Kirjoittaja: Rowena
Fandom: Game of Thrones
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama; mutual pinig & hurt/comfort.
Henkilöt: Jaime, Brienne ja Tyrion.
Tiivistelmä: Mutta hän oli elossa. Tyrion oli elossa. Ja Brienne oli elossa.
Kirjoittajan sana: Yhä vain inspiroidun ihan tolkuttomasti Jaimesta ja Briennestä Talvivaarassa. Tämä tarina on kirjoitettu Vuornalle syntymäpäivälahjaksi, kauniita revontulia ja kaikkea hyvää uudelle ikävuodelle <3!
REVONTULTEN REUNALLA
Taistelu oli ollut pitkä, ja suurimman osan ajasta Jaime oli ollut varma, että he häviäisivät. Mutta silti hän oli taistellut loppuun asti, ja kun yllättävä loppu oli tullut, hän oli antanut itsensä valahtaa istumaan ruumiiden keskelle. Pian hän oli tuntenut, miten Brienne rojahti hänen taakseen, painoi selkänsä vasten hänen selkäänsä ja etsi Jaimen käden omaansa.
Ympärillä uusi maailma otti haparoiden ensimmäisiä askeliaan.
Sitten tuli Tyrion. Hän alkoi itkeä ja nauraa nähdessään Jaimen, sulki hänet tiukkaan halaukseen ja kysyi, oliko Jaime kunnossa. Jaime ei ollut aivan varma vastauksesta. Hänen jokaista lihastaan särki, häntä oli lyöty ja purtu, haavoja oli ympäri kehon, mutta ainakin hän oli elossa.
Tyrion kertoi, että Arya Stark oli tappanut Yön kuninkaan. Jaime pudisti päätään epäuskoisena. Hän ei voinut ymmärtää, että he olivat voittaneet, että kaikki todella oli ohi. Tyrion alkoi kertoa kuolleiden nimiä, mutta ei päässyt ser Jorahia pidemmälle, ennen kuin Jaime pudisti päätään toistamiseen. Ei vielä, myöhemmin.
”Sisäpihalle rakennetaan ruumiskokkoa”, Tyrion kuitenkin sanoi ja antoi katseensa pysähtyä vähän liian pitkäksi aikaa Jaimen ja Briennen yhteen liitettyihin käsiin. Jaime irrotti otteensa ja nyökkäsi. Hän nousi ylös ja Brienne hänen takanaan teki samoin. Hetkeksi he jäivät katsomaan toisiaan, ja pieni hymy nousi molempien huulille.
”Näytät kauhealta”, Jaime sanoi ja katsoi Briennen silmää, joka oli hyvää vauhtia muurautumassa umpeen.
”Keksi jotain uutta”, Brienne sanoi ääni huutamisesta käheänä. Jaimen katse pysähtyi Briennen veriseen jalkaan, jolle nainen ei pystynyt kunnolla varaamaan painoa.
”Sinun täytyy käydä puhdistamassa ja sitomassa tuo. Ja minä tarvitsen vettä”, Jaime sanoi. Hänen kurkkunsa oli rutikuiva. Hänen suussaan maistuivat veri, muta ja kuolema.
”Pystytkö kävelemään?” hän kysyi Brienneltä, joka irvisti ensimmäisellä askeleella, mutta nyökkäsi sitten.
”Käykää hoitamassa itsenne kuntoon, ja tulkaa sitten kantamaan ruumiita, jos vain pystytte. Mitä pikemmin saamme kokon palamaan, sen parempi kaikille”, Tyrion sanoi. Veli näytti väsyneeltä ja riutuneelta, mutta hänen silmissään paloi elämä.
xxx
Jaime ei koskaan unohtaisi palavan lihan hajua. Se seurasi häntä vielä Talvivaaran käytävillekin. Ruumiita oli ollut paljon, ne palaisivat kauan. Niiden kantaminen sisäpihalle oli vienyt aikaa, ja oli ollut tuskallista katsoa, miten loppuun asti toivoa elätelleet ihmiset löysivät läheisensä kuolleena ympäri Talvivaaran lojuneista ruumiskasoista.
