Nimi: Harry Potterin nilkat
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Genre: Draama
Tiivistelmä: Sinä ja minä, me molemmat, me olemme Potterille pelkkiä varjoja.
Kirjoittajan sana: Tähän tekstiin inspiroi Azkabanin vangissa kuvattu elokuu, jonka Harry vietti Viistokujalla pitkälti Qaino Vahvahqon jäätelöbaarissa ja Hienoja huispausvarusteita –liikkeessä.
Sataseen tämä menee sanalla varjo.
Harry Potterin nilkat
Räikeän oranssi auringonvarjo oli vinossa.
Hestia Jones työnsi tyhjän jäätelökulhonsa sivuun ja nousi suoristamaan pöytänsä aurinkovarjon. Elokuinen iltapäivä Viistokujalla oli tukahduttavan kuuma. Qaino Vahvahqon jäätelöbaarin terassi oli ääriään myöten täynnä. Ihmiset, pääosin Tylypahkan kirjoja ostamaan tulleet oppilaat ja heidän vanhempansa, rupattelivat iloisesti lusikoiden kolahdellessa jäätelökulhoihin. Ainoastaan terassin oveen liimattu etsintäkuulutus loi särön kesäidylliin.
Sirius Mustan kuvia oli jokaisessa Viistokujan liikkeessä. Siitä huolimatta miehen pääkallomaiset kasvot saivat Hestian säpsähtämään aina, kun hänen katseensa osui niihin. Hestia oli tuntenut Siriuksen vuosia sitten, silloin, kun mies oli ollut vielä komea ja nauravainen ja hänen nykyään syvälle kalloon painuneet, synkät silmänsä olivat tuikkineet kirkkaina. Monet kerrat Hestia oli istunut Siriuksen kanssa tälläkin terassilla, tosin vielä useammin Vuotavassa noidankattilassa. Sirius oli ollut James Potterin paras ystävä, joten jos oli halunnut viettää aikaa Jamesin kanssa (ja sitä Hestia oli todellakin halunnut), oli Sirius tullut kaupan päälle. Eikä Hestia ollut koskaan pannut sitä pahakseen, hän oli pitänyt Siriuksesta. Sen vuoksi järkytys olikin ollut järjetön, kun Siriuksen takia James ja Lily…
”Lisää jäätelöä, Hestia?” Qaino Vahvahqo kysyi hymyillen ja sai Hestian säpsähtämään synkistä ajatuksistaan takaisin paahtavaan kesäpäivään.
”Tuota… voisin ottaa vielä annoksen Steppaavaa ananasta”, Hestia sanoi ja kurottautui kohti pöydällä olevaa rahapussiaan, mutta Qaino pudisti päätään.
”Biliuksen entisten huispaustovereiden ei tarvitse maksaa.”
Bilius oli valittu Rohkelikon huispausjoukkueen jahtaajaksi Jamesin lähdettyä Tylypahkasta. Bilius oli hyvä lentäjä ja mukava velho, mutta hänen kanssaan Hestia ei ollut onnistunut löytämään samanlaista yhteistä peliajattelua kuin Jamesin kanssa. Toki vuosi oli muutenkin lyhyt aika tutustua toisen pelityyliin, varsinkin, kun Jamesin kanssa Hestia oli pelannut Rohkelikon huispausjoukkueessa kokonaiset neljä kautta.
”Mitä Biliukselle kuuluu?” Hestia kysyi katsoessaan, miten Qaino taiteili taikasauvallaan korkeaa, kirkkaankeltaista jäätelöannosta pikarimaiseen kulhoon.
”Ihan hyvää. Tosin Kadlein Kanuunoista ei voi sanoa samaa.”
”Bilius ansaitsisi paremman joukkueen”, Hestia sanoi ja kiitti Qainon ojentaessa hänelle jäätelön.
”Sitä minäkin olen sanonut, mutta Kadlein Kanuunoista on tullut hänelle jo todella rakas. Viime matsin jälkeen hän sanoi… Hyvänen aika, mikä jono tiskille on tullut, täytyy mennä auttamaan sen purkamisessa. Nähdään taas, Hestia!”
