Mustan kesän värit (S), Sirius ja Regulus, kidfic, ficlet-sarja 5/5

[Altais]

Nimi: Mustan kesän värit
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Tyylilaji: Slice of life, kidfic
Henkilöt: Sirius ja Regulus Musta, sivuosassa Alphard Musta, OFC, Walburga ja Orion Musta

Vastuuvapaus: En omista mitään Potter-maailmaan kuuluvaksi tunnistettavaa, enkä saa tästä rahaa

A/N: Viisi ficlet-tarinaa Siriuksen ja Reguluksen lapsuuden ja nuoruuden kesistä. Tämä osallistuu Aistihaasteeseen sekä FFF100-haasteeseen.



1962: Vaaleansininen


Se oli Siriuksen varhaisin muisto. Jälkeenpäin hän ajatteli, että sen täytyi olla oikea. Ei kukaan olisi voinut kertoa sitä hänelle, eikä siitä myöskään ollut valokuvia. Sinä kesänä he olivat olleet hoidossa Alphard-enon luona. Äidin oli täytynyt olla epätoivoinen ja pahassa lapsenvahdin puutteessa suostuessaan sellaiseen. Sillä ei eno mikään lapsi-ihminen ollut, ei sinne päinkään. Se haisi pistävältä – joskus paljon vanhempana Sirius oppi yhdistämään tuoksun sikareihin ja tuliviskiin – ja se puhui kovalla äänellä, joka sai Reguluksen purskahtamaan lohduttomaan itkuun. Mutta toisinaan eno myös nauroi raikuvasti, lauleskeli lauluja, joista äiti olisi antanut sen kuulla kunniansa, ja antoi Siriukselle jästien suklaanappeja. Ei puhuta tästä sitten kotona, poika, se sanoi ovelasti.

Alphard-enolla oli siihen aikaan ystävätär nimeltä Gina. Sillä oli vaaleat kiharat ja silmäluomissa jotain kimaltavaa ja vaaleansinistä. Se tuoksui hyvältä ja oli mukava, mutta Sirius tiesi, ettei siitäkään kannattanut mainita äidille. Gina kertoi heille joskus satuja, ja oli ostanut Regulukselle pehmoisen, vauvansinisen potkupuvun. Siinä veli näytti viihtyvän miljoonasti paremmin, kuin äidin sille pukemissa, ei-minkään värisissä pikkuaikuisen vaatteissa. Kun Regulus itki, Gina saattoi ottaa sen syliin ja keinuttaa hellästi. Silloin Regulus jäi tuijottamaan sitä suurin, hämmästynein silmin, niin kuin vain oikein pienet ihmiset osasivat. Itkukin lakkasi kuin puhtaasta yllätyksestä. Että aikuinen ihminen voi käyttäytyä noinkin.

Parhaiten veli rauhoittui kuitenkin Siriuksen kanssa. Niin se oli aina ollut. Yksin jäädessään Regulus itki, ja vaikka äiti sanoi, että pojan täytyi siedättyä, ei mikään määrä aikaa tuntunut auttavan. Niinpä Sirius oli alkanut salaa hiipiä pikkuveljen luo, ja kiivetä tämän viereen pinnasänkyyn. Silloin veli oli lakannut itkemästä, ja pienet sormet olivat tarrautuneet isoveljen vain hieman isompiin sormiin. Jälkikäteen Siriusta oli tietenkin odottanut rangaistus, mutta hän ei antanut sen estää itseään tekemästä niin kuin hänestä oli oikein. Sillä veljen lohduton itku tuntui pahemmalta kuin äidin suuttumus.

Se Siriuksen varhaisin muisto oli väriltään alkukesän taivaan sininen. Nurmikko oli vihreä, voikukat keltaisia. Reguluksella oli taas se vauvansininen, pehmoinen pukunsa. Sinisellä taivaalla lipui hitaasti pari vitivalkoista pilveä, aurinko paistoi. He makasivat kahdestaan selällään viltillä ja katselivat taivasta. Regulus hänen kainalossaan. Sen hiukset olivat mustat niin kuin hänenkin, mutta hennommat, ja tuoksuivat vauvalle. Sirius laittoi usein nenänsä pikkuveljen päälakeen ja nuuhki. Siitä tuli kotoisa olo. Sirius ajatteli, että suojelisi veljeä aina. Miltä tahansa.

Silloin yhtäkkiä pikkuveli puhui. Vaikkei se ikinä ollut puhunut. Sirius oli kuullut äidin joskus päivittelevän ääneen, että veljessä oli varmaan jotain vikaa, kun ei se osannut sanoa mitään. Mutta äiti oli väärässä, Sirius oli ajatellut silloin, ja nyt hän sai asialle varmistuksen.

”Kato”, veli sanoi. Sen pullea pikku käsi osoitti pilvenhattaraa taivaalla. ”Hauva.”

”Niin, Regulus”, Sirius sanoi ja paisui ylpeydestä. ”Eikö olekin ihan koiran näköinen pilvi? Tykkäätkö sinä koirista, Regulus?”

”Joo”, Regulus oli mutissut hiukan unisesti ja hieronut silmiä pikku nyrkeillään. Siihen he molemmat olivat nukahtaneet.

[Altais]

1964: Keltainen


Sinä kesänä Sirius oli jo iso poika. Kohta viiden vanha. Se kuulosti paljolta, silloin osasi jo vaikka mitä. Eikä pikkuvelikään ollut enää vauva. Se osasi jo juosta ja hyppiä, ja sen kanssa voi leikkiä. Mutta edelleen se puhui vain Siriukselle, vaikka äiti oli yrittänyt kaikki keinot lahjonnasta uhkailuun ja kiristykseen. Äiti sanoi, että Reguluksessa oli jotain vialla. Ei kai se vaan ole surkki, Sirius kuuli joskus äidin sanovan isälle. Sirius ei tiennyt, mikä surkki oli, mutta arvasi sen olevan jotain kauheaa. Mutta hän oli varma, ettei hänen oma veljensä ollut sellainen.

Kesällä isä vei heidät taas enon luokse. Äiti tarvitsee hiukan lepoa, isä oli selittänyt matkalla. He eivät yleensä nähneet isää paljon, mutta sinä päivänä isä oli ollut aika mukava. Se oli ostanut jäätelötkin. Sirius piti eniten suklaan makuisesta. Ja Regulus haluaa tuota keltaista, hän oli opastanut isää. Niin isä oli ostanut pikkuveljelle mangomelonin makuisen pallon, ja Regulus oli syönyt sen autuaallisin ilmein, pudottamatta edes rinnuksilleen kuten Sirius. Siihen aikaan Regulus suostui syömään vain keltaisia asioita, mikä nauratti Siriusta, mutta sai äidin pois raiteiltaan.

Eno istui kaiket päivät Ginan kanssa aurinkovarjon alla terassilla, soitti hilpeää musiikkia levysoittimella, ja sekoitti heille kirkkaanvärisiä juomia korkeisiin laseihin. Sirius olisi halunnut maistaa, mutta eno nauroi ja sanoi, ettei se käynyt. Mutta Gina teki heille mehua. Se oli punaista, ja Siriuksen oli pakko sanoa, että pikkuveli haluaa kyllä keltaista. Kotona sellaisesta olisi saanut ympäri korvia, mutta Gina vain nauroi ja käski enon heilauttaa taikasauvaansa. Hetken päästä mehu oli kuin olikin keltaista.

”Minä olen sellainen, jota kutsutaan jästiksi”, Gina sanoi ja laskeutui kyykkyyn poikien silmien tasolle. ”Minun ei oikeastaan pitäisi tietää teistä, eikä tällaisista jutuista. Ehkä on parempi, ettette puhu minusta kotona, pojat.”

Eivätkä he koskaan puhuneet, sillä Sirius rakasti Ginaa, ja luultavasti Regulus rakasti myös.

Gina oli niin mukava. Se antoi heille pihalle evääksi paloiteltuja hedelmiä muovirasioissa. Banaanin, appelsiinin ja persikan palasia. Keltaisia kaikki. Sekä pyöreitä, kovia karkkeja, jotka maistuivat ananakselta. Varoitti, että älkää pojat vetäkö noita väärään kurkkuun. Regulus halusi tietää, mikä oli väärä kurkku, ja Sirius yritti parhaansa mukaan selittää, vaikkei oikeasti tiennyt.

Veljekset viihtyivät parhaiten enon vajassa, joka oli täynnä jännittäviä tavaroita. Sirius vietti tuntikausia tutkien enon kesäautoa. Se oli pieni ja kiiltävän punainen, ja sen merkissä luki Mini. Sirius osasi jo pikkuisen lukea, vaikkei kertonut siitä äidille. Mutta Siriuksen istuessa autossa ja tutkiessa siitä löytyviä vipuja ja nappuloita, Regulus oli keksinyt jotain muuta. Se oli kaivanut nurkasta enon ikivanhan luudanromun, purkin keltaista maalia ja pensselin, ja nyt se keskittyneesti suti luudanvartta keltaisella. Sen sormet olivat maalissa, ja keltaisia jälkiä oli joka puolella. Poskissa, vaatteissa, lattiassa. Mutta Regulusta ei näkynyt haittaavan.

Kun Alphard-eno myöhemmin tuli paikalle ja näki kaiken, Sirius oli jo valmistautunut puolustamaan veljeään. Se oli minun ajatukseni, hänen kielen päällään oli. Sillä eihän veli saanut joutua kärsimään, sillähän oli vaan ollut kivaa. Ei se millään pahalla.

Mutta eno alkoikin nauraa, sillä lailla että pienen vajan seinissä raikui.

”Katsos poikaa”, se sanoi, ja sen viikset tutisivat naurusta. ”Haluatko kokeilla sitä? Katsos näin. Menet sen viereen, laitat käden tällä lailla, ja sitten sanot ylös. Rohkeasti nyt vaan.”

Sirius tuijotti Minin penkiltä silmät suurina, kun veli todella teki kuten eno sanoi. Ja luuta totteli sitä. Se näytti hullunkuriselta, koska veli oli pikkuinen ja luuta hirveän iso. Mutta eno auttoi Regulusta kiipeämään sille. Kun pikkuveljen jalat eivät enää koskettaneet vajan lautalattiaa, Sirius oli samaan aikaan ylpeä ja kateellinen. Eno kysyi, halusiko hänkin kokeilla, mutta hän vastasi, ettei kiinnostanut. Sillä olisihan ollut noloa, jos ei olisi osannutkaan, kun pikkuvelikin osasi.

Illalla eno vei heidät kaikki ajelulle. Se oli upeaa. Pojat eivät koskaan olleet istuneet autossa, mutta nyt he nököttivät vierekkäin takapenkillä. Musiikki soi, eno ja Gina lauloivat. Regulus halusi pitää Siriusta kädestä. Matka päättyi uimarannalle. Aurinko oli keltainen, Ginan rantaviltti oli myös. Se oli jo oppinut. Ja tänään Siriuskin halusi maistaa mangomelonijäätelöä.

[Kelsier]

Onpa suloinen näkemys Siriuksen ja Reguluksen lapsuudesta! Kiinnostava ajatus, että Alphard-enolla olisi ollut jästi kumppanina.
Jään seurailemaan.

-Kel

[Pahatar]

Ihanaa, kun olet aloittanut uuden ficlet-sarjan! Tykkään tosi paljon tästä ideasta, että värit ovat tässä olennaisia. Muutenkin Mustan suku on kiehtova, ja Siriuksen ja Reguluksen lapsuus. Olen taas myöhässä näissä kommenteissani, mutta pääsenkin nyt kommentoimaan kahta osaa kerralla.

