KnB: Sisar hento valkoinen K-11 (Kagami/Aomine) 3/3 + epilogi

[Fairy tale]

Nimi: Sisar hento valkoinen
Fandom: Kuroko no Basuke
Hahmot: Kagami Taiga/Aomine Daiki, Kuroko, Hyuuga, Izutsu
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, h/c, fluffy
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Tadatoshi Fujimakille. Minä en tee rahaa lainatessani hänen keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Kagami on murtanut säärensä joten koripallon pelaaminen täytyy unohtaa pitkäksi aikaa.
Kirjoittajalta: Mulla on joku ihme tarve kirjoittaa ihanat hahmot kurjaan tilanteeseen. Kai sitä jotenkin käsittelee sitä, ettei elämä mene aina niin, kuin itse haluaisi tai mitä on suunnitellut. Juoneltaan The last gamen jälkeinen vaihtoehtoinen tulevaisuus.

Sisar hento valkoinen

Kagami murjotti. Hänellä oli takanaan elämänsä antoisin vuosi koripallon pelaamisessa. Hän oli oppinut ja kehittynyt paljon pelaajana ja Seirinin joukkue oli voittanut Winter Cupin. Lisäksi hän oli jo ehtinyt suunnitella muuttoa takaisin Amerikkaan ja siellä pelaamista ammattilaiseksi saakka. Oli kohtalon ivaa, että niin ei nyt sitten kävisikään. Hän oli jumissa sairaalassa sääri kipsissä. Toinen käsikin oli kantositeessä, joskin sitä ei ollut tarvinnut kipsata. Hän voisi palata kohta kotiin, mutta hän tarvitsisi vielä pitemmän ajan apua. Ja koska hän asui yksin, kukaan ei olisi siellä auttamassa. Se sai Kagamin mietteliääksi ja vähän synkäksikin.

Jostain syystä Kagami luotti Kurokoon sen verran, että sai kerrottua pattitilanteestaan joukkuetoverilleen.
”Jos nämä täällä kuulevat, että asun yksin, nehän hälyttävät sosiaaliviranomaiset paikalle, koska olen 17-vuotias. Ja se on vihoviimeinen asia jonka...”
”Kagami-kun. Ymmärrän täysin. Emmeköhän me porukalla saa järjestettyä sinulle tukiringin”, Kuroko sanoi.
”Hei, en halua sotkea tähän liikaa ihmisiä. Haluan vain kotiin toipumaan. Täällä ruoka on mitä on ja sitä on liian vähän.”
”Selvä. Järjestetään sinut täältä kotiin vielä ennen viikonloppua”, Kuroko sanoi.

Niinpä kolmen päivän kuluttua hänen sairaalahuoneeseensa ilmestyi Kuroko ja Aomine pyörätuolia työntäen.
”Mitä sinä täällä teet?” Kagami kysyi Aominelta.
”Mitäs luulet. Tässä on kulkuvälineesi seuraavien viikkojen ajan”, Aomine vastasi.
”Mutta miksi sinä?” Kagami tivasi.
”En tullut ilkkumaan, jos sitä luulet höntti. Haluan auttaa”, Aomine sanoi ja kohta Kagami istuikin jo pyörätuolissa. Kuroko työnsi hänen jalkansa tohveleihin ja hänen syliinsä ja hartioille he asettelivat huovan. Kipeän käden takia ei kannattanut alkaa sovittaa mitään paitaa ylle. Kagami oli hiljaa. Hänelle oli yhtäkkiä tullut paljon pohdittavaa, joka oli ilmaantunut hänen luokseen Aominen muotoisena.

Kagami kirjautui ulos sairaalasta ja istui pyörätuolissa, jota Aomine työnsi ja heidän vierellään käveli Kuroko, joka kantoi Kagamin reppua. Ulkona heitä odotti tilataksin luona Hyuuga, jolla oli kyynärsauvat ja erikoistuoli Kagamin varalle. He saivat Kagamin ehjänä kotiin, joskin hän ei vielä tiennyt kaikkia tukiringin suunnittelemia yksityiskohtia. Hänen jääkaappinsa oli täynnä ruokaa, joku oli vaihtanut hänen petivaatteensa ja tuonut sängyn vierelle tukevan telineen. Toinen teline oli kylpyhuoneessa. Vessanpöntön näkeminen aiheutti sen, että hänellä alkoi olla kova pissahätä. Hän myös alkoi käsittää, että hän tarvitsi siihenkin toisten apua. Jonkun pitäisi auttaa hänet tuolille, joka oli tuotu häntä varten sairaalasta – suihkutuoli.

Pahus.

”Vuorottelemme täällä sinun seuranasi. Minä, Aomine, Hyuuga ja Izuki. Sinun täytyy vain kertoa kuka muu voi vielä olla apunasi”, Kuroko sanoi. ”Ellei muuta niin kauppareissuissa.”
Kagamin suu loksahti auki. Hän ei ollut lainkaan ajatellut, miten kaikki sujuisi täällä kotona. Hän tiesi vain, että tarvitsi liikkumiseen ja siirtymiseen apua.
”Minä otan ensimmäisen vuoron”, Aomine sanoi ja muut lähtivät kotiin. Kagami yritti käsittää, että hänet oli juuri jätetty kahdestaan avuttomassa tilassa yhden pahimman kilpakumppaninsa kanssa.
”Tarvitsetko jotakin? Haluatko istua sohvalle? Onko sinulla nälkä?” Aomine kysyi.
”Minun täytyy päästä kuselle”, Kagami sanoi.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kagami oli sairaalassa jo harjoitellut nousua pyörätuolista suihkutuolille, mutta helppoa se ei suinkaan ollut. Hänen piti varata painoaan terveelle jalalle ja ottaa telineestä tukea terveellä kädellään. Aomine taas työnsi pyörätuolin pois hänen altaan ja siirsi tilalle suihkutuolin. Paitsi että hänellä oli edelleen sairaalan pyjama yllään.
”Voitko...?” Kagami pyysi. Hän nousi uudelleen tuolilta ja Aomine laski hänen housunsa alas.
”Kaikki hyvin nyt?” Aomine kysyi.
”On, kunhan jätät minut rauhaan”, Kagami tuhahti.
”Okei”, Aomine sanoi ja jätti Kagamin vessaan.
”Helvetti”, Kagami jupisi itsekseen.

Aomine istui sohvalla katsomassa televisiota. Hän oli viimeinkin saanut tilaisuuden hiipiä Kagamin elämään ja osoittaa olevansa muutakin, kuin suuta soittava kilpakumppani. Joskin hänen pitäisi vakuuttaa Kagami hyvällä tavalla. Kun punapäästä ei kuulunut vielä viidentoista minuutin jälkeenkään mitään, hänen oli pakko käydä katsomassa mikä kesti. Hän kurkisti ovesta vessaan.
”Oletko vielä hengissä?” Aomine kysyi. Kagami vain murahti vähän, eikä katsonut Aomineen.
”En ole tottunut, että joku katsoo kun istun pöntöllä”, Kagami sanoi. ”Mutta joo, olen valmis.”
”Ymmärsin Kurokon kertoman mukaan, että halusit kotiin toipumaan, etkä nimennyt ketään, jota et erityisemmin halunnut auttamaan”, Aomine sanoi. ”Minä tulin oikeasti olemaan avuksi ja hyödyksi”, hän sanoi sujauttaessaan Kagamin housut ylös ja työntäessä miehen ensin käsienpesualtaan luo ja sitten olohuoneeseen.

Siellä oli uusi nousu tuolilta sohvalle. Sohva tuntui olevan kamalan matalalla ja Kagami mietti miten hän ikinä pääsisi sieltä enää ylös. Aomine valmisti hänelle kuitenkin mukavan paikan. Hänen kipsissä oleva jalkansa lepäsi rahilla ja kantositeessä olevan käden puolella oli mukava tyynykasa tukemassa hyvää istuma-asentoa. Televisiosta tuli jalkapalloa. Aomine touhusi aikansa keittiöllä ja tuli sitten tarjottimen kanssa sohvalle. Hän oli rakentanut suuret jättihampurilaiset, joihin hän oli paistanut pihvit itse. Tarjottimella oli valtava kasa ranskanperunoita. Kagami söi halukkaasti. Hän oli nälkäisempi, kuin oli tajunnutkaan. Sairaalan pöperö oli ollut jotain aivan muuta.
”Kiitos” Kagami sanoi ja haukkasi uuden palan.

Päivä taittui kohti iltaa. Kagamin valtasi pieni levottomuus siitä, kuinka hänen yönsä sujuisi. Jalka särki enemmän, kuten aina iltaisin.
”Toisitko lääkkeeni?” Kagami pyysi. ”Ne taitavat olla vielä repussa, joka minulla oli sairaalassa.”
Aomine haki lääkkeet ja toi Kagamille vesilasin. Lääkepurkki vain oli todella hankala ja tiukka yhdellä kädellä avattavaksi.
”Hei, anna tänne”, Aomine sanoi ja Kagami luovutti vähän nolona siitä, että ei ollut saanut edes purkkia avatuksi. ”Mikä sinua vaivaa? Olet ollut kummallinen koko päivän?” hän kysyi sitten.
”Mitä sinä itse miettisit, jos sinut olisi jätetty tällaisessa tilassa pahimman kilpakumppanisi armoille? Emme me varsinaisesti tunne toisiamme. Täällä sinä kuitenkin olet - kotonani”, Kagami selitti.