Hestia työnsi lusikan jäätelöannokseensa; suureen ananakseen, jolla oli aurinkolasit. Steppaava ananas eli ananasjäätelö salmiakeilla oli ollut Qainon valikoimissa ikuisuuden. Hestia muisti, miten James oli tilannut sitä tällaisena samanlaisena hellepäivänä ja miten miehen suudelmat olivat hetkeä myöhemmin maistuneet salmiakilta Vuotavan noidankattilan huoneessa, jonka he olivat vuokranneet.
Hestia pudisti päätään niin voimakkaasti, että lusikka putosi hänen kädestään maahan. Hän ei saanut vajota muistoihinsa, ne tekivät yhä aivan liian kipeää. Oli paljon järkevämpää keskittyä nykyhetkeen, nauttia kesäloman viimeisistä rippeistä.
Hestia kumartui poimimaan lusikkansa, ja kun hän oli suoristautumassa, hänen katseensa osui tutunnäköisiin nilkkoihin. Rohkelikon huispausjoukkueen sukat, joihin verkkareiden lahkeet oli sullottu. Hestia tiesi vain yhden velhon, joka tunki lahkeensa urheilusukkien sisään. Tuota yksityiskohtaa hän ei ollut muistanut vuosikausiin, mutta yllättäen kuva oli hänen verkkokalvoillaan niin kirkkaana, että hän kuvitteli Jamesin istuvan terassin aurinkoisimmassa nurkassa.
Hestia terästi katsettaan, mutta James ei hävinnyt. James istui paksun kirjan ja useiden tyhjien jäätelökulhojen ääressä ja kirjoitti pergamenttiin. Muutaman sydämenlyönnin ajan Hestia luuli menettäneensä lopullisesti järkensä, mutta sitten hän tajusi.
Ei James. Harry.
Hestia oli kyllä kuullut pojan näyttävän Jamesilta, mutta ei ollut käsittänyt, että Harry ja hänen isänsä olivat lähes identtiset. Tuntui todella hämmentävältä katsoa tuttua, mutta sittenkin täysin vierasta ihmistä. Tuntui kuin olisi tuijottanut menneisyyteen.
Hestia tunsi suurta halua mennä puhumaan pojalle. Kuulostikohan Harry Jamesilta? Tarjoilija laski Harryn eteen Steppaavan ananaksen, ja se oli Hestiasta niin selvä merkki, että hän päätti mennä tervehtimään.
Mutta juuri, kun hän oli nousemassa, joku laski käden hänen olkapäälleen ja painoi hänet takaisin istumaan.
”Sinuna en tekisi sitä.”
”Severus”, Hestia henkäisi yllättyneenä. Severus Kalkaros seisoi hänen vieressään teemuki kädessään ja oli kuumasta säästä huolimatta pukeutunut mustaan viittaansa.
”Saanko istua?”
”Siitä vain”, Hestia sanoi ja vilkaisi Harrya. Poika oli yhä keskittynyt kirjoittamiseen ja jäätelöönsä.
”Mitä sinä haluaisit sanoa hänelle? Että panit hänen isäänsä?”
”En tietenkään”, Hestia äyskähti, mutta ei jatkanut, koska ei tiennyt, mitä haluaisi Harrylle sanoa. Ehkä hän vain halusi kuulla pojan äänen.
”Potter on niin täynnä itseään, ettei hänen tarvitse kuulla enää yhtäkään ylistävää puheenvuoroa isästään”, Severus sanoi niin kalseasti, ettei Hestia voinut ymmärtää, miten miehen ääni saattoikin huokua tuollaista kylmyyttä paahtavassa helteessä ja höyryävän teemukin äärellä.
Tai kyllä Hestia oikeastaan ymmärsi. Ymmärsi, miksi Severus vihasi Jamesia. Ja ymmärsi, että sattuneesta syystä Hestia oli ainoa, jolle Severus pystyi uskoutumaan. Kun James ja Lily olivat kuolleet, olivat Hestia ja Severus ystävystyneet. Tai ei sitä ehkä aivan ystävyydeksi voinut sanoa, mutta ainakin he kaksi ymmärsivät toisiaan. Ymmärsivät, miten paljon sattui menettää rakas ihminen, varsinkin, kun menetys täytyi kärsiä yksin, koska muun maailman silmissä oli ollut vain Lily ja James. Ei Lily ja Severus tai Hestia ja James.
”Mitä sinä teet Viistokujalla?” Hestia kysyi puheenaihetta vaihtaakseen, ja Severus kohautti olkiaan.