Tuntui hyvältä, että Siriuksen varhaisin muisto oli onnellinen. Vaikka tässä tuotiin esiin myös se, ettei Alphard välttämättä ollut kaikkein ihanteellisin lapsenvahti, hänen luonaan oli lasten selvästi hyvä olla. Tästä tuli sellainen mukava olo itselle, että Alphardin kotona kukaan ei ainakaan ollut vihainen, ja sai tehdä paremmin mitä halusi. Ja kiltti naisystävä osti vauvalle asun ja otti jopa syliin, kun taas ilmeisesti kotona jätettiin pieni lapsi yksin huutamaan, mikä tuntui ihan kamalalta. Eikä Alphardia varmasti haitannut se, että pojat nukkuivat vierekkäin. Tuo on jotain suloista, että Sirius halusi pitää Reguluksesta niin hyvää huolta, että uhmasi jo noin pienenä äitinsä kiukkua sen takia. Ja toisinpäin, kun pienelle Regulukselle Sirius oli kaikki kaikessa. Ehkä se johtui siitäkin, että Regulus vaistosi Siriuksen olevan tuossa perheessä ainoa, joka oikeasti välitti hänestä.

Ajattelin tuosta ensimmäisen osan lopusta, että ehkä kodin ankea tunnelma oli vaikuttanut siihen, ettei Regulus puhunut siellä mitään. Mutta sitten kun oli mukavaa ja ihana kesä, ja pienet pojat lojuivat viltillä vierekkäin, alkoi Reguluskin puhua. Aivan suloista ja ihanaa! Reguluksen mustat vauvantuoksuiset hiukset sulattivat minut lopullisesti tässä.

Toisessa osassa hyvä ja lämmin tunnelma jatkui, vaikka vähän erilaisena. Ihana juttu, että Regulukselle keltainen väri oli kaikki kaikessa. Ei ihme, että se oli kotona kauhistus, koska se varmaan yhdistettiin Puuskupuhiin, ja vihreä olisi luultavasti ollut ainoa, joka olisi kelvannut. Ajattelin tuota ensimmäistä osaa lukiessa, että Gina oli varmaan vähintäänkin jästisyntyinen, mutta että oikein jästi! Jos tuosta olisi tiedetty suvussa ja varsinkin poikien kotona, siihen olisi varmasti loppunut kaikki yhteydenpito Alphardin kanssa. Minua ihastutti se, miten huumorintajuisena ja kapinallisena Alphard on tässä kuvattu, ja muutenkin hyvin mukavana. Mutta ehkä hän oli myöskin luihuinen, vaikka omalla tavallaan, ja osasi pitää asiat yksityisinä ja itsellään, koska se oli sillä tavalla niin paljon helpompaa. Tuli myös sellainen olo tuosta matkasta Alphardin luokse, että Siriuksen isäkin oli mukavampi silloin, kun Walburga ei ollut näkemässä. Palautui heti mieleen tuo toinen ficlet-sarjasi.

Nuo karkit! Minulle tuli noista mieleen ne Fazerin pyöreissä rasioissa olevat kovat ananaskarkit, joita ostettiin aikoinaan ruotsinlaivalta. Ja olihan ne hyviä, vaikka niillä sai kyllä ihan kunnolla suunsa haavoille, varsinkin jos söi enemmän. Tässä on minusta myös sellaista ihanaa ajankuvausta niistä vuosikymmenistä, jolloin lapset olivat paljon enemmän omissa oloissaan ja omalla vastuullaan kuin nykyään. Varmasti heillä oli hauskempaakin kuin nykyään, mutta ehkä sitten onnettomuuksiakin sattui enemmän. Reguluksen luudan maalaaminen oli ihana juttu, ja tykkäsin hirveästi tuosta, miten Sirius oli varautunut pitämään veljensä puolia ja oli ihan varma, että tästä tulee satikutia. Mutta ei sitten tullutkaan, vaan Alphard näki tuon huvittavan puolen. Upeaa, miten Regulus sai jo tuossa iässä luudan tottelemaan, eipä ihme, että hänestä tuli etsijä huispausjoukkueessa sitten aikanaan. Tässä oli ylipäätään ihan mahtavaa tuo, miten Alphard osasi ottaa myös jästimaailmasta ne parhaat ja hauskat puolet irti, kuten tuon autolla ajelun, ja miten mukavaa se oli pojille.

Kiitos paljon näistä osista! Aivan mahtava ficlet-sarja taas, jään odottamaan jatkoa.

[Altais]

A/N: Olipa ihanaa, että olitte löytäneet tämän ja käyneet kommentoimassa Kelsier ja Pahatar! Kiitos kovasti! 

Olen usein miettinyt, millainen tyyppi Alphard Musta olisi voinut olla, kun ei hänestä oikein muuta tiedetä kuin että testamenttasi omaisuutensa Siriukselle ja tuli ilmeisesti sitten kuolemansa jälkeen poltetuksi pois sukupuusta tuosta syystä. Tai sitten tuo on omaa tulkintaani, sillä en ole varma tiedetäänkö sitäkään, vai onko hän ehkä tehnyt jotain muutakin suvun mielestä epäsopivaa jo aiemmin. Mutta joku taustahan silläkin on oltava, että hän koki hyväksi tukea sukunsa arvot hylännyttä Siriusta, joten tässä nyt yksi näkemys siitä, millä tavalla epäsoveliasta elämää hän olisi voinut viettää. Minusta oli kiva kuvitella, että hänen naisystävänsä olisikin ollut jästi. 

Siriuksen ja Reguluksen varhaislapsuuden kuvitteleminen on myös ollut asia, joka minua on kovasti kiinnostanut. Mutta ajattelin, että joitain mukavia hetkiä pojilla on täytynyt voida olla, koska lapsuus Kalmanhanaukiolla on varmaan pääasiassa ollut kaikkea muuta kuin herttainen. Siksi oli hauska ajatella heidät viettämään lapsuuden kesiä epäsovinnaisen enonsa luona, jossa saivat osakseen enemmän ymmärrystä ja huolenpitoa kuin kotona.

Pahatar: Ajattelin juuri noin, että Regulus on ollut herkkä pieni poika, joka olisi tarvinnut osakseen paljon rakkautta ja hellyyttä, ja kun ei sitä kotona aikuisilta saanut, oli sitten vaikea alkaa vapautuneesti puhua kotona. Mutta kyse ei ollut siitä, ettei olisi osannut, vaan että tarvitsi siihen riittävän luottavaisen olon. Ja että Sirius olisi voinut jo hyvin pienenä olla oikeudentuntoinen ja kykenevä huomaamaan, mitä pikkuveli tarvitsee, sekä myös sellainen, joka ei taivu aikuisten sääntöihin kokiessaan ne vääriksi. 

Epäilemättä 60-luvun lapsuus on ollut aika lailla vähemmän aikuisten valvomaa kuin tänä päivänä, mikä on toisaalta mahdollistanut lapsille enemmän hauskuuksia, mutta toisaalta ollut joskus vaarallistakin. Kuten että voisivathan tuon ikäiset pikkupojat saada enon vajassa aikaan vaikka minkälaisia onnettomuuksia. Keltaisella maalilla sotkeminen oli ehkä harmittomimmasta päästä.    Niin, ja ne ananaskarkit olivat kuvitelmissani juuri noita ruotsinlaivan karkkeja, joihin itsellänikin liittyy paljon nostalgisia muistoja.




1967: Tummansininen


Sinä kesänä he eivät enää menneet enon luo. Äiti sanoi, että noin isot saivat jo pärjätä ilman lapsenvahtia ja keksiä itse itselleen tekemistä. Se ei tarkoittanut, että äiti olisi auttanut siinä, mutta eivät he äitiä kaivanneetkaan. Regulus vietti mielellään aikaa isoveljen huoneessa. Siriuksella oli patjan alla jo iso kokoelma jästien lehtiä. Ne kertoivat autoista, moottoripyöristä ja sen sellaisesta, mikä ei sinänsä kiinnostanut Regulusta. Mutta hän hivuttautui silti kiinni veljen kylkeen ja antoi tämän lukea itselleen ääneen.

Regulus osasi jo itsekin lukea, mutta silti hän rakasti yli kaiken sitä, kun Sirius luki hänelle. Oli se sitten mitä tahansa, vaikka sitten jonkun jästien vempeleen käyttöohjekirjaa. Regulus painoi päänsä Siriuksen olkapäätä vasten, kuunteli tämän pehmeää ääntä, hengitti sisään tuttua tuoksua. Joskus hänen sormensa etsiytyivät hypistelemään isoveljen puseroa. Se oli hänen pinttynyt tapansa, joskus niin kauan sitten opittu, ettei hän sen alkulähdettä edes muistanut. Mutta kun hän teki niin, vatsanpohjassa tuntui lämpöiseltä. Turvalliselta.

Regulus osasi laskea ja hän tiesi jo, että Sirius lähtisi kouluun ennen häntä. Ja vaikka hän lohdutti itseään ajatuksella, että saisi pitää isoveljen itsellään vielä monta kokonaista, pitkää vuotta, ajatus sai aina palan nousemaan kurkkuun. Eikä se lähtenyt pois nieleskelemällä. Joskus hän heräsi öisin ajattelemaan sitä, ja silloin hän itki. Hän yritti itkeä hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Sillä äiti hermostuisi ja sanoisi, että öisin piti olla hiljaa. Eikä äiti häntä kuullutkaan, mutta Sirius kuuli kuitenkin.

Ja silloin isoveli tuli hänen luokseen, kömpi hänen tummansinisten lakanoidensa väliin. Sirius antoi Reguluksen hivuttautua ihan lähelle, laskea päänsä hänen olkapäälleen. Laittaa pienet, viluiset varpaat hänen lämpimien säärtensä väliin. Ja Sirius lohdutti Regulusta, silitti hiestä märkiä hiuksia pois otsalta.

”Näitkö taas painajaista”, se kuiskasi.

”Mm”, Regulus sanoi. Ei halunnut paljastaa, ettei ollut nähnyt. Vaan että joskus todellisuus oli pahinta painajaista. Se, että vaikka veli nyt oli siinä, jonain päivänä se ei enää olisi.

Kattoikkunasta näkyi pala yönsinistä taivasta. Ja tähtiä. Regulus rakasti niitä. Ehkä ainakin ne olisivat aina hänen kanssaan, eikä silloin olisi koskaan aivan yksin. Mutta kerran äiti oli sanonut, että hänen näkemänsä valo oli oikeasti jo kauan sitten sammunut. Että vaikka hän näki tähdet vielä, oikeasti ne olivat jo kuolleet. Sitä Regulus itki monen monta yötä, eikä edes veljen lohdutus tahtonut auttaa.

”Tule”, Sirius sanoi, ja veti Reguluksen mukaansa. Se osasi jo avata kattoikkunan käyttämällä hiukan taikuutta. Ja se auttoi veljeä kiipeämään ikkunasta. Katolla oli mukava istua. Elokuun yö oli lämmin ja pehmeän tummansininen. Kaupunki oli hiljainen, joku yön kasvi tuoksui hyvältä. Sirius ei irrottanut Reguluksen kädestä silloinkaan, kun he jo istuivat katolla vierekkäin.

”Mikä noista on Sirius?” Regulus kysyi ja tähyili ylös taivaalle etsien kaikkein kirkkainta tähteä. Hänestä isoveli oli nimetty osuvasti.

”Ei hajuakaan”, Sirius sanoi ja naurahti. ”Mitä väliä?”

”Se on varmaan tuo tuolla”, Regulus sanoi ja osoitti tähteä, joka hänen mielestään loisti koko taivaan kirkkaimpana. Oli, kuin ei olisi kuullutkaan Siriuksen sanoja. Sillä täytyihän sen välittää. Eivätkö kaikki muka välittäneet sellaisista asioista?

