Kevään ensimmäinen pääskynen (K-11 • syömishäiriödraama • shotti)

[Waulish]

K-11 • varoitus: syömishäiriö

FinFanFun1000 sanalla 945. näännyttäminen
Originaalikiipeily sanalla 17. taikuus
Talvietydejä

Tämä teksti on kirjoitettu luovan kirjoittamisen verkkopajaan, jonka tämänviikkoisena (ja viimeisenä, huh!) tehtävänä oli kirjoittaa tarina, jossa toiveen toteutumisella on arvaamattomat seuraukset. En oikein tiedä, mitä uskaltaisin sanoa tästä tekstistä, muuta kuin että olen onnellinen siitä, että selätin tämän tehtävän ja samalla koko kurssin. Takana on antoisa ja inspiroiva parikuukautinen, jonka aikana viikoittaiset kirjoitustehtävät kannustivat kivasti säännölliseen kirjoittamiseen ja tarjosivat upeita lukuelämyksiä muiden kurssilaisten tekstien parissa. Raskas rutistus tämä kuitenkin myös oli, ja nyt käännänkin hyvillä mielin ja paljon oppineena uuden sivun.

Tässä tekstissä käsitellään osittain samoja teemoja kuin tässä runossani (kokoelma K-11). Olen lainannut siitä muutaman ilmaisun tähän ihan suoraan. Lisäksi inspiraatiota tarjosivat Talvietydeissä saamani inspismuruset eli lainaus, joka on liitettynä tekstin alkuun, ja kuva. Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.

This is a fairytale. That is all it is. That is all anything worthwhile is. There are women, and devils, and the ocean, and the vast greenness of home. There are all the makings of a terrible virtuoso, smug on knowledge of the black and the earth, but there are no heroines. Only the story, the path like an awful thing of great unfurling. These are the choices we’ve made. These are the choices we live with.
— Mabel, Episode Eighteen: Unusual Hungers

∞

45.0 on lukema, jonka ympärillä väreilee jotain taianomaista. Kun suljen silmäni ja keskityn, näen kulmikkaiden digitaalinumeroiden piirtyvän hämärään. Aluksi ne värisevät kuin kangastukset, mutta sitten ne kiinteytyvät ja tarkentuvat, ovat ja pysyvät. Mahdottomasta tulee mahdollista, tarusta totta, ja minun riemuni repeää.

Taika on samanlaista kuin lapsuudessa joulun alla. Kun ensimmäinen lelulehti kolahti postiluukusta, saatoin selata sitä jo eteisen lattialla kenkien seassa, hekumoiden kaikella sillä mitä voisin toivoa ja saada. Samalla tavalla minä suljin silmäni kuin nytkin, ja samalla tavalla ilma sähköistyi, odotus tiivistyi, mahdollisuudet ilakoivat kaikissa väreissä. Väritkin näyttivät jotenkin tavallista kirkkaammilta. Belville-linnan koristeet säkenöivät timantinturkoosia ja laserinlilaa. Nukkekodin miniatyyrimaailmassa liedellä höyrysi kattila ja peilissä hymyilivät kasvot. Lelulehden kuvat heräsivät henkiin, ja niissä leikkivät lapset väistyivät, kun sukelsin omaan mielikuvitusleikkiini. Minä haaveilin ja toivoin, haaveilin ja toivoin, ja joulukuun koittaessa lelulehdet jo repsottivat ja rullautuivat kulmistaan. Joulupukin lahjalista oli koristeltu tarravihkoni hienoimmilla aarteilla, ja jätin sen odottamaan tonttua takakuistille isän kumisaappaaseen. Minä jäin haaveilemaan ja toivomaan. Meillä ei koskaan ollut rahaa, mutta joulupukilla oli sydäntä.

45.0 on mielikuvitusleikki, jonka parissa viihdyn, kunnes se käy toteen. Se on raja, jonka alla hauraimmatkin haaveet lopulta toteutuvat. Silloinkin, kun olen maitohapoilla spinningistä tai näännyksissä paastopäivästä, jaksan tähytä rajan alapuolella siintävään horisonttiin. Kuvittelen katsovani itseäni peilistä ja kohtaavani vihdoinkin litteän vatsan, jota edes syöminen ei turvottaisi, ja solakat sääret, joista pohkeet eivät pullottaisi. Vetäisin ylleni lastenosastolta ostetut tavoitefarkut ja sen napapaidan, jota en ole kehdannut käyttää sitten yläasteen, eikä minun tarvitsisi vetää vatsaa sisään istuessanikaan. Minun ei tarvitsisi suoda sellaiselle ajatustakaan. Olisin vapaa ja kevyt kuin kevään ensimmäinen pääskynen. Aloittaisin nollasta, rakentaisin tyhjästä.

