyn ja yritän pienellä naurulla ohittaa kysymyksen. ”Nukutaan nyt vaan...”
”Nukutaan?” Harry kysyy hämillään. Hänen äänestään kuultaa uni, joka kuitenkin on häviämässä. Minä nielaisen säikähtäneenä, kun hän kohottautuu istumaan pimeässä ja sytyttää valot. Hetkessä huone tulvii kirkkautta, joka saa minun itkettyneet silmäni kirvelemään ja pään särkemään. Käännän kylkeä ennen kuin Harry ehtii kunnolla huomata, miltä näytän.

”Ginny”, Harry toteaa jämerästi kuulostaen kuitenkin aika surulliselta. Nimi kaikuu jälleen korvissa. Oloni on kuin lemmikkieläimellä, jolle on juuri annettu nimi. On vaikeaa muistaa, että se on minun nimeni. Vie melkein kaiken energian keskittyä reagoimiseen.
”Niin?” yritän olla vahva. Ehkä Harry antaa periksi, jos pysyn voimakkaana ja piilotan kasvoni...
”Sä et nuku”, Harry kuitenkin sanoo niin surullisen toteavasti, että minä tiedän kaiken toivon menneen.

Mistä Harry sen tietää? Miten ihmeessä hän on muka voinut huomata, etten minä nuku? Minä olen oppinut itkemään äänettömästi jo viisivuotiaana, kun mielestäni oli noloa herättää äiti ulvomalla aina pahan mielen tullessa. Harry sitä paitsi nukkuu itse niin sikeästi, että talo voisi räjähtää alta, eikä hän huomaisi. Miten hän on siis voinut tajuta? Vai epäileekö hän sittenkin vain ja yrittää saada minut arvailemalla ansaan? Ja onko sen lopulta edes väliä?

”Älä luule, etten olisi huomannut... Älä pidä minua tyhmänä...” Harry sanoo jotenkin alistuneen oloisesti. ”Sä et nuku. Kyllä mä olen huomannut, että sä olet hereillä... Ei kukaan nuku niin jäykkänä ja liikkumattomana tai hengitä niin epätasaisesti. Sä hengität ihan niin kuin olisit kuolemassa... Haukot henkeä ja itket – sä et nuku...”
”Ei se tarkoita, ettei voisi olla onnellinen. Se on tämä tauti vain...” yritän puolustautua, vaikka ihan totta luulen, ettei polttavalla tunteella ole mitään tekemistä unettomuuteni kanssa.

”Kaikki nykyään on sen sairauden aiheuttamaa! Voiko edes olla, että se on muuttanut sinua näin paljon? Sä olet ihan kuin toinen ihminen, Ginny. Sä kuljet kuin unessa koko ajan, mutta et kuitenkaan nuku! Jos se tosiaan on sen ihme taudin syytä, niin ehkä pitäisi mennä parantajalle ja pyytää järeämmät lääkkeet!” Harry puuskahtaa melko epätoivoisen oloisena. Hänen luonnehdintansa minusta raastaa ja pahasti, mutta se ei ole tärkeää. Minä ehdin nimittäin jo typerästi kuvitella, että hän nielee selitykseni. Ehdin luulla, että katumustauti riittää oikeuttamaan unettomuuteni ja itkuni.

Sitten Harry aivan yllättäen tarttuu minua olkapäästä. Ote on kevyt, mutta silti minusta tuntuu ihan siltä kuin joku painaisi polttomerkin olkapäähäni. Polttomerkki on Harryn käden muotoinen – hänen pitkät sormensa uppoavat ihooni ja minä tahtoisin huutaa kivusta. Hän kääntää hartiaani hellävaraisesti ja pakottaa minut kääntämään pääni ja kohtaamaan hänen silmänsä. Ne ovat niin kauniin vihreät. Minä melkein itken ajatellessani sitä, kuinka suurta haaskausta hänen kiltteytensä ja komeutensa on minun rinnallani.

”Mä melkein pelkään kysyä tätä...” Harry huokaa ja katsoo minua niin kiinteästi silmiin, että minua puistattaa. ”Kumpaa sä tarkoitat, kun puhut taudista? Katumustautia vai vauvaa?” hänen äänensä hiipuu niin heikoksi, että se on enää pelkkä ahdistunut kuiskaus. Minä nielaisen, kun yllättäen tajuan, etten voi paeta hänen katsettaan. Mikään ei ole niin kamalaa kuin Harrylle valehteleminen, paitsi tieto siitä, että totuuden puhuminen olisi vielä julmempi teko.

”Harry... Me ollaan puhuttu tästä jo aikaisemmin... Onko ihan pakko käydä sitä läpi uudelleen...” mutisen uupuneesti. Minä muistan yhä kirkkaasti sen katkeruuden Harryn kasvoilla, joka sai alkunsa siitä riidasta, jolloin Harry tajusi, etten halunnut kolmatta lasta. Eikä minun mieleni ole muuttunut, vaikka kuinka yritän. Miksi Harryn siis on pakko kiduttaa itseään kysymällä? Varmasti hän tietää vastauksen ilman, että minun täytyy sanoa se ääneen...

”Ginny... Mä haluan tietää. Oletko sä onnellinen?” hän kysyy nyt niin selvän surullisena, että minun on vaikea pidätellä kyyneliä. Mitä minä muka voisin sanoa?
”Ginny, vastaa minulle!” Harry käskee. Sanat eivät kuitenkaan ole vaativat. Ne ovat anelevia, aivan kuin Harry ei voisi elää ilman minun vastaustani. Se tuntuu melkein huvittavalta. Minusta tuntuu, että Harry eläisi niin paljon onnellisempana ilman minun ääneni kaikua lähettyvillä...

”Harry... Ei aina voi olla onnellinen”, minä huokaan lopulta, kun Harry ei pitkänkään ajan kuluessa suostu laskemaan silmiensä katsetta kasvoiltani. Sen sanominen on kuitenkin paitsi kamalaa, myös omalla tavallaan äärimmäisen vapauttavaa. Ihan kuin minä olisin jo monen kuukauden ajan tiedostamattani tajunnut, että juuri ne sanat minun on jossakin vaiheessa pakko saada sanoa. Ei tietenkään siksi, että niiden sanojen avulla minä voisin jälleen tulla onnelliseksi. Eivät nämä sanat ole mikään pelastava köysi. Ne ovat vain julkinen tunnustus ja mahdollisuus kohdata itsensä ja surunsa rehellisesti...