”Jos niin sanot”, Sirius sanoi ja nuuhkaisi ajatuksissaan veljen pehmeää tukkaa hellästi. Sekin oli jokin ikiaikainen tapa. Reguluksen mielestä veli oli tehnyt niin aina, niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Ja ehkä vieläkin kauemmin.

”Sirius”, Regulus sanoi hiljaa ja painautui veljen kainaloon.

”No mitä?”

”Ollaanhan me aina yhdessä?”

Silloin Sirius katsoi Regulusta tutkivasti. Vaikka isoveljen silmät olivat yleensä harmaat, nyt ne heijastelivat yötaivaan värejä. Regulus ajatteli, että hänellä oli kaunis veli.

”Ollaan tietysti”, Sirius sanoi ja pörrötti hänen hiuksiaan hellästi.

”Varmastiko?” Regulus jatkoi, sillä jostain syystä asiasta oli päivä päivältä vaikeampi vakuuttua.

”Ihan varmasti.”

Regulus huokaisi syvään, painoi poskensa veljen yöpaidan pehmeään hihaan. Antoi silmiensä painua hitaasti kiinni. Tänään hän halusi uskoa veljensä sanoihin, enemmän kuin mihinkään koskaan.

[Pahatar]

Olipa ihana ja kaunis osa! Tässä tuli minusta niin vahvasti esiin se, että Sirius oli Regulukselle ihan koko maailma, tai ainakin kaikki hyvä, mitä hänen maailmassaan oli. Onhan se aika hurjaa, että 6-vuotias poika ei kaipaa vanhempiaan ollenkaan, mutta vain vähän vanhempi isoveli on hänelle se ainoa lohtu, ja juuri se, joka tekee hänet onnelliseksi. Kertoo kyllä siitä, miten etäiset suhteet Siriuksella ja Reguluksella oli vanhempiinsa. Tuli myös mieleen se, että vaikka sukulinjan piti jatkua ja perilliset piti saada, lapsista ei sitten välitetty muuten oikein millään lailla, ja jätettiin jopa oman onnensa nojaan.

Sirius tuntui pärjäävän ihan itsekin, vaikka oli myös vielä nuori, mutta Regulukselle kaikki oli vaikeampaa. Hän oli selvästi pehmempi ja herkempi, ja otti asiat raskaammin, ja olisi todella tarvinnut rakkautta ja huolenpitoa, niin kuin sanoitkin. Onneksi Sirius pystyi sitä antamaan ikäisekseen aika paljonkin. Tämä kohta liikutti minua kovasti:

Regulus osasi laskea ja hän tiesi jo, että Sirius lähtisi kouluun ennen häntä. Ja vaikka hän lohdutti itseään ajatuksella, että saisi pitää isoveljen itsellään vielä monta kokonaista, pitkää vuotta, ajatus sai aina palan nousemaan kurkkuun. Eikä se lähtenyt pois nieleskelemällä. Joskus hän heräsi öisin ajattelemaan sitä, ja silloin hän itki. Hän yritti itkeä hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Sillä äiti hermostuisi ja sanoisi, että öisin piti olla hiljaa. Eikä äiti häntä kuullutkaan, mutta Sirius kuuli kuitenkin.

Niin ihanaa, että Sirius tiesi, milloin pikkuveli tarvitsee häntä, ja tuli joka kerta! 

Tuntuu kyllä kamalalta, että Sirius oli Regulukselle niin kaikki kaikessa, että tämä suri Siriuksen kouluunlähtöäkin jo vuosia etukäteen. Ja sitten ei pystynyt nauttimaan siitä yhdessäolosta kunnolla silloinkaan, kun olisi vielä voinut. Eikä kehdannut myöntää Siriukselle, ettei kyse ollut painajaisista. Aww. Tämä on kerta kaikkisen sööttiä. Tummansininen sopii tähän jaksoon värinä niin hyvin, se tuo mieleen tiettyä synkkyyttä ja vakavuutta, mutta myös kauniin tähtikirkkaan taivaan, jossa Regulukselle yksi loisti yli muiden.

Se piti vielä sanoa, että minustakin Alphardissa on ollut tietynlaista anarkiaa, koska miksi hän muuten olisi jättänyt rahansa Siriukselle? Ja ilmeisesti hän rikkoi suvun perinteet silläkin, että ei ollut jälkeläisiä, tai näin ainakin ymmärsin. Tässä ficissäsi syy olikin mukava jästinaisystävä, jonka kanssa ei kuitenkaan haluttu mennä naimisiin. Tai ehkä molemmat olivat sitä mieltä, että heidän suhteensa toimii parhaiten epävirallisena.

Mietin kovasti, mitä mahdat kirjoittaa Siriuksesta ja Reguluksesta kahdessa viimeisessä osassa, vaikka vähän hirvittää, mitenhän synkäksi tämä vielä menee? Tykkään silti tosi paljon siitä, että pojilla oli näin hyvä suhde kuin mitä tässä on kuvattu. Ficeissä tuntuu aina kamalalta, kun näillä kahdella on välirikko, tai ollaan ainakin sen partaalla. Tässä tämä keskinäinen välittäminen on minusta juuri se tarinan, ja Reguluksen, kantava voima, vaikka juuri siksi pelottaa, menetetäänkö se sitten? Odotan joka tapauksessa jatkoa!   

[Altais]

A/N: Voi, tuon edellisen luvun kirjoittaminen oli kyllä itsellekin samaan aikaan ihanaa ja aika riipaisevaa, kun näiden veljesten läheiseen suhteeseen liittyy myös se väistämätön tulevaisuuden erilleen kasvamisen oletus. Kiitos Pahatar aivan ihanasta kommentistasi!  Huomasin, että tavoitit tästä juuri sen tunnelman, jota itsekin kirjoittaessani hain, eli samanaikaisen syvän veljesten välisen kiintymyksen ja rakkauden, mutta toisaalta myös pikkulapsiajan huolettomuuden väistymisen ja Reguluksen pelon, ettei isoveli olisikaan aina siinä. Ja ihan niin kuin sanoit, yleensä kai tuon ikäiselle pikkuiselle vanhemmat ovat vielä kaikki kaikessa, ja silloin he myös tavallisesti murehtisivat sitä, että vanhemmat eivät ehkä aina olekaan heidän elämässään, mutta Reguluksen tapauksessa vain Siriuksella oli väliä, sattuneesta syystä.

Ajattelen tosiaan Siriuksen itsenäisemmäksi ja kovapintaisemmaksi kuin Reguluksen. Varmaan nämä oletukset perustuvat sille, mitä heistä canonin perusteella tiedetään. Eli, että Sirius on aika nuoresta asti kyseenalaistanut avoimesti vanhempien arvot. Ja aikuinen Sirius kuvaili pikkuveljeään muistaakseni Feeniksin killassa typerykseksi, joka oli liian pehmo asettuakseen sukuaan vastaan (en muista täsmälleen, millä sanoilla, mutta kuitenkin). Silloin aina ajattelen, että voi kun Sirius vaan olisi tiennyt veljensä elämän viimeisistä vaiheista, niin eipä olisi sanonut noin, mutta tämä ei nyt sinällään liity tähän tarinaan. Mutta on muuten vaan kamalan surullista.  :'(

Tässä tarinassa ajattelen, että ehkä pieni Siriuskin toisaalta tarvitsee veljeään, koska ehkä hän tarvitsee jonkun jota rakastaa ja josta huolehtia, jotta voi itse olla isompi ja vahvempi. Kuka tietää, mutta näin on minusta mukava ajatella. 



1972: Punainen


Se oli ollut Reguluksen elämän pisin vuosi. Hän oli kuuliaisesti lukenut pölyisiä kirjoja ja tehnyt tehtäviä äidin palkkaaman, tiukkailmeisen kotiopettajattaren ohjauksessa. Hän oli käyttänyt kauluspaitaa, slipoveria ja prässättyjä housuja kesäkuun loppuun asti, vaikka ne hiostivat päivä päivältä enemmän. Mutta äiti halusi niin. Regulus pelkäsi äitiä, tämän läpitunkevaa katsetta ja teräviä sanoja. Ilman Siriusta hän pelkäsi vielä enemmän. Polvet tutisivat joka kerta, kun äiti edes katsoi häntä. Kun äiti puhutteli, sanat eivät ottaneet tullakseen. Äiti inhosi sellaista, sanoi Reguluksen olevan heikko pikku rääpäle. Ihan toista maata kuin Sirius, äiti sanoi. Vaikka juuri joululomalla äiti oli sanonut Siriukselle, että tämä oli häpeäpilkku, täydellinen pettymys. Ihan toista maata kuin Regulus.

Äiti kasvatti pelolla ja häpeällä. Regulus ymmärsi sen, vaikka oli vasta kymmenen. Kymmenen vuotta, yksitoista kuukautta ja viisitoista päivää, hän laski mielessään ja odotti Tylypahkan kirjettä pian saapuvaksi. Tylypahkan kirjettä ja Siriusta, joka ei suostunut häpeämään, eikä enää pelkäämäänkään. Ei äitiä, eikä ehkä ketään. Regulus laski minuutteja. Tämän jälkeen hän ei haluaisi olla enää päivääkään erossa veljestään. Tästä lähtien hän seuraisi Siriusta ihan minne tahansa.

Asemalaiturilla Regulus näki jo kaukaa punaisen Tylypahkan pikajunan. Junan, jonka kyytiin hänkin kesän jälkeen saisi kiivetä yhdessä veljensä kanssa. Kihelmöivä odotus täytti hänet, kun junan ovet avautuivat ja niistä alkoi purkautua ulos iloisesti jutustelevia oppilaita. Eri-ikäisiä tyttöjä ja poikia. Vihreän, keltaisen, sinisen ja punaisen väreissä. Isä seisoi vieressä ja sanoi, että sinulle poika tulee sitten tuollainen vihreä asu, että tiedät. Regulus ei sanonut mitään. Mutta epäilys vihlaisi häntä syvältä. Hän halusi olla rohkea, kuten Sirius. Mutta oliko hän?

Silloin hän näki Siriuksen. Hänen henkensä salpautui. Sirius oli pukeutunut tulenpunaiseen puseroon, eikä hän ollut yksin. Toisella pojalla oli silmälasit, sotkuinen tukka ja ilkikurinen virne. Ja käsi Siriuksen olalla. Ne nauroivat. Reguluksen kurkussa oli takiaispallo. Yskitti, mutta ei kehdannut, kun isä oli siinä. Sirius ja se poika tulivat lähemmäs. Sirius ryntäsi Reguluksen luo, kiskaisi tiukkaan halaukseen. Jos sulkisi silmät, ehkä kaikki olisi kuten ennenkin, Regulus ajatteli. Ja hän yritti. Sirius tuoksui tutulta, ja se pörrötti taas hänen tukkaansa. Mutta kun Regulus avasi silmät, se toinen poika oli edelleen siinä.

”Päivää, herra Musta. Ja Regulus”, poika sanoi rennon kohteliaasti. ”Minä olen James Potter.”

Isä murahti väkinäisen tervehdyksen, mutta Regulus näki kyllä, ettei isä pitänyt tuosta pojasta. Jostain syystä Regulus tunsi isän kanssa samoin. Kerrankin. James nyökkäsi Regulukselle, mutta Regulus ei saanut sanotuksi mitään. Oikeastaan hän halusi lyödä James Potteria. Mutta ei sitten kuitenkaan lyönyt, ei tietenkään.

Outo olo meni ohi pikkuhiljaa, kun he pääsivät kotiin. Vieras Sirius muuttui vähitellen tutuksi, siksi pojaksi jota Regulus niin rakasti. Kun kului pari päivää, Reguluksen silmä alkoi tottua Siriuksen punaisiin paitoihin. Isoveli ei enää suostunut käyttämään muita. Kun äiti uhkasi hävittää ne, Sirius kohotti taikasauvansa ja sanoi, että uskallapa yrittää, ja saat vastata seurauksista. Regulus katseli salaa portaikon yläpäästä ja pidätti hengitystään. Sirius ei enää pelännyt äitiä, mutta Regulus pelkäsi veljensäkin puolesta.

