A/N: Voi, tuon edellisen luvun kirjoittaminen oli kyllä itsellekin samaan aikaan ihanaa ja aika riipaisevaa, kun näiden veljesten läheiseen suhteeseen liittyy myös se väistämätön tulevaisuuden erilleen kasvamisen oletus. Kiitos
Pahatar aivan ihanasta kommentistasi!
Huomasin, että tavoitit tästä juuri sen tunnelman, jota itsekin kirjoittaessani hain, eli samanaikaisen syvän veljesten välisen kiintymyksen ja rakkauden, mutta toisaalta myös pikkulapsiajan huolettomuuden väistymisen ja Reguluksen pelon, ettei isoveli olisikaan aina siinä. Ja ihan niin kuin sanoit, yleensä kai tuon ikäiselle pikkuiselle vanhemmat ovat vielä kaikki kaikessa, ja silloin he myös tavallisesti murehtisivat sitä, että vanhemmat eivät ehkä aina olekaan heidän elämässään, mutta Reguluksen tapauksessa vain Siriuksella oli väliä, sattuneesta syystä.
Ajattelen tosiaan Siriuksen itsenäisemmäksi ja kovapintaisemmaksi kuin Reguluksen. Varmaan nämä oletukset perustuvat sille, mitä heistä canonin perusteella tiedetään. Eli, että Sirius on aika nuoresta asti kyseenalaistanut avoimesti vanhempien arvot. Ja aikuinen Sirius kuvaili pikkuveljeään muistaakseni Feeniksin killassa typerykseksi, joka oli liian pehmo asettuakseen sukuaan vastaan (en muista täsmälleen, millä sanoilla, mutta kuitenkin). Silloin aina ajattelen, että voi kun Sirius vaan olisi tiennyt veljensä elämän viimeisistä vaiheista, niin eipä olisi sanonut noin, mutta tämä ei nyt sinällään liity tähän tarinaan. Mutta on muuten vaan kamalan surullista. :'(
Tässä tarinassa ajattelen, että ehkä pieni Siriuskin toisaalta tarvitsee veljeään, koska ehkä hän tarvitsee jonkun jota rakastaa ja josta huolehtia, jotta voi itse olla isompi ja vahvempi. Kuka tietää, mutta näin on minusta mukava ajatella.
1972: PunainenSe oli ollut Reguluksen elämän pisin vuosi. Hän oli kuuliaisesti lukenut pölyisiä kirjoja ja tehnyt tehtäviä äidin palkkaaman, tiukkailmeisen kotiopettajattaren ohjauksessa. Hän oli käyttänyt kauluspaitaa, slipoveria ja prässättyjä housuja kesäkuun loppuun asti, vaikka ne hiostivat päivä päivältä enemmän. Mutta äiti halusi niin. Regulus pelkäsi äitiä, tämän läpitunkevaa katsetta ja teräviä sanoja. Ilman Siriusta hän pelkäsi vielä enemmän. Polvet tutisivat joka kerta, kun äiti edes katsoi häntä. Kun äiti puhutteli, sanat eivät ottaneet tullakseen. Äiti inhosi sellaista, sanoi Reguluksen olevan heikko pikku rääpäle. Ihan toista maata kuin Sirius, äiti sanoi. Vaikka juuri joululomalla äiti oli sanonut Siriukselle, että tämä oli häpeäpilkku, täydellinen pettymys. Ihan toista maata kuin Regulus.
Äiti kasvatti pelolla ja häpeällä. Regulus ymmärsi sen, vaikka oli vasta kymmenen. Kymmenen vuotta, yksitoista kuukautta ja viisitoista päivää, hän laski mielessään ja odotti Tylypahkan kirjettä pian saapuvaksi. Tylypahkan kirjettä ja Siriusta, joka ei suostunut häpeämään, eikä enää pelkäämäänkään. Ei äitiä, eikä ehkä ketään. Regulus laski minuutteja. Tämän jälkeen hän ei haluaisi olla enää päivääkään erossa veljestään. Tästä lähtien hän seuraisi Siriusta ihan minne tahansa.
Asemalaiturilla Regulus näki jo kaukaa punaisen Tylypahkan pikajunan. Junan, jonka kyytiin hänkin kesän jälkeen saisi kiivetä yhdessä veljensä kanssa. Kihelmöivä odotus täytti hänet, kun junan ovet avautuivat ja niistä alkoi purkautua ulos iloisesti jutustelevia oppilaita. Eri-ikäisiä tyttöjä ja poikia. Vihreän, keltaisen, sinisen ja punaisen väreissä. Isä seisoi vieressä ja sanoi, että sinulle poika tulee sitten tuollainen vihreä asu, että tiedät. Regulus ei sanonut mitään. Mutta epäilys vihlaisi häntä syvältä. Hän halusi olla rohkea, kuten Sirius. Mutta oliko hän?