Vastaukseni näyttää vaikuttavan Harryyn kahdella vastakkaisella tavalla samanaikaisesti. Se on hullua, sillä ei kukaan voi järkyttyä ja huokaista ymmärtäväisesti samaan aikaan. Vai voiko? Minusta se ainakin tuntuu mahdottomalta... Toisaalta omat aistini ja tunteeni ovat liikkuneet niin kapeita ja rajoittuneita uria niin pitkään, että ehkä olen jo unohtanut, kuinka paljon on mahdollista tuntea... Harry kuitenkin on sekä järkyttynyt että alistuneen ymmärtäväinen. Ehkä minun vastaukseni oli jotain, mitä hän odotti mutta myös pelkäsi... Ainakin minä pelkäisin kuulla samat asiat hänen suustaan.

”Mä arvasin...” Harry huokaa nyt kuulostaen lannistuneelta. ”Mä olen jo pitkään ajatellut, ettei kaikki ole hyvin... Sä olet niin kovin hiljainen ja poissaoleva ja sä itket etkä nuku öisin...”
Minusta on kamalaa istua siinä, sängyllä hieman ennen aamuneljää juttelemassa Harryn kanssa onnettomuudesta. Senhän oli tarkoitus olla salaisuus. En minä koskaan halunnut vaivata Harrya omalla viallisuudellani...

”Miksi?” Harry kysyy nyt melko alistuneesti. ”Miksi sä et ole onnellinen? Olenko mä tehnyt jotain väärää? Johtuuko se siitä, että mä olen niin paljon töissä?”
”Ei tällä ole mitään tekemistä sen kanssa...” minä huokaan. Se tästä nyt vielä puuttuu, että Harry alkaa tuntea itsensä syylliseksi minun ongelmieni vuoksi. Se saa minut tuntemaan oloni entistä raskaammaksi – nykyään tuntuu, että minä imen kaikki ongelmat ja saan ne jotenkin vaikuttamaan omalta vialtani. On ihan sama, onko kyseessä jääkarhuja uhkaava sukupuutto tai pohjaan palanut kalakeitto. Aina tuntuu, että se on minun vikani.

Kaikki on minun syytäni. Minä olen tuhon henki ja kaaoksen ruumiillistuma. Minä olen Ginevra Potter, onnettomuus jo syntyessään...

”Johtuuko se vauvasta?” Harry kysyy nyt. Ääni on värisevä ja kankea samaan aikaan. Mistä Harry näitä vastakohtaisuuksia oikein oloonsa kehittää? Eikö hän tajua, kuinka vaikeaa minun on rekisteröidä edes niitä yksinkertaisimpia asioita ympärilläni? Onko ihan pakko vielä tehdä itsestään kahden ääripään yhdistelmä ja sekoittaa minun pääni entistä pahemmin?

”Ei sitä voi mitenkään yleistää. Ei se vauvan vika ole. Mä nyt vaan olen väsynyt... Kyllä se siitä ohi menee...” minä mutisen ja valehtelen niin huonosti, ettei Harry voi olla huomaamatta. Hän katsoo minua pitkään, hengittämättä. Minusta ne sekunnit tuntuvat aivan tunneilta kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Ei siksi että Harryn katse olisi kylmä. Se ei nimittäin ole lainkaan kylmä. Oloni on tällainen, koska minusta tuntuu ihan siltä, kuin katsoisin Harryn silmiä ikkunalasin läpi. Ulkoa – minun todellisuudestani. Ja siellä missä minä nykyään olen, on aina kova pakkanen...

Lopulta Harry huokaisee. Huokaisee syvään ja huolestuneesti. Hän ei selvästi usko minua, mutta silmistä näkyy, kuinka kovasti hän haluaa uskoa. Harry ei halua mitään niin paljon, kuin uskoa, ettei tämä johdu vauvasta vaan väsymyksestä.
”Mitä mä voin tehdä?” hän kysyy hiljaa. ”Mä en halua nähdä sinua tällaisena. Mä kaipaan sitä aikaa, jolloin sä hymyilit ja oli niin iloinen... Miten mä korjaan tämän?”

Se on se kallisarvoinen kysymys. Luuleeko Harry tosiaan, etten minä olisi tehnyt jo jotain, jos tietäisin sen auttavan? Minä olen hukassa. Uponnut juoksuhiekkaan ja kauas kaikkien pelastavien tikkujen ulottuvilta. En minä tiedä mitään mistään ratkaisuista. Ei tässä auta juuri muu kuin antaa olla. Antaa olla ja esittää, ettei mikään ole vialla. Tai sitten pitäisi vain kuolla. Kuolla ja päästää irti kokonaan. Lopettaa räpiköiminen ja vajota... Mutta sitä Harry ei ikinä hyväksyisi. Ei niin voi sanoa...

”Harry... Ei tämä ole jotain sellaista, minkä sä voit korjata. Kaikkia asioita ei voi korjata – joskus tarvitaan vaan aikaa...” huokaan ja nojaan pään tyynyyni.
”Mutta kuinka paljon aikaa? Kuinka paljon, Ginny? Tätä on jatkunut jo niin pitkään, enkä mä kestä katsella... Ei se voi olla normaalia, ettei tunne oloaan onnelliseksi! Täytyy olla jotain, mitä mä voin tehdä!” Harry huudahtaa hiljaa.
”Kaikki me vajotaan joskus... Et sinäkään aina ole ollut onnellinen, mutta katso itseäsi nyt. Mä selviän tästä kyllä...” mumisen silmät auki ja kattoa samanaikaisesti tuijottaen.