”Minä ajattelin, että tämä olisi loistava tilaisuus meille tutustua paremmin ja viettää aikaa. Sinä voit pyytää minulta mitä tahansa, minä passaan”, Aomine sanoi.
Mitä tahansa. Kagami punastui rajusti, kun huomasi ajatustensa laukkaavan vähän toisenlaisiin palveluksiin.
”Minun täytyy päästä nukkumaan. Voisin kyllä pestä sitä ennen hampaani”, Kagami sanoi. Sohvalta nousu oli juuri niin haasteellista, kuin Kagami oli ajatellut sen olevankin. Hän joutui tarrautumaan terveellä kädellään Aominen kaulaan ja siitä hän pääsi viimein suihkutuolille. Hänellä oli vähän nihkeä olo, mutta suihku saisi jäädä seuraavaan aamuun. Sen sijaan hän halusi ehdottomasti oman pyjamansa, jota Aomine meni hänelle etsimään.

Aomine sai Kagamin pyjaman vaihdettua ja viimein Kagami istui sängyllään.
”Jäätkö yöksi? En usko pärjääväni yksin jos jotain sattuu”, Kagami kysyi.
”Tietysti jään. Eihän sinua edes saa jättää yksin vielä muutamaan viikkoon”, Aomine sanoi. Hän auttoi Kagamin peiton alle. Kipsijalka oli nostettu vähän ylös tyynyn päälle ja kipeä käsi tuettiin toisella tyynyllä.
”Tämä on yöksi”, Aomine sanoi kaivaessaan jostain kusipullon. ”En todellakaan aio taluttaa sinua keskellä yötä vessaan asti.”
Kun Aomine raahasi vieraspatjaa makuuhuoneen lattialle Kagami tajusi, ettei saisi edes nukkua yksin huoneessaan.
”Minä en kuule olohuoneen sohvalle asti, jos tarvitset yöllä apua. Minä tulen tähän”, hän sanoi eikä Kagamilla oikeastaan ollut siihen mitään sanottavaa. Hän yritti vain saada unen päästä kiinni.

Kagamilla oli paljon mietittävää koko kummallisesta päivästä. Aomine oli ihan erilainen, mitä hän oli ajatellut. Tai ei erilainen. Pikemminkin Aomine oli paljon muutakin sen lisäksi, mitä hän oli luullut ja tiennyt. Hän oli asiasta hämmentynyt. He olivat katsoneet jalkapalloa ja jutelleet jotain pientä siihen liittyen. Aomine oli yrittänyt olla kannustava, mitä koripalloon ja hänen kuntoutumiseen tuli. Toinen oli halunnut kääntää hänen ajatuksensa jo pitkälle tulevaan aikaan ja yli  tämän ikävän vaiheen. Aomine tuli joskus tunnin päästä huoneeseen aikoen käydä hänkin nukkumaan.
”Nukutko jo?” Hän kysyi Kagamilta.
”En”, Kagami vastasi.
”Älä epäröi herättää minua yöllä jos tulee tarvetta. Hyvää yötä”, hän sanoi ja meni patjalleen.

Hyvää yötä? Kagami ei sanonut mitään takaisin. Tämä kaikki oli vain liian outoa. Hän oli puhunut isänsä kanssa puhelimessa nyt melkein päivittäin, mutta tehnyt isälleen selväksi ettei tämän tarvinnut tulla hänen takiaan kotiin. Hänellä olisi kaikki kunnossa ja hänellä olisi apuja. Hän oli kuitenkin ollut mielissään, että hänen isänsä huolehti hänen voinnistaan. Kagami valvoi kuunnellen yön ääniä ja Aominen tasaista pientä tuhinaa huoneen toisella puolella. Hän yritti pitää jalkaansa aivan paikoillaan, pienikin liikuttaminen aiheutti jomottavaa kipua. Hänen kätensä jomotti aina öisin, mutta päivisin se tuntui tulevan paremmaksi, joskin ei sitä vielä voinut paljon liikuttaa eikä nostaa lainkaan ylös.

Aamulla hän heräsi verhonraosta kurkistavaan auringonsäteeseen. Aomine oli jo noussut, sillä hän ei ollut enää patjallaan. Sen sijaan keittiöstä kuului kolinaa ja sitten kylpyhuoneesta kuului veden lorinaa. Kagamin pitäisi päästä pian vessaan ja suihkuun. Kohta Aomine kurkistikin huoneeseen.
”Huomenta”, hän sanoi.
”Huomenta”, Kagami sanoi vähän jurottaen.
Aomine tuli nostamaan hänet suihkutuolille ja rullasi hänet kylpyhuoneeseen. Kagami istui taas vartin pöntöllä kun Aomine palasi takasin.
”Tarvitsen suihkun”, Kagami sanoi lyhyesti. Onneksi suihkunurkkaus oli tilava ja siellä sai olla suihkuverhon takana rauhassa. Kagamin kipsi piti suojata huolellisesti muovilla. Sitten Aomine jätti suihkun sopivan lämpöiselle ja työnsi Kagamin sen alle istumaan.
”Jos tarvitset apua hiustenpesussa autan kyllä”, hän sanoi. ”Tulen kohta takaisin.”
Kagami jäi juoksevan veden alle istumaan. Hän sai petyä itseään vähän saippualla. Shampoopullo kuitenkin luiskahti hänen kädestään lattialle. Hänen ei auttanut muu, kuin odottaa Aominea. Hän oli onneksi saanut itse takalistonsa pestyä, vaikkei se ihan helppoa ollutkaan.
”Tarvitsetko apua?” kuului Aominen ääni verhon takaa.
”Jep. Shampoopullo putosi lattialle”, Kagami sanoi. Aomine sulki vesihanan hetkeksi ja kävi työhön. Hän pesi Kagamin hiukset. Kagamin teki mieli huokaista mielihyvästä, sillä kuinka hyvältä toisen sormet hänen päänahallaan tuntuivatkin. Oli mukava saada päänahka puhtaaksi usean päivän jälkeen. Aomine huuhteli shampoon ja laittoi vielä hoitoaineen. Lopulta hän pesi Kagamin selänkin pyytämättä.

Kagami kuivasi itsensä suureen pyyhkeeseen, mutta ongelmana oli märäksi jäävä takamus. Suihkutuoli oli märkä. Hänen pitäisi saada kuivaa ja puhdasta ylleen.
”Älä murjota”, Aomine pyysi. Hän oli etsinyt Kagamille verkkarihousut ja väljän t-paidan, joka oli helppo pukea ylle. Hän laittoi wc-ituimen kannelle pyyhkeen ja auttoi Kagamin siihen istumaan. Nyt hänen takamuksensa oli kuiva. Aomine oli ajatellut kaikkea.
”Missä minun alushousuni ovat?” Kagami kysyi.
”Tilanteesi huomioon ottaen jätin ne tuomatta. Pärjäät hyvin ilman niitä”, Aomine selitti ja Kagami joutui toteamaan että toinen oli oikeassa. Seuraavaksi Aomine nosti hänet pyörätuoliin ja keittiöön pöydän äärelle.

Kagamin kurkkua kuristi ja hänen teki mieli itkeä. Hän peitti kasvonsa yrittäen peittää herkkää hetkeään Aominelta. Hän oli kiitollinen, että Aomine oli auttamassa ja samaan aikaan häntä hävetti ihan helvetisti olla näin avuton ja surkea. Aomine ei sanonut mitään, mutta pörrötti hänen hiuksiaan.
Hän otti haarukan terveeseen käteensä ja söi maistuvan aamiaisen. Munakasta, pekonia, tuoremehua ja paahtoleipää.
”Haluatko ulos? Vai ollaanko hetki parvekkeella?” Aomine ehdotti.
”Parveke riittää”, Kagami sanoi. Aomine toi Kagamin tohvelit ja nosti hupparin hänen hartioilleen.
Oli lämmin syyskuinen päivä ja ulkona tarkeni olla vallan mainiosti t-paidalla.
”Etkö sinä mene kouluun?” Kagami kysyi jonkin ajan kuluttua.
”Noup.”

Kuroko tuli iltapäivällä, toimitti Kagamille tiedot läksyistä ja oli koko iltapäivän Kagamin seurana. Aomine oli lähtenyt, mutta sanoi palaavansa illalla päästämään Kurokon kotiin. Kurokon kanssa oli ihan erilaista. Hän joutui neuvomaan miten hän parhaiten sai käytyä vessassa, eikä lyhyen Kurokon ollut helppoa tukea Kagamia samalla tavalla, kuin Aomine oli tehnyt. He kuitenkin juttelivat kaikenlaista, eikä Kuroko vältellyt koripallosta puhumista. Ensin se oli virkistävää, mutta vähitellen Kagami vain synkistyi, kun mietti taas, että hän menettäisi kokonaisen vuoden lajin parissa, josta hän niin paljon piti. Kun Kuroko alkoi lukea läksyjään, Kagami päätti että oli parempi hänenkin yrittää pysyä tehtävissä ajan tasalla. Ainahan kursseja voisi uusia, mutta jotain hän voisi tehdä nytkin.
 
