Nimi: Jotta rakentaisit itsesi uudelleen
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: hurt/comfort, angst, one-shot
Paritus: Draco/Neville
Vastuuvapaus: En omista mitään Potter-maailmaan kuuluvaa, enkä saa tästä rahaa.
Haasteet:
Teelusikan tunneskaala III tunnetilana
alemmuus, ja
Aistihaaste II:
tunto.
Tiivistelmä: Ennen toista velhosotaa Draco oli se kaunis, rikas ja suosittu, Neville se heikoin lenkki, jolle naureskeltiin. Velhosodan päätyttyä asetelma on kääntynyt toisin päin. Voiko tällaisesta rakkaudesta syntyä mitään hyvää? Lukija saa kuvitella miehet tässä minkä ikäisiksi vaan, itse kuvittelen noin 30-vuotiaiksi.
A/N: Olen jo kauan miettinyt, mitä ihmettä kirjoittaisin Teelusikan tunneskaala -haasteeseen tunnetilasta alemmuus. Sitten tuli mieleen tämä paritus ja se, onko alemmuus aina huono juttu, vai voisiko olla myös hyvää tekevää, rakentavaa alemmuutta?
Jotta rakentaisit itsesi uudelleenNevillen lakanat ovat tummansinistä satiinia. Ihoa vasten ne ovat pehmeän lämpimät, vähän niin kuin Neville itsekin useimmiten. Silloin Draco antaa itsensä uppoutua häneen kokonaan kuin hiukan liian kuumaan vaahtokylpyyn. Sellaiseen, joka ensin tekee iholla kipeää, muuttaa sen punaiseksi ja aristavaksi, mutta kun ei välitä kivusta vaan kastautuu kaulaansa myöten, kuumuus ottaakin vatsanpohjasta miellyttävinä mielihyvän väreinä. Nyt Draco makaa lakanoissa vatsallaan koko vartalo hellänä kuin kuuman kylvyn jäljiltä. Hän ei tiedä, mitä Neville hänelle tekee, ja miten tämä tekee sen. Hän tietää vain, että aina jokin pakottaa palaamaan takaisin, vaikka hän on jo itselleen luvannut, ettei tulisi.
Neville makaa kyljellään, kasvot Dracoa kohti. Silmät ovat kiinni, paljas rintakehä nousee ja laskee tasaiseen. Draco ei tiedä, nukkuuko toinen, mutta hän unohtuu silti katselemaan. Tummanruskea tukka valuu otsalle aavistuksen ylipitkänä, mutta seksikkäällä tavalla. Hiusten kanssa samaa sävyä olevat kulmat kehystävät nyt niin komeita kasvoja, nenän päällä on kesän jäljiltä muutama kesakko. Päivettynyt iho tuo entistäkin vahvemmin esiin hyvin treenatut hauislihakset. Neville on niitä ihmisiä, jotka eivät vanhene koskaan. Varmaan siltä edelleen kysytään papereita, kun se ostaa heille sitä punaviiniä, joka on Dracon suussa sitä samaa, pehmeää samettia kuin Nevillen huulet hänen omillaan.
Draco ei ymmärrä, mitä tapahtui. Tuo poika, joka koulussa oli kömpelö ja hukassa, makaa nyt tuossa muistuttaen antiikin jumalolentoa, eikä Draco pääse yli eikä ympäri siitä tosiasiasta, ettei tällä oikeastaan ole tänä päivänä ainuttakaan syytä haluta Dracoa. Koulussa asetelmat olivat toisin päin: Draco sai olla se kaikkien haluama, Nevillen osa oli katsella häntä varjoista salaa ihaillen, toivoa edes pientä silmäystä silloin tällöin. Mutta nyt Draco on se kerjäläinen, jonka on oltava valmis elämään niillä rakkauden murusilla, joita toinen on valmis antamaan.
Nevillellä on turvattu työpaikka ja asema, Draco elättää itsensä niillä hanttihommilla, joita onnistuu saamaan. Nevillellä on ystäviä, jotka rakastavat häntä, Draco ei edes tiedä, miten enää kohdata ketään. Neville on täysi ja kokonainen ihminen, Draco koko ajan sillä rajoilla, murenisiko palasiksi. Neville on vasta puhjennut kukkaan, Dracosta tuntuu, että hän on kenties jo lakastunut. Että vain jokin ohut lanka pitelee häntä kiinni elämässä ja todellisuudessa, ja sen langan toinen pää on Nevillen käsissä. Nevillellä on vapaus tehdä hänelle mitä tahansa, ja hän ottaisi kaiken vastaan. Antaisi tapahtua. Ihailisi sitä kaikkea, sillä nyt Neville on viisas ja lahjakas, juuri niin kuin Dracon oli joskus pitänyt olla.