”Mutta kuinka paljon aikaa? Ei tämä enää pitkään voi jatkua... Sä et ole oma itsesi!” Harry inttää. Minä käännän kylkeä jälleen poispäin. En halua katsoa Harrya... Se sattuu liikaa. Vedän peiton melkein leukaan asti.
”Harry... Anna minun olla tällainen vielä vähän aikaa... Jos sä rakastat mua, sä annat nyt vain olla... Yritä kestää... Mä lupaan, että sitten kun vauva syntyy, niin mä ryhdistäydyn. Varmasti mä sitten taas olen onnellinen...” huokaan. ”Ajattele nyt... Ei kukaan voi olla onneton suloisen vauvan lähellä! Varmasti se on kaikki, mitä tarvitaan...” lisään sitten hetken mielijohteesta.

Enkä minä koskaan ole halunnut mitään niin paljon, kuin uskoa itsekin näihin sanoihin...

NuuhkuHoney

  • ***
  • Viestejä: 103
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #72 : 08.12.2009 22:17:30 »
Ooooooooooooooo..!!! Oli hieno luku taas!<33 En keksi enää mitään uutta sanottavaa koska muuten mun kommentit alkaa toistaa itseään :) Jatkoa taas vaa lisää ;D ;D ;D
Don`t drink and drive, just smoke and fly!

Lozku

  • ***
  • Viestejä: 466
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #73 : 11.12.2009 09:23:05 »
Tulin tutkimaan, että onko taas Fini pettänyt minut ja jättänyt lähettämästä viestiä uuden luvun ilmestyessä ja niinhän se oli. Nyt luin luvun ja se oli ihana. Oli hyvä idea laittaa tuo Harryn huolestuneisuus ficciin, koska jokainen joka rakastaa toista, ei voi ikuisesti katsoa kun toinen kärsii. Tykkään, ihanaa. Haluan lisää jatkoa, ja tällä kertaa viestin siitä myös sähköpostiini -.-' :D
~ehjimmät meistä on tehty sirpaleista~

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja
Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #74 : 26.12.2009 21:06:37 »
A/N: Täällä taas. Jälleen kerran oli häpeällinen tauko, mutta voin vakuuttaa, että tällä kertaa se ei ollut minun syyni. Näin joulunaikojen kunniaksi minun Internet yhteyteni Luxemburgissa räsähti, ja se palautui vasta samana päivänä, jona suuntauduin lomalle Suomeen. Ehdin juuri ja juuri laittaa uuden luvun muistitikulle ja tunkea sen matkalaukkuun, sillä matkalaukku ei tietokonetta enää sisäänsä painon puolesta huolinut ja oli pakko jättää se Luxiin (siis kuvitelkaa angstiani, kun ei ole konetta turvana!) Ja sitten olikin tuhottomasti kiireitä, kun piti käydä kaikki sukulaiset läpi ja jouluakin viettää, ja oikeastaan vasta nyt pääsin koneelle postaamaan tätä. Toivottavasti kaikki ovat sen verran joulumielellä, että antavat tämän anteeksi... Ja muuten: ehdin tässä jo ihkuttaa, kuinka tämä alkaa lähestyä loppuaan, mutta perun sittenkin puheeni. Tuli ihan älyttömän hyvä inspa, ja aion venyttää tätä vielä saadakseni inspiraation tuotteet mukaan ficciin... Pahoitteluni siis niille, jotka toivovat kovasti tämän loppumista...

Sitten vielä kiitokset kommentoijille

NuuhkuHoney: Kiitos jälleen kerran! Iso hali sinulle, kun jaksat aina kommentoida ja antaa positiivista palautetta!

Lozku: Kiitos sinullekin! Ja iso halaus myös sinulle :)

XXIX

Aamulla minä heräsin aikaisin supistuksiin. Harry meni ihan paniikkiin ja vei minut heti parantajan tutkittavaksi. Nyt on jo melkein kymmenen tuntia mennyt. Minusta on otettu ties minkälaisia kokeita, ja aina välillä minua supistelee vähän, vaikka ei pitäisi. Esitin kyllä reipasta ja käskin Harryn mennä töihin. Jotenkin minä toivon, että synnytys vihdoin alkaisi... Haluaisin tämän kaiken jo loppuvan.

Parantaja on huolissaan. Tutkii minua ja mahaani todella pitkän aikaa. Kuuntelee ja mittaa taikasauvallaan. Mutisee itsekseen ja raapii poikkeuksellisen olematonta leukaansa otsa rypyssä. Minä makaan tutkimuspöydällä silmät kiinni. Kosketus polttaa, mutta muuten minun on kylmä. Kova alusta tuntuu ikävältä selkänikamia vasten. Maha painaa minut kiinni kovaan levyyn, eikä minulla ole enää lihaa, joka pehmentäisi muhkuraisten nikamien kosketusta kovaan alustaan...

Minä en sano mitään koko aikana, jonka parantaja käyttää minun tutkimiseeni. Harry on nyt jollakin lounaspalaverilla pomonsa kanssa, ja minun täytyy tämän tarkastuksen jälkeen mennä hakemaan pojat äidin ja isän luota, jos vain olen siinä kunnossa. Muuten täytyy heti ilmoittaa Harrylle, ja hän tulee töistä. En pidä siitä ajatuksesta, mutta eihän kaikista ajatuksista kai olekaan mahdollista pitää. Joskus täytyy vain kestää ja kärsiä.

Parantaja utelee, kuinka paljon syön. Hän tahtoo tietää, milloin syön ja mitä syön. Hän kirjoittaa ylös vimmatulla vauhdilla, kun mutisen valheellisia vastauksia. Silmät ovat yhä kiinni. Nykyään kaikki on niin raskasta. On niin raskasta, kun on pakko entistä tehokkaammin näytellä huolestuneelle Harrylle pirteää ja iloista. On pakko repiä onnea kasvoille ja saada se näyttämään aidolta. Se vie paljon energiaa ja olen aina niin uupunut, että jopa silmien aukominen pyörryttää. Siksi pidän silmiä kiinni aina, kun se vain on mahdollista.

”Tilanne on erittäin huolestuttava, rouva Potter”, parantajan ääni kaikuu huoneessa hetkeä myöhemmin. Minä pakotan silmät auki ja kummastuneen ilmeen kasvoille.
”Miten niin? Onko jokin vialla?” kysyn teeskennellen kiinnostusta. Aina on pakko esittää, että välittää... Oikeasti minua ei kiinnosta lainkaan, ja silti minun on vain pakko hapuilla rasituksesta värisevillä kasvolihaksilla huolestunut ilme kasvoilleni.