Illalla Aomine tuli takaisin ja Kuroko lähti kotiin.
Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes Kagamilla oli aamuyöstä kova pissahätä. Hän hamusi pullon käsiinsä ja sai pissattua siihen. Korkin kiinni saaminen kuitenkin tuotti hankaluuksia. Ja ennen kuin hän sai korkin kunnolla kiinni, ote pullosta lipesi ja se putosi kolisten lattialle.
”Voi paska”, Kagami jupisi. Hän oli onneton rähmäkäpälä ja aiheutti Aominelle vain pelkkää vaivaa.
”Häh?” Aomine havahtui patjallaan.
”Älä astu lattialle”, Kagami sanoi ja peitti sitten kasvonsa terveellä käsivarrellaan.
Aomine tajusi valot lamppuun sytyttäessään mitä oli tapahtunut. Lattialla oli kusipullo ja märkää, joka oletettavasti oli kusta. Aomine ei jäänyt ihmettelemään asiaa sen koommin, vaan meni siivouskomerolle hakemaan lastan ja lattialiinan. Hän kasteli liinan lattianpesuaineessa ja tuli tuota pikaa hakemaan pullon vessaan ja pesi vihellellen lattian. Lopuksi hän pesi kätensä ja palasi nukkumaan.

”Anteeksi”, Kagami kähisi nolona kätensä alla.
Aomine pörrötti jälleen hänen hiuksiaan.
”Ei kai sänkysi ole märkä?” hän kysyi kuitenkin. Eihän hän ollut näkemässä mitä oli ehtinyt tapahtua.
”Ei”, Kagami murahti.
”Hyvä”, Aomine sanoi ja nukahti melkein heti uudelleen kun palasi patjalle ja sai peiton vedettyä ylleen. Vasta silloin Kagami uskalsi kurkistaa kätensä alta. Oli se hyvä, että edes toisella oli hyvät unenlahjat. Hän valvoi aamuun asti nolouden tunne painona vatsassaan.

Kagami havahtui vasta ovikellon soittoon. Kuka kumma? Se oli Izuki, joka oli vuorostaan tulossa Kagamin avuksi. Aomine huikkasi hänelle ovensuulta ja lähti sitten.
”Nähdään taas illalla”, Aomine sanoi.
”Joo”, Kagami sanoi, eikä muuta.
Päivä Izukin kanssa oli taas ihan erilainen, mitä Kurokon tai Aominen. Hän halusi väkisin viedä Kagamin raittiiseen ulkoilmaan, eikä se lopulta niin huono asia ollutkaan. Kagami ei vain ollut tottunut siihen, että häntä tuijotettiin. Ei kukaan nähnyt hänen kipsiään verkkarihousujen alla, joten ties mitä kaikki hänestä ajattelivatkaan. Se oli kauhean kiusallista. Muutaman kerran Izuki työnsi pyörätuolia aivan liian läheltä koirantaluttajia ja Kagami olisi voinut melkein koskettaa viereltä kävelevää koiraa.
”Seuraavan hurtan kierrät kauempaa. Inhoan niitä”, Kagami komensi tuohduksissaan.
”Ai niin, anteeksi”, Izuki sanoi, kun muisti Kagamin viimein avautuneen koirakammostaan.

Izuki teki hyvää ruokaa ja sitä oli paljon. Kagami oli hyvällä tuulella ja televisiosta oli juuri alkamassa elokuva, kun Aomine saapui.
”Sisar hento valkoinen, Izuki totesi saaden Kagamin ja Aominen vaihtamaan katseen keskenään.
”Itse voit olla hento, jos huvittaa”, Aomine kuittasi takaisin.
”Hyvä on sisar ei niin hento valkoinen”, Izuki jatkoi kunnes sai Aominen kyynärpään kylkeensä.
Izuki viipyi vielä elokuvan ajan. He söivät iltapalaa samalla, kun katsoivat elokuvaa. Kun Kagami alkoi myöhemmin olla vähän vaikean näköinen, lykkäsi Aomine hänen lääkkeensä kouraan ja tarjosi vettä. Kagami otti lääkkeet. Mistä Aomine oli tiennyt että hän tarvitsi niitä?
”Kiitos”, hän jupisi. Hän yritti varoen nostaa kipeää kättään ylös, mutta siihen sattui ihan liikaa. Kuntoutuksen ja fysioterapian alkuun olisi vielä pari viikkoa.

[Larjus]

En ollu saanu edes klikattua ficiä auki kun jo repesin Ihana otsikko, ja fici muutenkin. Hahmo hoitamassa toista on aina mainio aihe ficiin, ja vielä kun urheilijoista kyse niin se jotenkin sykähdyttää enemmän. Eihän esim. minunlaistani sohvaperunaa kauhistuta paikallaan oleminen järkytä niin paljon kuin Kagamin kaltaista urheilijaa. Onneksi hänellä on ystäviä apuna (ja kilpakumppani ). Ilman luvattua paritusta voiskin miettiä, että mitkä onkaan Aominen motiivit...

Miten voikaan olla niin viihdyttävää lukea animehahmon kusihädästä ja märästä takamuksesta 😂😂 Mut joskus elämä on niitäkin (ja ehkä mun repeilyt johtu siitä et luin tätä illalla väsyneenä), ja Aominen lisäksi selvästi säkin oot miettinyt kaikkea. Joutuessaan siivoushommiin Aomine kyllä salee ajatteli, että olis sittenkin ollut kivempaa vain taluttaa Kagami vessaan keskellä yötä... Ehkä se otti opikseen Ja ehkä se vielä jossain välissä pukeutuu valkoiseen hoitajanpukuun... Sellaiseen epärealistiseen överiseksikkääseen, verkkosukkikset ja kaikki... (okei näilä ikärajoilla tästä ei kyllä varmastikaan tule ainakaan sellainen fici.)

Mielenkiintoista kyllä päästä näkemään, miten tämä tästä jatkuu (ja miten Aominen ja Kagamin suhde kehittyy 😏).

[Fairy tale]

Hihi, Larjus. En ajatellutkaan että otsikko voi herättää hilpeyttä. Lähinnä ajattelin että se herättää mielikuvan jostain tosi tylsästä sairaanhoitajasta tms. Mutta joo, yhdistettynä otsikko Aomineen ja Kagamiin, se voi poikia jotain muuta kuin ihan pelkkää tylsyyttä.  Näin toivon.

Miten voikaan olla niin viihdyttävää lukea animehahmon kusihädästä ja märästä takamuksesta 😂😂 Mut joskus elämä on niitäkin.

Täytyy animehahmokin välillä päästää kuselle, kun harvoin niitä sarjassa päästetään. Paljon ne sarjassa kyllä syövät ja joskus jopa nukkuvat, mutta vessaan ei poloisia päästetä. Ai niin, mutta siinä keskitytäänkin koripalloon. No, elämässä on muutakin kuin koripalloa. On läksyjä ja märkää pebaa. Kiitos hauskasta kommentista.

2

Muutaman viikon kuluttua hän tuli Hyuugan avustamana kotiin ensimmäiseltä fysioterapiakäynniltään. Kuntoutus oli aloitettu hänen kädestään. Kipsi jalassa saisi olla paikoillaan vielä viikon ja sen jälkeen aloitettasi kuntouttamaan myös jalkaa. Hänen olisi saatava käsivoimiaan takaisin tai kyynärsauvoilla kulkemisesta ei tulisi mitään. Kagami meinasi saada pienoisen kohtauksen, kun näki valmentajansa Aidan hänen keittiössään. Se tyttö ei osannut laittaa ruokaa. Kagami kuitenkin huokaisi kun käsitti, että tyttö täytti hänen jääkaappiaan, eikä suinkaan ollut tekemässä ruokaa.

”Kuroko tulee aivan pian”, Hyuuga kertoi. ”Hän saakin vahtia että kuntoutat kättäsi ohjeitten mukaisesti.”
”Älä luulekaan, että aion luistaa mistään ohjeista. Haluan tulla kuntoon”, Kagami sanoi.
”Älä myöskään rehki liikaa. Muista levätä myös”, tyttö sanoi, kun hän oli saanut keittiöllä kaikki kuntoon. Kuroko saapui vuorostaan ja Kagamista tuntui kotoisalta. Jokin Kurokon seurassa oli rentouttavaa. He pelasivat korttia sohvalla ja Kagami yritti ottaa kipeää kättään enemmän käyttöön.
Kun hän saisi kätensä kuntoon, hän voisi varata enemmän painoaan käsiensä varaan. Fysioterapeutti oli sanonut että se veisi oman aikansa.

