Given: Meille annettu aika (S, Akihiko/Haruki, one-shot)

[Sinjata]

Nimi: Given: Meille annettu aika (S, Akihiko/Haruki, one-shot)
Kirjoittaja: Sinjata
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, angsti, romantiikka, slice of life
Paritus/päähahmot: Akihiko Kaji, Haruki Nakayama
Fandom: Given
Vastuuvapaus: Natsuki Kizu omistaa alkuperäisen tarinan/hahmot, joiden elämää jatkoin omalla erityisellä värikynälläni, enkä hyödy tästä rahallisesti mitenkään.
Tiivistelmä: Akihiko ja Haruki, entinen gigolo ja rakkaudessa riutunut; mitä heistä on jäljellä kaiken tapahtuneen jälkeen? Kevät on uusien alkujen aikaa, mutta haavojen arpeutuminen ja hälveneminen ottaa oman aikansa, itse kullakin.

A/N:Olen animesta enemmän kiinnostunut vasta parin kuluneen vuoden aikana ja tuli katsottua sydämet särkevä ja kyynelkanavat tehokkaasti avaava sarja, sekä heti perään elokuva Given. Tämä oli jotenkin vain pakko kirjoittaa ulos mielestäni jatkoksi elokuvalle sekä mangan luvulle 28 ja on kerrottu Akihikon näkövinkkelistä. Jokin heidän tarinassaan vain sykähdyttää. Manga jatkuu edelleen, joten hieman pelottaa miten näille kahdelle lopulta käy, mutta sen näkee sitten myöhemmin. Lukuiloa!

Meille annettu aika

Saavuimme Harukin asunnolle vaitonaisina jättäen viileän keväisen illan taaksemme, molemmat ajatuksiimme vajonneina. Ajatteleeko hän tämän olevan sittenkin virhe? Pelkääkö hän joutuvansa pettymään minuun uudelleen? Mitä jos Haruki on tullut tällä välin järkiinsä?! En kyllä nähnyt katumisen merkkejä hänessä, mutten voi mitään omille epäilyilleni, itsestäni. Halusin vain kipeästi halata häntä uudelleen, mutta pakotin pitämään itseni kurissa, kuten koko tämän ajan. Kuukausia. Antamaan hänelle tilaa. Sen opettelu on ollut vaikeinta... Olemme kuitenkin vasta nyt jotenkin löytäneet keinon, miten yrittää pysyä tällä samalla tiellä, vieritysten, molempien kulkiessa kerrankin samaan suuntaan.

Päädyin suihkuun Harukin jälkeen ajatusteni kanssa, niiden pyöriessä päässäni kuin karusellissa konsanaan. Mitä Haruki mahtaa miettiä tuolla nyt yksinään, meistä, tästä kaikesta? Uskooko hän minun todella muuttuneen? Olenko muuttunut tarpeeksi? Tiesin jo jonkin aikaa ja toivoinkin Harukin tuntevan jotain enemmän itseäni kohtaan, samalla mielessäni rukoillen häntä pysymään kaukana itsestäni ja sotkuistani. En ole ollut mikään hyvä tyyppi - enkä halunnut pilata häntä.

Hän sanoi silloin aiemmin olleen valmis heittämään minut ulos vaille paikkaa minne mennä, mutta koska olemme samassa bändissä - ei. Hän ei olisi silti tehnyt sitä, vaikka emme olisikaan. Hän ei ole sen kaltainen ihminen, sitä hänessä rakastankin. Vaikka hän oli tuolloin vihaisempi, kuin koskaan aiemmin olen nähnyt hänen olevan. Hän todella vihasi minua sydänjuuriaan myöten, oikeutetusti. Joten toisaalta, ehkä hän olisi siinä toisessa tilanteessa jopa saattanut laittaa minut nukkumaan parvekkeelle - ainakin hetkeksi. Kunnes olisi jossain vaiheessa raahannut minut sisälle ja hylännyt sohvalle, ottamatta mitään kontaktia viikkoihin. Niin hän todennäköisemmin olisi tehnyt. Hymyilen ajatukselle, vaikka se tekeekin kipeää. Itsehän olisin sen aiheuttanut.