”Näyttää pahasti siltä, että sikiö ei kehity sitä vauhtia, jota sen pitäisi. Lähes seitsemän kuukauden ikäiseksi se on huomattavasti keskiarvoa pienempi, ja tutkimuksien perusteella pelkään pahoin, että sen elimet ja olemus eivät ole lainkaan sillä kehitystasolla, joilla niiden pitäisi olla...” parantaja selittää ja minä tunnen ikävän muljahduksen rinnassa. Ihan kuin elämässä ja raskaudessa ei jo tarpeeksi olisi kestämistä, niin totta kai tämän täytyy vielä olla jälkeen jäänyt ja viallinenkin! Minä tosin olen kyllä ansainnut sen...

”Mitä tarkoitatte?” pakottaudun kysymään parantajalta, jonka ilme on huomattavasti huolestuneempi kuin minun.
”Tarkoitan, että teidän lapsenne on ehdottomasti vaarassa! Normaalisti tämän ikäiset lapset selviäisivät jo kohdun ulkopuolella, mutta pahoin pelkään, että teidän lapsenne kehitys on vasta nelikuisen sikiön tasolla! Jos synnytys käynnistyy ennenaikaisesti, on olemassa suunnaton riski, että lapsenne menehtyy!” parantaja huudahtaa ja minä hieron otsaani oikeasti väsyneenä mutta kauhistunutta esittäen.

”Minun molemmat poikani ovat tulleet maailmaan tismalleen ajallaan. Ehkä tässä ei ole mitään huolta... Ei lapsi välttämättä synny liian ajoissa...” mutisen, mutta parantaja pudistaa päätään.
”Olisipa tilanne todella niin optimistinen. Valitettavasti te kuitenkin olette tulleet tänne nimenomaan ennenaikaisten supistusten vuoksi, ja lisäksi olen havainnut pienen reiän sikiökalvossa, mikä lisää tulehdusriskiä ja muutenkin vakavoittaa tilannetta entisestään. Tutkimukset viittaavat, että teillä on tällä hetkellä erittäin suuri keskenmenoriski!” parantaja selittää ja minä hieron ohimoitani.

”No mitä tässä oikein voi tehdä?” kysyn. Ääni on hysteerinen, mutta ei siksi että surisin vauvaa, vaan siksi että kaikki menee aina vain vaikeammaksi ja raskaammaksi.
”Ensisijaisen tärkeää on, ettette missään määrin rasita itseänne. Hyppiminen ja juokseminen ja liikunta yleisesti on luonnollisesti kielletty, samoin yli kilon painoisten esineiden nostaminen ja kantaminen, kumartelu ja kurkottelu sekä tietenkin portaat!” parantaja selittää ja minä nyökkäilen. Olen tavallaan onnellinen, koska nyt minulla on hyvä syy olla tekemättä mitään. Syy vajota siihen passiivisuuteen ja apaattisuuteen, jonka syleilystä olen jo pitkään haaveillut.

”Stressi on erittäin pahaksi – se lisää ennenaikaisen synnytyksen riskiä. Tärkeää on, että otatte rennosti. Sen pitäisi minimoida keskenmenovaaraa”, parantaja jatkaa selitystään. ”Toinen asia, jonka korjaaminen on ehdottoman tärkeää, on sikiön hidas kehitys. Meidän on sikiön vauvan kehitys nopeutumaan ja normalisoitumaan, jotta sen mahdollisuudet selvitä mahdollisesti ennenaikaisesta synnytyksestä parantuisivat. Se ei selvästi ole saanut tarpeeksi ravintoaineita, ja siksi minun on tähdennettävä teille, rouva Potter, kuinka tärkeää on noudattaa seuraavaa ruokavaliota”, parantaja selittää ja ojentaa minulle pitkän paperilistan täynnä erilaisia ravintopommeja. Jo nimien lukeminen oksettaa.

”Edelleen minä kirjoitan reseptin erikoisrohtoihin, joiden pitäisi edesauttaa sikiön kehityksen nopeutumista, ja auttaa sitä vahvistumaan. Lisäksi olisi parasta, jos parantaja tutkisi tilanne kahdesti viikossa, ja pitäisitte kirjaa mahdollisista supistuksista ja muista oireista. Jos jotain poikkeavaa tapahtuu, teidän on heti hakeuduttava sairaalahoitoon. Kuten sanoin, tulehdusriski on suuri”, parantaja jatkaa ja minusta tuntuu, kuin joku olisi juuri pudottanut taivaasta palan kalliota niskaani. En kestä, jos joudun uudelleen sairaalaan, missä minun tilaani valvotaan jatkuvasti ja missä minun täytyy kiltisti syödä...

Sopimuksen mukaan minä ilmoitan Harrylle, joka hätääntyy ja rientää luokseni sen näköisenä, että pelkää minun kuolevan. Parantaja selittää tilanteen ja minä katson laiskasti, silmät raollaan, kuinka ilme hänen kasvoillaan muuttuu asteittain ahdistuneemmaksi. Kuinka hän kalpeneekaan! Se on äärimmäisen pelottavan näköistä. Minulta kielletään kaikkien noiden edellä lueteltujen juttujen lisäksi ilmiintyminen ja hormipulverilla matkustaminen ja ostoksilla käynti ja jopa porttiavaimet. Harry rientää siis kotiin ja hakee minut autolla. Mietin, miten sellaiset noidat ja velhot liikkuvat, jotka eivät omista autoa...

Matkalla kotiin me pysähdymme ruokakauppaan. Minä odotan autossa, kun Harry juoksee ostamaan auton perän täyteen kaikkia niitä asioita, joita minun nyt täytyisi vauvan vuoksi syödä. Sitten hän kaasuttaa meidät kotiin ja alkaa välittömästi kokata. Kuinka kamalaa onkaan istua pöydän ääreen ja syödä... Minä olen elänyt viime ajat niin transsissa, etten ole edes osannut tuntea nälkää. Nyt jokainen lusikallinen sitä paksua ja rasvaista ja muka niin vauvan kehitystä auttavaa ruokaa tuntuu tarttuvan ensin kieleen ja sitten nieluun. Minua yököttää, mutta on pakko niellä.