Kagamilla oli yksi kysymys, johon Kurokolla saattaisi olla vastaus. Hän itse ei ollut löytänyt vastausta, vaikka oli sitä kuinka yrittänyt keksiä. Aomine. Aomine oli ainoa, joka oli Seirinin lukion ulkopuolelta eikä ollut hänen koripallojoukkueesta. Miksi Aomine oli liittynyt hänen tukiporukkaan? Siinä ei tuntunut olevan järkeä. Kise ja Midorima olivat toki käyneet hänen luonaan ja olleet hänelle seurana yhden illan ajan. Mutta Aomine oli se, joka oli eniten valvomassa hänen öitään ja oli muutenkin eniten hänen seuranaan. Vain Aomine oli auttanut häntä suihkussa, kun oli sellaisina aikoina paikalla. Hänen kanssaan olivat sattuneet myös kaikkein noloimmat tilanteet. Eivätkä ne jääneet pariin kertaan. Koskaan ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Silti Kagami oli alkanut odottaa Aominea luokseen. Heillä oli ollut hauskaa viime päivinä.

”Kuroko, olen miettinyt...”. Kagami aloitti ja lätkäisi kortin sohvalle heidän väliinsä.
”Mmmm?” Kuroko mumisi kysyvästi. Sitten hän nosti pakasta uuden kortin.
”Kun en vieläkään ymmärrä miksi Aomine on yksi täällä kävijöistä. En saanut häneltä kunnollista vastausta kun kysyin. Miksi hän käy täällä?”
”Mitä hän sinulle sanoi?” Kuroko kysyi.
”Hän sanoi haluavansa tutustua paremmin”, Kagami sanoi.
”Eikö muuta?”
”Mitä muuta? No, hän taisi sanoa että viettää mielellään aikaa minun seurassani”, Kagami sanoi.
”Se on aika selvää sellaiselta henkilöltä, joka on selvästi rakastunut sinuun”, Kuroko sanoa töksäytti kasvot ilmeettöminä.
”Siis mitä?!” Kagami huudahti.

”Aivan niin. Luulen, että asia on niin”, Kuroko sanoi.
”Luulet?”
”Tiedän. Ja kukaan muuko sitä ei ole sinulle kertonut?” Kuroko ihmetteli.
”Kuka muu tietää?” Kagami kysyi kauhistuneena.
”Koko Seirinin joukkue. Ja Momoi. Kise ja Midorima ehkä”, Kuroko luetteli. Kagamin korvia kuumotti ja hän olisi sillä sekunnilla juossut 10 kilometriä, jos hän ei olisi kipsijalkaisena sidottu sohvalle. Hyuuga ja Izukikin olivat varmasti vain naureskelleet hänelle ja he vitsailivat jatkuvasti sisar hento valkoisesta, joka hänestä huolehti. Kagamin teki mieli kadota lattian läpi. Hän oli luullut joutuneensa pahimman kilpailijansa armoille, mutta nyt tilanne tuntui kääntyvän aivan toiseksi. Hän oli joutunut lemmenkipeän teinipojan armoille aivan pahaa aavistamatta.

”Kagami-kun?”

”Kagami-kun?”

Kagami havahtui mietteistään. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan. Aomine rakastunut kaikista ihmisistä häneen? Sehän kuulosti naurettavalta.
”Onko kaikki hyvin?” Kuroko kysyi.
”Ei”, Kagami sanoi. ”On”, hän sanoi. ”En tiedä.”
”Aomine-kun on reilu ja mukava. Häntä harmitti puolestasi ihan tosissaan, kun jouduit kolariin. Hän näki tämän tilaisuudeksi päästä sinua lähemmäs”, Kuroko sanoi.
”Päästä lähemmäs”, Kagami sanoi hölmistyneenä.
”Luotatko häneen?” Kuroko kysyi.
Kyllä Kagami oli oppinut luottamaan Aomineen. Hän nyökkäsi vastaukseksi.
Silloin soi ovikello ja Aomine tuli sisään omilla avaimilla. Kuroko toivotti heille hyvää illan jatkoa ja sanoi sitten jotain Aominelle, mitä Kagami ei kuullut.

Aomine istahti sohvalle ja katsoi häntä jotenkin eri tavalla kuin ennen. Hän katsoi pitempään ja hymyili lopuksi. Kagami punastui. Miten ihmeessä hän osaisi suhtautua Aomineen kuten tähänkin asti? Oliko Kurokon ollut pakko kertoa? Olisi ollut paljon helpompaa, jos hän ei olisi tiennyt. Koska pelikortit lojuivat valmiiksi sohvalla, he pelasivat muutaman erän. Kagami rauhoittui. Kaikki tuntui olevan niin kuin ennenkin. Hänen pitäisi vain yrittää olla mahdollisimman normaali. Kuinka se yhtäkkiä oli niin pahuksen hankalaa. Hän kiinnitti Aominen tekemisiin ja sanomisiin ja ilmeisiin nyt aivan eri tavalla huomiota, mitä vielä eilen. Vähitellen häntä väsytti ja haukotutti, mutta hän ei halunnut vielä nukkumaan.

Sitten hän heräsi keskellä yötä ja huomasi nukkuvansa sohvalla. Aomine oli hakenut hänelle tyynyn ja peiton ja asetellut hänen kipsijalkansa tukevasti. Aomine itse nukkui patjalla vain metrin päässä hänestä. Mistä ihmeestä kaikki tämä kärsivällisyys oikein kumpusi? Kagamin oma kärsivällisyys ja huumorintaju olivat koetuksella, sillä hän oli nukkunut jo useamman viikon selällään. Vaihtoehtoja ei ollut. Sen lisäksi jalka kipsin alla oli alkanut kutittaa ja sitä oli jatkunut jo viikon ajan ajoittain. Enää alle viikko kipsin poistoon. Olikohan hänen pohjelihaksensa aivan surkastunut? Olisi kova työ kuntoilla kaikki lihakset takaisin. Aomine käänsi unissaan kylkeään niin, että hänen kasvonsa olivat nyt Kagamin suuntaan.

”Miksi?” Kagami kysyi ääneen pimeässä huoneessa.

Aomine mumisi jotain unissaan, aivan kuin olisi yrittänyt vastata Kagamille.
”Sano selvemmin, en saa mitään selvää”, Kagami murahti, vaikka tiesikin että toinen oli täydessä unessa. Hän nukahti jossain vaiheessa uudelleen ja nukkui aamuun asti. Ja siinä Aomine oli vielä aamullakin, potkineena peittoa syrjään toinen jalka näkyvissä. Kagami oli nukkunut koko yön päivävaatteissaan. Hän halusi ehdottomasti vaihtaa nihkeältä tuntuvat vaatteensa puhtaisiin. Hän kuitenkin tuijotti vuoroin kattoa ja vuoroin Aominea. Hänen vatsansa kurni äänekkäästi.
”Sanoitko jotakin?” Aominen kysyi puolinukuksissa.
”Sanoin jotain ehkä noin neljä tuntia sitten”, Kagami vastasi ja hänen vatsansa murahti uudelleen.
”Ai, se oli sinun vatsasi”, Aomine nousi istumaan ja raapi niskaansa.

Uusi aamu alkoi, kuten aikaisemmatkin. Aomine nousi ja auttoi Kagamin istumaan suihkutuolille, jonka hän rullasi kylpyhuoneeseen. Kagami pääsi nihkeistä housuistaan ja Aomine peitti taas hänen kipsinsä muovilla. Kagami alkoi vähän hermostua, sillä Aomine riisui hänen t-paitansakin joka peitti hänen harvinaisen itsepäistä aamuseisokkiaan. Hänen oli päästävä suihkuun ja pian.
”Mene nyt ja anna minulle kaksikymmentä minuuttia”, Kagami tuhahti kasvot väriä saaneina.
”Ymmärrän”, Aomine sanoi jättäen Kagamin suihkuverhojen taakse.
Kagami oli varma, että Aomine oli todistanut hänen tukalan tilanteensa.

Kagami jäi juoksevan veden alle istumaan ja yritti pestä hiuksensa. Se sujui vähän paremmin kuin aikaisemmin, sillä hänen kätensä kesti aikaisempaa enemmän rasitusta. Se tuntui suurelta saavutukselta. Hän lisäsi vielä vähän hoitoainetta päähänsä ja keskittyi vartaloa hyväilevään veteen. Pelkkä ajatus Aominen sormista hänen päänahallaan pakottivat hänet viimein keskittymään omaan nautintoonsa. Viime kerrasta oli jo useampi viikko, eikä tämänkertainen seisokki häviäisi ilman hänen omaa kättään. Hänen vartalonsa värisi vielä viimeisessä aallossa, kun Aominen ääni kuului ovelta.
”Kakskytä minuuttia ohi.”
Nyt jo. Näin äkkiä. Kagami huokaisi mielessään.
”Alatko olla valmis?”
”Jep, huuhtelen vain hoitoaineen pois”, Kagami sanoi.