Leikittelen kaikella sillä, mitä voisin vihdoin tehdä. Minun ei tarvitsisi karttaa baari-iltoja eikä purra kynsiä syntymäpäiväjuhlissa. Selviäisin sekoamatta noutopöydästä. Voisin syödä työpaikkaruokalassa silloin, kun tarjolla olisi paneroitua sitruunaturskaa tartar-kastikkeessa ja nälkäisten jono kiertäisi kulmankin taakse. Ehkä voisin irrotella joskus kotonakin jollakin kielletyllä. Iltaisin unta toivoessani haaveilen karjalanpiirakoista juustopäällisillä ja myslistä makuviiliin sekoitettuna. Jos joskus sattuisi särkemään päätä, voisin hyvällä omallatunnolla jättää juoksun väliin. Voisin sykertyä sohvanmutkaan katsomaan saippuasarjaa, vaikka aktiivisuusranneke patistaisi liikkeelle. Tavoitteeni on niin visusti normaalipainossa, ettei ehkä haittaisi, vaikka joskus piipahtaisin maagisen rajani yläpuolella. Minähän osaan tulla alas. Mikä parasta, se on niin visusti normaalipainossa, että voisin edelleen vain hymähdellä perheenjäsenten huolenpidolle ja kavereiden kummastelulle. Gynekologi ei voisi pistää puuttuvia kuukautisia sen piikkiin.

Hekumoin uudella elämällä kuin lapsi lelulehdellä. 45.0 on johtotähti, kiintopiste, raja joka erottaa menneen ja tulevan, kaipauksen ja täyttymyksen. Sen verran minä painoin yläasteella, enkä minä silloin voinut olla lihava, sillä kehtasin käyttää napapaitaa. Rajan alapuolella kaikki muuttuu. Minä nousen lentoon, herään eloon kuin Belville-linnan prinsessa.

Ehdin ennen pääskysiä. Eräänä maaliskuisena aamuna vaaka vain näyttää 44.8, ilman mitään taikatemppuja. Käyn sillä kolme kertaa peräkkäin, mutta lukema ei muutu. Tuijotan sitä pitkään. Odotin riemun räjähdystä, mutta sen sijaan mieleeni hiipii laskelmia. Pudotuksen on oltava enimmäkseen nestettä; sorruinhan sentään toissa päivänä kuppikeittoon, joka sai aikaiseksi hetkellisen suolapöhön. Ehkä se sitoi enemmänkin mukanaan. Kyseessä on yksi hassu notkahdus, ei sen enempää. Parin viime viikon onnettomat kalorivajeet eivät selitä lähes kilon yhtäkkistä katoamista. Olen räpiköinyt rajalla niin kauan, toivonut niin pitkään. Pitäisikö vaakaan vaihtaa paristot? Enhän minä edes ole ansainnut tätä – en nyt, en vielä. En ole valmis. Suurten saavutusten eteen pitää tehdä töitä, enkä minä ole vielä edes hiponut äärirajojani. Poskeani viistävä kevätaurinko lämmittää yhtä vähän kuin eilen, ja käännän sille selkäni.

Astelen kuitenkin kokovartalopeilin ääreen varovaisen toiveikkaana. Hypähdän muutaman askeleen kuin ruumiillistaakseni riemun, joka antaa yhä odottaa itseään. Uskottelen itselleni, että olen alittanut rajan ja ylittänyt itseni, vaikka askeleeni tuntuu yhtä raskaalta kuin ennenkin.

Peili näyttää samaa tulosta kuin laskutoimituksenikin. Alavatsa pömpöttää kuin raskaana olevalla, pohkeet tursuavat sukkien kauluksista, sormet ovat turvoksissa kuin iljettävät prinssinakit. Tuntuu kuin olisin katsellut samaa näkyä ikuisuuden. Muistan sen ulkoa. Osaisin osoittaa jokaisen raskausarven ja selluliittimuhkuran paikan vaikka silmät kiinni. Kohtaan omat silmäni, jotka tuijottavat ilmeettöminä kuopistaan, ja tunnen jonkin sisälläni sammuvan.

Lapsena revin joululahjoja kääreistään silmät loistaen ja sydän hehkuen. Nukkekodin kalusteet sievissä pakkauksissaan olivat ovia toisiin maailmoihin. Jaksoin riemuita pehmeistäkin paketeista, jopa siitä karmeasta satiinipyjamasta jossa nukuin lopulta vain yhden yön. Syleilin sitä kuin se olisi ollut kalliskin aarre. Uusien lelujen lukemattomat mahdollisuudet räiskähtelivät kuin ilotulitteet niin, että niiden pauhun ja värien alle katosi kaikki muu.