Vain vaivoin saan lautasen tyhjäksi, ja sitten oksettaa. Oksettaa ja tuntuu ihan siltä kuin olisin syönyt kilon makeaa viidessä minuutissa. Tiedän käyneeni vihertäväksi ja Harry katsoo minua kasvot huolesta niin rypyssä, että hänen vihreitä silmiään tuskin näkee. Tiedän, että nyt hän tajuaa, etten minä ole syönyt juuri mitään enää pitkiin aikoihin. Voin kuvitella, kuinka hän nyt tajuaa, miksi olen mahaa lukuun ottamatta niin luiseva nykyään. Voin nähdä, kuinka hän ymmärtää vauvan olevan pulassa minun takiani. Miten ihmeessä se olisi voinut kasvaakaan, kun sen äiti ei syö?

Harry ei kuitenkaan sano mitään. On kai liian järkyttynyt kyetäkseen avaamaan suunsa. Miettii, miten on voinut olla niin sokea, ettei tajua vaimonsa olevan aivan sekaisin. Katuu, kun on luvannut antaa minun olla onneton vielä vauvan syntymään asti. Suunnittelee luultavasti lukitsevansa minut terapiaan tai jotain vastaavaa... Tai sitten hän vain tekee sen suurimman ja tyypillisimmän virheensä ja luottaa minuun. Harry luottaa aina kaikkiin. Hän luottaa niin helposti ja pitää muita kunniallisina. Hän luottaa ja huomaa aina lopulta tulleensa petetyksi...

Sen tuskallisen ruokailun jälkeen Harry kantaa sänkyni alakertaan. Tai oikeastaan hän leijuttaa sen alas. Ei edes mahtava Harry Potter ole niin vahva, että pystyisi yksin kantamaan ison sängyn portaat alas. Sänky viedään hänen työhuoneeseensa talon perälle, missä on kaikkein rauhallisinta. Hän kysyy, haluanko hänen siirtävän myös oman sänkynsä alas. Minä sanon, että olen mieluummin aivan rauhassa, kun lepään.

Me sovimme, ettei poikia oteta kotiin enää lainkaan ennen vauvan syntymää. Harrylle se on raskas päätös. Minä puolestani olen salaa onnellinen. Pojat saavat jäädä äidin ja isän luo kotikoloon, ja Harry vierailkoon heidän luonaan päivittäin. En usko, että he tulevat kaipaamaan minua ollenkaan. Minä olen ollut poissa heidän kanssaan ollessaankin jo niin pitkään, että heille on luultavasti vain selkeämpää, jos en ole lainkaan paikalla. He ovat olleet niin hämmentyneitä, kun olen ollut fyysisesti läsnä mutta muutoin jossain aivan muualla.

Parempi siis näin. Se on paljon rehellisempää. Sitä paitsi, äiti ja isä hemmottelevat Jamesin ja Albuksen niin piloille, että luultavasti itkevät katkerasti, kun joskus joutuvat palaamaan kotiin. Minä toivon, etteivät he koskaan palaa. Toivon, että saisin jäädä Harryn työhuoneeseen ikuisesti ja olla koskaan tapaamatta lapsia, jotka ansaitsevat niin paljon parempaa kuin elämän kaltaiseni äidin kanssa.

Yllättävä ajatus tulee mieleeni. Toivon, että jotain tapahtuu. Toivon, että jotain pahaa tapahtuu ja pojat kuolevat. Ajatus sattuu ja saa minut itkemään. Siitä huolimatta toivon niin kovasti, että jonakin aamuna pojat eivät vain enää herää. Itken ja ulisen hiljaa ajatellessani, kuinka jonakin päivänä Harry tulisi kotiin itkien ja kertoisi, että sekä James että Albus ovat kuolleet.

Harry istuu vierelläni ja on ihan hämillään. Luulee, että itken vauvan vuoksi. Luulee, että pelkään sen kuolevan. Tai sitten luulee, että itken sen vuoksi, että minun tähteni se on vaarassa. Hän kumartuu halaamaan minua. Silittää hiuksiani ja silittää poskeani.
”Ginny... Rauhoitu... Kaikki kyllä järjestyy...” hän mumisee lohduttavasti korvaani, mutta minä vain itken.

Mietin, lohduttaisiko hän minua noin, jos tietäisi, mitä ajattelen. Pystyisikö hän edes katsomaan minuun päin, jos tietäisi minun haaveilevan poikien kuolemasta? Luultavasti ei. Ei Harry voisi katsoa minua tai edes rakastaa minua, jos tietäisi, että toivon poikien jo vetävän viimeisen henkäyksensä. Ei... Hän lähtisi pois ahdistuneena ja surun murtamana – miettisi, missä kaikki on mennyt vikaan.

En minä poikien kuolemaa kuitenkaan siksi tahdo, etten rakastaisi heitä. Päinvastoin oikeastaan. Minä rakastan poikia enemmän kuin mitään muuta, vaikka heidän olemassaoloaan vihaankin. Rakastan heitä, ja siksi minua sattuu, että he joutuvat elämään maailmassa, jossa lopulta on aivan mahdotonta olla onnellinen. Jonakin päivänä myös he itkevät ja toivovat kuolevansa. Heillä on puolittain minun geenini – niin se on pakko mennä. Joskus he vielä itkevät ja kiroavat minua ja Harrya, kun olemme antaneet heille elämän.

Pojat ansaitsevat niin paljon enemmän... He ovat liian arvokkaita elääkseen ja kohdatakseen kaiken sen synkkyyden, joka maailmaa piinaa. Minä ja Harry olemme kokeneet vaikeat hetket ollessamme nuoria, mutta maailma pahenee entisestään. Joskus vielä tulee suru, jonka kestäminen on mahdotonta. Ja silloin minä olen syyllinen, koska olen antanut heidän elää. Kuolleina meidän kaikkien olisi niin paljon parempi olla...