Luuliko Kagami vain, vai näkyikö Aominen kasvoilla välähdys pettymystä, kun ei saanutkaan pestä hänen hiuksiaan. Hän oli kuitenkin jo peseytynyt tarpeeksi.
”Tuo myös alushousut. En halua enää olla ilman niitä”, Kagami sanoi ja Aomine haki kaiken, mitä hän tarvitsi. Viimein hän oli täysin pukeissaan ja Aomine siirsi hänet pyörätuolille ja keittiön pöydän äärelle. Kagami ei keksinyt sanottavaa. Hän oli taas vajonnut jonnekin omaan noloon pieneen maailmaansa. Hän nojasi molepiin käsiinsä aivan huomaamattaan.
”Kätesi alkaa olla selvästi kunnossa ja voimissa”, Aomine huomautti.
”Joo”, Kagami sanoi.
He söivät aamupalan, eikä Aomine näyttänyt lähtemisen merkkejä senkään jälkeen vaan tiskasi astiat vihellellen. Sen jälkeen Aomine istahti sohvalle ja Kagami arvasi että toinen viipyisi koko päivän. Hän katsoi ulos ja kun siellä ei satanut, hänen teki mieli mennä raittiiseen ilmaan.
”Mennään ulos”, Kagami ehdotti.

Lokakuinen keli ei ollut enää niin lämmin, kuin syyskuu. Ulkona kuitenkin oli aurinkoista ja se auttoi Kagamia ajattelemasta mitään erityistä. Aomine työnsi pyörätuolia sinne ja tänne. He pysähtyivät hetkeksi yhden koripallokentän laidalle katsomaan, kun heitä nuoremmat heittelivät koreja ja kisailivat keskenään. Kerran pallo pomppi heidän luokseen ja Kagami nappasi sen syliinsä ja heitti vahvemmalla kädellään takaisin kentälle. Kuinka hyvältä pallo olikaan tuntunut hänen kädessään. Hän halusi palata kentälle pian.
”Haluan pian kentälle takaisin”, hän sanoi. ”Tiedän että se ei käy äkkiä. Lääkärin mukaan mokaan mahdollisuuteni jos kiirehdin.”
”Ja minä haluan, että palaat kentälle. Sinne sinä kuulut”, Aomine sanoi. ”Voin myös olla se, joka varmistaa, ettet rehki liikaa ja liian aikaisin.”
Kagamin vähän synkeille kasvoille nousi hymy, kun hän katsoi Aominea.

Kotona Kagami teki liikesarjan, jonka oli tarkoitus kuntouttaa hänen kätensä kuntoon. Hän vaikutti myös punastelevan koko päivän, eikä se jäänyt Aominelta huomaamatta. Kagami näytti välillä välttelevän hänen katsettaan ja Aomine olisi mielellään tiennyt, mitä toinen oikein mietti. Punasteleva punapää sai Aominen sydämen tekemään kuperkeikan. Se oli jotain mielettömän söpöä. Kuroko oli eilen illalla paljastanut hänelle, että Kagami tiesi nyt hänen olevan ihastunut. Se saattoi olla hieman kiusallista, sillä jännite hänen ja Kagamin välillä oli kasvanut entisestään. Mutta eipä toinen ollut hänelle kuitenkaan näyttänyt ovea.

”Voitko tuoda minulle pallon vaatekaapista?” Kagami pyysi. Aomine toi hänelle tutun oranssin pallon. Pallon kuminen tuoksu tuntui voimakkaampana, kuin ikinä ennen. Kagami ei ollut loppujen lopuksi koskaan edes kiinnittänyt huomiota pallon ominaishajuun, paitsi ehkä aivan uuden uutukaisen pallon kohdalla, jossa haju oli vielä voimakas. Sitten hän mietti koripallokenkiään. Ei, niitä hän ei pyytäisi sillä ne eivät taatusti haisseet hyvälle. Mutta pallon tuntu hänen käsissään oli lumoava. Alakerran naapuri tuskin tykkäisi, jos hän alkaisi pompotella palloa sisällä, mutta hän ei voinut vastustaa ja pompotteli hetken terveellä kädellään, kunnes pallo karkasi liian kauas pyörätuolista. Aomine antoi sen takaisin hänelle. Hän koetti miltä pallo tuntui hänen heikommassa kädessään. Hän oli mielissään pystyessään pompottamaan palloa myös sillä kädellä muutaman kerran. Sitten hän heitti pallon Aominelle ja nyökkäsi olohuoneen nurkkaan, jonne pallo sai jäädä.

[Fairy tale]

3

Viikot kuluivat omalla painollaan. Hyuuga kuljetti Kagamia fysioterapiaan ja takaisin. Izuki teki pitkiä lenkkejä ulkona hänen kanssaan ja olisi vienyt hänet kaatosateeseenkin, mutta siinä Kagamilla meni raja. Hän ei halunnut istua pyörätuolissa avuttoman näköisenä kaatosateessa. Joku tolkku sentään hänen säälittävyydessäänkin oli. Kuroko piti hänet ajan tasalla kotitehtävistä ja Kagami sai parin kurssin verran suoritettua kotoa käsin. Se ei ollut paljon, mutta sen piti riittää tässä tilanteessa. Kise ja Midorima kävivät muutaman kerran täydentämässä hänen jääkaappiansa, Kise imuroi ja yhdessä he pelasivat korttia ja katsoivat televisiota.

Ja sitten oli Aomine.
Kun Kagami oli udellut eikö hän halunnut nukkua kotona eikä hänen kovalla futonillaan, Aomine oli vain tuhahtanut vastaukseksi ja virnuillut.

Kagami vahvisti kättään ja jalkojaan. Hän harjoitteli joka päivä liikkumista kyynärsauvoilla, nousemista tuen avulla käsivoimiaan käyttäen ja hän alkoi olla siinä kunnossa, että ei tarvinnut enää niin paljon apua. Hän pystyi – luojan kiitos – menemään vessaan yksin. Mutta hän ei päässytkään sieltä omin avuin pois! Hänen kyynärsauvansa kaatua kolisivat pitkin kylpyhuoneen lattiaa. Hänen jalkansa ei kestänyt vielä koko hänen painoaan ja kaikenlainen kumartuminen ja kyykistyminen oli vielä mahdotonta. Aomine tuli tietysti katsomaan mitä hän oikein metelöi.
”Et taida ihan vielä selvitä tästä itseksesi”, hän totesi ja nosti kyynärsauvat lattialta.
”En. Ja se alkaa ottaa luonnon päälle”, Kagami murahti.

”Hei, olet edistynyt paljon. Kohta et enää tarvitse minua”, Aomine sanoi. Sen hän sanoi tarkoituksella ja katsoi sen jälkeen Kagamiin. Oli totta, että kohta Kagami ei tarvitsisi hänen apuaan ja sitten kaikki olisi niin kuin ennenkin. Kagami ei ollut osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa häntä kohtaan, kunhan välillä vähän punasteli. Kagami tiesi hänen ihastumisestaan, mutta mikään heidän välillään ei ollut muuttunut. Ehkä Aomine ei voinut sanoa, ettei mikään ollut muuttunut. Olivathan he viettäneet paljon aikaa kahdestaan ja tutustuneet muutoin kuin koripallon pelaamisen takia. Heillä oli ollut mukavaa yhdessä.

Kagami katsoi Aomineen ja yritti sisäistää kuulemansa. Aomine oli ollut avuksi niin paljon, että hän olisi velkaa koko loppuelämänsä. Ja kohta Aomine jatkasi elämäänsä ja hän jatkaisi omaansa. Hän ei tarvitsisi Aominea, mutta eivät he näkisi koripallokentillä. Hän ei pelaisi Aominea vastaan vielä pitkään aikaan. Sen käsittäminen teki yhtäkkiä kipeää. Hän käänsi katseensa toiseen suuntaan eikä hymyillyt. Sen sijaan Aomine poistui ja jätti Kagamin uudelleen yksin yrittämään nousemista sauvojen varassa. Tällä kertaa se onnistui. Oli melkoista taiteilua nousta housut kintuissa, saada sauvat nojaamaan sopivaan paikkaan, nostaa housut ylös ja toivoa, että sauvat eivät rymisseet lattialle.

*

Viikon kuluttua Kagami koki olevansa tarpeeksi kunnossa selvitäkseen yksin. Hän aloittaisi käymään taksikyydillä koulussa ja pärjäisi. Hän mietti miten kertoisi sen kaikille, jotka olivat häntä auttaneet. Se ei ollut helppoa. Kurokolle oli helpoin kertoa.
”Tulen huomenna takaisin kouluun”, hän aloitti. ”Taidan pärjätä jo kotonakin, eikä minua tarvitse enää hyysätä.”
”Sehän on hyvä asia. Voit aloittaa uuden vaiheen”, Kuroko totesi. Hän katsoi Kagamia ja aivan kuin arvasi mitä toinen mietti.
”Oletko varma että pärjäät?” Kuroko kysyi.
”Olen.”
 ”Entä kauppareissut, siivoamiset ja fysioterapiassa käynnit? Kyllä me voimme hoitaa kaupassakäynnit ja siivota vielä. Et saa tuotua kaupasta mitään, kun kuljet sauvoilla.”
”No joo”, Kagami myöntyi. ”Taksi kyllä kuljettaa minut koululle ja fysioterapiaan.”
”Tuota noin... voitko kertoa myös muille että en tarvitse enää isompaa apua”, Kagami pyysi.
Kuroko nyökkäsi.