Draco katselee toisen leveitä hartioita ja vahvoja käsivarsia. Hän haluaa taas niiden antamaa turvaa, hän haluaa kaivautua jonnekin syvälle Nevillen kainaloon ja unohtua sinne. Tekee mieli herättää ja sanoa, että pidä minusta vähän aikaa kiinni. Kurkkuun nousee inhottava pala. Neville on hänelle turva, muttei kuitenkaan aina saatavilla. Joskus miehellä on kiire, joskus Draco joutuu pärjäämään päiväkausia tätä ilman. Silloin hän salaa pelkää alkavansa muuttua ääriviivoiltaan himmeäksi. Sulautuvansa lopulta taustaan ja lakkaavansa olemasta oma, erillinen olentonsa.
Draco koskettaa Nevillen olkavartta varovasti sormillaan. Se on lähes kuuma ja aavistuksen kostea, Dracon sormet kylmät ja karheat. Hän varoo, etteivät lyhyiksi purtujen kynsien reunat osu toisen ihoon, vaikkei Neville siitä suuttuisi. Ei Neville koskaan suutu, hän on vakaa ja kärsivällinen, siinäkin täydellinen vastapaino Dracolle itselleen. Nyt mies raottaa silmiään, pähkinänruskea katse hyväilee unisena Dracon kasvoja.
”Mikäs on?”, mies mutisee, ja uninen ääni on samaa sävyä lakanoiden kanssa. Se saa aikaan fyysisen hyvän olon, ja samalla pala kurkussa kasvaa.
”Neville”, Draco sanoo hiljaa ja miettii, miten toisen nimen sanominen voikin kihelmöidä niin, vaikka vasta muutama tunti sitten hän oli ollut varma, ettei kiihottuminen olisi fyysisesti mahdollista ennen kuin loppuunkäytetty keho olisi kerännyt voimansa.
”Draco”, Neville vastaa, ja hymy hänen äänessään värisyttää Dracoa päästä varpaisiin.
”Miksi sinä teet tämän?” Draco kysyy ja nielaisee, haluaa hivuttautua toisen iholle muttei saa itseään liikkeelle.
”Jaa minkä niin?” Taas tuo hymy, tuo ihana hymy, joka tekee hänelle saman, kuin miehen vahvat kädet hänen ihollaan.
”Kyllä sinä tiedät minkä”, Draco sanoo ja nielaisee taas, silmäluomien takana kirvelee. ”Riisut alasti ja revit rikki, saat hajalle vain olemalla noin hyvä ja hellä, kun en ansaitse sitä.” Eikä hän ansaitse, sen hän tietää, ja Neville tietää myös. Mutta nyt kaikki kortit ovat Nevillen käsissä, eikä Dracolla ole millä pelata.
”En tiennytkään repiväni sinua rikki”, Neville sanoo verkkaan. Ei enää hymyile, muttei ole myöskään järkyttynyt.
”Tiesit sinä.” Dracon silmien takana jomottaa, päässä vihloo, on kuin rinnan päälle olisi laskettu liian iso kivi. Neville hengittelee tasaiseen, katsoo pitkään, ei sano mitään. Sitten:
”Teen vain sen saman, minkä sinäkin minulle. Silloin aikanaan. Eri tavalla ehkä, mutta lopputulos on sama.”
Draco haluaa kysyä, mitä hän sitten oli tehnyt, ja mikä se lopputulos oli, mutta ehkä hän kuitenkin arvaa. Ja jos nyt sanoisi sanankin vielä, sitä itkisi. Draco ei halua itkeä Nevillen nähden. Ei hän halua itkeä ollenkaan, se olisi taas yksi askel kohti ääriviivojen katoamista.
”Sinä hajotit minut atomeiksi, jotta kasaisin itseni uudelleen. Teit sen aika moneen kertaan, ja joka kerta se otti kipeää. Nyt kun olen tässä, en kuitenkaan haluaisi minkään olevan toisin, vaan näin on hyvä.”
Kun Draco katsoo Nevilleä, hänestäkin toinen on hyvä juuri noin. Hän itse vain ei ole. Hän alkaa murentua, eikä hän enää tiedä mitä tapahtuu. Kaikki tekee kipeää. Iholla tuntuu kylmältä. Draco pelkää, että Neville on luisumassa jonnekin tavoittamattomiin. Mutta ehkä hän sittenkin pelkää turhaan. Neville on vahvempi kuin hän, enää Neville ei mene rikki.
”Jos minä siis rikon sinut osiin, teen sen vain, jotta rakentaisit itsesi uudelleen.” Silloin Draco itkee, itkee sitten kuitenkin. Ja silloin Neville myös ottaa hänet syliin. Draco ajattelee, että jos Neville tekee saman kuin hän aikanaan, Nevillellä on miljoonasti kauniimpi tapa tehdä se.
”Mutta jos ei näistä osista saa ehjää enää” Draco kuiskaa, ja sanat jäävät roikkumaan ilmaan hänen ylleen viiltävän rehellisinä. Mutta Neville tarttuu kiinni, ja Draco vetää keuhkot täyteen tämän tuoksua, toivoo sen täydentävän kaiken, mikä hänestä itsestään puuttuu.
”Kyllä minä luulen, että niistä saa”, Neville sanoo, ja saa sen kuulostamaan mahdolliselta.