Mutta hän oli elossa. Tyrion oli elossa. Ja Brienne oli elossa. Jaime vilkaisi vieressään ontuen kulkevaa Brienneä. Nainen näytti niin uupuneelta, että voisi nukahtaa niille sijoilleen. Jaime ei ihmetellyt. Brienne oli antanut taistelulle kaikkensa, niin he kaikki olivat. Ja nyt, vihdoin, kaksi vuorokautta valvottuaan, he pääsisivät nukkumaan.
Toisen kerroksen käytävällä Arya Stark tuli heitä vastaan. Tytössä ei näkynyt merkkejä väsymyksestä, ehkä hänen suonissaan virtasi yhä taistelun päihdyttämä veri niin nopeasti, ettei sijaa jäänyt muille tunteille. Jaime muisti sellaisen olotilan hyvin, hän muisti, miltä tuntui olla nuori ja päihtyä verestä ja kivusta. Ja samalla se tuntui niin kovin kaukaiselta.
”Kauniita unia, Kuninkaansurmaaja”, Jaime ei malttanut olla sanomatta, kun Arya kulki heidän ohitseen. Aryan likaisille ja verisille kasvoille levisi hymy, joka paljasti valkoisena hohtavat hampaat. Jaime hymyili takaisin. Brienne hänen vierellään murahti jotain, mutta se saattoi olla myös väsynyt yritys naurahtaa.
Jaime pysähtyi oman kamarinsa ovelle ja kääntyi toivottaakseen hyvää yötä Briennelle, mutta yllättäen Brienne horjahti, ja Jaime tarttui häntä olkavarresta.
”Jumalat, miten väsynyt minä olen”, Brienne sanoi ja irrottautui nopeasti Jaimen otteesta. Briennen kamari oli lady Sansan huoneen vieressä seuraavassa kerroksessa. Jaime ajatteli, ettei Brienne ikinä selviäisi portaita ylös.
”Jää nukkumaan minun kanssani”, Jaime ehdotti ennen kuin ehti edes ajatella, miltä hänen ehdotuksensa kuulosti. Mutta Brienne tarvitsi unta, he molemmat tarvitsivat sitä. Briennen silmiin syttyi hetkeksi eloa. Nainen näytti pähkäilevän kahden vaiheilla samalla tavalla kuin vuosia sitten Kuninkaantiellä miettiessään, kuljettaisiko vankinaan olleen Jaimen kaikkien nähtävillä sillan kautta vai kahlaisiko vuolaan virran läpi.
”Kiitos”, Brienne lopulta sanoi ja Jaimen teki mieli vastata samalla tavalla kuin aikoinaan Briennen päädyttyä valitsemaan sillan: Uhkapeluri. Mutta Jaime tiesi, että kumpikaan heistä ei pelannut minkäänlaisia pelejä, ei toistensa kanssa, eikä varsinkaan tällaisena hetkenä, tällaisessa väsymyksessä. Nyt kumpikin halusi ainoastaan nukkumaan ja mitä pikemmin, sen parempi.
Jaime päästi Briennen edeltään kamariinsa. Tuntui oudolta nähdä huone, joka näytti aivan samanlaiselta kuin millaiseksi hän oli sen jättänyt. Siellä mikään ei ollut muuttunut kahden vuorokauden aikana, paitsi että joku oli käynyt tekemässä takkaan tulen. Maailma oli muuttunut, pelastunut, mutta pöydällä oli yhä se Tyrionilta lainattu paksu kirja, jota hän oli muutama päivä sitten yrittänyt lukea saadakseen ajatuksensa hetkeksi pois lähestyvästä taistelusta.
Ja nyt tuo taistelu oli ohi, ja elämä jatkui. Sen tajuaminen iski Jaimeen voimalla samalla, kun hän lisäsi tulisijaan puita. Tuli toi Jaimen mieleen palavat ruumiit Talvivaaran sisäpihalla. Hän värähti, mutta kielsi itseään ajattelemasta palavan lihan hajua. Hän ei palanut siellä. Tyrion ei palanut siellä. Brienne ei palanut siellä.
Hiljaisuuden vallitessa Jaime ja Brienne riisuutuivat. He molemmat olisivat kaivanneet kipeästi kylpyä, mutta kumpikaan ei jaksanut ajatella mitään niin vaivalloista. Pahimmat veret ja mudat he olivat pesseet pois ennen hautakokkojen sytyttämistä, se sai riittää.