Mutta silloin kaiken särkyessä ympärilläni, tajusin kunnolla pettäneeni hänet mennessäni rajan yli pahemman ja viimeisen kerran. Häveten sitä, kuinka siinäkin humalaisessa hetkessä, osasin ajatella ensin vain itseäni ja omaa paskaa oloani. Miten kohta taas pakenisin piiloutuen jonnekin pimeään, yrittäen unohtaa mitään koskaan tapahtuneen. Ehkä kuvittelin sekavassa päässäni Harukin pysyvän luonani, jos antaisin itseni hänelle. Mutta se ei toiminutkaan hänen kohdallaan niin, eikä minun olisi pitänyt siitä yllättyä. Idiootti. En välittänyt siitä, miten lujaa uskallan satuttaa jotakuta itselleni niin tärkeää - miksi en?

Kunnes silloin - jonkin hänen katseessaan pakottaessa minut kohtaamaan sen kaiken täysin ilman varoitusta, oman irvikuvani teoissani ja niiden seuraamuksissa. Kasvaneet tunteeni häntä kohtaan.

Tullessani suihkusta löydän mietteliään miehen istumassa sohvan reunalla, kätensä ristineenä suunsa eteen ja jalkoihinsa nojaten. Miehen, joka vain muutama tunti sitten suostui seurustelemaan kanssani. MINUN. Tosin ensin joutuen kuuntelemaan vuodatustani. Siltä samalta sohvalta, johon päädyin usein viettämään öitäni ja aina kun pyysin saada jäädä hänen luokseen, en olisi enää halunnut lähteä mihinkään muualle. Tämän tosin ymmärsin vasta paljon myöhemmin.

Istuudun lattialle vähän matkan päähän hänestä, uskaltamatta katsoa tähän.

”Näytät taas, kuin pahan teosta kiinni jääneeltä, läksytettävältä lapselta.”

Havahdun hänen tokaisuunsa ja huomaan miehen vilkaisevan minua kurtistuneiden kulmiensa alta, syvään huokaisten. Siltä minusta tuntuukin. Tietäen olevani syyllinen kaikkeen, mikä oli ollut pirstaleina liian pitkään vailla korjaajaa. Satuttamalla milloin ketäkin, Harukiakin, rajummin kuin edes tajusin. Yhä enemmän ja enemmän tuntuen siltä, että oli jo liian myöhäistä lopettaa. Enkä edes osannut lopettaa, ehken osannut edes yrittää. Senkin luuseri. Mitä sillä olisi enää ollut väliä? Kunnes -

”Keitin meille teetä, sitä minkä unohdit tänne silloin. Kaadoin sitä juuri mukeihin, se ei ole vielä kovinkaan ehtinyt jäähtyä. Muistin hunajankin.”

”Mh, kiitos”, sanon kurottautuen ottamaan mukit pöydältä huomaten teen olevan vielä höyryävää, ojentaen toisen niistä Harukille.

”Haruki... En muistanut kai koskaan kysyä, miten se Hanaoka tyyppi reagoi, kun näki sinun leikanneen hiuksesi? Miten olet tottunut niihin?” jatkan haluten välttää hiljaisuuden keinolla millä hyvänsä ja käännyn istumaan kohti häntä, nähden hänen olemuksensa hieman rentoutuneen.

”No mitäs luulet? Hän itki ainakin puoli tuntia ja rukoili minua kasvattamaan sen reuhkan takaisin. Voit vain kuvitella paikalla olleiden asiakkaiden ilmeet. Eniten Hanaoka taisi loukkaantua siitä, etten pyytänyt häntä tekemään työtä. Ihan kuin hän olisi koskaan suostunut moiseen, hah... Mutta kehui hän tätä myöhemmin, kun vähän rauhoittui. Lupasin sitten vastaisuudessa pyytää hänen palveluksiaan ja olemme yhä ystäviä. Kyllähän tämä aluksi tottumista vaati. Siitä on jo useita vuosia, kun hiukseni ovat olleet näin lyhyet. Nämä kuivuvat paljon nopeammin, enkä tule polttaneeksi niitä enää sytkärillä, mitkä ainakin ovat hyviä puolia. Enpä tiedä, tämä taitaa nyt vain olla hyvä juuri näin.”

”Se on”, totean nyökäten ja uskallan hieman hymyillä hänenkin niin tehdessään. Vaikka jokseenkin myös kaipaan hänen pitkiä kutrejaan, on hän saamarin hyvännäköinen tyyppi noinkin...

”Mitenköhän Yatake mahtaa suhtautua siihen tosiasiaan, että me olemme nyt yhdessä?” kysyn mukini takaa ollen rehellisesti sanottuna eniten huolissani ajatuksesta kertoa tälle uutiset.

”Jaa-a... Todennäköisesti yrittää välittömästi kuristaa sinut ja on tilaamassa minulle aikaa terapeutin tapaamiseen, tiedäthän hänet”, Haruki vastaa edelleen hymyillen.

”Jep, hyyyvin todennäköistä ja Yatakemaista”, naurahdan, sillä osaan varsin hyvin kuvitella sellaisen tilanteen mahdolliseksi. Koska hän välittää sinusta todella paljon. Hän tulee luultavasti vihaamaan minua vielä enemmän tulevaisuudessa, tein minä sitten mitä hyvänsä, heh...

Vaikka Yatake vihaakin minua, hän tekee tämän hyvästä syystä, jonka onneksi tajusin jossain vaiheessa. En voisi olla hänelle enempää kiitollinen tämän ollessa Harukille todellinen ystävä. Hän on kuin tämän ylisuojeleva isoveli, sellainen, jonka toivoisi jokaisella olevan ainakin yksi elämässään.

Kun kuulin Yataken juttelevan Harukille tämän mahdollisesta läpimurrosta, Harukin itse myöntäessä sen myös tapahtuneen ja Yataken selvästi vaikuttaen helpottuneelta, säikähdin toden teolla kaiken olevan ohi meidän osaltamme. Hän on päässyt minusta yli. Tunteistaan minua kohtaan. Ajattelin, ja kukas muukaan kuin minä itse tapoin hänen tunteensa. Tuumin sen kaiken olevan alkuun hyvä juttu, Harukin kannalta. Kunnes ajan kuluessa tajusin, etten itse pääse tunteistani häntä kohtaan mitenkään yli - enkä haluaisikaan. Halusin hänet. Mutta ensin piti asioihin tehdä isoja muutoksia tai mistään ei tulisi mitään. Sitten ottaisin selvää, onko meistä enää mitään pelastettavaa jäljellä.

”Mutta entäpä Mafuyun ja Uecchin reaktiot, mitähän meillä on siellä vastassa?” Haruki miettii ääneen sivellen partaansa ja vilkaistessaan minuun, räjähdämme molemmat nauruun, jota on vaikea lopettaa.

Sillä ei ole merkitystä kuinka paljon lokaa saamme niskaamme (Yatakelta ja Uenoyamalta), mutta bändin koossa pysymisen kannalta tämä on tietysti vaarallista. Tämä vain tuntuu niin hemmetin hyvältä; nauraa jälleen Harukin kanssa. Tätä jos mitä olen kaivannut, mietin pyyhkiessäni naurun kyyneliä vuodattavia silmiäni. Hänen nauruaan, tarttuvaa hyväntuulisuuttaan ja energisyyttään. Jossain vaiheessa pelkäsin, että minun takiani hän ei enää löytäisi aihetta niille.

Tyhjennämme teemukejamme hetken vaiti rauhoituttuamme jälleen, kunnes hän viimein taas puhuu kopauttaen ensin tyhjän mukin pöytään, hänen käsiensä puristuessa sohvaa vasten nyrkkeihin ja nauliten sitten melkoisesti vakavoituneen katseensa omaani. O-Ou... Jo pelkkä katse saa kylmän hien kihoamaan otsalleni ja tunnen kuin kutistuvani hieman pienemmäksi, lähes samalla tavalla kuten silloin, kun jäin ensimmäisen kerran koulussa opettajalleni kiinni röökin poltosta välitunnilla. Paitsi, että tämä tuntuu kymmenen kertaa pahemmalta tilanteelta!!!

”Akihiko - sanon tämän sinulle vain kerran, joten paina se kalloosi kunnolla. Pidä minua lelunasi ja kadut sitä päivää, kun koskaan tajusit tunteeni sinua kohtaan, välittämättä niistä paskan vertaa. Särje sydämeni vielä kerran ja et tule näkemään minua enää ikinä samalla tavalla elämässäsi. Petä minua kerran, ja olen se, joka repii vehkeesi irti paljain käsin niin, ettet voi satuttaa sen avulla enää milloinkaan, ketään!”

En voi kuin tuijottaa suu auki nyt hiljentynyttä miestä edessäni, yrittäen sisäistää hänen veitsen teräviä sanojaan, niiden iskiessä kehossani johonkin syvälle ja lujaa. Jos hänen kasvonsa eivät olisi niin vakavat, leukaperiensä kiristyneemmät kuin koskaan ja nyt utuisen kullanruskeat silmänsä niin täynnä tuskaa, mutta samaan aikaan myös toivoa, purskahtaisin tavalliseen tapaani nauruun, lyöden kaiken läskiksi. Nyt hänen katseensa alla kykenen hädin tuskin hengittämään. Haluaisin vain itkeä, mitä teen hyvin harvoin jos koskaan kenenkään edessä, mutten kykene siihenkään.

”Sovittu. En halua satuttaa sinua koskaan toiste, enkä anna kenenkään muunkaan tehdä sitä. Ja silti - jos jotenkin joskus loukkaan sinua edes vahingossa, saat tehdä minulle mitä ikinä haluat. Vain sinä!” saan jotenkin ihmeellisesti vastattua ja tämä saa Harukin silmät laajenemaan hämmästyksestä, luulisin, kasvojensa alkaessa punehtua.

Mies kätkee hetkeksi kasvonsa käsillään ähkäisten, kuin ne olisivat polttaneet häntä ja näyttää yrittävän keräillä ajatuksiaan jotenkin kokoon.

”Emme voi harrastaa seksiä, ymmärrätkö? Ja käyt testeissä, onko selvä?” hän jatkaa kylmästi katsoen taas minua kuin varmistaen, että varmasti kuuntelen joka sanan ja tauot niiden välissä.

”Ymmärrän. Selvä on.”

Tietenkin ymmärrän. Emme tasan niin kauan, kun hän säpsähtää jo pelkästään hänen lähelleen tuloani. Edelleen - siitä saakka, kun... Kaikki ei vain ole vielä ennallaan tai mitenkään täydellisesti, miten voisikaan olla. En tajua vieläkään mikä minuun lopulta meni, enhän ollut koskaan aiemmin käyttäytynyt niin Harukin kanssa ja yhtäkkiä jokin vain napsahti päässäni ja pahasti. Olin pakottaa hänet - koskin häneen ilman lupaa, kuin omistaisin hänet... Se jos mikä tekee pakostakin välillemme matkaa ainakin hetkeksi. En kai juuri siksi kykene kertomaan, että kävin niissä jo, sillä vaikka kaikki olikin hyvin, tunnen itseni likaisemmaksi kuin koskaan...

”Haruki... Tiedän, ettet voi sietää tätä, mutta... Olen niin pahoillani, kaikesta mitä tein tai jätin tekemättä! En kai kykene koskaan antamaan itselleni anteeksi, jos sinäkään et anna, enkä todellakaan edes ansaitse sitä. Tiedän, että sanani kuulostavat kuin kumisevan tyhjyyttään, mutta ne olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten. Tarkoitan niitä yhtä paljon edelleen. Enemmänkin!” sanon ja kumarrun hänen eteensä lattialle, kunnes hän läimäyttää käden kasvoilleen käskien minun nousta ja vähän äkkiä.

”Tule tänne”, Haruki sanoo osoittaen lattian kohtaa edessään, minun siirtyessäni ihmeissäni ja ehkä jopa hieman epäröiden lähemmäksi.

”Lähemmäs”, tämä toistaa naputtaen kantapäällään lattiaa, minun pystymättä mitenkään lukemaan hänen aikeitaan.

Päädyn kuitenkin hänen toivomaansa kohtaan, jolloin Haruki nappaa pyyhkeen kaulaltani ja alkaa hellästi kuivata sillä hiuksiani, kuin olisi aina tehnyt niin. Sen tuntuessa taivaalliselta!

”Kiitos...” sanon tietämättä mitä muuta sanoa, nauttien vain.

Hän hemmottelee minut piloille, taas. Mutta enää en sulje siltä silmiäni!

”On outoa nähdä sinut näin, ilman lävistyskorujasi. Ne kun ovat jo kuin kasvaneet osaksi sinua”, Haruki sanoo tarkastellen samalla kasvojani hetken todella läheltä, sydämeni hypähtäessä lähes kurkkuun.

AAARGH-HNGH!!! Tämä on kidutusta!! Voisitko tuoksua suihkun jälkeen yhtään enempää hyvältä?! Hän on vaihtanut saippua merkkiä...

”N-niin, kai”, saan änkytettyä Harukin heittäessä lopuksi pyyhkeen sohvalle minun yrittäessäni kätkeä punaisena helottavaa naamaani, kummankaan sanomatta mitään hetkeen.

Alan selkeästi seota... Olen ikävöinyt häntä niin paljon!

Tovin harkittuani päätän mennä vielä vähän lähemmäs häntä kohti ja se sattuu helvetisti nähdä, miten Haruki yhtäkkiä jälleen vaistomaisesti perääntyy ehkä tuuman verran kauemmas, katseessaan kuin - pelkoa? Pelkääkö hän minua tosissaan, jopa ollessani selvin päin?! Mieleni tekee myös perääntyä, mutta päätän olla luovuttamatta. En halua enää ikinä tilanteemme tulehtuvan yhtä pahasti, kuin se oli!

”Saanko koskea sinuun?” kysyn ja yllätyn, miten ääneni kuulostaa siltä, kuin anelisin kosketusta. Hänen kosketustaan.

”Saat...” hän vastaa hiljaa hetken päästä, pian näyttäen kuitenkin siltä, että katuu ankarasti antaessaan luvan.

”He-EI! Aki - lopet...!”

Haruki huudahtaa jälleen säpsähtäen, kun levitän hänen jalkansa yhdellä röyhkeällä otteella. Liikahdan niiden väliin, napaten hänet vyötäisiltä halaukseeni, ennen kuin hän ehtii muuta sanoa. Vain pysyen siinä aloillani, tunnen Harukin tärisevän kauttaaltaan, kuullen haukkovan henkeään, kykenemättä kuitenkaan enää liikahtamaan. Mutta hän ei enää vastustele. Pian tunnen hänen laskevan toisen tärisevän kätensä pääni päälle ja toisen niskani taakse, halaten. Pian tajuan hänen sylinsä tuntuvan paikalta, jota olen kaivannut pitkään tietämättä, mitä edes kaipaan.

”Haruki! Älä pelkää minua! Tiedän olleeni täysi kusipää, mutten halua että joudut pelkäämään minua! En tee sinulle enää koskaan mitään pahaa, minä lupaan!! Haru -” vaikerran, nähden taas mielessäni, kuten monesti painajaisissanikin, miten hän yritti silloin taistella minua vastaan kyyneleet silmissään ja kuullen hänen särkyneen äänensä anelevan minua lopettamaan.

Miten kukaan voisi antaa sellaista anteeksi? Olen täysi idiootti...

”Hot, hot mess...” kuulen kohta miehen kuiskaavan, silitellessään vielä hieman kosteita hiuksiani.

Haruki lakkaa pikku hiljaa tärisemästä, kohta lopulta kokonaan, kummankaan meistä päästämättä toista otteestaan. Mutta hänen jälleen alkaessa puhua, otteeni vaistomaisesti tiukentuu.

”Tiedoksesi, että olen rakastanut ja tullut rakastetuksi aiemmissa suhteissani. Kun sinä astuit elämääni, olen vain enimmäkseen rakastanut. Siitä saakka. Olen useammin kuin kerran miettinyt, miltä se oikeasti tuntuisi, jos vain yhtäkkiä katoaisit elämästäni, pysyvästi. Olisinko ollut vihdoin levollinen, kun minun ei enää tarvitsisi yrittää piilotella yksipuolisia tunteitani ja tuntea itseäni naurunalaiseksi? Tuntisinko tuolloin helpotusta siksi, ettei enää olisi tarvinnut surkeana miettiä, missä ja kenen kanssa olet milloinkin, kun halusin aina kipeästi olla se, jonka luokse päädyt? Olisin ollut vihdoin vapaa rakastamaan jotakuta muuta, ehkä saaden tuntea rakkautta jälleen itseänikin kohtaan... Mutta - kuultuani Mafuyun laulun, tajusin, etteivät tunteeni koskaan kuolisi mukanasi. Ne olisivat kaihertaneet minuun tyhjää paikkaa koko loppu elämäni yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes lakkaisin vain olemasta. Sitä paikkaa, jonka olet vallannut minusta itsellesi kaikki nämä vuodet.”

Hän tietää, kaiken. Haruki tiesi koko ajan totuuden haluamattaan - vaikka yritin pitää hänet piilossa siltä kamalalta totuudelta itsestäni. Hän halusi silti pysyä lähelläni, eikä hän olisi koskaan hylännyt minua, vaikka tajuamattani huusin tekemään niin toiminnallani. Vaikka halusin juuri päinvastaista... Loppujen lopuksi hän on oppinut tuntemaan minut paremmin, kuin itsekään tunnen. Ja silti hän on kyennyt - silti. Mutta hän ei tiennyt sitä tärkeintä asiaa. En aiemmin osannut kertoa hänelle, kuinka rakas hän minulle on ollutkaan, tunteistani... Että hän on ollut rakastettu koko ajan, tavalla tai toisella minun ja muidenkin toimesta.

”Rakastan sinua, Akihiko. Kaikesta huolimatta en kykenisi olemaan tuntematta niin. Niin raivohulluksi kuin minut välillä teetkin, niin paljon kuin heititkin hiekkaa silmilleni kuvitellen sen sokeuttavan minut säätämiseltäsi ympäriinsä, pitäen minut kuin kuristusotteessasi ja potkien ilmat keuhkoistani pihalle, kun vähiten sitä osasin odottaa... Nähden sydämesi olevan kuin täysin tavoittamattomissa... En silti voisi pyyhkiä sinua olemattomiin pois elämästäni. Olet liian tärkeä minulle, että kykenisin siihen. Olit sitä heti alusta saakka. Jotenkin onnistut nostamaan minut takaisin pintaan, juuri kun olen hukkumaisillani pahemmin kuin koskaan. Olet ollut siinä ja se on riittänyt. Sanoit minulle kerran, että on ihan ok tykätä itsestäni hieman enemmän. Olisin sanonut samat sanat itsellesi, mutta taisit herätä huomaamaan sen onneksi ilman minuakin. Annan sinulle anteeksi varmasti kokonaan joskus, mutta valitettavasti se vie hieman aikaa, ymmärräthän?” hän lausuu, enkä voi muuta kuin itkeä hänen sylissään, kuin kuullen hänen juuri sanoneen haluavansa jättää minut, kuten kuka tahansa muu olisi todennäköisemmin sanonut.

Se olit sinä!! Se joka -

”Hei, katso minuun”, Haruki pyytää ja tottelen, vaikka häpeän silmät päästäni itkuista naamaani.

Hän kuivaa kyyneleitäni paidan hihallaan, kumartuu sitten tarttuen kasvoistani lämpimillä käsillään ja suutelee minua tavalla, miten kukaan koskaan aiemmin ei ole tehnyt. Niin rauhallisesti, rakastavasti. En uskalla edes sulkea kokonaan silmiäni, ettei hän tai tämä hetki yhtäkkiä katoaisi.

Taivaalle kiitos, että saan rakastaa Harukia koko sen ajan, mitä meille on annettu.

Loppu.


A/N: Tällainen tästä loppujen lopuksi tuli. Toivottavasti ei olisi hirveästi virheitä, sillä tätä on tullut kirjoiteltua myöhään öisin. 

[Fairy tale]

Kiitos tästä kivasta fikistä. 

Täällä Finissä ei ole suuremmin Giveniä luettavaksi. Minäkin löysin animen vasta marraskuussa 2020. Se alkoi Yuri!!! on icesta ja sen jälkeen olen katsellut vähän muutakin. On aina mukava päästä lukemaan mitä sen jälkeen tapahtuu, kun elokuva päättyy ja näiden kahden yhteinen tarina pääsi vasta alkuun.

Itse en jäänyt miettimään minkälaisen keskustelun he kävisivät kun pääsisivät kotiin, mutta tässähän tätä tuli. Ja otit mukaan oleellisia asioita, jotka ovat isoja ja tärkeitä, kuten Harukin hiusten pätkimisen lyhyiksi. Pidin hänen pitkästä tukastaan ja niin näytti pitävän Akihikokin. Ehkä Haruki antaa niiden kasvaa uudelleen? Ja Akihikon kipuilu paskamaisen luonteensa kanssa ja muuttumisprosessi.