Illemmalla soi ovikello.
Kagamin koko tukirinki tuli sisään saaden hänet hämilleen.
”Älä luulekaan, että pääset meistä noin vain”, Izuki kiusoitteli. ”Mitä sisar hento valkoinenkin sanoo, kun hän ei voi enää auttaa sinua.”
Izuki sai jälleen Aominen kyynärpään kylkeensä. Hyuuga sen sijaan tyrkkäsi kyynärpäällään takaisin Aominea ja kuiskasi hänelle jotain, mitä muut eivät kuulleet.
Aida oli yksin keittiöllä ja kun muut huomasivat Kagamin järkyttyneen katseen, Hyuuga ja Izuki menivät myös keittiölle aivan kuin varmistamaan, että mitään vahinkoa ei pääsisi käymään. He olivat porukalla ostaneet syötävää ja päättäneet pitää illanistujaiset Kagamin kotona.

Aomine oli Midoriman ja Kisen seurassa ja Kuroko varmisti, että Kagami pääsi liittymään heidän seuraansa. Kagami istahti sohvan reunalle. Pehmeä ja upottava sohva oli edelleen niitä hankalimpia paikkoja päästä nousemaan ylös, vaikka hän saattoi varata jo vähän painoaan heikommalle jalalleen.
Ilta oli hauska, vähän riehakaskin. He siivosivat jäljet ennen kotiin lähtöä ja lopulta viimeisenä hänen luokseen jäi Aomine.
”Oletko varma, että et tarvitse apua?” hän varmisti vielä, kun kaikki oleelliset tavarat oli laskettu ylimmäisiltä hyllyiltä alemmas, jotta Kagamin ei tarvinnut kiivetä mihinkään.
”Olen varma”, hän vastasi.
”Hyvä on”, Aomine sanoi ja oli ojentamassa avainta Kagamille. Se oli ollut useamman viikon hänellä. Kagami oli jo ottamassa avainta vastaan, mutta torjui sen sitten.
”Pidä sitä vielä. Jos vaikka...”

”Älä epäröi soittaa, kun tarvitset apua tai vaikka ihan vain seuraa. Voit soittaa milloin vain, vaikka keskellä yötä”, Aomine sanoi ja Kagami nyökkäsi. Hän nousi sohvalta ylös – se onnistui hyvin – ja saattoi Aominen eteiseen. Vaikka Aominen olisi tehnyt mieli halata Kagamia, hän ei tehnyt sitä. Sen sijaan hän pörrötti punaisia hiuksia, hymyili kun näki toisen punastuvan ja tarttui oven kahvaan. Sitten hän kääntyi vielä kerran Kagamin puoleen.
”Kuroko kertoi minusta sinulle, minä tiedän että tiedät. Minä pidän sinusta ja odotan, koska taas tapaamme”, Aomine sanoi, heilautti kättään ja katosi sitten.

Yhtäkkiä asunto oli aivan hiljainen. Kagami oli viime viikkojen aikana ollut yksin kotona vain pieniä hetkiä. Jo nyt hän kaipasi Aominen hauskaa seuraa. Aomine oli tiennyt. Hän meni olohuoneeseen, jossa televisio oli auki, mutta äänet olivat hiljaisella. Hän katsoi televisioruutua näkemättä kuitenkaan mitään. Hänen mietteensä olivat aivan muualla. Hän kelasi niitä hetkiä, jotka oli jakanut Aominen kanssa. Hänen mieleensä nousi se kerta, kun hänen hammasharjansa oli pudonnut vessanpönttöön ja kuinka Aomine oli kaivanut sen sieltä ja käynyt ostamassa hänelle muutaman uuden lähikaupasta. Tai se kerta, kun kusipullo oli livennyt hänen käsistään.

Aomine oli saanut hänet myös nauramaan aivan katketakseen. Muutaman kerran he olivat kinastelleet ja soittaneet suutaan jostain pikkuasiasta. Kerran he olivat joutuneet pyytämään toisiltaan anteeksi ja sopimaan. Se oli puhdistanut ilmaa heidän välillään. Eniten Kagami kaipasi Aominea pörröttämässä hänen hiuksiaan. Ensin se oli ollut hämmentävää, mutta saanut lopulta merkityksen. Aomine piti etäisyyttä ja mutta halusi sen pienen eleen kautta kertoa, että välitti. Kun Kagami voisi taas juosta ja pelata, hän taatusi menisi ja pörröttäisi vuorostaan Aominen hiuksia.

Kun ovi oli kolahtanut Aominen selän takana kiinni, hänet oli vallannut haikeus. Oli koittanut se hetki, kun Kagami ei enää tarvinnut häntä ja nyt hänellä oli tyhjä olo. Hän oli tiennyt tämän päivän koittavan ja se merkitsi sitä, että Kagami parani. Se oli hyvä asia. Silti osa häntä toivoi että Kagami tarvitsisi häntä, ellei muuten niin seuraksi ihan muuten vain. Viettämään aikaa kanssaan. Hänen pitäisi nyt keskittyä muuhun, vaikkapa koripalloon aikaisempaa tiiviimmin. Hän oli jo jättänyt useat harjoitukset väliin vain ollakseen Kagamin apuna ja seurana. Hänen pitäisi ryhdistäytyä, jotta heidän joukkueensa pärjäisi taas Winter Cupissa. Vaikka sillä ei tuntunut olevan niin suurta merkitystä nyt, kun Kagami ei pelannut Seirinin joukkueessa.

*

Kagami palasi kouluun ja hänelle tehtiin uusi suunnitelma kurssien suorittamisen aikatauluihin. Hän oli ollut pois koululta useita viikkoja ja osa hänen loppukesän lomastaankin oli kulunut sairaalassa. Hän ei ollut kuin muutaman kurssin jäljessä muita ja nyt hänellä oli aikaa puuduttavaan pänttäämiseen, kun hän ei voinut vielä liikkua. Se oli tylsää ja turhauttavaa, mutta pakko mikä pakko. Hän oli keskinkertainen opiskelija, joka ei loistanut erityisesti missään, mutta ei ollut huonokaan. Kun hän tarttui toimeksi, hän sai paljon aikaan. Hän soitteli taas enemmän isälleen ja kertoi palanneensa kouluun. Hänen isänsä kertoikin tulevansa käymään ja viipyi kokonaisen viikon. Sen viikon aikana hoituivat monet käytännön asiat ja hänen isänsä oli mukana fysioterpiassa.

Kagami sai viikko viikolta luvan varata painoa jalalleen enemmän. Häneltä sujui jo moni asia, mutta yksi oli vielä ehdottomasti kielletty. Hän ei saanut kiivetä minnekään, ei esimerkiksi tuolille etsiäkseen ylhäältä jotakin. Hän tarvitsi vielä kyynärsauvoilla tukea eikä koko paino saanut olla jalalla. Tämä koitui hänen kohtalokseen. Eräänä iltana hänen ollessaan taas yksin, hän teki ruokaa useammalle päivälle ja pilkkoi vihanneksia veitsellään. Yksi viilto karkasi hänen peukalonsa ja etusormensa väliin kipeästi ja verta alkoi valua pöydällekin.
”Voi paska”, Kagami murahti. Hän nappasi valkoisen keittiöpyyhkeen haavan päälle ja runttasi sen hätäisesti kädelleen. Hän otti kyynärsauvansa ja etsi kylpyhuoneesta sidetarpeita, mutta niitä ei ollut siellä. Hän etsi makuuhuoneen kaapit ja laatikot ja lopulta keittiöstäkin.

Ei missään. Hän ei löytänyt ensiaputarvikkeitaan mistään. Kunnes hän muisti, että yksi ensiapulaukku oli hänen koripallotarvikelaukussaan ja se oli hänen onnettomuutensa jälkeen nostettu makuuhuoneen yläkaappeihin odottamaan parempia päiviä. Ensiaputarvikkeet saattoivat olla siellä tai sitten eivät. Joka tapauksessa sinne hän ei voinut kiivetä. Hän vain pahentaisi tilannettaan ja saisi vielä kallonsakin halki.

Keittiöpyyhe ei pitänyt kunnolla, vaan haava oli vuotanut ja siellä täällä lattialla oli veripisaroita. Hän tarvitsi apua ja kello oli jo reilusti yli kahdeksan illalla. Hän istahti keittiön pöydän äärelle, otti kännykkänsä ja selasi puhelintaan. Hän tiesi kuka häntä auttaisi, jos saisi tämän kiinni. Aomine. Kaksi kertaa hän laski puhelimen takaisin pöydälle, mutta haava hänen kädessään pakotti hänet soittamaan apua. Hän itse arvioi, ettei haavaa tarvitsisi ommella, kunhan hän saisi jotain, millä paikata se umpeen. Muuten hän olisi tilannut taksin ja joutunut odottamaan terveysasemalla ties kuinka kauan.