Brienne laski miekkavyönsä vasten tulisijaa. Jaime ei voinut olla hymyilemättä asettaessaan oman miekkansa Valanpitäjän viereen. Hymy kuitenkin kuoli, kun Jaime nosti kättään riisuessaan paitaansa. Kylkeen pisti kuin luiden väliin olisi työnnetty tikari. Mutta se oli huomisen murhe, nyt hän tarvitsi vain ja ainoastaan unta.
”Sinun kylkesi näyttää pahalta”, Brienne sanoi. Jaime katsahti sinipunaiseksi värjäytynyttä kylkeään. Hän nyökkäsi, mutta ei jaksanut kommentoida asiaa sen enempää. Mustelmilla oleva kylki oli yllättävän vähäinen hinta hirveästä taistelusta.
Jaime istuutui vuoteenreunalle kylkeään varoen ja jäi katsomaan kultaista kättään. Niin epäkäytännöllinen ja ruma kuin käsi olikin, hän ei mielellään ollut sitä ilman kenenkään nähden. Tuntui häpeälliseltä näyttää silvottua kättä kenellekään. Mutta ikävältä tuntui myös nukkua painavan käden kanssa. Sitä paitsi Brienne oli nähnyt hänen kätensä kuoliossa, mätänevänä ja haisevana, häntä tuskin haittaisi –
”Ota se pois”, Brienne sanoi hiljaa. Jaime katsahti naiseen, joka seisoi pelkässä alustunikassaan vuoteen vierellä ja katsoi Jaimea. Jaime nyökkäsi, sai vain vaivoin käännettyä katseensa pois Briennestä ja irrotti kultaisen käden terve käsi vähän täristen. Vasta Briennen näkeminen alustunikassa oli saanut hänet ymmärtämään, että Brienne todella nukkuisi hänen vieressään. Yllättäen sen ajatteleminen sai hänet jännittyneeksi, vaikka taistelun jälkeen hän oli ajatellut, että ei voisi enää koskaan tuntea mitään, kaikki muu paitsi eloonjääminen oli tuntunut niin samantekevältä.
Jaime laski kultaisen käden pöydälle. Hiljaisessa huoneessa sen aiheuttama kolahdus tuntui melkein väkivaltaiselta.
”Hyvä. En halua herätä siihen, että jotain kovaa on painautuneena vasten selkääni”, Brienne sanoi yllättävän monimutkaisen lauseen uupumukseensa nähden ja kömpi huovan alle. Jos Jaime olisi ollut yhtään enemmän hereillä, hän olisi kommentoinut Briennen lausetta välittömästi. Ja Brienne tiesi sen, Jaime näki sen naisen puolittaisesta hymystä. Jaime vastasi hymyyn, mutta jäi sitten epäröiden seisomaan vuoteen viereen. Hänen sängyssään oli kaksi huopaa, eikä Jaime tiennyt, halusiko Brienne nukkua oman huovan alla vai jakaa yhden hänen kanssaan. Brienne näytti aavistavan hänen ajatuksensa, koska nosti Jaimen huojennukseksi omaa huopaansa.
”Tule tänne”, Brienne sanoi hiljaa, ja hämärässäkin Jaime näki hänen punastuvan. Jaime hymyili kiitollisena ja meni niin lähelle Brienneä kuin vain pystyi koskettamatta häntä. Pohjoisen kylmyydessä tuntui hyvältä olla lähellä toista ihmistä. Ja… muutenkin.
”Lupaan, ei mitään kovaa… ainakaan vasten sinun selkääsi”, Jaimen oli lopulta pakko sanoa. Brienne huokaisi teeskennellyn kovaan ääneen, todennäköisesti hän oli arvannut, ettei Jaime malttaisi jättää asiaa sikseen.
”Nuku hyvin”, Brienne sanoi pieni hymy yhä huulillaan ja käänsi Jaimelle selkänsä. Heidän paljaat säärensä koskettivat, ja molemmat hätkähtivät, mutta kumpikaan ei liikahtanut päästäkseen kauemmas toisesta. Pian Jaime kuuli Briennen hengityksen käyvän raskaaksi.