”Kävin täydentämässä liemivarastojani.”
”Viistokujalla? Ehkä pikemminkin Iskunkiertokujalla.”
Severus kohautti jälleen olkiaan.
”Ehkä niin.”
”Minä kävin Hienoissa huispausvarusteissa tervehtimässä isää. Hän on ollut todella kiireinen uuden Tulisalaman tultua markkinoille”, Hestia kertoi lusikoidessaan jo vähän sulanutta jäätelöään. Hänen isänsä omisti huispaustarvikeliikkeen, jossa Hestia kävi hypistelemässä uutuuksia varsin mielellään, vaikka ei ollutkaan harrastanut huispausta enää vuosiin, ellei jokakesäisiä höntsämatseja ystävien kanssa laskettu.
”Etsisivätpä ihmiset Mustaa yhtä innolla kuin tuijottavat Tulisalamaa näyteikkunasta”, Severus virkkoi teemukinsa takaa ääni yhä kalseana.
”Miten ihmeessä Siriuksen onnistui paeta Azkabanista?” Hestia lausui ääneen kysymyksen, joka oli viime päivien aikana ollut jokaisen velhon ja noidan huulilla.
”Kukaan ei tiedä”, Severus sanoi ja Hestia vilkaisi hänen olkansa yli Harrya. Poika oli yhä syventyneenä kirjoittamaan. Sitten Hestia tajusi jotain, mikä oli melkein saada hänen lusikkansa putoamaan uudelleen maahan.
”Tietääkö… tietääkö Harry, että Sirius on hänen kummisetänsä?”
Severus jäykistyi, hänen kulmansa rypistyivät ja hän tuijotti Hestiaa tiukasti kuin haluten tunkeutua hänen mieleensä. Hestia laski vaistomaisesti katseensa jäätelöannokseensa. Yllättäen ananas alkoi tuntua kuvottavalta, aivan liian makealta, ja Hestia työnsi jäätelökulhon kauemmas itsestään.
”Ei tietenkään tiedä. Eikä hänen tarvitsekaan tietää. Pidä huoli, ettet lavertele hänelle tai saat ministeriön niskaasi.”
”Hyvä on, hyvä on. En kerro. Hänellä on aivan varmasti tarpeeksi huolia ilmankin. Mutta… mutta minä haluaisin tervehtiä häntä”, Hestia sanoi ja kaivoi laukustaan tupakka-askin. Hän tarjosi savuketta Severuksella, mutta tämä pudisti päätään, kuten Hestia oli arvannutkin.
”Hestia kuule. Sinä olet hänelle pelkkä varjo. Varjo jostain, mitä joskus oli. Voisit kertoa hänelle ummet ja lammet hänen isästään, mutta mitä se auttaisi? Se saisi hänet vain kaipaamaan isäänsä entistä enemmän.”
Hestia nyökkäsi tupakkaa sytyttäessään, vaikka olikin Severuksen kanssa eri mieltä. Hän oli melko varma, että Harrysta olisi hauskaa kuulla Jamesista, hauskaa saada tietää, millainen James oli ollut, mitä hän oli tykännyt tehdä ja miten pidetty hän oli ollut. Harryn huispaussukista päätellen poika varmasti haluaisi tietää, miten taitava lentäjä ja hyvä tiimipelaaja hänen isänsä oli ollut. Sen ajatteleminen, että kukaan ei ehkä ollut kertonut Harrylle hänen isästään, tuntui Hestiasta pohjattoman surulliselta. Ja kuka olisi osannut kertoa? Monet Jamesin ystävistä olivat kuolleet, Sirius oli ollut Azkabanissa ja Remus Lupin kadonnut koko velhomaailmasta. Jäljellä olivat vain Hestia ja muut Jamesin huispausjoukkuetoverit. Ehkä hän ja Emmeline Vance voisivat…
”Hestia. Ei.”
”Mitä? Enhän minä edes sanonut mitään”, Hestia äyskähti ja puhalsi savut puolivahingossa Severuksen kasvoille. Severus kohautti jälleen olkiaan.
”Mutta ajattelit.”
”Se tuskin on kiellettyä.”
”Anna olleen olla. Se on minun neuvoni”, Severus sanoi ja laski tyhjän teemukin pöydälle.