”Hei. Minulla on pieni tilanne päällä. Pääsisitkö käymään aika pian?” Kagami pyysi kun tavoitti Aominen.
”Mikä tilanne?” Aomine halusi tietää ja kuullessaan mistä oli kyse, hän pakkasi reppunsa ja varautui yöpymään Kagamin luona. Kului kaksikymmentä minuuttia ja koko sen ajan Kagami vain istui ja odotti.
Aomine soitti tullessaan ovikelloa ja tuli omalla avaimella sisään. Kagami istui edelleen keittiön pöydän äärellä ja toinen kyynärsauvoista oli pudonnut lattialle. Hän puristi tiukasti punaiseksi värjäytynyttä keittiöpyyhettä kättään vasten.

”Näytä”, Aomine komensi. Haava ei ollut syvä, mutta hankalassa ja kipeässä paikassa ja vuosi paljon verta.
”Auts”, Kagami sanoi, kun Aomine puhdisti haavan ja laittoi sen päälle haavalapun. Viimeisenä hän sitoi käden puhtaalla siteellä. 
”Hauska nähdä sinua. Pärjäsit kokonaiset kaksi viikkoa. Kuinka emme tulleetkaan katsoneeksi, että ensiaputarvikkeesi ovat kunnossa.”
”Isäni oli täällä viikon, joten en ollut aivan yksin”, Kagami kertoi. ”Ja ensiaputarvikkeeni taitavat olla makuuhuoneen yläkaapissa. Voisitko katsoa ovatko ne siellä?”
Aomine kiipesi tuolille, löysi kaapin perältä Kagamin varustelaukun ja siellä oli kuin olikin ensiapulaukku. Hän selvitti mitä sieltä löytyi.
”Täällä on kyllä sideharsoa, mutta haavalappuja eikä laastareita ole lainkaan. Käyn huomenna täydentämässä tarvikkeitasi”, hän huolehti.

Kello oli jo yli yhdeksän illalla ja keittiössä oli aivan keskeneräistä.
”Lepuuta sinä kättäsi, niin siivoan jälkesi”, Aomine sanoi eikä Kagami voinut muuta. Hän istahti sohvalle ja katseli kuinka Aomine siirsi ruoat jääkaappiin ja tiskasi.
”Anteeksi”, Kagami sanoi. ”Minusta on kauheasti vaivaa.”
”Et sinä ole vaivaksi. Hyvä kun soitit, ettet vuotanut kuiviin. Se olisi ollut anteeksiantamatonta”, Aomine totesi ja alkoi sitten siivoamaan ympäri lattiaa olevia veripisaroita. ”Kuinka monelle muulle soitit ennen minua?”
”En soittanut muille”, Kagami vastasi. Hän kohtasi Aominen katseen. ”Olet luottohoitajani”, hän lisäsi virnistäen. Aominen vatsassa lepatti hetken mukavasti.

Kun hän oli saanut lattiat puhdistettua, he päättivät yksissä tuumin heittää verisen keittiöpyyhkeen roskikseen.
”Siitä ei taida olla enää keittiöpyyhkeeksi”, Aomine sanoi.
”Kohta joku onneton löytää sen piharoskien joukosta ja miettii, kuka asukkaista on suikaloitu”, Kagami totesi.
”Me kaksi tiedämme totuuden”, Aomine sanoi istahtaessaan sohvalle Kagamin vierelle ja tarttui kaukosäätimeen. ”Olet katsonut liikaa elokuvia ja rikossarjoja.”
”Enhän.”
”No siinä tapauksessa olet katsonut romanttista hömppää”, Aomine ehdotti ovelan näköisenä.
”Taidat kertoa omista mieltymyksistäsi”, Kagami tuhahti.

He katsoivat televisiosta vasta alkanutta toimintatrilleriä. Kagami nousi mainoskatkon aikana, kävi vessassa, sitten jääkaapilla ja touhusi hetken tehden suuren kasan voileipiä. Hän siirsi tarjottimellisen leipiä sohvan lähelle ja sen jälkeen juomat. Oli mukava välillä tehdä jotain itse ja Aomine oli hänen pienen palveluksensa ansainnut.
”Kiitos”, Aomine sanoi yllättyneenä.
”Kiitos itsellesi. Olen aivan liikaa velkaa sinulle”, Kagami sanoi.
”Niin olet ja joudut velkavankeuteen, jos et suostu takaisinmaksun ehtoihini.”
”Pöh”, Kagami puhisi.

Vähitellen elokuvan juoni kävi sumuiseksi ja katosi sitten kokonaan Aominen näkökentältä, sillä häntä väsytti niin, etteivät silmät meinanneet pysyä auki. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja vajosi uneen.

Kagami havahtui siihen, että Aominen pää nuokahti hänen olkapäälleen. Hän oli nukahtanut niille sijoilleen, eikä herännyt pienestä tönäisystä. Kagami päätti antaa asian olla ja jatkoi elokuvan katselua. Keskittyminen ei kuitenkaan ollut enää kovin terävää, sillä Aominen läsnäolo vei hänen huomiotaan. Hän haistoi Aominen ominaistuoksun, joka oli miellyttävä. Toinen tuntui nojautuvan häneen koko ajan suuremmalla painolla ja se alkoi tuntua Kagamin käsivarressa. Kun hän ei raaskinut herättää toista, hän laski Aominen pään syliinsä ja totesi olevansa vähän pulassa. Mitä ihmettä hän nyt tekisi? Mitä jos Aomine nyt heräisikin? Hän joutuisi selittelemään. Selittelemään mitä? Aomine tässä oli nukahtanut, eikä hän.

Kagami katsoi vuoroin elokuvaa ja vuoroin nukkuvan kasvoja. Varoen hän nosti sideharsolla käärityn kätensä nukkuvan rinnalle ja toinen käsi hakeutui nukkuvan hiuksiin. Sormenpäät hyväilivät kohta nukkuvan päänahkaa varoen. Kagami ei tiennyt, että kukaan olisi ikinä ollut rakastunut häneen, paitsi nyt Aomine. Eikä Kagami ollut koskaan jäänyt miettimään kovin pitkäksi ajaksi mitään ihastumisjuttuja, koska se tuntui ajan hukkaamiselta koripalloon verrattuna. Aomine oli kuitenkin herättänyt hänessä ihan ensiksi mielenkiintoa koripallossa yhtenä päävastustajana. Ja nyt kun hänen Yhdysvaltoihin menonsa peruuntui, hänen tuli elää vaihtoehtoinen elämä. Siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon ei olisi kuulunut enää Aomine eikä Seirinin joukkue.

”Mitä kello on?” Aomine kysyi aivan sumussa ja Kagami hätkähti vähän. Hänen sormensa jatkoivat  kuitenkin hyväilyä toisen päänahalla.
”Yksitoista”, Kagami sanoi.
”Mmmmhhh”, Aomine mumisi. ”Älä vain keskeytä ole kiltti.”'
Kagami oli niin hämillään ettei hänen mieleensäkään tullut keskeyttää. Ei hän tästä poiskaan pääsisi, ellei työntäisi Aominea lattialle. Jos hän oli joskus aikaisemmin ajatellut että olisi voinut tehdäkin sillä tavalla, niin ei enää, ei nyt. Aomine oli luikerrellut hänen elämäänsä ovelasti ja siltikään mitenkään kiusoittelematta häntä. Hänen sylissään lepäävä nuori mies oli aivan ihmeellinen. Kulmikkaan ja terävän luonteen alta löytyi oikea aarre.

Kagamin käsi hipaisi aivan vahingossa jotain, mikä ei ollut tarkoitus ja hän nolostui. Aomine huomasi sen, pyysi anteeksi ja nousi istumaan.
”Mene nukkumaan. Ei ollut tarkoitus valvottaa sinua kun huomenna on kouluakin”, hän sanoi ja katosi vessaan. Kagami tiesi kyllä miksi. Hänen kätensä oli kyllä huomannut kovan kohouman Aominen housuissa. Kun Aomine lopulta asettui sohvalle nukkuakseen siinä ja veti peiton ylleen, Kagami meni ja pörrötti hänen hiuksiaan.
”Hyvää yötä”, hän sanoi.
”Hyvää yötä”, Aomine vastasi ja oli huojentunut Kagamin rennosta käytöksestä. Heille oli sattunut kaikenlaista pientä hölmöä. Aominen vatsassa lepattivat perhoset vielä pitkään, sen tähden että Kagami oli pitänyt häntä hyvänä. Kuinka paljon se hänelle merkitsikään.


Kirjoittajalta: Jäikö kesken? No jäihän tämä (eikä ole ensimmäinen kerta, että kolmannen osan lopussa jää paljon asioita auki). Tähän tulee sunnuntaina vielä epilogi. Hion sen siihen mennessä luettavaan kuntoon. 