NuuhkuHoney

  • ***
  • Viestejä: 103
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #75 : 27.12.2009 18:33:17 »
Huhhuh, olipa synkkä luku: o mutta kuitenkin hyvä :) Ilahduin tosi paljon kun huomasin että jatkoa oli tullut ;D Joten, en halua mitenkään painostaa ;) , mutta ilahdutapas mua taas pian laittamalla jatkoa<33 :) :) :)
Don`t drink and drive, just smoke and fly!

Lozku

  • ***
  • Viestejä: 466
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #76 : 27.12.2009 21:34:17 »
Apuava, ma haluaa lukea lisaa. :D

Jännittävään kohtaan jätit. Jatko ei siis todellakaan olisi pahitteeksi.

Oletkos kaikki nuo tiedot kaivanut netistä, vai mistä? Kauhean ammattimaiselta kuulosti.

No joo, joululoma ei tee hyvää aivoille, ainakaan jos pitäisi ajatella jotain. Jatkoa ja pian, jos mahdollista. Kiitooooooos <3
~ehjimmät meistä on tehty sirpaleista~

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja
Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan

LoDish

  • Mamelukki
  • ***
  • Viestejä: 16
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #77 : 29.12.2009 18:12:11 »
Iiks kun on jänskää. Tosiaan, niin kuin Lozku sanoi, nuo raskausjutut kuulosti tosi viralliselta, piti varmaan tehdä vähän taustatutkimuksia. Eikä haittaa kun venyy, lisää tekstiä vaan :>

Eulalia

  • Herkkusienijumbo
  • ***
  • Viestejä: 237
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #78 : 04.01.2010 22:04:18 »
A/N: Hyvää uutta vuotta kaikille! Tässä tulee uusi luku, kunhan vain ensin taas kiitän uskollisia kommentaattoreitani :D

NuuhkuHoney: Kiitos paljon! Ihan hyvä vaan, että joku jaksaa jatkopyynnöillä vähän painostaa. Mitä enemmän kommentteja, sitä enemmän inspaa tuo kirjoittaminen!

Lozku: Kiitos jälleen kerran kommentista! Vähän netistä tutkin jotain vauvaforumeita noita juttuja varten, mutta oikeasti keksin aika paljon itse ja päättelin myös lukemastani. Hyvä silti, jos kuulosti ammattimaiselta XD - se oli tarkoituskin, kai...

LoDish: Kiitos sinullekin! Tekstiä tosiaan pukkaa vielä vähän suunniteltua enemmän, vaikka onkin jo kauhea halu saada tämä päätökseen. On nimittäin yksi uusi ficci työn alla, mutta en sitä halua julkaista ennen kuin tämä on ohi. Muuten pelkään, että ficcien julkaisuajat venyy liian pitkiksi...

XXX

Rystyset hohtavat aavemaisen valkoisina käden ihon läpi. Liikuttelen sormiani tylsistyneenä ja katson, kuinka valkoinen nivel liikahtelee ihon alla. Se on ällöttävää. Melkein yhtä ällöttävää kuin minäkin...

Minulla on paha olo. Olen juuri syönyt. Harry seurasi taas vierestä, kun lusikoin paksua ja rasvaa tihkuvaa ruokaa suuhuni. Hän vahtii nykyään aina. Vahtii, että vauva saa tarvitsemansa ravintoaineet. Se on yhä vaarassa, ja ilmeisesti pahassa sellaisessa. Olen jo kahdeksannen kuun puolessa välissä, ja vieläkin parantaja pelkää, ettei lapsi syntyessään jää henkiin. Hänen mukaansa jokainen päivä, jonka se pysyy sisälläni, on hyväksi.

Tiedän, että parantaja ja Harry tekevät kaikkensa, jotta se ei syntyisi vielä. Tekevät varmasti kaikkensa, jotta se suostuisi majailemaan sisälläni vielä yliaikaakin. Harry syöttää minua jatkuvasti ja parantaja käy vielä useammin tarkastuksella kuin oli alun perin tarkoitus. Hän mittaa mahaani ja tutkii Harryn ylläpitämää päiväkirjaa tekemisistäni ja syömisistäni. Kaikki puhe ympärilläni liittyy vauvaan ja siihen, selviääkö se hengissä vai ei.

Vauva. Vauva. Vauva. Vauva.

Vauva...

Millään muulla ei ole väliä kuin sillä saatanan lapsella, joka turmelee minua sisältä päin ja ajaa minua hulluuteen aina vain tehokkaammin. Kukaan ei välitä siitä, mitä minä haluan. Ketään ei kiinnosta, tahdonko minä pitää vauvaa sisälläni vai en. Nykyään en saa liikkua enää lainkaan. Makaan vain sängyssä maha kattoa kohti kurkottaen ja odotan. Odotan, että jotain vihdoin tapahtuisi. Toivon, vaikka on väärin tehdä niin...

Vauvahan luultavasti kuolisi, jos syntyisi nyt. Juuri sitä minä toivon. Toivon, että vauva kuolisi ennen kuin se ehtisi vetää yhtäkään henkäystä tämän maailman pahasta ilmasta. Tahdon että se kuristuu napanuoraan ja tulee ulos minun elimistöstäni lähtöisin oleva boa kaulalleen kiertyneenä. Toivon elotonta lasta, jonka sinertävällä iholla kuolema tanssisi, ja jonka violeteiksi kylmenneillä huulilla olisi irvokkaaksi kääntynyt hymy.

Olen yrittänyt kieltää ajatuksen. Olen yrittänyt kieltää sen iskostumisen päähäni, koska on kamalaa ja sairasta ja raakaa ajatella niin. Minä olen kuitenkin ihan yhtä sairas ja kamala ja raaka kuin ajatukseni, ja lopulta aina liian heikko kieltämään sen vaellusta mieleeni. Joka kerta kun suljen silmäni, näen unta kuolleesta lapsesta ja pikkuruisesta arkusta, jonka päälle pieni kimppu liljoja on laskettu.

