Author: Dulz
Beta: ei ole, vaikka pitäisi
Ikäraja: S
Fandom: MCU
Disclaimer: En tienaa, en rienaa.
Paritus/hahmot: milleniaali!taiteilija!Steve/asekauppias!Tony
Genre: romance & fluff (eka osa), draama (toka osa), angst & draama (kolmas osa)
Varoitukset: toisessa ja kolmannessa osassa käsitellään sotaa enemmän tai vähemmän näkyvästi
3/3 ficlettiä
Haasteisiin: FinFanFun 1000 - 451. Doppio, TROPES-haaste - coffeeshop!AU, Pizzaperjantai - kotiinkuljetettu pesto, paprika, pepperoni, aurajuustoSummary: I
"Draw me like one of your French girls." II
"Enkö saa soittaa ja onnitella taiteilijaa läpimurrosta?" III
Tony katsoo sotaa silmiin synkästi hymyillen.A/N: Tämä on hyvin kahtiajakoinen kokonaisuus siitä yksinkertaisesta syystä, että kokeiltuani kolmea eri vaihtoehtoa coffeeshop!AU-tropeen päädyin palaamaan vuosia vanhaan siirappiseen ideaan (ensimmäinen osa). Koska taiteilija-Steveä ei voi koskaan olla liikaa. Sitten päädyin kuitenkin pohtimaan realistisemmin sitä, mitä milleniaali taiteilija Steve ajattelisi pre-
Iron Man asekauppias Tony Starkista, mutta olin jo liian kiintynyt aiempaan ideaan, joten kirjoitin suoraan pokalla höttöiselle ensiosalle vakavampaa jatkoa, joskin edelleen kieli poskessa (toinen osa).
Jatko ei kuitenkaan ole vielä täysin loppuunsa hiottu, joten istun sen päällä vähän lisää. // enpäs istu enää. DONE. Viimeisessä osassa ei tosin ollakkaan enää ihan niin kieli poskessa, vaan angstataankin vähän.
Jos olet täällä vain fluffyä ja romancea varten: ensimmäinen osa toimii itsenäisenä (*-merkkiin asti).
Ai niin, tämä on preesensissä, koska huomasin, etten osaa kirjoittaa sillä. En osaa vieläkään, mutta yritinpäs opetella.
I
Sinooperi
Kahvila Peggy ei ole New Yorkin suurin eikä suosituin, mutta sen leivonnaiset kuljettavat suoraan menneelle vuosisadalle ja kahvi on konstailemattomuudessaan niin kotoisaa, että sen vuoksi voisi vaikka kuolla. Steve kutsuu kuppilaa leikillään ensirakkaudekseen.
Useimpina iltapäivinä Steve löytää itsensä ikkunapöydästä, mistä aukio ja jalankulkijat avautuvat hänen luonnosteltavikseen. Kiireisen kopinan saattamat uraohjukset, kirmailevat koululaiset, juuri vapautuneet ikkunaostoksille hidastaneet toimistotyöläiset. Hän piirtää ihmisiä tasapainottelemassa pahvimukeja, ihmisiä nauramassa, ihmisiä katsomassa ylös suihkumoottorijälkien raidoittamalle siniselle taivaalle, ihmisiä katsomassa alas puhelimiinsa. Hän ei piirrä nuoria tyttöjä liian lyhyissä shortseissa, mutta hän piirtää kärsimättömiä vanhempia ja vihaisia liikemiehiä ja pareja, joiden kasvoilla on niin paljon rakkautta, että se sattuu. Hän piirtää magneettisen miehen, jolla on tummat hiukset ja muodikas pukinparta, mittatilauspuku, joka on varmasti maksanut hänen lukukausimaksujensa verran, ja solmio, jonka ärhäkkä sinooperinpunainen saa Steven katumaan, ettei hänellä ole värikyniä mukanaan. Silmät jäävät piiloon liukuvärjättyjen peililasien taakse. [Steve on varmasti nähnyt miehen jossain, mutta hän ei osaa sanoa missä. Hän ei seuraa sellaisia uutisia.]
Mies huomaa kesken kahvitilauksensa (”Mustaa, niin kuin maineeni. Tee siitä espresso. Solo, ei doppio.”) olevansa tuijotuksen kohteena. Miehen lähestyessä Steve valmistautuu selittämään, mutta sen sijaan, että istuisi vapaalle tuolille Steveä vastapäätä, mies nappaa tuolin viereisestä pöydästä ja vetää sen Steven viereen.
”Hei, komistus”, mies sanoo sulavasti ja Steve räpäyttää silmiään, ”Saanko tarjota illallisen?”
Hetkeen Steve ei kykene puhumaan. Lopulta hän saa sanottua: ”Piirsin vain sinusta luonnosta. Olen taiteilija. En minä – ”
”Vau, vielä omistautuneempaa kuin kuvittelin”, miehen nauru on tumma.
Steven posket kuumottavat. Nyt olisi hyvä hetki vajota maanrakoon. Näin ei ole käynyt aiemmin, eikä hän osannut kuvitella, että näin kävisi koskaan.
”Saanko katsoa?”
Steve epäröi, mutta kääntää luonnoksen ja siirtää sitä lähemmäs miestä. Hän ei ole täysin tyytyväinen piirrokseen, mutta hän luulee onnistuneensa vangitsemaan itsevarman, melkein ylimielisen olemuksen ja vikittelevän hymyn, jota mies väläytti tehdessään tilauksen. Tilauksen, jota tarjoilija laskee parhaillaan pöydälle. Piirrokseen syventynyt mies ei näytä huomaavan.
”En tiedä hevonpaskaa taiteesta, mutta olen varma, että olet taitavin taiteilija, jonka olen koskaan tavannut”, mies sanoo. Sanat ovat selvästi silkkaa imartelua, mutta ne kuulostavat tarpeeksi aidoilta. ”Mitä jos tarjoan sinulle illallisen, ja voit piirtää minut”, miehen äänensävy putoaa matalaksi ja silkkiseksi, ”
like one of your French girls.”
Steve ei voi kuin tuijottaa. Sanat pakenevat. Mies taputtaa hänen reittään ja vetää aurinkolasit silmiltään.
”Tony Stark. Se kuuluisa. Siltä varalta, että olen erehtynyt, etkä olekaan suurin fanini. Hei, olen Tony Stark, ja tahdon sponsoroida taidettasi.”
Mutta Steve ei kuule sanaakaan, sillä ruskeat silmät, täyteläisten ripsien verhoamat tummanruskeat iirikset, joiden vaaleita pilkkuja iltapäiväaurinko korostaa, ovat ottaneet hänet vangikseen. Älykkäiden silmien pinnalla tanssii leikkisä haaste, mutta niissä on häivä syvyyksistä, joita olisi vaikea pakottaa paperille.
Kuin jostain kaukaa hän kuulee itsensä vastaavan tarjoukseen myöntävästi.
*
Steve ehtii katua vastaustaan ymmärtäessään Tony Starkin olevan
se Tony Stark, mutta hän ei olisi Steve Rogers, jos hän perääntyisi. Hänellä on suunnitelma, tai ainakin päämäärä. Päämäärä on jokaisen suunnitelman tärkein osa. Loppu syntyy itsestään.