”Voi veli rakas mitä sinulla on päälläsi”, Sirius sanoi eräänä helteisenä aamupäivänä, kun Regulus edelleen hikoili niissä ainoissa vaatteissa, joita äiti oli hänelle antanut. Regulus makasi veljen huoneen tummalla kokolattiamatolla ja selaili astronomian oppikirjaa. Se olisi ollut äärimmäisen mielenkiintoista, mutta Sirius oli oikeassa. Hän oli aivan sietämättömän kuumissaan. Sirius nousi, penkoi sotkuista vaatekaappiaan. Heitti Reguluksen viereen lattialle yhden niistä punaisista t-paidoistaan ja farkkushortsit.

”Pue nuo päällesi”, hän kehotti, eikä Regulus pystynyt vastustamaan kiusausta, vaikka tiesi että olisi pitänyt. Vaatteet olivat hiukan isoja ja roikkuivat hänen päällään, mutta olivat silti tuhannesti mukavammat kuin ne toiset. Ja ne tuoksuivat Siriukselta. Regulus oikaisi pitkäkseen lattialle ja kuvitteli olevansa Sirius. Ajatus tuntui hyvältä.

”Näytät hyvältä noin”, Sirius sanoi. Regulus avasi silmänsä ja näki, miten veli loikoili vatsallaan vuoteella, kädet rennosti leuan alla, ja katseli häntä ylpeänä.

”Tule tänne”, veli kehotti. Hän nousi, ojensi kätensä. Veti Reguluksen ylös lattialta ja kanssaan seisomaan peilin eteen. Hymyili ja sanoi, että katso vaikka itse. Ja Regulus katsoi. Sirius oli oikeassa. Hän näytti enemmän itseltään kuin ikinä ennen. Hän oli aina halunnut olla yhtä upea kuin Sirius. Ja nyt he näyttivät todellisilta veljiltä.

Mutta illalla äiti veti Reguluksen keittiöön, sulki oven perässään ja istutti pojan alas pöydän ääreen. Käsi olkapäällä puristi liian tiukasti, teki kipeää. Äiti kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa, ja jokainen sana pureutui liian syvälle. Pääsi Reguluksen ihon alle.

”Sinä saat luvan tehdä perheesi ylpeäksi, toisin kuin veljesi”, se sanoi. ”Katsokin, että niin tapahtuu. Muussa tapauksessa minä ja isäsi maksatamme piittaamattomuutesi seuraukset Siriuksella. Luota minuun, sitä sinä et halua.”

Joten kun syksy tuli, Regulus pyysi lajitteluhattua laittamaan hänet Luihuiseen. Siriuksen takia. Sillä eihän hän ikinä halunnut nähdä veljensä joutuvan kärsimään, ei varsinkaan hänen takiaan. Lajitteluhattu sanoi, että poika rakas, tämä on todella rohkea teko. Mutta Regulus piti päänsä. Piti, vaikka pettymys isoveljen silmissä satutti enemmän kuin äidin sanat ikinä.

[Pahatar]

Ihan aluksi täytyy sanoa, että olen niin samaa mieltä tuosta mitä kirjoitit. Tuntui pahalta, että Sirius moitti veljeään pehmeäksi, kun tämä todellisuudessa uhrasi itsensä Voldemortin voittamiseksi. Mutta varmaankaan Sirius ei tiennyt, ja tuo oli se hänen käsityksensä, joka oli sitten hyvinkin virheellinen. Tässä ficissä on ihana ajatus tuo, että Sirius tarvitsi myös Regulusta, koska halusi huolehtia pienemmästä, tykkään!

Ajattelinkin, että kun tässä sarjassa on viisi osaa, neljännessä saattaisi Sirius jo lähteä kouluun, ja niinhän se meni. Suretti kyllä kamalasti nuo Reguluksen kotiolot. Varsinainen äiti, haukkuu molempia lapsiaan toiselle, eikä kykene rakastamaan ketään tai mitään. Ei mikään ihme, että Regulus halusi Tylypahkaan, että saisi olla yhdessä Siriuksen kanssa. Vaikka ne unelmat sitten sortuivatkin.

Voi kurjaa, miten Regulus oli mustasukkainen Jamesista! Tämä on jotenkin Siriuksen ja Reguluksen tapauksessa niin uskottavaa, vaikka noin yleisesti tuntuu siltä, että eihän ystävien pitäisi olla sisaruksilta mitään pois. Ehkä siinä oli sitten se, että kun Sirius ja Regulus olivat olleet tässä nuorina aina kahdestaan, ja sitten eivät yhtäkkiä olleetkaan. Ja vaikka James oli puhdasverinen, näköjään puhdasverisilläkin oli arvojärjestys, ja Mustat eivät hyväksyneet Pottereita, nämä olivat ilmeisesti ihan liian vapaamielisiä. 

Ihanaa, että Sirius puuttui Reguluksen vaatteisiin, koska onhan se ihan kamalaa, ettei kotonaankaan saisi olla mukavasti, ja joutuu olemaan kuumissaan. Ja Reguluksen ilahtuminen vaatteista, ja Siriuksen tuoksusta niissä, oli ihan käsin kosketeltavaa. Tykkäsin tästä kohdasta todella paljon:

”Tule tänne”, veli kehotti. Hän nousi, ojensi kätensä. Veti Reguluksen ylös lattialta ja kanssaan seisomaan peilin eteen. Hymyili ja sanoi, että katso vaikka itse. Ja Regulus katsoi. Sirius oli oikeassa. Hän näytti enemmän itseltään kuin ikinä ennen. Hän oli aina halunnut olla yhtä upea kuin Sirius. Ja nyt he näyttivät todellisilta veljiltä.

Mutta sitten loppu särki sydämen. Walburga oli aivan hirveä, kun meni jopa niin pitkälle, että kiristi Regulusta Siriuksella. Ilmeisesti tämä oli huomannut, miten tärkeä Sirius oli Regulukselle. Ja ehkä Regulus ajatteli, ettei voinut kertoa sitä Siriukselle, joka taas ei olisi antanut Reguluksen uhrautua hänen vuokseen, ja siitä se sota vanhempien kanssa vasta olisikin syttynyt. Hirveän surullista, mutta kaunista tuo, että Regulus joutui pyytämään lajitteluhattua laittamaan hänet Luihuiseen, ja mitä hattu sanoi siitä. Varmasti Regulus olisi muuten päätynyt Rohkelikkoon. Tämä loppui niin surullisesti, mutta toivon että viimeisessä osassa olisi silti valoa.

[Altais]

A/N: No niin, mitäpä tätä loppua sen enempää viivyttelemään, kun se kerran on tullut jo kirjoitettua valmiiksi.  Synkistelyä ei voi tässä ihan täysin välttää, mutta... tai ei sittenkään mitään. Jätän sanomatta, ainakin vielä. 

Pahatar: Niinpä, siinä missä kolmannessa luvussa oli katkeransuloista veljesrakkautta, tuossa neljännessä mentiin selkeästi synkempään suuntaan kohti välirikkoa tai ainakin toisistaan etääntymistä, jonka lopulta veljesten äiti sai aikaan, ainakin tässä tarinassa. Ja isäkin tietysti, joko olemalla samaa mieltä, tai sitten jättämällä puuttumatta vaimonsa kasvatukseen. Mene ja tiedä. Olen aina miettinyt, miksi Regulus tyytyi osaansa suvun arvoille kuuliaisena ja mukautuvana poikana, kun en jotenkaan näe häntä yhtään sellaisena luonteena, joka pohjimmiltaan olisi sitä mieltä. Joten tuo oli yksi mieleen tullut ajatus, että häntä oltaisiin voitu kiristää veljelle kostamisella, jolloin hän tosiaan olisi varmaan halunnut pitää Siriuksen turvassa ja mieluummin kärsiä itse. Suloista mutta myös niin murheellista. Kiitos jälleen kommentistasi! 




1976: Musta


Pari viime kesää olivat olleet niin kauheita, että tänä vuonna Regulus enemmän kammosi kuin odotti veljensä kotiinpaluuta. Sirius teki tahallaan kaiken vastoin vanhempien tahtoa. Veljen huoneen seinät oli nykyään päällystetty jästien julisteilla. Äiti oli huutanut ja raivonnut, laittanut isän ja kaikki kotitontut niitä poistamaan, mutta siinä ne edelleen olivat. Regulus istui illat pitkät yksin portaikon yläpäässä, sormet puristivat tummaa kaidetta ja sydän oli ahdistuksesta musta, kun äiti huusi Siriukselle, ja Sirius huusi takaisin kovempaa. Herjat ja uhkaukset lentelivät, astioita särkyi kirousten osuessa niihin. Jonain kertana vielä joku pääsisi hengestään, Regulus ajatteli. Hän puristi kaidetta tiukemmin ja rukoili, ettei se ainakaan olisi Sirius.

Ja tänä kesänä Siriuksen vaatteet olivat mustat. Yhtä mustat kuin hänen pitkiksi kasvaneet hiuksensakin. Hänen kuuntelemansa musiikki oli mustaa, ja sielukin tuntui muuttuneen mustaksi hänen astuttuaan kodin kynnyksen yli. Mutta silti Reguluksen yksinäinen pojansydän rakasti edelleen isoveljeä niin että se teki kipeää. Salaa keskellä yötä hän hiipi Siriuksen huoneen ovelle. Hän oli aikonut tehdä niin jo monena iltana. Kerännyt rohkeutta, miettinyt mitä sanoisi. Pelännyt, että ehkei veli enää puhuisi hänelle. Mitä, jos Sirius katsoisi häntä, ja hän näkisi sen silmissä saman inhon, jolla se katsoi äitiä ja isää? Kuolisiko Regulus siihen paikkaan? Olisiko silloin millään enää merkitystä?

Mutta kun hänen viimein onnistui koputtaa ovelle, veli kutsui hänet sisään pehmeällä äänellä, kuten ennenkin. Regulus avasi oven ja jähmettyi tuijottamaan eteensä. Siriuksen sängylle oli kasattu vaate- ja tavarapinoja, joita hän parhaillaan sulloi epäluonnollisen tyhjältä näyttävään reppuun.

”Sinäkö… olet sitten lähdössä?” Regulus kuiskasi, vaikka ääni hädin tuskin totteli. Hän ymmärsi, että jos veli lähtisi nyt, tämä ei koskaan tulisi takaisin.

”Shh… Tule sisään siitä”, Sirius hyssytti, ja kun pikkuveli vain seisoi lamaantuneena niillä sijoillaan, hän kiirehti tämän luokse ja kiskaisi kynnyksen yli.

Mutta Regulus tarttui Siriukseen. Kädet puristuivat mustan t-paidan selkään. Äänettömät kyynelet imeytyivät tutun tuoksuiseen kankaaseen. Sirius silitti veljeään niin kuin ennen, niin kuin joskus kauan sitten.

”Muistatko ne kesät Alphard-enon luona?” Sirius kysyi ja veti Reguluksen lattialle istumaan. Regulus nyökkäsi, mutta ei halunnut irrottautua veljestään. Pelkäsi kai, että tämä katoaisi minä hetkenä hyvänsä.

”Muistatko, kun lensit ensimmäisen kerran luudalla?” hän kysyi ja silitti pikkuveljen tärisevää selkää.

”Joo”, Regulus nyyhkäisi. ”Se oli enon vajassa. Sinä istuit sen punaisessa Minissä. Se on kai ensimmäinen muistoni.”