Hetken Jaime tunsi halua kietoa kätensä Briennen ympärille, mutta ei uskaltanut tehdä sitä. Sen sijaan hän käänsi Briennelle selkänsä. Ja siihen hän nukahti, selkä vasten Briennen selkää, ihan kuin taistelussakin. Jaimen viimeinen ajatus ennen unta oli, että parempaa ritaria hän ei olisi voinut kuvitella selustaansa turvaamaan.
xxx
Jaime ei tiennyt, kauanko oli nukkunut, mutta todennäköisesti kauan, koska hän heräsi silmän takana jomottavaan päänsärkyyn, joka johtui yleensä liian pitkistä unista. Siitä huolimatta Jaime tunsi olonsa yhä väsyneeksi. Hän piti silmänsä suljettuina ja toivoi, että saisi vielä unta. Kylkeen sattui.
Uni ei palannut, ja eilisen tapahtumat alkoivat vyöryä hänen mieleensä. Irvokas kuolleiden armeija, ajatus varmasta kuolemasta, Briennen selkä hänen selkäänsä vasten…
Brienne. Jaime avasi silmänsä ja katsoi viereensä. Siinä Brienne yhä oli, nukkui rauhallisesti Jaimeen päin kääntyneenä. Naisen toinen silmä oli yhtä isoa mustelmaa ja hänen kasvonsa olivat täynnä ruhjeita. Varoittamatta voimakas hellyydentunne valtasi Jaimen. Tuo tuossa oli nainen, jota hän rakasti. Vuolasvirran linnoituksella hän oli viimein sen itselleen myöntänyt, ymmärrettyään, miten helpottunut oli ollut nähdessään Briennen pakenevan.
Mutta myöntäisikö hän sitä Briennelle koskaan? Jaime oli luvannut itselleen, että kertoisi tunteistaan heti päästyään Talvivaaraan, mutta hän ei ollut uskaltanut. Entä jos Brienne ei tuntisi samoin? Riski naurunalaiseksi tulemisesta oli tuntunut liian suurelta.
Mutta niin tuntui salailun taakkakin. Seuraavaksi Jaime oli päättänyt kertoa Briennelle kaiken ennen kuin kuolleiden armeija tulisi. Mutta päivät kuluivat eikä sopivaa tilaisuutta tai sopivia sanoja löytynyt. Parasta, mihin Jaime oli pystynyt, oli Briennen lyöminen ritariksi. Jaime värähti sitä hetkeä muistaessaan. Siinä hetkessä kaikki muut olivat hävinneet heidän ympäriltään, olivat vain he kaksi ja kunnioitus, luottamus ja kiintymys heidän välillään. Jaime ei olisi osannut pyytää jumalilta sellaista sielunkumppania kuin millaiseksi Brienne oli hänelle vastoin kaikkia todennäköisyyksiä tullut. Mutta Jaime ei halunnut rikkoa mitään heidän väliltään. Jos Brienne halusi olla hänelle vain ystävä, sen täytyi riittää myös Jaimelle. Jaimella ei ollut ystäviä hukattavaksi asti.
Varovasti Jaime kohottautui istumaan, takkaan pitäisi lisätä puita. Liike sattui kylkeen niin paljon, että olisi tehnyt mieli huutaa, mutta hän ei halunnut herättää Brienneä. Nainen kuitenkin heräsi hänen liikkeeseensä. Brienne avasi silmänsä, joista toinen ei avautunut, nosti ähkäisten kätensä suojaamaan mustelman ympäröimää silmäänsä ja säpsähti sitten nähdessään Jaimen. Hetken näytti siltä, ettei Brienne muistanut, missä oli. Sitten varovainen hymy nousi hänen huulilleen, mutta sai hänet taas ähkäisemään kivusta, kun huulessa ollut vekki aukesi. Jaime pyyhki veren pois kämmenselällään.
”Me olemme elossa”, Brienne sanoi unta ja helpotusta äänessään.
”Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä”, Jaime hymyili.
”Minua väsyttää uskomattoman paljon.”
”Nukutaan vielä hetki”, Jaime sanoi ja kävi varovasti makaamaan Briennen viereen. Hän tiesi, että järkevintä olisi mennä pyytämään mestari Samwellilta jotakin rohtoa, ennen kuin kyljen kipu kävisi sietämättömäksi, mutta Jaime ei malttanut jättää Brienneä. Ei edes siksi aikaa, että kävisi lisäämässä takkaan puita.
”Tai monta hetkeä”, Brienne sanoi unisesti ja sulki sen silmänsä, joka ei ollut muurautunut umpeen. Jaime hymyili.