”Sinun neuvosi? Miten hyvin olet itse onnistunut sitä noudattamaan? Väitätkö, että sinä olet päässyt Lilystä yli?” Hestia sanoi jäisemmin kuin olisi ehkä pitänyt. Severus jäykistyi taas, mutta rentoutui sitten ja sanoi asialliseen sävyyn:
”En tietenkään ole. En tarkoittanut sitä. Mutta minulla ei ole pienintäkään aikomusta kertoa Potterille, että tunsin hänen äitinsä paremmin kuin kukaan. Hestia, usko minua: sinä ja minä, me molemmat, me olemme Potterille pelkkiä varjoja.”
Sen sanottuaan hän nousi, nyökkäsi lyhyesti ja oli jo lähdössä, mutta empi sitten. Lopulta hän sanoi kasvot inhoon vääntyen:
”Ai niin, Tylypahkan opetuksen taso laskee dramaattisesti alkavana lukuvuotena. Remus Lupin tulee opettamaan pimeyden voimilta suojautumista.”
Ja sitten Severus oli poissa.
Hestia tuijotti sulanutta jäätelöannostaan typertyneenä. Remus Lupin? Hestia oli kuvitellut miehen jättäneen taikamaailman pysyvästi. Mikä oli saanut hänet palaamaan? Ellei sitten…
Hestia käänsi katseensa etsintäkuulutukseen. Halusiko Remus Tylypahkaan turvaan Siriukselta? Pelkäsikö hän, että Sirius etsisi hänet käsiinsä?
Hestian katse etsiytyi jälleen verkkareihin sullottuihin huispaussukkiin. Harry oli lopettanut kirjoittamisen ja pakkasi nyt tavaroitaan. Hän oli ilmeisesti lähdössä. Hestia mietti kuumeisesti, mitä tekisi. Pitäisikö poikaa varoittaa kummisedästään? Mutta eikö ollutkin niin, että Tylypahkassa, Dumbledoren katseen alla, hän oli täysin turvassa?
Harry sai laukkunsa pakattua ja istuutui sitten lusikoimaan jäätelöannoksensa loppuun. Hän suki otsalleen valahtaneet hiukset sivuun ja näytti niin tehdessään niin paljon Jamesilta, että Hestian oli pakko kääntää katseensa pois, kohti Viistokujan vilinää.
Kadulla tylypahkalaiset ja heidän vanhempansa kulkivat nauraen ja ostoksia kantaen. Hestia tumppasi savukkeensa tuhkakuppiin, ja äkkiarvaamatta hänet valtasi tunne, jonka hän oli kuvitellut hukuttaneensa jo vuosia sitten.
Hän voisi olla yksi noista iloisista äideistä. Hän voisi olla kadun vilinässä uutta Tulisalamaa kantaen. Tai ei, ei hän olisi saanut kantaa sitä, James ei olisi laskenut uutta luudanvartta käsistään.
”Isä kuule, sinä ostit sen minulle. Enkö minä saisi kantaa sitä?”
”Harry hei, sinä saat Tylypahkassa vaikka nukkua tämän vieressä. Minä haluan pitää sitä nyt hetken. Kuulitko, mitä isoisäsi sanoi? Paras kiihtyvyys ikinä. Rohkelikko on käytännössä jo voittanut huispausmestaruuden.”
”Muista nyt sitten lentää varovasti, Harry. Ei mitään uhkarohkeita syöksyjä.”
”Joo-joo, äiti. Mennäänkö jäätelölle?”
Hestia sulki silmänsä ja pudisti päätään saadakseen kuvitelmat kaikkoontumaan. Ja kun hän avasi silmänsä, hän näki edessään verkkareihin sullotut huispaussukat. Nopeasti Hestia nosti katseensa maasta.
Harryn ja Hestian katseet kohtasivat hetkeksi, mutta sitten Harry oli jo kulkenut hänen ohitseen.
Harrylla oli äitinsä silmät.
Vielä äsken kirkkaalta taivaalta helottanut aurinko oli mennyt pilveen, ja varjo lankesi Hestian kasvoille.
Hienojen huispausvarusteiden näyteikkunalle oli nostettu uusi Tulisalama. Sitä ihailemassa parveili suuri joukko noitia ja velhoja. Heidän joukkoonsa liittyi kohta myös poika, joka oli sullonut lahkeensa Rohkelikon huispaussukien sisään.