Paring: Grindewalt/Dumbledore
Rating: k-11
Warnings: Slash, angst, drama
Beta: Ygritte
Summary: Kuinka Elphiaksen kirje sai Albuksen tolaltaan.
A/N: Heipskukkuu.
Olemme päässeet ihanan kamalaan siirappiseen meininkiin näiden kahden osalta. Jos
ette ole edellistä osaa lueskellut, sieltä löytyy hieman kömpelöä ensipusuttelua, ja taktista sanailua. Nyt
laitetaan vaaleanpunaiset lasit päähän ja ihmetellään kesää 1899 ja sitä kuinka ihanasti se parisuhde vie
mennessään sopivissa olosuhteissa. Ja tarkemmin ottaen kesäkuun puolenvälin tienoilla, paria päivää
edellisen osan jälkeen. Sekä tosiaan FF100 sanana tässä inspiraationa toimii ”Sydän”.
---
Doge oli taas kirjoittanut Albukselle yhden monisanaisista ja polveilevista kirjeistään. Elphias oli matkalla
Ranskan eteläosissa, ja oli tavannut mitä mielenkiintoisimpia velhoja ja olentoja matkallaan. Albus luki
kirjeen, jonka jälkeen hän rypisti pergamentin pahantuulisena ja viskasi sen huoneensa lattialle. Miksei
Elphias ottanut neuvosta vaaria, jättänyt häntä rauhaan, ja säästänyt häntä matkansa kaikilta
yksityiskohdilta? Otsaansa hieroen Albus huokaisi raskaasti ja otti sitten esiin sulkakynän ja palasen
pergamenttia. Vaikka häntä ärsytti ja turhautti koko tilanne, olisi ollut erittäin epäkohteliasta olla
vastaamatta. Olihan Elphias yksi hänen pitkäaikaisimmista ystävistään. Albus aloitti kirjoittamaan kirjettä,
mustasukkaisuuden ja kateuden pistellessä hänen rintaansa.
”Hei Elph! Kiitos kirjeestäsi, ikävää etten päässyt mukaasi.
Kotona on kaikki hyvin. Lemmikit kukkivat puutarhan varjossa, ja…”Albus empi mitä kirjoittaisi seuraavaksi. Ainoa kiinnostava ja uusi asia hänen elämässään oli Gellert. Gellert
ja tämän eriparisilmät, jotka saivat perhoset lepattamaan Albuksen vatsassa. Mutta voisiko hän kirjoittaa
siitä Elphiakselle? Voisiko hän sanoa hänen ja Gellertin olevan ehkä muutakin, kuin ystäviä? Ehkei
kannattaisi, Albus ajatteli. Doge palaisi kuitenkin kesän lopulla. Jos he olisivat Gellertin kanssa silloin
yhdessä, hän kertoisi. Kasvotusten. Eikä Albuskaan ollut ihan varma, mitä Gellertistä kirjoittaisi. Että hän oli
suudellut Gellertiä, ja toivoi hänestä seurustelukumppania? Ei, kaikki oli vielä liian epävarmaa. Ja Albus
halusi pitää Gellertin vielä omana salaisuutenaan.
”…ja myös Aberforth ja Ariana voivat hyvin.
Voi hyvin, Albus”Albus päätti kirjeensä kohteliaan vähäsanaisesti, luki se vielä nopeasti läpi, nyökkäsi itsekseen ja lähetti sen
pöllön matkaan oman huoneensa ikkunasta. Albus oli edelleen ärsyyntynyt, mutta hänen mieltään piristi
hieman ajatus siitä, kuinka Gellert oli luvannut tulla iltapäivällä käymään. Bathildan oli onnistunut pakottaa
Gellert mukaansa asioille aamupäiväksi. Albus ei ollut kysynyt tarkemmin mille asioille, eiköhän Gellert
kertoisi, jos se olisi tarpeellista. Albus suuntasi kirjastoon. Ulkona oli kaunis sää, joka suorastaan kutsui
puutarhaan viettämään aikaa. Ja puutarhassa hän ja Gellert saisivat luultavasti olla rauhassa Aberforthilta,
joka ei ollut viihtynyt puutarhassa äidin kuoleman jälkeen. Syytä tälle ilmiölle Albus ei tiennyt, mutta oli
veljensä oikusta iloinen. Hän saisi olla rauhassa ja keskittyä vain niihin ihmeellisiin eriparisilmiin, jotka olivat
lumonneet hänet.
Iltapäivällä kaksi nuorta miestä nautti puutarhasta istuen suuren puun varjoisten oksien alla. Albus pyyhki
hajamielisesti leukaansa sulkakynällään, selaten samalla kirjan sivuja kulmat kurtussa. Hän nojasi päänsä
suojaisan puutarhan itkupajun runkoon, ja Gellert makoili nurmella selällään, pää Albuksen reidellä.
”Sitten kun saamme varjelukset käsiimme, olemme vapaita tekemään
mitä vain” Gellert sanoi, pystyen
vaivoin peittelemään intoa äänestään. Albus hymähti, laskien kirjan käsistään nurmelle.
”Totta.”
