Otsikko: Ei vastausta
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Marvel/MCU (post Civil war)
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst, slice of life
Summary: Puhumattomuutta Wakandan palatsin yössä.
Hahmot: Sam & Steve (Tony, Bucky)
A/N: Tästä piti tulla civil warin jälkipyykkiä käsitteleviä angstimikroja, mutta tästä tulikin vajaa 600 sanaa vähän toiveikasta civil warin jälkeistä angstia ja kiukkuun verhottua kaipausta.
Miksi on niin paljon helpompaa rykäistä joku tällainen äkillinen idea valmiiksi kun kirjoittaa jotain pidempään suunniteltua??
Vaikka tämä on siihen tarkoitukseen täysin sopimaton, toivotan tällä kuitenkin Bucky Barnesille vähän etukäteen hyvää 105-vuotis syntymäpäivää (joka on 10.3). 🥰
Ja niille, jotka eksyvät lukemaan, enjoy!
***
Ei vastausta
Kello tikitti. Viimeinen numero puhelimen näytön yläkulmassa vaihtui, ja Steve huokasi ties monettako kertaa.
Hän halusi heittää puhelimen ikkunasta ulos. Hän halusi painaa vihreää luuria ja antaa soida, kunnes Tony vastaisi.
Pakko tämän oli joskus vielä vastata.
*
Sam ei saanut nukuttua. Hän olisi mennyt keittiöön, ellei Steve olisi istunut siellä huokailemassa.
Sam oli sanonut Stevelle, ettei Tony vastaisi, mutta keittiöstä kantautuvasta tuuttauksesta päätellen Steve ei uskonut häntä.
Tuossa tilassa Stevelle olisi ihan turhaa yrittää puhua järkeä.
Sam suuntasi sen sijaan käytävälle, ja sitä pitkin palatsin tiedesiipeen. Muutama Dora Milajen jäsen tuli häntä vastaan, mutta muuten oli aivan hiljaista.
Käytävää reunustivat lämpimänkeltaiset valot lattiatasossa, ja Samin varjo häälyi valtavana hänen jäljessään.
Sam meni tuttua reittiä huoneeseen, jossa seinänkokoisesta ikkunasta aukeni näkymä öiseen viidakkoon.
"Iltaa", hän toivotti huoneen keskellä seisovalle kryokammiolle.
"Tai yö kai se jo alkaa olla, mutta tiedän, ettei sinua haittaa, vaikka vierailen näin myöhään."
Sam käveli lähemmäs kammiota ja painoi kätensä sitä vasten.
Bucky nukkui niin kuin oli tehnyt jo jonkin aikaa. Jotenkin Sam aina odotti, että saisi vastaukseksi jonkun kettuilevan heiton, mutta Bucky pysyi hiljaa.
Hän ei kuule mitä sanot.
Sam tiesi sen kyllä, ja häntä suututti, että Bucky oli vain päättänyt pistää itsensä pauselle, poistaa itsensä toistaiseksi kuvasta, kun taas Samin piti elää murenevassa maailmassaan.
Samin piti katselle Steveä, joka riutui, koska Bucky oli päättänyt pistää itsensä jäihin, riutui, koska Tony ei vastannut puhelimeen, koska Kostajat olivat ilmeisesti nyt virallisesti hajonneet, koska toivon symboli Kapteeni Amerikka oli saanut yhden iskun liikaa, ja Steveltä itseltään oli loppunut toivo.
Bucky taas sai nukkua kaikessa rauhassa mistään mitään tietämättä, ottamatta vastuuta mistään tapahtuneesta.
“Olet aikamoinen kusipää”, Sam sanoi kryokammiolle, ja mulkoili levollisen näköistä Buckya sen sisällä.
“Kuulitko?” hän jysäytti nyrkillään lasia, työnsi otsansa siihen kiinni ja melkein odotti Buckyn reagoivan jotenkin.
“Hän ei kuule sinua.”
Sam hätkähti kauemmas kryokammiosta ja käänsi katseensa huoneeseen ilmaantuneeseen Steveen, joka näytti aika surkealta. Miehen hymy oli väsynyt ja reunoilta rikki.
Samin teki mieli sanoa, ettei Steven tarvinnut hänelle esittää, väkisin vääntää hymyä kasvoilleen, mutta hän tyytyi kohauttamaan olkiaan ja pudistamaan päätään.
“Stark ei vissiin vastaa?”
“Yhtä paljon kuin Bucky vastaa sinulle”, Steven äänessä käväisi särmä, joka kertoi Samille, ettei Steve halunnut puhua Tonysta.
“Kusipää mikä kusipää”, Sam mutisi. Hän ei ollut ihan varma puhuiko Buckysta vai Starkista vai molemmista.
“Kai hän tarvitsee vain aikaa kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui”, Steve vastasi, eikä Sam tiennyt vieläkään, kummasta he puhuivat.
“Minä taidan mennä nukkumaan”, Sam ei ollut valmis ymmärtämään sen paremmin Buckya kuin Starkiakaan, ja alkoi tehdä lähtöä, mutta Steve äännähti siihen malliin, että tällä oli ilmeisesti vielä jotain asiaa.
“Istu minun kanssani vielä hetki?” Steve pyysi sen näköisenä, että sanat vaativat suuria ponnistuksia.
Kun mies katsoi Samia vielä patentoidulla koiranpentuilmeellään, ei Sam voinut muuta kuin suostua. Hän tiesi, ettei saisi unta, vaikka menisikin nukkumaan.
He olisivat molemmat halunneet jutella jollekulle, johon eivät juuri nyt saaneet yhteyttä, joten kai oli ainoastaan järkevää, että he pitäisivät seuraa toisilleen, pitäisivät yksinäisyyden ainakin sillä tavalla loitommalla.
He päätyivät istumaan ikkunalaudalle ja Sam opetti Stevelle lasten taputusleikin, jonka oli oppinut ala-asteella. Kun leikki kävi liian yksitoikkoiseksi, he vaikeuttivat sitä keksimällä uusia taputuksia tai vaihtamalla rytmiä.
He pelasivat taputusleikkiä, kunnes molempien kädet punoittivat, kunnes aurinko nousi ja sai viidakon hehkumaan kultaisena.
Aamulla Steven väkisin puettu hymy oli jo hiukan ehjempi, eikä Sam enää halunnut iskeä nyrkkiään Buckyn kryokammion kannen läpi, kun hänen katseensa sattui eksymään nukkujan levollisiin kasvoihin.
He selviäisivät tästä, saisivat taas yhteyden vaienneisiin ystäviinsä.
Aamun kultaisessa valossa se tuntui hiukan todennäköisemmältä.
***