Onhan se tietenkin ahdistavaa. On kamalaa uneksia omasta, kuolleesta lapsesta. Samalla se kuitenkin on juuri sitä, mitä toivon. Se on minun unelmani, minun haaveeni ja minun hartain toiveeni. Minun pilvilinnani on lapselleni paikka taivaassa jo ennen sen syntymää. Kyllä sillä siellä olisi huolehtijoita. Harryn vanhemmat ja Fred... Lupin ja Tonks... Albus Dumbledore olisi siellä. Samoin olisi Sirius Musta, joka voisi opettaa sille kepposia. Sen sielu saisi olla rakastettu kaukana elämän pahuudesta. Ja jonakin päivänä – toivottavasti mahdollisimman pian – Harry ja pojat liittyisivät sen seuraan.

Minä puolestani matkaisin suoraan helvettiin... Tai mikä sitten ikinä onkaan se kuolemanjälkeinen komero, jonne likaiset ja pahat sielut piilotetaan. Enhän minä nimittäin tiedä, onko taivasta tai helvettiä olemassa. Mutta olen varma, että hyville ja pahoille on omat osastonsa, olivat ne sitten nimiltään tai ulkomuodoiltaan mitä tahansa...

Minä suren omia ajatuksiani.  Suren sitä, että olen raskaana. Miten elämässä onni ja epäonni oikein mahtavat jakautua? Miksi minä odotan lasta, vaikka en sitä tahdo? Miksi olen tullut raskaaksi, vaikka en edes osaa haluta lasta? Ja lapsen haluamisestakin on vielä niin pitkä matka sen rakastamiseen, etten edes tiedä, missä se ihmeellinen ja tavoittamaton tunne sijaitsee...

Miksi minä? Miksi minä, eikä vaikka Astoria? Se on niin väärin, että minun tekee mieli kiljua. Muistan, kuinka Astoria kertoi, ettei enää voi saada lapsia, vaikka haluaisi. Miksi? Miksi hän ei saa, vaikka haluaa? Miksi minä saan, vaikka en tahdo? Miksi? MIKSI?
”Miksi?” kuiskaan niin hiljaa, että kysymystä tuskin kuulee, vaikka huoneessa on aivan hiljaista.

Ei sille kysymykselle ole vastausta... Eikä se saa vastausta, vaikka käyttäisin loppuelämäni kysymyksen toistamiseen. Ei Astoria tule minun kysymykselläni raskaaksi, eikä minun lapseni haihdu pois. Ei se kysymys tuo edes parempaa oloa – antaa vain paremman käsityksen siitä, kuinka vähäinen vaikutusvalta universumissa on yhdellä itkevällä naisella...

Minä olen ratkeamispisteessä. Aivan sekaisin ja hukassa. Olen maannut Harryn työhuoneessa katetriin kiinnitettynä niin pitkään, etten edes tiedä, mikä päivä on. En taida oikein tietää edes sitä, onko nyt päivä vai yö. Ja mitä väliä sillä edes lopulta on? Makaan yksin mahani kanssa, kunnes Harry astuu jälleen huoneeseen rasvalle löyhkäävän ravinnepommiksi kutsumansa ruokalautasen kanssa ja vahtii, kuinka syön.

Valo on sammunut minun silmistäni. Se viimeinenkin hohde on kadonnut, enkä minä edes kunnolla huomaa. Se on Luna, joka tajuaa ahdinkoni saapuessaan kylään päivänä, jonka nimeä minä en enää muista. Se on Luna, jonka keltaisia hiuksia ovensuussa erehdyn luulemaan nousevaksi auringoksi tai sitten kuoleman vietteleväksi valoksi. Enkä minä osaa edes salata pettymystäni, kun kuulen hänen äänensä, ja tajuan, ettei kuolema tullutkaan hakemaan minua tai edes lasta...

Lunalle minä en osaa esittää. Harry on taas siirtynyt vaiheeseen, jossa nielee valheeni. Vaiheeseen, jossa hän turrasti hyväksyy sanani, kun väitän pelkääväni lapsen puolesta. Hän rakastaa minua edelleen niin valtavasti, että tahtoo jo vasten parempaa uskoaankin luottaa minuun, kun sanon, että menetyksen pelko on saanut minut sittenkin haluamaan kolmannen lapsen. Hän rakastaa ja uskoo minua – hyväilee ja pyytää minua laatimaan kanssaan listaa mahdollisista nimistä.

Lunalle minä en vain osaa esittää. Hän on yhä niin outo, sellainen luonnonlapsi, jolle ei vain pysty valehtelemaan. Hänen vaaleat hiuksensa ryöppyävät takkuisina selkään ja ne loistavat silmissä, vaikka ovatkin väriltään paljon likaisemmat kuin Astorian kullankeltainen tukka.
”Hei, Ginny”, hän tervehtii utuisella äänellään, joka jo itsessään on saada minut itkemään. En tiedä, miksi Lunalla on tällainen vaikutus minuun. Miten hän onnistuu jo läsnäolollaan murtamaan kuoreni?

Tämä ei voi päättyä hyvin... Olen siitä varma. Jos olen jo vähällä itkeä Lunan äänestä, kuinka minä pystyn pitämään itseni kasassa kokonaisen vierailun ajan? Hän astuu hitaasti lähemmäs. Minun hengitykseni tihenee. Yllättäen olen kauhean tietoinen itsestäni ja ympärilläni olevasta tilasta. Se saa hetkeksi hengen salpautumaan. Kakistelen ja lysähdän entistä syvemmälle sänkyni pohjalle.

Peli on menetetty jo ennen kuin Luna ottaa käteni omiinsa. Minä nielaisen ja tunnen yllättäen niin kovin vahvasti, kuinka väsynyt kaikesta nukkumisestani huolimatta olen. Kasvot painavat paljon ja venyvät kohti lattiaa vetäen minua mukanaan. Erityisesti silmien alla tuntuu raskaalta. Ja samaan aikaan olen niin sekaisin, etten edes tajua, mitä ajattelen ja miltä tuntuu. Tuntuu suorastaan siltä kuin ajatukset vain valuisivat päässäni, enkä saisi niistä mitään otetta. Katoavat ennen kuin edes ehtivät ilmestyä ja minä olen sekava ja värisen.