Sirius hymyili. Hänen sisällään tuntui taas pehmoiselta. Hetken aikaa hän halusi kertoa pikkuveljelle sinisestä potkupuvusta, kesäpäivästä enon nurmikolla, veljen ensimmäisistä sanoista. Siitä, miten veli söi vain keltaisia asioita ja puhui vain Siriukselle. Mutta sen sijaan hän kertoi jotain muuta.

”Sitten kai muistat myös sen Ginan?” Sirius kysyi äänessään teräksinen sävy.  Regulus nyökkäsi. Tietysti hän muisti, vaikkei ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen.

”Haluatko tietää, mitä sille tapahtui? No, se katosi jäljettömiin jokunen vuosi sitten. Eihän sitä ääneen sanota, mutta kaikki tietävät silti, että kuolonsyöjät veivät sen. Enosta tehtiin varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos sekaantuu jästeihin. Haluatko sinä jonain päivänä liittyä kuolonsyöjiin ja tehdä tuollaisia juttuja, Reg? Minä en ainakaan halua, mutta jos en lähde, se päivä on edessä nopeammin kuin uskotkaan. Minun on pakko lähteä täältä!”

Regulus takertui tiukemmin Siriukseen. Itketti niin, ettei henki kulkenut. Oliko tuo totta, mitä veli sanoi? Ei se saanut olla totta, mutta sisimmässään Regulus silti tiesi sen olevan. Ja hän tiesi, että Sirius ennemmin kuolisi itse kuin tekisi tuollaista, josta hän nyt kertoi. Niin hän kuolisi itsekin. Mutta ilman veljeään hän kuolisi myös. Hitaasti mutta varmasti. Kiduttavasti.

”Mutta en minä voi olla ilman sinua”, hän mutisi avuttomasti veljen puseroa vasten, vaikka tiesikin kaiken vastarinnan jo hyödyttömäksi.

”Lähde mukaan Regulus”, Sirius sanoi. Hän painoi nenänsä pikkuveljen mustaan, pehmeään tukkaan. Hetken aikaa hänen mielessään välähti muisto vauvan tuoksusta. Enää veli ei tuoksunut vauvalta, mutta tutulta silti. Tutulta ja rakkaalta.

Regulus muisti äidin sanat keittiössä. Kaikki hänen rikkeensä tultaisiin maksattamaan Siriuksella. Eikä hän voinut tehdä sitä. Mutta hän tiesi nyt, että Siriuksen piti lähteä. Lopulta hän lähes työnsi isoveljen ovesta, vaikka vielä äsken oli rukoillut tätä jäämään. Hän nieli päättäväisesti kyynelet ja sanoi, että kyllä minä pärjään.

Ovella viimeiseksi Sirius kääntyi, katsoi häntä tummin silmin.

”Ei sinun pitäisi tehdä tätä minun takiani. Jäädä tänne suojellaksesi minua”, se kuiskasi ihan hiljaa. ”En minä sitä halua. Jos sinä jäät tänne, sinä kuolet. Ja mitä luulet, että minä sitten teen? Miten minä muka ikinä pärjään ilman veljeäni? Mieti sitä, Regulus.”

Ja sitten veli lähti. Regulus seisoi monta minuuttia paikoilleen lamaantuneena. Sirius tiesi. Oliko se tiennyt koko ajan? Ehkä se oli seissyt oven takana, kun äiti oli sanonut ne sanat. Ja silti veli halusi Reguluksen mukaansa. Ei se välittänyt, mitä siitä saattoi seurata sille itselleen. Sirius ei pelännyt edes pelkoa itseään. Ja Regulus ajatteli, että hänenkin oli aika oppia toimimaan pelosta huolimatta.

Silloin hän ei enää miettinyt. Hän juoksi huoneeseensa, nappasi luudan, avasi kattoikkunan. Pakkaamiseen ei ollut aikaa. Hän näki Siriuksen loittonevan selän yön mustassa pimeydessä. Hän huusi veljen perään, hyppäsi sitten luudalleen. Poimi Siriuksen kyytiin.

Ja siinä he olivat. Mustan veljekset, aina yhdessä. Tapahtui mitä tahansa.

[Pahatar]

Mietin etukäteen, mitenköhän tämä mahtaa päättyä, ja vähän huolestutti, kuinkahan angstiseksi tämä vielä menee. Ajattelin noiden aikaisempien osien perusteella, että olisikohan tämä osa se, jossa Sirius lähtee kotoaan, ja niinhän siinä kävi.

Jo heti alussa tuli kylmät väreet itselleni tuosta, millainen tunnelma Kalmanhanaukiolla oli kesälomilla. Kaikesta synkkyydestä huolimatta pidin tästä todella paljon. Tämä oli minusta hyvin uskottavaa ja sopii myös canoniin, koska Siriuksen kotoa karkaaminen tuskin tapahtui mitenkään sormia napsauttamalla, vaan sitä on varmasti edeltänyt vuosien repivät riidat. Tulee mieleen, miten paha tilanne siellä olisi ollut, jos olisi asuttu kotona jatkuvasti. Nythän oltiin 10 kuukautta vuodesta sisäoppilaitoksessa, ja vain kesälomalla, ja ehkä jollain muillakin lomilla kotona, eikä sittenkään tultu enää mitenkään toimeen. Tässä ficissäsi Sirius oli minusta erilainen oman tiensä kulkija jo ihan pienestä pitäen, joten silloin oli aika selvää, että teini-ikäisenä menee sitten ihan kunnolla yli laitojen.

Mutta tuli taas sellainen tunne, että muistiko kukaan Regulusta? Ja sitä, miten kamalaa tällä oli katsoa näitä riitoja vierestä ja jopa etukäteen pelätä kesälomia, kun tiesi, miten hirveää silloin on, ja joutui jopa pelkäämään, että joku kuolee. Tässä tuota tilannetta ja Reguluksen ajatuksia Siriuksesta kuvasi hyvin tuo, että Sirius oli muuttunut mustaksi, ulkoa ja sisältä. Mutta sitten veljesten kohtaaminen oli jotain ihanaa. Vaikka tuo, mitä Sirius kertoi Ginasta, tuntui ihan hirveältä. Gina oli aivan ihana ja lämminhenkinen kahdessa ensimmäisessä osassa, ja ajattelin, että hänellä ja Alphardilla oli niin hyvä suhde. Sen voisi silti hyvin uskoa, että juuri näin se on mennyt noina aikoina, jolloin ei tosiaan katsottu hyvällä velhojen ja jästien välisiä suhteita, ja kuolonsyöjille verenpetturit olivat yhtä paha asia kuin jästisyntyiset. Olin kuitenkin iloinen siitä, että Regulus uskoi Siriusta, eikä epäillyt tätä. Tämä oli hieno kohta:

Regulus takertui tiukemmin Siriukseen. Itketti niin, ettei henki kulkenut. Oliko tuo totta, mitä veli sanoi? Ei se saanut olla totta, mutta sisimmässään Regulus silti tiesi sen olevan. Ja hän tiesi, että Sirius ennemmin kuolisi itse kuin tekisi tuollaista, josta hän nyt kertoi. Niin hän kuolisi itsekin. Mutta ilman veljeään hän kuolisi myös. Hitaasti mutta varmasti. Kiduttavasti.

Tuo heidän eronsa, ja se, miten Regulus halusi Siriuksen lähtevän pelastaakseen itsensä, ja Sirius halusi Reguluksen tulevan mukaan, koska tiesi mitä jääminen olisi merkinnyt, oli todella koskettavaa. Tykkäsin tässä niin kovasti siitä, että veljesten välit olivat näin hyvät ja läheiset, ja miten paljon nämä merkitsivät toisilleen:

”Ei sinun pitäisi tehdä tätä minun takiani. Jäädä tänne suojellaksesi minua”, se kuiskasi ihan hiljaa. ”En minä sitä halua. Jos sinä jäät tänne, sinä kuolet. Ja mitä luulet, että minä sitten teen? Miten minä muka ikinä pärjään ilman veljeäni? Mieti sitä, Regulus.”

Loppu oli tietenkin parasta, mitä saattoi olla. Olisi ollut hienoa lukea siitä lisääkin, miten Sirius ja Regulus selvisivät yhdessä. Mutta tästä tuli sellainen lämmin tunne, että tietenkin selvisivät ihan mistä vaan, kun vain saivat olla yhdessä.

Se piti vielä sanoa, että pidin siitä, miten tässä sarjassa teemavärit muuttuivat vaaleasta koko ajan tummemiksi. Se kuvasi niin hyvin tätä tunnelmaa eri osissa, ja kaiken muuttumista yhä synkempään suuntaan. Silti, vaikka tämä viimeinen osa oli musta, tässä pimeydessä oli myös valoa.

Kiitos tosi paljon tästä, tämä oli upea lukuelämys, joka jäi mieleen.

[hiddenben]

Olipa tämä upea veljesdraama! Oli ensinnäkin mukavaa päästä lukemaan enemmän Mustan suvusta sinun kirjoittamanasi, mutta sen lisäksi tykkäsin kovasti siitä, että tässä päästiin tutustumaan paremmin Siriuksen ja Reguluksen väliseen suhteeseen ja heidän taustaansa. Tähän mahtui valtavasti tunteita ja juurikin elämän värejä - se, miten olet nimennyt jokaisen osan värillä, toimii tässä hienosti niin konkreettisella kuin symbolisemmalla tasolla

Oli ihanaa lukea tällaisesta veljessuhteesta, jossa yhteys toiseen ja halu suojella ja olla läsnä on niin vahva! Tästä välittyi melkein maaginen yhteys ja sen lukeminen oli todella antoisaa. Näkökulmien vaihtelut Reguluksen ja Siriuksen välillä toimivat vaivattomasti enkä osaa sanoa, kummasta olisin pitänyt enemmän sillä molemmat olivat ihania Pidin myös todella paljon siitä, miten ensimmäinen osa alkaa Siriuksen ensimmäisellä muistolla ja viimeisessä osassa kuullaan Reguluksen ensimmäinen muisto - ja että ne molemmat sijoittuvat Alphardin luona vietettyihin kesiin! Alphardin hahmo oli muutenkin mielenkiintoinen ja tykkäsin siitä, miten hän kulkee vastavirtaan ja löytää itselleen jästinaisen (vaikka Ginan kävikin huonosti ). Uskon, että Alphardilla oli valtava vaikutus molempiin poikiin, mutta myös Ginan ehdottomalla rakkaudella oli paljon merkitystä.

Ja Ginan rakkaudesta päästäänkin siihen hahmoon, jonka rakkaus jäi tässä tarinassa puuttumaan. Olet nimittäin onnistunut tekemään Siriuksen ja Reguluksen äidistä aivan kauhean (ja tämähän on kohteliaisuus )! On jotenkin hienoa, että Walburga on tarinassa selkeä sivuhenkilö, mutta sivuhenkilöksi hänellä on mielettömästi valtaa ja hän myös käyttää sitä Regulukseen tunteitta. Oli kamalaa lukea, kuinka Walburga kiristi Regulusta ja uhkasi kostaa Reguluksen päätökset Siriuksella - mutta onneksi loppu toi tähän tilanteeseen helpotuksen. Onnistuit silti tuomaan tuon ahdistuksen tekstiin ja oli jotenkin sydäntä raastavaa lukea, kuinka Regulus otti Walburgan sanat sydämeensä ja lojaaliuudessaan aikoi tehdä omasta elämästään kurjaa vain suojellakseen veljeään.

Toki, Reguluksen suhde Siriukseen on ehkä turhankin tunnepohjainen ja hänen riippuvuutensa ongelmallinen, mutta haluan uskoa, että ainakin tämän ficin lopun perusteella Regulus onnistuisi löytämään itselleen laajemman turvaverkon, johon tukeutua Kuinka vain, olen iloinen, että he pitävät yhtä tarinan alusta loppuun saakka! Tätä oli ihana lukea, kiitos!