Silloin hän näki Siriuksen. Hänen henkensä salpautui. Sirius oli pukeutunut tulenpunaiseen puseroon, eikä hän ollut yksin. Toisella pojalla oli silmälasit, sotkuinen tukka ja ilkikurinen virne. Ja käsi Siriuksen olalla. Ne nauroivat. Reguluksen kurkussa oli takiaispallo. Yskitti, mutta ei kehdannut, kun isä oli siinä. Sirius ja se poika tulivat lähemmäs. Sirius ryntäsi Reguluksen luo, kiskaisi tiukkaan halaukseen. Jos sulkisi silmät, ehkä kaikki olisi kuten ennenkin, Regulus ajatteli. Ja hän yritti. Sirius tuoksui tutulta, ja se pörrötti taas hänen tukkaansa. Mutta kun Regulus avasi silmät, se toinen poika oli edelleen siinä.
”Päivää, herra Musta. Ja Regulus”, poika sanoi rennon kohteliaasti. ”Minä olen James Potter.”
Isä murahti väkinäisen tervehdyksen, mutta Regulus näki kyllä, ettei isä pitänyt tuosta pojasta. Jostain syystä Regulus tunsi isän kanssa samoin. Kerrankin. James nyökkäsi Regulukselle, mutta Regulus ei saanut sanotuksi mitään. Oikeastaan hän halusi lyödä James Potteria. Mutta ei sitten kuitenkaan lyönyt, ei tietenkään.
Outo olo meni ohi pikkuhiljaa, kun he pääsivät kotiin. Vieras Sirius muuttui vähitellen tutuksi, siksi pojaksi jota Regulus niin rakasti. Kun kului pari päivää, Reguluksen silmä alkoi tottua Siriuksen punaisiin paitoihin. Isoveli ei enää suostunut käyttämään muita. Kun äiti uhkasi hävittää ne, Sirius kohotti taikasauvansa ja sanoi, että uskallapa yrittää, ja saat vastata seurauksista. Regulus katseli salaa portaikon yläpäästä ja pidätti hengitystään. Sirius ei enää pelännyt äitiä, mutta Regulus pelkäsi veljensäkin puolesta.
”Voi veli rakas mitä sinulla on päälläsi”, Sirius sanoi eräänä helteisenä aamupäivänä, kun Regulus edelleen hikoili niissä ainoissa vaatteissa, joita äiti oli hänelle antanut. Regulus makasi veljen huoneen tummalla kokolattiamatolla ja selaili astronomian oppikirjaa. Se olisi ollut äärimmäisen mielenkiintoista, mutta Sirius oli oikeassa. Hän oli aivan sietämättömän kuumissaan. Sirius nousi, penkoi sotkuista vaatekaappiaan. Heitti Reguluksen viereen lattialle yhden niistä punaisista t-paidoistaan ja farkkushortsit.
”Pue nuo päällesi”, hän kehotti, eikä Regulus pystynyt vastustamaan kiusausta, vaikka tiesi että olisi pitänyt. Vaatteet olivat hiukan isoja ja roikkuivat hänen päällään, mutta olivat silti tuhannesti mukavammat kuin ne toiset. Ja ne tuoksuivat Siriukselta. Regulus oikaisi pitkäkseen lattialle ja kuvitteli olevansa Sirius. Ajatus tuntui hyvältä.
”Näytät hyvältä noin”, Sirius sanoi. Regulus avasi silmänsä ja näki, miten veli loikoili vatsallaan vuoteella, kädet rennosti leuan alla, ja katseli häntä ylpeänä.
”Tule tänne”, veli kehotti. Hän nousi, ojensi kätensä. Veti Reguluksen ylös lattialta ja kanssaan seisomaan peilin eteen. Hymyili ja sanoi, että katso vaikka itse. Ja Regulus katsoi. Sirius oli oikeassa. Hän näytti enemmän itseltään kuin ikinä ennen. Hän oli aina halunnut olla yhtä upea kuin Sirius. Ja nyt he näyttivät todellisilta veljiltä.
Mutta illalla äiti veti Reguluksen keittiöön, sulki oven perässään ja istutti pojan alas pöydän ääreen. Käsi olkapäällä puristi liian tiukasti, teki kipeää. Äiti kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa, ja jokainen sana pureutui liian syvälle. Pääsi Reguluksen ihon alle.
”Sinä saat luvan tehdä perheesi ylpeäksi, toisin kuin veljesi”, se sanoi. ”Katsokin, että niin tapahtuu. Muussa tapauksessa minä ja isäsi maksatamme piittaamattomuutesi seuraukset Siriuksella. Luota minuun, sitä sinä et halua.”
Joten kun syksy tuli, Regulus pyysi lajitteluhattua laittamaan hänet Luihuiseen. Siriuksen takia. Sillä eihän hän ikinä halunnut nähdä veljensä joutuvan kärsimään, ei varsinkaan hänen takiaan. Lajitteluhattu sanoi, että poika rakas, tämä on todella rohkea teko. Mutta Regulus piti päänsä. Piti, vaikka pettymys isoveljen silmissä satutti enemmän kuin äidin sanat ikinä.