”Tai monta hetkeä”, Jaime myönsi ja sulki silmänsä. Hän oli vaipumassa takaisin uneen, kun tunsi Briennen kosketuksen käsivarrellaan. Jaime avasi silmänsä ja oli vaistomaisesti vetämässä kätensä pois, hän ei pitänyt siitä, että hänen silvottuun käteensä koskettiin, mutta jokin Briennen rauhoittavassa kosketuksessa sai hänet pysymään paikoillaan.
”Kiitos, kun pelastit henkeni. Taas”, Brienne sanoi hiljaa ja katsoi Jaimea silmiin niin intensiivisesti kuin yhdellä silmällä pystyi.
”Samat sanat”, Jaime sanoi ja olisi halunnut sanoa paljon muutakin, mutta ei osannut. He olivat pelastaneet toinen toisensa taistelun aikana useammin kuin kerran tai kaksi. Kun toinen oli väsynyt ja jäämässä alakynteen, toinen oli löytänyt jostakin voimaa auttaa, vaikka kaikki oli näyttänyt toivottomalta.
Brienne kuljetti kättään pitkin Jaimen käsivartta ja pysähtyi silvotun ranteen kohdalle. Jaime veti tahtomattaan syvään henkeä. Kukaan ei ollut koskenut hänen arpiinsa aikaisemmin, Cersei ei ollut kestänyt edes nähdä niitä. Mutta nyt Brienne silitti Jaimen ranteen arpia ja kietoi sitten sormensa tyngän ympärille ikään kuin silvotussa kädessä ei olisi mitään irvokasta tai epänormaalia.
”Nukutaan”, Brienne kuiskasi ja oli unessa, ennen kuin Jaime ehti vastata.
Jaime katsoi Briennen kättä omansa ympärillä ja tunsi jälleen niin voimakasta hellyyttä, että hänen oli pakko purra huultaan, ettei hän tekisi mitään harkitsematonta, kuten vaikka painaisi huuliaan Briennen huulia vasten. Jaime pakotti itsensä rauhoittumaan, sulki silmänsä ja yritti ajatella kaikkea muuta kuin Briennen sinisiä silmiä, lyhyen alustunikan paljastamaa pisamaista ihoa ja rintoja, jotka hän oli nähnyt vuosia sitten Harrenhallin kylvyssä, mutta jotka hän yhä muisti niin hyvin, että melkein hävetti.
Lopulta Jaime sai rauhoituttua ajateltuaan palavia ruumiita, ja hän vaipui uneen, jossa oli lisää palavia ruumiita. Unessa oli myös epämääräisiä koputuksia, ja sitten ovi avautui, ja Yön kuningas –
Jaime räväytti silmänsä auki, kun joku avasi hänen kamarinsa oven. Pienen hetken Jaime oli varma, että Yön kuningas oli noussut kuolleista, mutta unen karistessa Jaime näki Tyrionin seisovan ovella tarjotinta kantaen. Istumaan nousseen Briennen kauhistuneesta ilmeestä olisi voinut luulla, että tulija todella oli Yön kuningas eikä puurokulhoja kantava virnistelevä kääpiö.
”Arvelinkin, että saattaisin löytää teidät täältä, ser Brienne. Toin iltapalaa kahdelle”, Tyrion sanoi hymyillen, ja hänen katseessaan häivähti yllätys hänen nähdessään Jaimen kultaisen käden pöydällä. Havainto sai hymyn Tyrionin kasvoilla leventymään entisestään. Pahuksen veli huomasi kaiken.
”Tämä ei ole sitä, miltä näyttää”, Brienne mutisi ja veti huopaa paljaiden hartioidensa peitoksi.
”Mikä elämässä olisi”, Tyrion vastasi hyväntuulisesti ja laski tarjottimen sängylle. ”Syökää. Näytätte kauheilta.”
Jaime ei yleensä välittänyt puurosta, mutta nyt se maistui taivaalliselta. Briennekin söi hyvällä ruokahalulla, vaikka näytti yhä silminnähden kiusaantuneelta. Tyrion kertoi heidän nukkuneen lähes vuorokauden. Eivätkä he olleet ainoita, Tyrion sanoi linnan olevan hiljainen, kaikki olivat lepäämässä tai suremassa menetettyjä rakkaitaan. Mutta Tormund Jättiläisenturma oli lady Sansan luvalla suunnittelemassa voitonjuhlia seuraavalle illalle.