”Sitten voimme tehdä mitä haluamme. Kukaan tai mikään ei voi pysäyttää meitä. Silloin me olemme ne,
jotka sanelevat säännöt…” Gellert selitti innoissaan, eikä Albus oikeastaan kuunnellut. Hänen oli hyvä ja
turvallinen olla. Hän oli onnellinen, eikä kaikki näyttänyt enää niin pimeältä ja surkealta, kuin muutamaa
viikkoa aikaisemmin. Tai aiemmin tänään, kun hän oli avannut Elphiaksen kirjeen. Gellert oli valo, joka veti
Albusta puoleensa kuin yöperhosta. Eivätkä eriparisilmäisen nuoren miehen seura, suudelmat ja varkain
vaihdetut silmäykset olleet lainkaan haitaksi. Albuksesta tuntui, että hän oli elossa, eikä vain varjo entisestä
itsestään. Hänellä oli jotain, joku, joka oli siinä vain häntä varten. Elphiaksen kirje kummitteli edelleen
Albuksen takaraivossa. Miten hän olisikaan valmis tekemään melkein mitä vain saadakseen sen pois
päästään. Päästäkseen pois täältä.
”…vai mitä? Albus?” Gellertin pehmeä ääni sai sinisilmäisen nuoren miehen havahtumaan ajatuksistaan.
Albus näki huvittuneen katseen Gellertin kasvoilla.
”Taisin harhautua vähän sivupoluille.” Albus mutisi puoliääneen, vilkaisten syrjäkarein talolle päin.
Ikkunoissa ei näkynyt liikettä. Gellert katseli kiinnostuneena Albuksen kasvoja, eikä Albus osannut tulkita
niillä olevaa ilmettä. Albus siirsi reittään saadakseen jalkansa pois Gellertin alta. Hänen sydämensä jyskytti
niin kovaa, että kuka tahansa lähistöllä olisi kuullut sen. Albus kumartui Gellertin ylle, uppoutuen
epätoivoisella vimmalla suudelmaan, ikään kuin Gellertin huulet olisivat pyyhkineet kaiken mielipahan pois
aikaisemmasta kirjeestä. Gellert vastasi pehmeästi ja Albuksen mielestä hieman liian hitaasti suudelmaan,
mutta hetken kuluttua eriparisilmäinen miehen alku vastasi Albuksen suudelmiin lähes yhtä ahnaasti.
Albuksen käsi vaelsi levottomana pitkin toisen miehen kylkeä, kaulaa ja rintakehää, osaamatta päättää
missä olisi hyvä. Jossain vaiheessa Gellertin toinen käsi oli eksynyt Albuksen niskaan tyynenä ja varman
oloisena. Albus toivoi, ettei Gellert vaikuttaisi aina niin itsevarmalta, ja siltä, että tiesi täydellisesti, miten
toimia. Hän itse tunsi olonsa uimataidottomaksi sorsaksi, joka oli heitetty lampeen. Hän vain syöksyi ja
kieppui kohti ainoaa päämäärää, joka voisi edes hetkeksi auttaa häntä hukkumasta. Albuksesta olisi ollut
huojentavaa nähdä Gellertkin välillä epävarmana.
”Albus, en halua, että veljesi kuristaa minut hengiltä, jos hän näkee meidät.” Gellert kuiskasi suudelmien
välissä. Albus hengitti raskaasti, nyökäten hitaasti ja käyden istumaan miehen viereen tuuman päähän. Hän
ei halunnut antaa Aberforthille ainuttakaan lisäsyytä vihata Gellertiä. Ja jos hänen veljensä löytäisi heidät
takapihalta suutelemasta ja kähmimästä toisiaan, ei se ainakaan lisäisi Aberforthin ystävällismielisiä
tunteita Gellerttiä kohtaan. Pahimmassa tapauksessa Aberforth kiroaisi heidät molemmat.
”Vaikka
nautinkin kovasti siitä, että tulen suudelluksi tuollaisella
intohimolla, niin voidaan varmaan palata
siihen hieman myöhemmin? Jos sait pahimman tunnekuohun päästettyä ulos, voidaan varmaan hyödyntää
vielä hetki auringonvaloa ,ja keskittyä aiheeseen? ” Gellert kysyi pehmeästi, silittäen samalla Albusta
käsivarresta. Kutittava tunne vatsanpohjassa levisi pitkin Albuksen kehoa. Albus nyökkäsi hitaasti, virnistäen
hieman anteeksipyytävästi ystävälleen.
”Toki, siis mitä sanoitkaan aikaisemmin, lupaan nyt kuunnella.”
”Niin. Kuten siis aikaisemmin sanoin, kun saamme varjelukset käsiimme, laitamme jästit oikeaoppiselle
paikalleen velhojen alapuolelle. Tiedän, se kuulostaa hyvin kärkkäältä, mutta kuuntele, niin selitän miksi. On
todella naurettavaa, että meidän pitää olla piilossa jästeiltä …” Gellert aloitti, ja Albus kuunteli jokaisen
Gellertin huulilta tippuvan sanan, kuin jokainen sana voisi antaa hänelle syyn ja merkityksen elämälle. Ja
jokainen Gellertin suusta tippuva sana tuntui käyvän järkeen, tai ainakin Albus halusi uskoa, että ne kävivät.