[Violetu]

Ooo, olipas tämä <3

(iltaa kommenttikamppiksesta, parempi myöhään kuin ei milloinkaan? o/)

Tykkään yleensäkin Mustan veljeksistä kertovista teksteistä, ja tämä oli ihana kaikkine väreineen. Varsinkin vaaleansininen, keltainen ja punainen muodostivat omassa päässäni ihanan eläväisiä kuvia, varsinkin vaaleansinisen pehmoisuus, keltaisen raikkaus (kirkkaus) ja punaisen kapinallisuus jäivät mieleen, hienosti olet luonut väreillä symboliikkaa.
Olivat nämä paikoitellen aika sydäntäsärkeviä, ja lopun onnellinen loppu canonin tietäen vähän yllätti. Toisaalta ihanaa, että nämä kaksi välillä saavat olla onnellisia, ja jatkaa elämää veljeksinä ja väleissä keskenään <3
Hyvähdin vähän, kun Regulus ei pitänyt Jamesista, halusi jopa lyödä🙈 hyvin vaistosi, että tämä ihminen saattaa vielä viedä Siriuksen kokonaan.
Oli jotenkin tosi sympaattista, että Sirius sai tässä kiinnostuksen moottoripyöriin enoltaan. Lemppareitani taisivat olla juuri ne lapsuuden kesät, joissa eno oli mukana🥰

Kiitokset antoisasta lukukokemuksesta~

[Altais]

Isot kiitokset kommenteista, ne lämmittivät todella paljon mieltäni! 

Pahatar: Nimenomaan niin minäkin ajattelen, että Regulus parka on hiljaisempana voinut olla melkoisen unohdettu sivustakatsoja muun perheen ristiriidoissa, ja sellainen, jonka pahaa oloa ei kukaan huomaa. Joskus ajattelen, että veljesten välit olisi tällaisten luonne-erojen takia voineet kriisiytyä kummankin ajatellessa, että toisen käytös on ihan mielettömän ärsyttävää. Mutta tässä en halunnut rikkoa heidän välistään sidettä. Tuo Ginan kohtalo tuntui pahalta kirjoittaa, koska en yleensä halua tappaa hahmoja, joista kirjoitan, jos ei ole pakko. Mutta nyt tavallaan oli, koska sillä tavalla pojat tajusivat, mitä kuolonsyöjät tekevät ja mitä heiltäkin pian odotetaan, jos jäävät. Ja ehkä se olisi osaltaan saanut myös Reguluksen tajuamaan, ettei voi jäädä. Minä kun aina niin haluan kuvitella, että hänkin olisi lopulta jättänyt tuon ankean elämän taakseen (muulla tavalla kuin suunnittelemalla oman kuolemansa). Kiitos, kun olet seurannut ja kommentoinut tätä! 

hiddenben: Ihanaa, jos tykkäsit tästä veljesdraamasta ja lapsuus- ja nuoruusvuosien tunnelmoinneista värimaailmojen kautta.  Minustakin oli hauska kirjoittaa tähän kummankin veljeksen varhaisin muisto (Reguluksen muisto tuli kirjoitettua puolivahingossa, mutta sitten pidin siitä ja halusin jättää sen niin).  Minua lämmitti ajatella, että kummankin muisto olisi ollut onnellinen, ja siinä olisi ollut veli sekä kesä enon luona, jossa varmaan oli heidän elämänsä harvoja huolettomia hetkiä. Totta kyllä, että Regulus oli varmaan tunnetasolla hiukan liiankin kiinni veljessään, mutta ajattelin että Sirius teki samalla vähän niin kuin vanhempienkin virkaa, kun varsinaiset vanhemmat olivat vähän niin ja näin. Alphardia oli tosi hauska kirjoittaa, joten mukava kuulla, että pidit hänestä hahmona.  Hänestä ei tosiaan paljon tiedetä, mutta jollain lailla kapinallinen kai hänen on ollut pakko olla jo ennen omaisuutensa testamenttaamista suvun mielestä väärin. Kiitos, kun kommentoit! 

Violetu: Kiva, kun nappasit tämän kommenttikampanjasta, ja ei tosiaankaan haittaa pieni viivästys.  Minustakin noita Alphardin luona vietettyjä kesiä oli hauska kirjoittaa, koska pystyin niin hyvin kuvittelemaan mielessäni sen paikan ja aikuiset, ja ehkä joskus vielä tulee kirjoitettua Alphardista jotain lisääkin.  Välissä oli pakko vähän synkistellä, koska tuskin se Kalmanhanaukion elämä on ollut hirveän onnellista. Kuitenkin oli aivan pakko kirjoittaa tälle onnellinen loppu (okei myönnän tässä kohtaa, että en myöskään osaa kirjoittaa muunlaisia).  Ei vaiskaan, olin tässä ihan kahden vaiheilla jättää Reguluksen kuitenkin kotiin, koska tämä olisi halunnut suojella Siriusta, ei se olisi ollut kuin muutamasta viimeisestä rivistä kiinni. Mutta kun ei pysty, niin sitten ei pysty.  Kiitokset kommentistasi!

[Meldis]

Minua ei ole koskaan hirveästi kiinnostanut Regulus tai Mustan suku, vaikka Sirius onkin yksi lempihahmojani. Mutta oikeastaan Regulus on tosi kiehtova hahmo, enkä todellisuudessa muista kerrottiinko kirjoissa lopulta kovin tarkasti, mikä hänen polkunsa kuolonsyöjänä olikaan. Eikö Siriuksen katkeruus perhettään kohtaan voisi tulla siitä, että hänellä oli läheiset välit veljeensä, joka lopulta hylkäsi hänen rakkautensa, kun pelkäsi enemmän vanhempiaan? Noh, tässä tosin oli eri loppu ja menen siihen myöhemmin. Niin ja ihan lähtökohtaisesti ficin nimi on nerokas! ^^

Ensimmäiset pätkät olivat tosi suloisia ja ehdin ihan unohtaa, mihin tässä ollaan päätymässä. Siriuksen ja Reguluksen kesät kuulostivat aivan ihanilta, tuli semmoinen 60-lukulainen maaseutufiilis noista leppoisista kesistä enon luona, vaikka eno olikin vähän pelottava. Mutta sekin toi vähän aitouden tunnetta, että lähetetään kesäksi jonnekin jumalan selän taakse, missä on haiseva eno ja tuntematon nainen. Alphardia kävi sääliksi, kuulosti, että hänkin kamppaili sukunsa aatteiden ja omien tunteidensa kanssa ja siksi nimenomaan oli vihainen ja joi. Onneksi hän oli saanut onnen Ginan kanssa. ^^ Oikeastaan siitä hetkestä, kun Gina esiteltiin, aloin pelätä, että hänelle ei taida käydä hyvin. Pahatar tuossa mainitsi, että Alphardissa kuulosti olevan anarkistisia piireitä ja olen samaa mieltä! Vaikka ei voinut lopulta kokonaan irtautua suvustaan vaan se rikkoi lopultakin hänen elämänsä.

Siriuksen ja Reguluksen suhde oli tosiaan se, joka tässä minua kiinnosti ja miksi valitsin tämän arpajaisiin. Siinä on varmasti monen monta kerrosta ja enemmän kuin, miten Sirius Harrylle veljeään kuvailee. Ihanaa, miten he ovat jotenkin löytäneet toisistaan suojan, kun vanhemmat eivät ole sitä olleet ja kumpikin halusi suojella toista. Heillä on selkeästi todella nuoresta saakka ollut ymmärrys, että rakkautta saa vain omalta veljeltä ja sitä halutaan suojella. Mutta sitten samalla ollaan veljeksiä! Hirveän söpöä, miten Sirius oli jo innoissaan, että Regulus jaksoi leikkiä ja juosta ja muuta. Että vaikka tässä oli paljon jotenkin aikuisen kuuloisia ajatuksia, niin silti Sirius oli vielä lapsi ja halusi tehdä lasten juttuja ja tehdä niitä veljensä kanssa. Siriuksen suhtautuminen veljeensä oli hellyyttävää, vaikka juuri tuo vauvaikä voisi olla isoveljelle rasittavaa, mutta se sopi oikein hyvin Siriuksen hahmoon. Rakastin hirveästi tuota, että Reguluksen alkaessa itkeä, Gina lohduttaa tätä ja Regulus on siitä ihmeissään ja varmasti oli Sirius myös.

Siriuksen - sekä Reguluksen sitten myöhemmin - puheääni tuntui ihastuttavalta, samalla kuulsi, että hän muistelee vanhempana noita lapsuuden kesiä, mutta sitten samalla puhuu lapsimaisesti. Se-pronominin käyttö toimi tosi hyvin muutoin kirjakielisen puheen lomaan. Ja Siriuksen ajatukset Reguluksestakin olivat oikein herttaisia ja todella hyvin tuntui yhtä aikaa, että ollaan hetkessä, joita kuitenkin muistellaan.

Se Siriuksen varhaisin muisto oli väriltään alkukesän taivaan sininen. Nurmikko oli vihreä, voikukat keltaisia. Reguluksella oli taas se vauvansininen, pehmoinen pukunsa.

Tulee omatkin lapsuudenkesät mieleen. <3

Ihan tuo, että Regulus suostui syömään vain keltaisia asioita, kuulostaa juuri joltain, mitä pikkulapset tekevät. En kestä, miten suloisia nuo päivät oli ja koko luudanmaalaus episodi. Ja miten Sirius tuossa todella näkee, että ihan toisenlaista elämää kuin mihin on kotona tottunut ja haluan ajatella, että Ginan ystävällisyys on ollut vaikuttavana tekijänä myöhemmin hänen elämässään, vaikka ei sitä pienenä niin selkeästi ajatellutkaan.

Varoitti, että älkää pojat vetäkö noita väärään kurkkuun. Regulus halusi tietää, mikä oli väärä kurkku, ja Sirius yritti parhaansa mukaan selittää, vaikkei oikeasti tiennyt.

Tälle nauroin ihan ääneen. Oi miten parasta, miten lapsi ottaa kirjaimellisesti tuollaiset sanomiset. <3

Sitten alkoikin jo pelottaa, että mihin suuntaan tämä kehittyy, kun Sirius pian lähtee kouluun. Pohdin, että tuleeko tässä välirikko juuri tuon kouluunmenon takia ja vähän siihen suuntaan mentiin, kun tuntui, että Regulus alkaa pelätä enemmän äitiään kuin rakastaa veljeään. Vähän siltä se kirjoissa todella tuntuu. Inhottavaa, miten Regulus on joutunut kestämään olla yksin ilman Siriusta tämän ollessa koulussa ja miten aloin pelätä, kun James ilmaantui paikalle, että tähänkö se sitten kaatui. Tosi uskottavaa, jos koko elämä on ollut isoveli ja hän saakin uusia ystäviä, siihen saattaa vastata kylmyydellä. Ehkä tuosta olisi kyse oikeasti, mutta olipas tosi upea muutos, että Regulus päättikin lähteä Siriuksen mukaan. Voi kun alkoi harmittaa hirveästi, ettei se oikeasti mennyt näin. Kyllä siellä on pakko olla muutakin kuin pelkoa Voldemortia kohtaan jos uskaltaa pölliä hirnyrkin ja kuolla vielä se puolesta! Ja tämän kautta haluankin uskoa, että Regulus on vain todella joutunut suojelemaan veljeään perheeltään ja heidän aatteiltaan. Olisi ollut mielenkiintoista lukea, miten sinä ajattelisit tämän canonin mukaan loppuvan, kun tuntui, että Jamesin mukaantulo ja Reguluksen vanhempiaan kohtaan tuntema pelko olisivat olleet tarpeeksi, että välit todella menevät rikki, mutta toisaalta minusta oli ihanaa, että kerrankin Siriuksella oli pieni pala perhettä, joka ei hylännyt häntä. <3

Kaiken kaikkiaan tämä oli tosi ihana katsaus Siriuksen ja Reguluksen suhteeseen, josta en ollut ymmärtänyt tätä aiemmin olevan kiinnostunut, ehkä vain Reguluksen vaiheista kuolonsyöjänä. Mutta sinä onnistuit luomaan heille hellyyttäviä kesiä ja sellaisen sisarussuhteen, joka todella voisi selvitä mistä vain, että olin ihan myyty. Tässä oli todella paljon aitoja pieniä hetkiä, canonin palasia, jotka olit liittänyt osaksi omaa juontasi ja joka solahtaa erinomaisesti osaksi Siriuksen lapsuutta. Lukuunottamatta loppua, mutta haluan uskoa, että se olisi voinut olla mahdollista! ^^ Kiitos tästä hirmuisesti.