[Fairy tale]

Epilogi

Kahden kuukauden kuluttua

Kagami koukisti vähän polviaan ja lähetti pallon matkaan ja katsoi kuinka se sujahti vaivattoman näköisesti koriin. Hänelle oli tehty lääkärin ja fysioterapeutin kanssa kuntoutussuunnitelma ja yhtäkkiä hän olikin vapaa pompottamaan palloa ja heittämään koreja. Hänen jaloillaan ei vielä juostu eikä pompittu, mutta kävelyä oli tarkoitus lisätä koko ajan ja hänelle oli tehty suunnitelma kuntosalille, jossa hän pääsi vahvistamaan myös jalkojaan. Kagami keskittyi treenaamaan korien heittämistä aina vain kauempaa, vaikka hän tuskin koskaan yltäisi Midoriman legendaaristen kolmen pisteen koreihin puolen kentän pituudelta. Yhtäkkiä vahvat käsivarret kiertyivät takaa hänen ympärilleen ja hänen niskaansa suukotettiin.
”Mmmm, maistut suolaiselta”, Aomine sanoi.
”Kuinka sinä olet täällä?” Kagami kysyi pallon karatessa hänen kädestään.
”Minun joukkueellani alkaa pian harjoitusottelu Seirinin joukkuetta vastaan.”
”Ainiin, se on tänään”, Kagami totesi. ”Ao... joku näkee vielä”, hän sanoi kun Aomine pussaili hänen kaulaansa edelleen.

”Kaikki tietävät jo, että olet poikaystäväni”, Aomine sanoi.
”Mutta ei heidän tarvitse nähdä kuinka syöt minut. Jätät jälkiä”, Kagami tuhahti. Hän kuitenkin kääntyi ja kohtasi Aominen katseen ja virnisti.
”Jäätkö katsomaan ottelua?” Aomine kysyi.
”Jos lupaat, että joukkueesi häviää Seirinille”, Kagami kiusasi.
”En taatusti lupaa. Rökitän Seirinin vaikka yksinäni, kun sinä et pelaa.”
”Wuf!” Heidän jaloistaan kuului iloinen haukahdus, mutta Kagami hätkähti ja valahti valkoiseksi. Hän luikahti pois koiran luota ja hakeutui mahdollisimman kauas pienestä nelijalkaisesta otuksesta.
Aomine sen sijaan paijasi Numero kahta, kunnes Kuroko etsi koiran käsiinsä.

”Mikä Kagamille tuli?” Aomine kysyi Kurokolta. Kurokoa vähän huvitti, ettei Aominelle ollut vielä selvinnyt sitä tosiasiaa Kagamista, että nuori mies pelkäsi koiria, jopa näin pieniä.
”Sen sinä saat selvittää Kagamilta itseltään”, Kuroko sanoi.
”Sen teen, mutta ensin joukkueeni höyhentää Seirinin.”
”Sehän nähdään”, Kuroko totesi ja liittyi oman joukkueensa seuraan.

Ottelu päättyi Tōō Akatemian voittoon 85 – 78. Peli oli ollut hyvin tasaväkinen. Seirinin joukkueen oli tällä kertaa tyytyminen niukkaan häviöön. Valmentaja Aida Riko oli lopputulokseen tyytyväinen häviöstä huolimatta. He olivat sittenkin pärjänneet, vaikka yksi heidän vahvimmista pelaajistaan olikin sivussa. Ja siitä puheen ollen, hän jäi katselemaan kahta pelaajaa kentän reunalla.
”Mitä sinä katsot?” Hyuuga keskeytti, kun tyttö vain katseli johonkin kaukaisuuteen. Ei ollut valmentajan tapaista, että hän heti ottelun jälkeen ei kokoaisikaan joukkuettaan kasaan.
”Katso nyt heitä. Miten söpöä”, Aida sanoi.

Hyuuga ei huomannut Kagamin ja Aominen väleissä ensin mitään ihmeellistä, mutta sitten hän huomasi, kuinka heidän pikkusormensa olivat kietoutuneet toisiinsa aivan huomaamatta heidän jatkaessa jutusteluaan.

[Larjus]

Äää julkasit seuraavat osat semmoseen tahtiin, et hyvä ku ehdin yhden lukea kun olit postannut jo uuden Mut nyt on viimein luettu kaikki osat, ja oli kiva yllätys kun vielä epilogin rustailit tähän! Kolmososan loppu tosiaan jätti koko jutun niin avoimeksi ja kesken. Onneksi oli epilogi täydentämässä (ja vielä söpöllä tavalla :3c)

Paljon ne sarjassa kyllä syövät ja joskus jopa nukkuvat, mutta vessaan ei poloisia päästetä. Ai niin, mutta siinä keskitytäänkin koripalloon.

Sehän oliskin jo keskityttäis vessareissuihin XD (Mulle tuli kyllä nyt tässä mieleen yks Osomatsu-sanin mangaversion tarinoista, joka oli pelkästään sitä, että Choromatsu oli asioillaan ja sit vessapaperi olikin loppu ja se tajus sen liian myöhään :DDD)

”Se on aika selvää sellaiselta henkilöltä, joka on selvästi rakastunut sinuun”, Kuroko sanoa töksäytti kasvot ilmeettöminä.

Ihana Kuroko. Tykkään siitä, kun se puhuu asioita ehkä turhankin suoraan ilmekään värähtämättä (ei sillä, että sillä mitää ilmettä koskaan oliskaan ).
On kyllä paljon sulateltavaa Kagamilla siinä, että Aomine hänestä niin tykkää. Mut ihanaa miten hommat sitten siitä eteni ♥

Silloin soi ovikello ja Aomine tuli sisään omilla avaimilla.

Lol tää tuntuu jo siltä kuin Kagami ja Aomine asuisivat yhdessä XD

Kun Kagami voisi taas juosta ja pelata, hän taatusi menisi ja pörröttäisi vuorostaan Aominen hiuksia.

Ha, gayyyyyy :DD Mut voi äää miten söpöö. Tuli tästä mieleen se sun yks toinen Kagamine, jossa todettiin et "olet sittenkin pehmo". Koska pehmojahan nää on. Molemmat.

”Hei. Minulla on pieni tilanne päällä. Pääsisitkö käymään aika pian?” Kagami pyysi kun tavoitti Aominen.
”Mikä tilanne?” Aomine halusi tietää ja kuullessaan mistä oli kyse, hän pakkasi reppunsa ja varautui yöpymään Kagamin luona.

En ehkä kestä miten Aomine on heti valmis auttamaan Kagamia, on paikalla hetkessä ja vielä valmis jäämän yöksikin ;__; Se jos mikä on kyllä selvä merkki siitä, että hän on ihan lääpällään Kagamiin. Se on niiin omistautunut hoitamaan sitä Jättää harkatkin väliin (no, Aominen kohdalla se ei kyllä oo mikään niin iso juttu, mutta kuitenkin. Koko ajan hyysäämässä ja valmis auttamaan.)

”Katso nyt heitä. Miten söpöä”, Aida sanoi.

No niinpä ♥

Oli kyllä hauskaa lukea taas yksi tarina siitä, millaisissa olosuhteissa nämä kaksi päätyvät läheisimmiksi ja lopulta pariksi Mukavaa, että sua inspaa kirjoitella heistä. Kiitos tästä.

[Fairy tale]

Kiitos kivasta kommentista Larjus. Siis joo tuo Kuroko, siinä on sellainen hajuton, mauton, näkymätön ja ilmeetön kaveri joka yllättää. Onhan hän kuitenkin sopuisa ja mukava kaikkia kohtaan. Ja tosiaan sanoa täräyttää asioita hyvin suoraan. Välillä mietin oliko Kuroko tajunnut itse että Aomine on tykästynyt Kagamiin. Tulin siihen tulokseen, että ei hoksannut. Hän oli tajunnut sen vasta kun muut kertoivat sen hänelle ja sen jälkeen hän kiinnitti huomiota Aominen käytökseen. Jotenkin vain vaikuttaa että Kuroko ei välttämättä hoksaile tuollaisia tunnejuttuja ihan heti. Hän on niin koripallo-orientoitunut tyyppi.

Ei kääk. Fikki vessareissuista?! Siitä voisi tulla jännää ja taikamaailmassa siihen saisi vähän lisämaustetta taioilla. Olisi hauska kokeilla millainen huumoripläjäys käsistä irtoaisi. Sopii se muillekin hahmoille. Minä kun niin tykkään ripulista kärvistelevästä nolosta hahmosta, jolle toinen osoittaa rakkautta vaikka toinen olisi yltä päältä paskassa.  Koska pehmoinen fluffy voittaa kaiken kakan ja kärsimyksen.

Aomine onnistui Kagamin valloittamisessa. Eihän pehmo-Aominea voi vastustaa. Tuo avainhomma olikin ehkä jo alustusta siihen, että Aomine taatusti punkkaa Kagamin luona varsin paljon. Kagami ei päässyt vielä juoksemaan, mutta Aominen hiuksia tuo pääsi jo pörröttämään ja silti jätin kertomatta miten he päättivät alkaa olla yhdessä. Mutta siitä illasta se lähti.