Eräänä jouluna jotain tapahtui. Jo ensimmäistä lelulehteä selatessani tunsin jonkin olevan vinossa – tai pikemminkin puuttuvan. Turkoosi oli yhtäkkiä taantunut turkoosiksi, lila loivennut lilaksi. Pinnistelin saadakseni värit kirkastumaan ja kuvat heräämään henkiin, ilman sähköistymään, mutta taika oli poissa. Se ei jättänyt jälkeensä poksahdusta eikä savupöllähdystä. Se jätti vain ammottavan, kammottavan tyhjyyden, jonka keskellä seisoin yksin, mitättömänä ja tyhjin käsin, tietämättä kuka olin. En tavoittanut sen rajoja. Sen sisällä kaikki värit olivat valjuja, vivahteettomia ja mitään heijastamattomia. Kulmat olivat suoria ja tosia niin kuin lahjapaketeissa jouluaattona. Käteni avasivat ne hitaasti, harkiten, saksilla. En halunnut nähdä.

Suljen luomeni silmieni kuihtuneelta katseelta. Käännän selkäni peilikuvalle ja etsin sytykkeitä sisimpääni. 40.0? Haaveilen ja toivon, haaveilen ja toivon, pidän kiinni rystyset ruvella. Pysyn lennossa vaikka sulat solmussa.

Ei kai kevään ensimmäinen pääskynenkään vielä tiedä paikkaansa.

[hiddenben]

Tätä tekstiä on kovin vaikea kommentoida, sillä aihe on niin rankka ja itsellenikin jossain määrin tuttu. Haluan kuitenkin yrittää, koska kommentoin mielelläni kaikkea lukemaani ja arvostan kovasti sitä, että kirjoitat jostain näin vaikeasta aiheesta. Ja samalla pääsen kommentoimaan jälleen yhtä verkkopajatekstiäsi, joita on ollut suuri ilo lukea Tavoitit jälleen kerran hyvin tuon tehtävänannon ja jälleen mietin, miten hienoa on saada nähdä, miten erilaisia tekstejä voi kirjoittaa yhdestä tehtävästä!

Pidin tässä tekstissä nimenomaan tuosta käänteestä ja mitä oli sitä ennen ja mitä tuli sen jälkeen. Sisäisestä yksinpuhelusta välittyy ensin niin vahvasti toiveikkuus, odotus ja ennen kaikkea usko siihen, että pian voi hellittää - kunnes kaikki kääntyy päälaelleen ja mielen valtaavat pettymys, tyhjyys ja epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Idea hyödyntää lapsen tuntemaa iloa lelukuvastoa selatessaan on samanaikaisesti valtavan tehokas keino kertoa tunteista, vaikka samalla tuntuukin kamalalta rinnastaa lapsen aito riemu syömishäiriöön. Niissä kun ei ole mitään samanlaista, mutta tässä onkin vahvasti läsnä se, kuinka kertoja on kiinni menneen hyvissä ajoissa ja uskoo siihen, että jos saa kiinni lapsuuden ja menneiden vuosien hyvistä tunteista, kaikki muuttuu hyväksi.

Tässä tekstissä on myös surullista nähdä se, miten yksin kertoja on. Toki on maininta ystävistä, perheestä, huolestuneesta gynekologista, mutta he eivät tunnu olevan aitoja, eläviä, iloa ja energiaa antavia ihmisiä vaan kertoja on yksin omassa kuplassaan ja muilla on merkitystä vain sillä, mitä he ajattelevat kertojasta, ei muuten. Oli myös lohdutonta lukea tuota itsensä tsemppaamista ja kuinka muka vihdoin voi ottaa rennosti, kun saavuttaa tuon maagisen rajan. Mitä toiveajattelua! Ylipäätänsä ajatus siitä, että paino on suorassa yhteydessä elämäniloon ja olemisen keveyteen, on niin raskas - ja se on raskas nyt, kun on itse monen vuoden työskentelyn jälkeen oppinut tiedostamaan sen itse.