[Altais]

Meldis: Tuli ihan tosi hyvä mieli kommentistasi, ja luinkin sen moneen kertaan.  Itsellekin Regulus oli kirjat luettuani ihan vieras ja aika yhdentekevä hahmo, mutta sitten luin englanniksi muutaman tosi kiintoisan ficcitulkinnan hänestä, ja sen jälkeen vasta aloin oikein miettiä, miten hahmon tarina oikein menikään. Eipä canonista varmaan saa kuin muutaman irrallisen faktan irti, ja niistäkin iso osa perustuu Siriuksen kertomaan, joka ei sitten myöskään tiennyt esimerkiksi sitä, miten ja miksi Regulus kuoli. Mutta joo, hahmon tarina teki minut niin surulliseksi, että siksi varmaan olen jäänyt niin koukkuun kirjoittamaan hänelle onnellisempia tarinoita. Ja siksi tähänkin oli tuo onnellinen loppu kirjoitettava, koska olisihan Reguluksen nyt pitänyt lähteä Siriuksen mukaan, eikä jäädä kotiin ja liittyä kuolonsyöjiin.

Olen miettinyt ihan pääni puhki aikuisen Siriuksen katkeruuden syitä Regulusta kohtaan, ja lempiteoriani on tuo jonka sanoit, että hän olisi pohjimmiltaan rakastanut veljeään, ja kokenut tämän hylänneen hänet ja valinneen kodin ja kuolonsyöjät. Toisaalta voi olla, että hän näki vaan veljensä kuuluvan samaan massaan muun suvun kanssa, ja inhosi tätä siksi, mutta se on ikävämpi teoria, joten valitsen mieluummin tuon ekan. 

Noita varhaislapsuuden kesiä oli kiva kirjoittaa, vaikka olet ihan oikeassa siinä, että lapset varmaan oli silloin (sekä tässä ficissä että oikeasti) paljon enemmän oman onnensa nojassa ja keskenään jo pieninä, kuin nykyään. Aika hurja ajatus sinänsä, kun tuossa 3 v. Sirius huolehtii vauvasta, ja sitten 5-v. huolehtii 3 v. pikkuveljestä autotallissa, ja eno sillä aikaa tissuttelee  , mitä vaan voisi sattua. Mutta ajattelin juuri niin, ettei pojilla oikein ole koskaan ollut kotona muita kuin toisensa, joihin turvautua, ja siksi ovat ikään kuin tottuneet siihen. Aika karua, mutta oli kiva ajatella, että veljekset olisivat tästä syystä olleet toisilleen niin tärkeitä.

Tuo oli kivasti sanottu, että kertojan puheääni oli tavallaan lapsen, ja tavallaan tapahtumia muistelevan aikuisen. Nyt kun sanoit, niin se on varmaan ihan totta. Kun mietin vaikka tuota alkua, niin varmaan se lähti siitä, että Sirius muisteli ensimmäistä muistoaan joskus myöhemmin, ja sitten muisto jotenkin heräsi eloon. Mutta tämä ei ollut kovin tietoinen ratkaisu, se vaan tapahtui kirjoittaessa.  Olen muuten kerran tuntenut pienen pojan, joka juuri tuossa tietyssä iässä halusi syödä vain punaisia juttuja.  Siitä keksin tuon Reguluksen fiksaation keltaiseen. Kiva, että Alphardin hahmo kiehtoi, en ollut hänestä ennen kirjoittanut, enkä oikein lukenutkaan mitään. Voi kun löytyisi jostain joku Alphard-ficci. 

Sitten vielä tuosta lopusta: se onkin tosi hyvä kysymys, että mikä lopulta olisi canonissa voinut etäännyttää veljesten välit niin täysin. Varmaan ajattelisin samalla lailla kuin sinäkin, että Siriuksen Rohkelikkoon lajittelu, James ja muut Kelmit, ja siitä seuranneet ristiriidat kotona varmaan laittoivat kaiken alulle, ja Regulus olisi voinut kokea, että jää syrjään sekä Siriuksen että vanhempien elämästä. Sitten ehkä se "kunnon" poikana oleminen ja vanhempien miellyttäminen olisi ollut tapa saada toivottua huomiota edes joltain, kun ei hänellä ehkä oikein ollut mitään tai ketään muuta. Eikä mitään Jamesia, jonka luo paeta. Tiedäpä häntä, mutta kiinnostavaa se on silti.

Isot kiitokset vielä kommentistasi, olipa kiva päästä hiukan analysoimaan veljesten suhdetta ja vaiheita. 

[valokki]

Voi minkä ihanan, ihanan ficlet-sarjan oletkaan kirjoittanut! Tämä on muutaman päivän ollut auki välilehdilläni, ja tänään ilmestyi sopiva hetki lukea tämä kokonaisuudessaan kerralla läpi.

Mietin jo ennalta, muistuttaakohan tämä jollain tavoin sun fikkiä Kaiken A ja O, kun siinäkin Mustan veljekset ovat hyvin keskeisessä roolissa, vaikkei tarinaa kerrotakaan heidän näkökulmastaan eikä Orion taas ole tässä kovin kummoinen isähahmo. Aivan toista kuin heidän ihana Alphard-enonsa, vaikka olin enostakin alkuun aika skeptinen:

Sillä ei eno mikään lapsi-ihminen ollut, ei sinne päinkään.

Kaiken kaikkiaan eno vaikuttikin todella rennolta sisarensa lapsista välittävältä tasapainoiselta aikuiselta, ja tuntui, että hän ja Gina olivat tässä tarinassa ainoat veljeksiä oikeasti tukevat aikuiset ihmiset, jotka antoivat veljesten olla rauhassa ihan omia itsejään ja ylipäätään lapsia miniaikuisten sijaan. Oli todella lohdullista, että heillä oli tässä versiossa oikeasti myös joitain oikeasti tukevia ja välittäviä aikuisia, vaikka perheolot muuten toksiset olivatkin.

Kun Regulus itki, Gina saattoi ottaa sen syliin ja keinuttaa hellästi. Silloin Regulus jäi tuijottamaan sitä suurin, hämmästynein silmin, niin kuin vain oikein pienet ihmiset osasivat. Itkukin lakkasi kuin puhtaasta yllätyksestä. Että aikuinen ihminen voi käyttäytyä noinkin.

”Haluatko tietää, mitä sille tapahtui? No, se katosi jäljettömiin jokunen vuosi sitten. Eihän sitä ääneen sanota, mutta kaikki tietävät silti, että kuolonsyöjät veivät sen. Enosta tehtiin varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos sekaantuu jästeihin.

Nämä kohdat olivat hurjan surullisia. :'( Vaikka tuo Gina vierailikin tarinassa vain hetken aikaa, häneen kiintyi heti ja hänen kohtalonsa suretti todella paljon. Hän osasi kuitenkin selvästi olla lasten kanssa, ja oli ihanaa lukea, kuinka hän tarjosi lapsille myös turvallisia kokemuksia lapsuuteen, vaikka tuntui vähän siltä kuin veistä käännettäisiin haavassa, kun kerrottiin Reguluksen jo ihan vauvana ihmettelevän sitä, että aikuiset ihmiset saattoivat käyttäytyä myös hellästi ja rakastavasti lapsia kohtaan.

Eniten tässä koko tarinassa pidin kuitenkin siitä, kuinka läheisiä veljekset olivat keskenään ja kuinka he pitivät yhtä. Tämä muistutti paljon tuosta Kaiken A ja O -fikistä, jossa pojat myös ovat hyvin läheisiä keskenään. Pojat olivat tässä myös luonteeltaan hyvin samankaltaisia kuin kyseisessä fikissä; Sirius uhmakas, kapinoiva mutta lojaali ja välittävä isoveli, kun taas Regulus hiljaisempi ja rauhallisempi, mutta kuitenkin hänkin hyvin rohkea. Tässä tarinassa veljesten välit korostuvat vielä entisestään, kun heidän kasvuympäristönsä on mikä on.

”Mikä noista on Sirius?” Regulus kysyi ja tähyili ylös taivaalle etsien kaikkein kirkkainta tähteä. Hänestä isoveli oli nimetty osuvasti.

”Ei hajuakaan”, Sirius sanoi ja naurahti. ”Mitä väliä?”

”Se on varmaan tuo tuolla”, Regulus sanoi ja osoitti tähteä, joka hänen mielestään loisti koko taivaan kirkkaimpana. Oli, kuin ei olisi kuullutkaan Siriuksen sanoja. Sillä täytyihän sen välittää. Eivätkö kaikki muka välittäneet sellaisista asioista?

”Jos niin sanot”, Sirius sanoi ja nuuhkaisi ajatuksissaan veljen pehmeää tukkaa hellästi. Sekin oli jokin ikiaikainen tapa. Reguluksen mielestä veli oli tehnyt niin aina, niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Ja ehkä vieläkin kauemmin.

”Sirius”, Regulus sanoi hiljaa ja painautui veljen kainaloon.

”No mitä?”

”Ollaanhan me aina yhdessä?”

Tämä kohta herkisti mun koronakuumemössöiset aivoni aivan täysin. Tuli jotenkin mieleen Leijonakuninkaasta kohtaus, jossa Mufasa ja Simba katselevat tähtiä ja Simba kysyy, ovathan he aina yhdessä ja voi nyyh. Onneksi, onneksi tässä sinun tarinassasi pojat kuitenkin saivat olla yhdessä kaikista vaikeuksista huolimatta ja Reguluskin uskalsi lähteä lopussa veljensä matkaan. Olin niin onnellinen, kun kirjoitit tässä versiossa Regulukselle onnellisen lopun. Voi kun canonissakin olisi käynyt näin!

Kiitos hirmuisesti tästä kauniista ja herkästä tarinasta, tämä oli valtavan ihana lukukokemus! ❤ Aion varmasti palata tämän pariin tulevaisuudessa! Erityisesti, kun haluaa päästä lukemaan version, jossa Reguluksellekin tarjotaan onnellinen loppu ja molemmille pieniä onnenpilkahduksia lapsuuteen.

[Vendela]

Onnea kommenttiarpajaisten voitosta

Ihanaa miten ahkera ja tuottelias olet ollut ihan lyhyessä ajassa Listaustasi oli ihana katsoa kun sieltä löytyi valinnanvaraa ja vaihtoehtoja todella paljon. Tämän tekstin valitsin koska Siriuksen ja Reguluksen lapsuus kiinnostaa Aion toki muihinkin teksteihisi tutustua kunhan ehdin. Kirjoittelen tätä kommenttia lukemisen ohessa, joten pahoittelut jos tässä tulee paljon toistoa siihen mitä muut ovat jo tästä tekstistä sanoneet! Kommentoin myös jokaisen osan erikseen

Alkuun on sanottava, että tämän otsikko on ihanan leikittelevä. Tuo Musta antaa kivan mahdollisuuden sanaleikkiin sukunimenä ja värinä Se, että jokainen osa oli myös nimetty värein oli hieno yksityiskohta.

