Otsikko: Kotitalouskatastrofi
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Violetu
Paritus: John/Sherlock
Genre: huumori, slice of life, ihan vähän ehkä UST
Osallistuu 5 x jotain uutta -haasteeseen uudella fandomilla. (Ihme kyllä en ole tainnnut aiemmin kirjoittaa BBC-Sherlockia).
Summary: Rouva Hudson on sukuloimassa. 221 Baker Streetillä on kriisi. Tai oikeammin kriisi on Johnin vaatekaapissa.
A/N: Jos joku tuntuu OoC:lta, tai joku canoninen yksityiskohta on pielessä, niin se johtuu todennäköisesti siitä, että olen katsonut sarjan viimeksi sata vuotta sitten, ehkä joskus pian sen jälkeen, kun viimeisin kausi tuli? Nyt en löytänyt sitä mistään käsiini muistinvirkistystä varten, nyyh.
Tätä oli yllättävän hauskaa kirjoittaa, ja teksti olisi kovasti halunnut lähteä laajenemaan ja pitenemään, mutta haasteen deadlinen kolkutellessa jätän tämän nyt tähän ainakin tältä erää eikun.
Nauttikaa!
***
Kotitalouskatastrofi
“Miksi sinulla on hassut sukat?” Sherlockin ääni keskeytti Johnin epämääräisen hyräilyn, ja John pysähtyi.
Hänellä oli jalassaan sukat, joissa oli muffinien kuvia. Hän oli saanut ne pilailulahjaksi joltain entiseltä ystävältään joskus sata vuotta sitten, eikä ollut koskaan käyttänyt niitä. Ei ennen kuin nyt (mieluummin ei olisi käyttänyt nytkään).
“Kas kun huomasit. Otapa siitä selvää, oi mestarietsivä”, John mulkaisi sohvalla aamutakki päällä retkottavaa Sherlockia, ja jatkoi pölyjen pyyhkimistä olohuoneen kirjahyllystä.
Rouva Hudson oli lähtenyt maalle tapaamaan vanhaa tätiään, eikä kukaan ollut siivonnut (eikä varsinkaan pyykännyt) asunnossa pariin viikkoon.
Sherlock ei ollut huomannut asiaa, mutta toisaalta tämä viettikin suurimman osan päivistä aamutakissa, ellei heille ilmaantunut asiakasta. Sillä saralla oli ollut viime aikoina aika hiljaista.
John oli luovuttanut ja ryhtynyt siivoamaan, mutta pyykkäämisen saisi kyllä Sherlock luvan hoitaa.
Sherlockin silmät siristyivät, ja John saattoi melkein kuulla ystävänsä aivorattaiden raksutuksen.
“Sinä olet päättänyt kaivaa itsestäsi leikkisämmän puolen esiin, koska olet kyllästynyt siihen, että ihmiset pitävät sinua meistä kahdesta sinä tosikkona nillittäjänä, jolla löytyy joka asiasta jotain valittamista”, Sherlock liitti sormensa yhteen ja katsoi Johnia naamallaan se uskomattoman raivostuttava hymy, jonka nähdessään John olisi halunnut vetää Sherlockia lättyyn niin että soi. Tai vaihtoehtoisesti suudella, hän ei aina ollut ihan varma.
“Voin antaa ystävällisen neuvon”, Sherlock jatkoi ilmeisesti lainkaan huomaamatta Johnin nyrkkiin puristuvia käsiä ja punehtuvia korvia:
“Siihen eivät pelkät sukat riitä.”
“Tiedätkö, mikä voisi auttaa?” John puhui hampaat tiukasti yhteen purtuina ennen kuin antoi mennä:
“JOS JOKU TÄÄLLÄ PESISI PYYKKIÄ!”
Sherlock räpytti silmiään pari kertaa ennen kuin nousi hitaasti sohvalta, venytteli ja suuntasi ovelle.
John ei osannut kuin tuijottaa samaan aikaan kun puuskutti purkauksensa jäljiltä.
“Et sinä muuten minun mielestäni ole mikään tosikko nillittäjä”, Sherlock heitti olkansa yli ja nappasi pyykkipulverilaatikon oven vierestä kainaloonsa.
John jäi tuijottamaan Sherlockin perään suutaan aukoen.
***
Sherlockin pyykkäämisen jäljiltä kaikki valkoinen oli enemmänkin oranssia.
Koska työkeikat olivat olleet kiven alla jo pidempään, niin oli myös raha, eikä Johnilla ollut varaa päivittää vaatekaappiaan, joka oli nyt kaiken valkoisen osalta juustonaksun värinen.
Muffinisukat olivat kadonneet pesussa.
“Jalkasi näyttävät ihan räpylöiltä”, Sherlock huomautti yhtenä päivänä, kun John moppasi sukkasillaan olohuoneen lattiaa.
“Ei millään pahalla, mutta lääkäri ei ole varsinaisesti uskottava, jos tämä muistuttaa Aku Ankkaa”,
Sherlockin suupielessä oli taas se virne, mutta tällä kertaa Johnin kärsivällisyys oli niin heikoissa kantimissa, ettei sitä riittänyt perinteiseen naljailuun.
“Se pitää sanoa hyväksesi, että sinulla on sentään housut jalassa”, Sherlock jatkoi tutkaillen kynsiään, ja havahtui vasta, kun John nosti jalan sohvalle ja painoi sen Sherlockin poskea vasten.
“Kiitos sinun, kaikki valkoinen mitä omistin, on nyt oranssia, Sherlock”, John pakottautui puhumaan tyynesti. Se oli niin vaikeaa, että hiki kihosi otsalle.
Asiaa ei parantanut Sherlockin silmien äkillinen tummuminen, jota John ei osannut tulkita.
“Kalsarisillani näytän helvetin Tipu tilavalta, sinä senkin kotitalouskatastrofi”, John painoi pontevammin Sherlockin naamaa jalallaan, ja toisen hengityksessä tapahtui omituinen katkos.
Johnin katse viivähti Sherlockin sylissä, mutta hän pudisti päätään ja hylkäsi ajatuksen yhtä nopeasti kuin se oli syntynytkin. Sherlock Holmesko muka kiihottuisi siitä, että hän painoi jalkansa tämän naamaan?
Todennäköisemmin toinen oppisi pyykkäämään oikeaoppisesti, tai John itse oppisi tulemaan toimeen lähikaupan automaattikassan kanssa.
Ovikellon ääni katkaisi oudon jännittyneen tilanteen ja John kompuroi pukemaan kengät jalkaansa, että kehtaisi ottaa vieraan vastaan.
Ehkä siellä oli asiakas, joka mahdollistaisi sen, että John voisi jättää hyvästit oransseille alusvaatteille.
“Tästä puhutaan vielä”, John katsoi Sherlockia tiukasti olohuoneen ovensuusta ennen kuin suuntasi ulko-ovelle. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että Sherlockin lävitse kulki väristys.
***