Yllättäen Luna puhaltaa. Puhaltaa ja puhaltaa. Ilma liikkuu ohitseni kevyenä puuskana. Se puuska on heikko, mutta jää silti soimaan korvissani.
”Miksi sinä noin teit?” kysyn uupuneesti, koska on pakko.

Luna vain tuijottaa minua hetken suurilla ja sameilla silmillään. Minunkin silmäni ovat sameat, mutta eivät samalla tavalla kuin Lunan. Lunan silmät ovat sameat ja silti elossa. Ne ovat sameat ja näkevät silti kaiken. Näkevät minunkin lävitseni. Minä taas en näe enää mitään. Minun silmäni ovat sameat ja kuolleet...

”Puhallus selvittää ilmaa”, hän vastaa sillä utuisella äänellä, jonka sekaan toivoisin voivani kadota.
”Mistä? Rikkokireistäkö?” kysyn ja pakottaudun hymähtämään. Luna kuitenkin pudistaa päätään.
”Ei, kun ikävistä ajatuksista...” hän vastaa ja minun heikko hymyni katoaa nopeasti.
”Ei... Eivät ne pienellä puhalluksella pakene... Ne eivät ikinä mene pois. Tai jos menevätkin, ne vetävät aina mukaansa...”

Luna katsoo minua pitkään. Ilme hänen kasvoillaan on tutkiva, mutta en mitenkään osaa arvata, mitä hän ajattelee. Hänen sameat ja kauniit silmänsä kätkevät jokaisen ajatuksen, mutta minusta puolestani tuntuu, että omat kasvoni ovat suurennuslasin kera tarjottu, avoin kirja. Hän puristaa kättäni entistä lujempaa, ja olen näkevinäni aivan himmeän rohkaisevan pilkkeen jossakin hänen utuisten silmiensä pinnalla.
”Puhe karkottaa pahat henget...” Luna kuiskaa.

Sillä hetkellä minä romahdan.

Pohja sängystäni tuntuu putoavan ja minä tiedän, että nyt sitä mennään. Mennään, eikä enää kavuta takaisin. Lunalle ei voi valehdella. Luna on kaikessa viattomuudessaan aivan väärä ihminen, ja silti minä tunnen, ettei tätä enää voi pidätellä. Minä en ole ikinä osannut kieltää Lunalta mitään. Hän on samanikäinen kuin minä ja silti kuin lapsi, jolta minä en osaa pidättää sanoja. En edes silloin, kun ne satuttavat tai ovat liikaa niityillä kesänsä kasvaneelle ja puhtaalle luonnonlapselle...

Luna kuuntelee hiljaa. Kuuntelee, kun minä itkien ja kuiskaten kerron kaiken. Aloitan niinkin kaukaa kuin siitä päivästä, jolloin ensimmäisen kerran jätin Harryn kalsarit silittämättä. Sehän on se minun alamäkeni symboli. Siihen asti meni hyvin. Sen jälkeen kaikki onkin mennyt vain pieleen. Kunpa olisin tiennyt silloin, kun viskasin ne alushousut ryppyisinä kaappiin...

Hän ei sano mitään, kun kerron siitä riidasta, jonka seurauksena päädyin siihen pubiin. Hän ei edes huokaa, kun kerron kaikista niistä drinkeistä. Hän on hiljaa, kun kerron ensimmäisestä suudelmasta Dracon kanssa. Ei edes käännä päätään, kun kerron siitä motellista ja niistä hien kostuttamista lakanoista ja kaikesta siitä pahasta, jota silloin menin tekemään. Luna ei sano mitään. Kuuntelee vain, eikä hänen ilmeensäkään värähdä.

Kertomukseni tuntuu olevan ohi ennen kuin ehdin kunnolla edes aloittaa. Tunnustan jopa, kuinka toivon vauvan kuolevan. Kerron Lunalle kaikista ajatuksistani, vuodatan jokaisen yksityiskohdan puolittain toivoen vihan vihdoin nousevan hänen kasvoilleen. Toivon hänen kauhistuvan ja juoksevan pois. Ja samalla toivon itsekkäästi, että tämän kaiken paljastaminen siirtää minun tuskani hänen lapsekkaille harteilleen. Toivon, ettei hän lainkaan ymmärrä minua, vaan tuomitsee ja jättää minut yksin vieden mukanaan kaiken vuodattamani...

Niin ei kuitenkaan käy. Kaiken toivomani sijaan Luna näyttääkin ymmärtäväiseltä. Hänen rauhallisilla kasvoillaan ei ole jälkeäkään vihasta. Ei jälkeäkään raivosta, kauhusta – ei edes pettymyksestä. Minä olen hämilläni. Kipukaan ei mene pois – sama musta pilvi ympäröi minua edelleen. Se peittää minut alleen, enkä näe mitään. Luna liikahtaa sängyllä, ja olen varma, että hän lähtee pois eikä enää koskaan tule takaisin.

Olen kuitenkin väärässä taas. Haukon henkeä surusta ja katumuksesta ja ennen kaikkea järkytyksestä, kun luonnonlapseni hoikat käsivarret kiertyvät ympärilleni... 

Lozku

  • ***
  • Viestejä: 466
Vs: Ennen kuin kaikki oli hyvin
« Vastaus #79 : 06.01.2010 00:38:53 »
Apua, tää on ihan kauheeta miten sä vaan keksit koko ajan lisää hyvii ideoita tähän ficciin ja melkeen kukaan ei silti tunnu lukevan tätä, vaikka täähän ansaitsis jonkun palkinnon, tai siis sä ansaitsisit. :)

Luna on ollut aina mun mielestä pelottava hahmo ja sä sait siitä kumminkin ne sellaiset puolet hänestä esiin, jotka ovat kauneimpia mutta myös pelottavimpia.

Olen koko ajan odottanut että Ginny kertoisi jollekulle kaikesta mitä hän teki ja miettinyt kuka se voisi olla. Olisin veikannut varmaan Hermionea ja tämä oli senkin takia iloinen yllätys koko luku.

JATKOA JA PIAN! HALUAN JO LAPSEN SYNTYVÄN :DDDDD

-Lozku
~ehjimmät meistä on tehty sirpaleista~

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja
Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan