Kolmetoista ja puoli minuuttia (vai kolme vedetöntä vuorokautta) • S • dystooppinen tuokiokuva, Lenni/Jouna • raapale

[Waulish]

S

FinFanFun1000 sanalla 900. kuivuus
Originaalikiipeily sanalla 80. dystopia

Tämä raapale on kirjoitettu alun perin Raapalejuoksuun Sisiljan tarjoamasta sanasta aika (kiitokset inspiksestä!), joka sai minut ajattelemaan näitä hahmoja, jotka ovat muhineet mielessäni jo pitkään, ja dystooppista miljöötä heidän ympärillään. Viime aikoina on näköjään ollut helpompaa saattaa tarina-aihioita raapaleiksi kuin pidemmiksi kokonaisuuksiksi. Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.

☄

Tieto ei lisää tuskaa. Tietämättömyys kävisi kipeämmin: se hämärtäisi ajantajun ja paisuttaisi pelot. Niinpä Lenni kääntää taas Jounan lähtiessä tiimalasin.

Sääntelyvirasto jakeli niitä jäljelle jääneille sen jälkeen, kun valkotakit norsunluutornissaan määrittelivät turvallisen kerta-altistusajan ulkoilmalle. Todellisuudessa turvallista altistusaikaa ei ole. Lenni tietää sen yhtä hyvin kuin senkin, miksi heille jaettiin turvatiimalaseja suojavarusteiden sijaan.

Yskänpuuska runtelee Lenniä. Viimeisimmällä vedenhakumatkallaan hän pyörtyi. Nyt Jouna on vastuussa vedestä. Väliaikaisesti, Jouna hymyili ja Lenni nyökkäsi, vaikka molemmat tietävät, että Jounan voimien ehtyminen määrittelee heidän aikansa.

Hiekka valuu levollisena. Yskänpuuskan jälkeen on tyyntä. Bunkkerin ovi käy.

Jouna tervehtii tutulla hymyllään, mutta vesikanisteri ei loisku; se kumisee.

[hiddenben]

Oho, olipa tämä värisyttävän kamala ja erittäin dystooppinen teksti! Mutta oikein erinomainen juuri siksi, koska onnistui herättämään tunteita ja ennen kaikkea ahdistusta. Vesi on niin elintärkeä asia elämälle, että jokainen sitä käsittelevä dystopia tuntuu tulevan jopa liian iholle - ja silti siitä on loputtoman mielenkiintoista lukea. Tässä tarinan otsikko tiivistääkin sisällön ja yhdistyessään viimeiseen lauseeseen tunnelma on kyllä valmis. Huh!

Minustakin on hauskaa kokeilla idea-aihioita raapaleiksi tai lyhyiksi tarinoiksi, vaikka samalla se tekeekin kirjoittamisesta helppoa Siksi olen yrittänyt hillitä itseäni kirjoittamasta liikaa juuri raapaleita, mutta silloin, kun jotain lyhyempää kirjoitan, se on todellinen nautinto, kun saa poimia rusinat pullasta ja nauttia juuri niistä mielenkiintoisista yksityiskohdista, jotka on siihen mennessä ehtinyt keksiä

Pidän kovasti Lennin suhtautumisesta asioihin tässä tekstissä. Tuo tietämättömyyden tuskan tiedostaminen kertoo hänestä hahmona paljon ja yksityiskohtana tiimalasi tuokin tekstiin mielenkiintoisen, vanhan ajan/analogisen ajan twistin. Dystopioissa on kuitenkin usein parempaa teknologiaa, mutta tiimalasi kestää aikaa ja käyttöä, joten tällaiseen tekstiin se tuo mukanaan hyvää lisämaustetta. Lennin ja Jounan välinen suhde jää etäiseksi, mutta silti tuossa Väliaikaisesti, Jouna hymyili ja Lenni nyökkäsi-kohdassa välittyy jotain kovin lämpöistä, mikä ilahduttaa!

Tässä oli kyllä kovasti kaikenlaista, mistä pidin ja kokonaisuutena tämä on mielestäni sopivan hyytävä ja sen takia onnistunut! Tästä tekstistä välittyy jotenkin kuumuus ja kuivuus, pölyisyys (tai sitten se on vain ulkona leijuva katupöly ) ja siinäkin mielessä tämä oli hauska lukukokemus. Kiitos tästä!

[Waulish]

hiddenben, oi, onpa kiva kuulla että dystooppiset tunnelmat välittyivät! En ole pahemmin dystopiaa aikaisemmin kirjoittanut, mutta näiden hahmojen ympärille se on ollut ainoa oikea ratkaisu - vai pitäisiköhän pikemminkin sanoa, että nämä hahmot ovat alkujaan kehittyneet nimenomaan dystopiaan ja siksi miellän heidät aina tällaiseen bunkkeriin säätä (tai milloin mitäkin) pitelemään.

Minulle tarina-aihioiden kirjoittaminen raapaleiksi ei ole oikeastaan pohjimmiltaan niinkään helppo ratkaisu, vaan usein ainoa keino saada ne vihdoin edes jonkinlaisessa muodossa ulos ruuhkaisesta mielestä, koska en luota itseeni tai osaamiseeni lainkaan, mitä tulee pidempiin kokonaisuuksiin. Siispä tuntuu suorastaan tarpeelliselta puskea näitä hömpötyksiä ulos edes jossain muodossa. Lennin ja Jounan tarina esimerkiksi oli oikeasti suunnitteilla Spotify Wrapped -haasteeseen, mutta koska en saanut sitä alkua pidemmälle yli vuodessa, tuskin saan tulevaisuudessakaan. Minulle tuntuu käyvän joko niin, että joko kirjoitan lyhyitä tekstejä tai en ollenkaan, ja ehkä nämä lyhärit ovat kuitenkin lopulta hedelmällisempi vaihtoehto. Voi kun oppisi ottamaan itseään niskasta kiinni ja kirjoittamaan!

Ihana kuulla, että kuumuus ja kuivuus ja pölyisyys välittyivät, koska sellaisissa tunnelmissa itsekin tätä kirjoitin. Hienoa myös, että tämä herätti tunteita! Vesi on kyllä niin perustavanlaatuinen ja elintärkeä asia, että sen puute on tosi karmiva ajatus.

Kiitos sinulle kovasti kommentista!

[valokki]

Huh kuinka näinkin lyhyt teksti voikin välittää niin paljon tunnetta! Tämä raapale oli todella pysäyttävä ja pääsi jollain lailla ihan ihon alle. En tiedä, oliko tarkoituskin, mutta ainakin itselläni tämä heijastui melko voimakkaasti nykytilanteeseen ja siihen, kuinka paljon nyt on somessa ja uutisoinnin kautta tullut vastaan, mitä kaikkea kotoa pitäisi löytyä katastrofin sattuessa.

Tieto ei lisää tuskaa. Tietämättömyys kävisi kipeämmin: se hämärtäisi ajantajun ja paisuttaisi pelot.

Tämä oli mielestäni todella hienosti sanottu, ja jäin oikein pohtimaan, että näinhän se todella on. Tuntuu, että ihmisen on usein hyvin vaikeaa sietää tietämättömyyttä ja epävarmuutta, ja kaikille selittämättömille asioille on keksittävä selitys, jottei ahdistus kasvaisi liian suureksi. Tiedon ja tietämättömyyden välinen tasapaino tuntuukin jonkinlaiselta veteen piirretyltä viivalta; molemmat vaihtoehdot tuovat erityisesti äärimmilleen vietyinä ahdistusta. Varsinkin tällaisessa dystooppisessa todellisuudessa voisi kuvitella, että erityisesti täysi tietämättömyys ajaisi hyvin nopeasti hulluksi.

Pidin kovasti molemmista hahmoista tässä raapaleessa. Vaikka tilanne onkin toivoton, vaikuttavat he silti jollain tavalla levollisilta ja rauhallisilta. Kumpikaan ei panikoi, vaikka he tietävätkin tilanteen todellisen luonteen. Kumpikaan ei myöskään vala toiseen turhaa toivoa, vaan molemmat vain pohtivat asioita omilla tahoillaan ja tekevät sen, minkä pystyvät. Erityisesti se, että Jouna jaksoi edelleen hymyillä, lämmitti mieltä.

Jouna tervehtii tutulla hymyllään, mutta vesikanisteri ei loisku; se kumisee.

Tämä loppu olikin taas todella karmaiseva, ja voi vain kuvitella, mitä kumpikin ajatteli, kun Jouna palaakin tyhjän kanisterin kanssa takaisin, edelleen hymy huulillaan. Toisaalta tuosta Jounan hymystä ja muutoinkin molempien asenteesta tulee sellainen olo, että molemmat ovat hyvin sinut sen kanssa, mitä tuleva tuokaan tullessaan. Tai jos eivät sinut, niin ainakin hyväksyneet sen, että he eivät voi vaikuttaa omalle tilanteelleen määräänsä enempää.

Tämä oli todella hienosti kirjoitettu, mieleenpainuva ja ajatuksia herättelevä teksti, iso kiitos tästä!

[Larjus]

Tosi mielenkiintoinen tämmöinen dystopiatarina, jossa ongelmana on kuivuus ja veden vähyys, kun usein tuntuu että dystopiajutuissa on aina jotain "drmaaattisempaa". Vesi on kuitenkin elinehto kaikille, ja kuivuus on ongelma monessa paikassa maailmaa (vaikka meillä täällä Suomessa hyvä tilanne onkin), niin ei tämä tunnu siinä mielessä edes niin kaukaa haetulta 😬 Pelottava ajatus jopa, mut sellainen sopii hyvin kun käsitellään dystopiaa.

Ihailen sitä, miten näin lyhyt ja sillee pintapuolisesti jotenkin viaton teksti voi ollakin niin pahaenteinen. Vahvasti sellainen tunne, että korkeimmat tahot eivät tee niin paljon kuin voisivat. Helppohan se on norsunluutornista käsin puhua ja muka tehdä parhaansa, vaikka oikeasti halutessaan voisi tehdä niin paljon enemmän. Ihan mieletöntä, miten näin pieni tarina voi peilata tosielämää tässäkin asiassa näin hyvin! Oon vaikuttunut.

Musta tuntuu, että tällä tarinalla ei ainakaan kovin helposti voi olla onnellista loppua, mutta ehkä siksikin on hyvä kun tämä loppui lyhyeen. Varsin toimiva raapale noin muutenkin, mihinpä sitä enempää sanoja tarvisikaan. Painoarvoa löytyy kyllä hyvin näinkin lyhyenä.