Vaaleansininen

Tämä koko tarina alkoi tosi hienosti Itselleni tuli tästä ensimmäisestä osasta paljon asioita mieleen, kuten tuo, että Sirius ja Regulus ovat hoidossa Alphard-enon luona. Tässäkö syy miksi Alphard jätti perintönsä Siriukselle? En tiedä miksi minulle tuli tuosta Ginasta mieleen se Queenie Ihmieotuksista, ehkä joku tuossa ulkonäössä herätti mielleyhtymän vaikka kyse ei olekaan samasta ihmisestä Oi kuinka sydämeni suli kuinka Sirius piti huolen Reguluksesta ♥ Ja sitten tuossa lopussa tuo koiran muotoinen pilvi! Ei siis ihme, että Siriuksesta tuli Antura

Keltainen

Aaa, Gina olikin jästi, olipa kiva yllätys Mutta tässä osassa oli kyllä ihanan kesäinen tunnelma väriä myöten! Ihanan lapsekasta oli myös tuo kerronta, sellaista minkä voi hyvin ajatella viisivuotiaan Siriuksen näkökulmaksi. Se, että Regulus syö vain keltaisia asioita oli aika hauska ja itsekin mietin jo tuossa alussa, että miksi ihmeessä näiden äiti ei vaan taio ruokaa keltaiseksi Alphard oli paljon fiksumpi! Tuo luuta-homma oli kiva ja lopun lause, että Sirius halusi myös maistaa mangomelonia oli taas sydämen sulattava!

Tummansininen

Onpa hienoa kuinka nämä värit heijastelevat myös tekstin tunnelmaa! Tässä oli jo selkeä askel pois lapsuudesta, vaikka ihan lapsia nämä vielä olivatkin! Mutta selvästi tuollainen epävarmuus ja lapsuuden loppu tässä alkoi olla käsillä, tai ehkä vaan sen tiedostaminen ettei asiat tule pysymään muuttumattomina vaan maailma on lopulta aika julma paikka. Tuo, kuinka Regulus tukeutuu Siriukseen ja hakee tästä lohtua ja turvaa on kuvattu todella kauniisti. Myös Siriuksen luonne pääsee tässä esille kun hän huolettomasti on välittämättä mikä on hänen nimikkotähtensä kun taas Regulukselle asia on tärkä Kaunis osa, josta tuli hieman sellainen fiilis että onkohan tässä tyyntä myrskyn edellä kun kuitenkin lukijana tietää kuinka asiat tulevat canonissa menemään. Sitähän en toki vielä tiedä kuinka canonsidonnainen tämä sinun tarinasi on

Punainen

Oooh, mustasukkaisuutta ilmassa, hienoa! Ymmärrän täysin Reguluksen tunteet, ihan kamalaa kun joku toinen tulee ja on tärkeämpi sille ihmiselle joka on itselle maailman tärkein. Onneksi tunne helpotti ihan vähän mutta loppu sai kyllä huokaamaan syvään. Tässä osassa näkyi hienosti tuo Walburgan tapa kasvattaa lapsia! Itsekin olen aina ajatellut, ettei hän ole ollut mikään lempeä äiti ja tämä todellakin todisti sen. Kuinka julmaa uhkailla Regulusta sillä, että jos tämä ei tee kuten vanhemmat haluavat, isoveli kärsii :'( Lajitteluhattu oli kyllä niin oikeassa ♥ ja tuli myös olo, että tässä näkyi juuri se rohkeus minkä avulla Regulus myös myöhemmin vastusti Voldemortia ja vaihtoi medaljongin!

Musta

Oi miten hieno lopetus! Ihan hurjan hieno Meni ihan kymät väreet kun luin noita viimeisiä sanoja ja jännitin, että miten tässä käy. Mutta hienon loppuratkaisun olit tehnyt näille hahmoille, tykkäsin oikein kovasti! Tässä viimeisessä osassa oli hienosti synkkyyttä ja myös tuolla musta-sanalla leikittelyä kuten jo alussa mainitsinkin Mutta kaikista parasta oli se, että kaikesta pahasta huolimatta nämä veljekset pitävät yhtä ja ovat toinen toistensa tukena ♥ Haluan uskoa ja luottaa, että näillä on yhdessä paljon parempi tulevaisuus kuin canonissa!

Kokonaisuutena on sanottava että tämä oli todella hieno ja kaunis tarina joka kertoi tämän veljeskaksikon lapsuudesta aina siihen hetkeen kun oli tehtävä ensimmäinen iso päätös elämässä ja otettava itsenäistymisen askel Tykkäsin kuinka olit käyttänyt väliotsikoita tehokeinona ja myös jokainen osan tunnelma huokui sen väriä. Kauniisti kirjoitettu kokonaisuus, kiitos tästä!

Vendela

[Altais]

Kiitos hirmuisesti kommenteistanne valokki ja Vendela! Kylläpä ilahdutti, että olitte tykänneet näistä Siriuksen ja Reguluksen lapsuuden kesämuistoista, jotka sitten saivat synkempiä sävyjä sitä mukaa, kun ikääkin tuli lisää. Haluan ajatella, että veljesten välillä olisi ollut rakkautta ja välittämistä, koska eivät ehkä saaneet sellaista muuten kotona osakseen, ja ylipäätään vaan rakastan kumpaakin hahmoa tosi paljon. Mieltäni lämmitti, että koitte onnellisen lopun hyväksi ratkaisuksi, koska minustakin ehdottomasti Reguluksen olisi pitänyt lähteä kotoaan myös, ja pitää yhtä Siriuksen kanssa, eikä jäädä hännystelemään vanhempia.

valokki: Totta kyllä, että Alphard oli lopulta varmaan enemmän lapsi-ihminen sitten kuitenkin, kuin tuossa ihan alussa annettiin ymmärtää.  Ajattelin, että varmaan hän kiintyi näihin poikiin, ja Gina ehkä auttoi häntä myös suhtautumaan heihin, mutta lopulta varmaan kumpikin halusi antaa pojille edes pienen palasen aikuisten välittämistä ja normaalimpaa kotielämää, kuin mitä kotonaan saivat. Olin tosi surullinen, kun jouduin kirjoittamaan Ginalle niin ikävän lopun, mutta se oli tarinan kannalta välttämätöntä, koska sellainen olisi voinut avata veljesten silmät sille, mitä kuolonsyöjät todella tekivät. Minun kuvitelmissani canonin Reguluksella ei varmaan ollut pienintäkään käsitystä siitä, millaisia juttuja kuolonsyöjänä joutuisi tekemään, ja että liittyi niihin ymmärtämättä, mihin joutui. Jos olisi tajunnut todellisuuden ajoissa, ei ehkä olisi liittynyt. Ihana muuten tuo vertauksesi Leijonakuninkaaseen. Olen leffan katsonut monesti ja tuosta kohtauksesta tykännyt, mutta vasta nyt kun sanoit, osasin yhdistää nämä asiat.  Kiitos kun kommentoit, ja pikaista paranemista!

Vendela: On tässä iskenyt pienoinen innostus kirjoittamiseen viime talvena, eikä se näytä edes menevän ohi, vaan erityisesti Mustan suvun jäsenten tarinat kiehtovat jostain syystä hurjasti.  Tämä idea syntyi samoihin aikoihin Kaiken A:n ja O:n kanssa, vaikka ne eivät juoneltaan olekaan yhtenäisiä. Mutta jos en muista väärin, niin siitä tarinasta saattoi jäädä joku kipinä kirjoittaa lisää Siriuksen ja Reguluksen ihan varhaisimmista lapsuusmuistoista.

Ihanaa, kun kommentoit luvuittain ja vielä väreissä  , ja erityisesti ilahdutti että pidit otsikosta ja väriteemoista. Idea lähti aistihaasteesta, ja mietin sitä että varhaisiin lapsuusmuistoihin ainakin itsellä liittyy vahvasti erilaiset aistimukset, etenkin värit. Ja pieniä lapsia varmaan kirkkaat ja iloiset värit miellyttää usein enemmän, ja sitten kun ikää tulee, mieltymykset voi muuttua, kunnes teini-iässä ollaan synkän mustia sekä vaatteilta että sielulta.  Varsinkin, jos viettää nuoruutensa sellaisessa kodissa kuin he, ei varmaan ole ihme, jos mieli on vähän musta.

Alphardissa minuakin jäi kyllä tämän tarinan kirjoitettuani kiehtomaan jokin, ja luulenkin, että hänestä kirjoittelen vielä joskus lisää. En tiedä kyllä vielä, mitä ja milloin. Mutta tässä varmaan otin hänet mukaan siksi, että joku taustahan sille täytyy olla, että hän myöhemmin tuki Siriusta rahallisesti, joten luulisi heidän olleen ainakin joskus tekemisissä keskenään. Ja se sai myös ajattelemaan, että jotain kapinallista tässäkin miehessä oli pakko olla, ja suhde jästin kanssa olisi ainakin ollut sellaista. Kiitos, kun kommentoit! 

[Thelina]

Olen katsellut tätä otsikkoa jo monta kertaa ja olipa hauska huomata, että jokainen osa oli nimetty tietyn värin mukaan! Se saa otsikon toimimaan vielä paremmin ja moniulotteisempana. Siriuksen ja Reguluksen lapsuudesta on todella kiinnostava lukea, enpä ole tullut aiemmin edes ajatelleeksi tai lukeneeksi ficcejä, jossa heillä on ollut hyvä ja ihana veljessuhde ainakin ennen kuin kaikki lopulta on mennyt pieleen. Tässä oli kyllä erityisen ilahduttavaa ja lämmintä huomata, että lopussa oli toivoa ja lukijalle jää mahdollisuus kuvitella, että kaikki päättyy näiden kahden osalta hyvin<3

Tykkäsin monista asioista, mitä muutkin mainitsivat: Siriuksen ja Reguluksen vuorottelusta kertojana, kesistä ja ihanista muistoista Alphard-enon luona ja siitä, miten suuri kontrasti niillä hetkillä oli kotioloihin ja kauhean rouva Mustan kurinpitoon! Oli aivan valtavan hyvä ja samalla kauhean raastava oivallus, että äiti olisi kiristänyt Regulusta toimimaan ”oikein” sillä, että kaikki kostettaisiin muuten Siriukselle. Mielestäni poikien kasvaminen tuli myös hyvin esiin: ensin kuvattiin pienen lapsen silmin, sitten isomman ja lopulta teinin.

Todella onnistunut ficlet-sarja, ehdottomasti palaan lukemaan tätä vielä monta kertaa!

[Altais]

Kiitos kovasti kommentistasi Thelina, se lämmitti mieltäni tosi paljon.  Tosi harvoin tulee kirjoiteltua mitään pienen lapsen näkökulmasta, mutta hauska sitä oli kokeilla, ja näiden veljesten varttumistakin oli hauska mielessään kuvitella tällaisten pienten kurkistusten kautta eri ikävaiheisiin.  Vaikka eihän se pelkästään hauskaa ole, tietäen heidän surulliset kohtalonsa (vaikka tässä jätinkin ihan tarkoituksella lopun avoimeksi lukijalle ja itselleni kuvitella, että ehkä heille voisi käydä paremminkin).  Walburga ei varmaan ole ollut mikään lämmin äitihahmo, ainakaan sen vähän perusteella, mitä hänestä tiedetään. Tämä Mustan perhe ja suku tuntuu olevan sellainen, joka koukuttaa minua tosi paljon, ja heistä on aina kiva sekä lukea että kirjoittaa. Mukava kuulla, jos tämä tarina on ilahduttanut muitakin kuin itseäni.