”Kuningatar Daenerys ei ole juhlista innoissaan menetettyään ser Jorahin, mutta ymmärtää kyllä, että ihmiset tarvitsevat juhlansa”, Tyrion sanoi. Brienne oli sanomassa jotain samalla kun kurotti tarjottimelta lisää leipää, mutta huopa, jonka hän oli nostanut kainaloihinsa asti, valahti alas paljastaen pelkän alustunikan peittämät rinnat. Jaime tunsi verensä kuohahtavan, mutta kunnioitus Brienneä kohtaan sai hänet kääntämään katseensa pois. Myös Tyrion oli hienotunteisesti kääntynyt kohti Jaimen pöytää ja sanoi pienen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen:
”Luitko sinä tuota kirjaa?”
”Yritin. Mutta se oli niin unettava, että en päässyt kahta sivua pidemmälle.”
Tyrion naurahti.
”Se oli tarkoituskin. Ajattelin, että sinun täytyy nukkua ennen taistelua hyvin, ja että Seitsemän kuningaskunnan suurten sukujen juuret ja historia varmasti auttaa saamaan unen.”
Nyt oli Jaimen vuoro naurahtaa.
”Miten sinä voit aina olla kaksi askelta meitä muita edellä?” Jaime kysyi veljeltään ja vilkaisi Brienneen. Nainen oli yhä punakka kasvoiltaan, mutta näytti siltä, että ei ollut täysin tolaltaan.
”Kun on näin lyhyt, on tottunut ottamaan monta askelta siinä, missä muut ottavat vain yhden”, Tyrion sanoi. Sitten hän hypähti alas sängyltä ja kumartui lisäämään puita lähes hiilloksella kytevään takkaan. Jaime oli siitä kiitollinen. Kamariin oli alkanut tulla viileä, mutta hän ei ollut jaksanut nousta edes siksi lyhyeksi aikaa, minkä puiden lisääminen vaatisi.
”Miten lady Sansa jaksaa? Tarvitseeko hän minua?” Brienne kysyi huolestuneella äänellä. Hän näytti siltä, että oli vihdoin saanut kysyttyä jo pitkään mielessään pyörineen kysymyksen.
”Sinun pitää nyt levätä. Lady Sansa ymmärtää sen kyllä”, Tyrion sanoi tyynnyttelevällä äänellä, ja Jaime oli hänelle kiitollinen. Hän haluaisi pitää Briennen vielä hetken vierellään.
”Mutta Theon…”
”Arya on siskonsa luona”, Tyrion sanoi ja se näytti riittävän Briennelle, joka kurotti kaatamaan itselleen lisää hehkusimaa. Tyrion käveli ikkunalle ja raotti sen eteen vedettyä paksua verhoa. Nopeasti hän veti verhon kokonaan syrjään.
”Katsokaa!”
Jaime oli kuullut Pohjoisen revontulista, mutta ei koskaan nähnyt niitä. Taivas oli värjäytynyt kirkkaanvihreäksi. Elovalkean vihreäksi. Näky oli henkeäsalpaavan upea, mutta muisto elovalkeasta sai Jaimen voimaan kevyesti pahoin. Mutta Brienne näytti huumaantuneelta. Hän nousi ylös, kietoi huovan ympärilleen ja ontui Tyrionin vierelle.
”Miten kaunista!”
”Jon kertoi, että täkäläiset kutsuvat niitä pohjanpaloiksi. Täällä uskotaan, että ne ovat kuolleiden tanssivia sieluja”, Tyrion sanoi, mutta Jaime kuunteli vain puolella korvalla. Hänen keskittymiskykynsä meni tunnekuohun hillitsemiseen. Tyrion ja Brienne seisomassa vierekkäin pohjanpalojen vihertävässä hohteessa oli uskomattoman kaunis näky. Kuolleiden sielut tanssivat taivaalla, ja näytti siltä kuin suuri vihreä purjelaiva olisi seilannut kohti Talvivaaraa.
Ja siinä, revontulten reunalla, seisoivat vierekkäin ne kaksi ihmistä, joita Jaime rakasti enemmän kuin osaisi koskaan ääneen sanoa.