Tavoitat toisin sanoen tässä tekstissä valtavasti tärkeitä tunteita, vääristyneitä mielikuvia ja pitkään jatkuneen pahoinvoinnin ja teet sen tavalla, mikä saa olon aika synkäksi. Samalla tämän kautta voi miettiä, miten pitkälle itse on päässyt omassa ajattelussaan ja millaisten ajatusten parissa ehkä vielä riittää työskenneltävää. Kiitos siis tästä! Tämä on oikeasti tärkeä aihe ja olen iloinen, että saan lukea siitä sinun tekstisi kautta ♥

[Make_setä]

Olen samaa mieltä. Tämä teksti avasi näkökulman tärkeään ja kamalaan aiheeseen. Lisäksi pidän siitä, että Waulish kirjoittaa täysin virheetöntä kieltä, niin pitkälle kuin minä pystyn huomaamaan. 

[Waulish]

hiddenben, täytyy tunnustaa, että melkein panikoin, kun huomasin tämän tekstin saaneen kommentin, koska tämän luomis- ja julkaisuprosessi oli poikkeuksellisen hankala. Tämä on monin paikoin hyvin henkilökohtainen teksti, minkä parissa painiskelin kirjoittaessani, ja kun lopulta olin saanut palautettua tämän verkkopajan alustalle, ensimmäinen kurssikaverilta saatu palaute oli kaikkea muuta kuin rohkaiseva kokemus, sillä hän ei kokenut ymmärtävänsä tekstiä ollenkaan eikä esimerkiksi lelulehtimuistojen ja nykytilanteen välistä yhteyttä. Sen luettuani olin ihan vähällä poistaa koko palautuksen, jottei kukaan muu ehtisi lukea näin henkilökohtaista tekstiä, joka ei pahimmillaan edes avaudu kenellekään muulle kuin minulle itselleni, mutta sitten sainkin onneksi heti perään toisen kommentin, jonka kirjoittaja oli tavoittanut täysin sen, mitä tekstillä halusin kertoa, ja muidenkin vastaanotto oli positiivinen. Lopuksi sain vielä täällä sinulta tämän aivan ihanan kannustavan kommentin, joka viimeistään sai minut uskomaan, että ehkä tämänkin tarinan on hyvä olla olemassa tällaisenaan, avoimena ja paljaana mutta kuitenkin kieltämättä tärkeää asiaa käsittelevänä. Lämpimät kiitokset sinulle siis mittaamattoman arvokkaasta rohkaisusta tämän tekstin suhteen! ♥ En ihmettele yhtään, että tätä tekstiä oli vaikea kommentoida, koska tätä oli tosiaan myös vaikea kirjoittaa. Olen kuitenkin tosi kiitollinen siitä, että halusit tämän lukea ja kirjoittaa kommentinkin, ja että arvostit vaikean aiheen käsittelyä. Valitettavasti tämä aihe koskettaa monen ihmisen elämää, ja olen tosi pahoillani siitä että sinäkin olet joutunut tällaisten asioiden kanssa kamppailemaan. Toisaalta juuri siksi koin tämän tekstin kirjoittamisen myös merkitykselliseksi; näitä asioita on hyvä tuoda esiin ja käsitellä, koska ne saattavat resonoida laajastikin, vaikka ne ovat usein vaiettuja ja salattuja.

Ihana kuulla, että koit tämän tuotoksen sopivan tehtävänantoon, ja että käänne kasvavan toivon ja sen jälkeen valtaavan pettymyksen välillä toimi. Niin ikään olen tosi iloinen siitä, että koit mukana kulkevan lelulehden tehokkaaksi viestinvälittäjäksi. Se on ihan totta, että lapsen riemukas joulunodotus ja syömishäiriön pakkomielteinen tulosten tavoittelu ovat varsin kaukana toisistaan, mutta minäkin näen niillä kuitenkin myös yhtymäkohtia, kun aiemmin koetun aidon ja välittömän riemun tavoittelusta tuleekin vääristynyt kiintopiste ja vaarallinen pakkomielle.

Osuvasti ilmaistu, että muilla ihmisillä kertojan elämässä tuntuu olevan merkitystä vain siinä valossa, mitä he kertojasta ajattelevat. Se on surullinen ja lohduton kierre, kun vajoaa omaan yksinäiseen suorittamiseen niin, että muut ihmiset välittämisineen ja huolenpitoineen alkavat tuntua pikemminkin esteiltä kuin voimavaroilta.

Kiitos vielä hurjasti kommentista!

Make_setä, ihana kuulla että sinäkin pidit tekstin avaamasta näkökulmasta ja koit sen tärkeäksi! Heh, kiva jos kieli ainakin vaikuttaa virheettömältä - tykkään toisinaan kyllä leikitellä sillä, ja varmasti tulee rikottua kielinormeja silloin tällöin tiedostamattakin, mutta on minussa myös kielioppihörhön vikaa.

Kiitos paljon kommentista sinullekin!