Given on siitä antelias sarja, että siinä seurataan teinirakkautta ja samalla näiden vähän päälle kaksikymppisten vähän kiemuraisempaa kuviota. Mä olin niin pahoillani Ugetsun puolesta (ihana hahmo) että minun oli pakko kirjoittaa hänelle vähän onnea. Se on ainoa Giveniä sivuava fikkini, mutta olen miettinyt että olisi kiva kirjoittaa lisää Giveniä. (Kun voisi olla tuota aikaa enemmän, koska ideoita on enemmän kuin aikaa kirjoittaa).

Minun on ollut vaikea päästä Akihikon ja Harukin ihon alle, mutta on aivan mahtavaa, kun sinä olet päässyt että olet kirjoittanut tämän fikin. Kiitos. 

[Sinjata]

Kiitos kaunis kommentistasi, Fairy tale! ❤ Se piristi valtavan paljon, luin sen nimittäin juuri ennen pään magneettikuvaukseen menoa, joten kommenttisi oli se kiva asia, mikä helpotti toimenpiteestä selviytymistä. Kiitos siitäkin! ^^

Pelkäsin, ettei täällä ole kukaan tutustunut Giveniin, mutta onneksi olin väärässä. Kono Oto Tomare (suosittelen!) anime sekä manga johdatti meikäläisen musiikki genren pariin ja yllätyin iloisesti, että molempien päähahmojen japanilainen ääninäyttelijä on sama eli Yuma Uchida (Ritsuka ja Chika). Hahmoissakin on jotakin samaa, aivan huippuja!

Itelläni oli vain tunne elokuvan katsomisen jälkeen, että jotain jäi vielä kertomatta Harukin ja Akihikon päästessä pahimman vaiheensa yli. Ihanaa, jos olen jotenkin onnistunut luomaan sen hetken näin. Sen kirjoittaminen oli niin antoisaa! Ja sattui Harukin puolesta valtavasti, joten oli pakko tehdä jotain, vaikka hän jo tavallaan saikin onnellisen "lopun". :') Ehkä Haruki todellakin antaa hiustensa kasvaa uudelleen ja toivottavasti paremmissa merkeissä. Ugetsu jäi hieman itselläni hahmona jotenkin taka-alalle, en oikein tiedä miksi näin.

En vain osannut odottaa Givenin olevan ihan niin sydäntä raastava. ;_; En kestä Mafuyun lauluja, ne kun tehtiin animeen niin loistaviksi! Niistä huokuu tämän nuoren suru niin läpi, että tunsin, kuin itse tuijottaisin Yukia siinä tilassa, huutaen kuin hullu tätä heräämään. Vanha sydän ei meinaa kestää tällaista draamaa, välillä on vaikeaa saada itseään tajuamaan sen olevan fiktiota. 

Yuri!!! On Icesta sen verran, että olen kurkannut sitä jonkin verran, koska tykkään Viktorin japanilaisesta ääninäyttelijästä Jun'ichi Suwabesta, johon törmäsin Yona Of The Dawn animessa Jae-ha hahmona. Ja jonka juuri tajusin olevan myös Spy X Family animessa tällä hetkellä, mutten tunnistanut äänestä.

Kirjoita ihmeessä Given tarinoita, minä luen mielelläni!

[Sinjata]

Lisäsin/muutin muutamaa juttua tekstissä. Tämä ainainen ongelma, että vihdoin kun kuvittelee tarinan olevan valmis, päähän pälkähtää jokin unohtunut juttu. 

Edit, eli jälleen lisäilin muutaman lauseen. Nyt tarina tuntuu jotenkin kokonaiselta.

[Grenade]

Vihdoin ehdin lukaisemaan tämän!

Onpa mukavaa päästä lukemaan Giveniä, ja vielä tätä paritusta! Akihiko ja Haruki ovat myös kävelleet kivisen tien päästäkseen siihen tilanteeseen, jossa he nyt ovat. Monia vääriä asioita on tehty ja sanottu ja musta on luonnollista, että Akihiko on niin peloissaan tilanteessa. Hän on vihdoin tajunnut, mitä haluaa, ja pelkää, että tekee taas jonkun uuden virheen. Haruki ei ehkä lähde niin helposti, mutta eihän Akihiko sitä tiedä.

Oli mielenkiintoista päästä sukeltamaan Akihikon päähän ja hienoa, että Harukikin sanoi suorat sanat siitä, mitä tilanteesta ajatteli. Ei heistä kumpikaan halua tulla enää satutetuksi.

Kiitos tästä! ^^