Nimi: Loveen sinä lankeat
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: mielen sekavuus alkavassa transsitilassa
Haasteet: OTS20 #2, Originaalikiipeily sanalla
valintaYhteenveto:
Monen on vaikea on hyväksyä nainen miespuolisen noitasuvun jatkoksi. En tiedä, uskonko siihen itsekään. Silti olen tässä ja valmistaudun matkaamaan aliseen.K/H: Vietin eilisen editointikurssilla, joka oli aika avartava kokemus siitä, mitä tekstien editointi oikeastaan pitää sisällään (nimimerkillä
korjaan kirjoitusvirheet ja mietin tapahtumien kulkua ja siinä se Totuus olikin sitten vähän vaativampi). Kurssi oli työpajatyyppinen ja päätin päivän aikana työstää tätä tekstiä, jonka aloitin syksyllä, mutta en koskaan saanut valmiiksi. Tämä on sellainen seikkailun alku -teksti, josta voisi kirjoittaa pidemmän kokonaisuuden, mutta samalla olen tyytyväinen tähän juuri tällaisena: alkuna. Siispä: lukuiloa! Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tekstiin tervetulleita
Spoilerin alta löytyy hieman lisätietoa aiheesta ja kahden sanan sanakirja:
Loveen lankeaminen tarkoittaa suomalaisessa kansanperinteessä matkaa vainajalaan, jonne esimerkiksi samaanit pääsivät vaipumalla transsitilaan. Loven (lovi) ollaan tulkittu olevan aukko vainajalan ja todellisuuden välillä. Se saattoi sijaita esimerkiksi järven pohjassa olevan kuopan toisella puolen.
sáiva = näkymätön ja ruumiiton apu- ja suojelushenki, jotka asuvat tuonpuoleisessa
kannus = noitarumpu
Loveen sinä lankeat
Petrus kannattelee minua järven pinnalla. Toinen käsi pitelee yläkehoani lapaluiden kohdalta, toinen on kiertynyt reisieni ympärille. Hiukseni leijuvat vedessä vapaina kuin loppukesän meriruohot, kädet ja jalat kelluvat puoliksi veden alla. Järvi kannattelee minua kuin äiti sikiötä kohdussaan.
Minun pitäisi pitää pääni paikoillaan, keskittää katseeni taivaalle ja odottaa kannuksen ensikumahduksia, mutta kurkistan silti Petruksen kainalon alta rannalle. Sinne on kerääntynyt väkeä: erotan äidin ja isän, jotka seisovat rinnakkain kannusta pitelevän Naavan vieressä. Äidin kädet ovat ristissä, isä on vetänyt hänet itseään vasten. Naavan toisella puolella seisoo myös pariskunta. En ensin tunnista heitä, mutta kun siristän silmiäni, erotan naisen violettiin taittuvat tummat hiukset ja käteen puristetun lakin.
He ovat Kokon vanhemmat. En uskonut, että he tulisivat katsomaan seremoniaani. Eivät viime vuoden tapahtumien jälkeen.
Syksyn kostea viima pyyhkäisee järven yli. Ihoni nousee kananlihalle. Sitten huuto kiirii korviini, tunnistan sen Koukku-Oton ääneksi.
”Rumpuakka! Ei tuo loveen löydä, vaikka sáiva sitä kädestä pitelisi!”
Joku vastaa väitteeseen jotain, mutta juuri silloin Petrus liikahtaa. Korvani jäävät pinnan alle enkä kuule sanoja. Kuulen vain huminaa, mutta se ei poista epäilyksen häiventä, joka jälleen nousee kurkkuuni kuin sappi. Seremoniallista riittiäni on seuraamassa monenlaisia ihmisiä: niitä, jotka uskovat minuun ja myös niitä, jotka minut nähdessään sylkevät maahan ja sähisevät kuin kissa pitääkseen pahan loitolla. Monen on vaikea on hyväksyä nainen miespuolisen noitasuvun jatkoksi.
En tiedä, uskonko siihen itsekään. Silti olen tässä ja valmistaudun matkaamaan aliseen. Jos onnistun, lunastan paikkani muiden noadien joukossa.
Petrus liikahtaa jälleen ja palaan pinnalle.
”Oletko valmis?” Petrus kysyy. Hän seisoo kirkkaan järven vedessä vahvana, vaikka on nähnyt jo ainakin seitsemän vuosikymmentä. Luotan hänen otteeseensa. Luotan häneen kaikessa, tässäkin, vaikka hetkiä sitten pureskelemieni kärpässienten myrkky alkaa velloa vatsassani ja saa lihakset vavahtelemaan kivusta.
”Kertaisitko vielä?” pyydän. Suupieliäni polttelee ja kieleni on kankea.
”Tiedät, mitä etsiä, Silja. Sen jälkeen olet oman onnesi nojassa”, Petrus sanoo ja katsoo minua arvostelematta. Ehkä katseeni on riittävän anova, sillä hän jatkaa. ”Kirjoita nimesi kirjaan ja jos selviät takaisin, olet suorittanut riitin ja liityt meidän joukkoomme.”
”Etkö sinä voi kertoa minulle mitään siitä, miten selvitä sinne ja takaisin?”
Petrus naurahtaa ja pudistaa sitten päätään. ”Jokainen kulkee oman polkunsa.”
Nyökkään ja yritän rentoutua. Vilkaisen uudelleen rannalle. Kokon äiti puristaa käsissään lakkia, metsänvihreää huopahattua. Kokko jätti sen äidilleen lähtiessään omalle riittimatkalleen, pyysi pitämään hyvänä siihen asti, että hän palaa. Siitä on kulunut tarkalleen ottaen vuosi. Kekriä vietettiin sen jälkeen synkissä tunnelmissa enkä voi olla ajattelematta, käykö tänäkin vuonna samoin.
Ei ole mitään vakuutusta siitä, että palaan. Kun laskeudun loveen, kun sieluni irtautuu ruumiistani ja lähden sáivan johdattelemana kohti Tuonelaa, ei ole mitään vakuuta siitä, että selviän sinne ja takaisin. Kokko ei selvinnyt. Moni rannalla uskoo, että minun käy samoin. Olen poikkeus sääntöön, sillä naisilla ei pitäisi olla voimia.
”Silja”, Petrus sanoo hiljaa, ja irrotan katseeni Kokon äidistä. Kohtaan Petruksen ruskeat silmät.
”Niin?”
Aistini ovat yliherkät ja vääristyneet. Äänet kuulostavat korvissani oudoilta, ne taipuvat toisin kuin yleensä. Puiden värit alkavat sekoittua toisiinsa, tuuli sulautuu yhdeksi järven veden liplatuksen kanssa, ja rannalla seisovien puheensorina katoaa ilmaan savuvanan tavoin. Enää Petruksen ääni kannattelee minua tässä hetkessä.
”Älä yritä etsiä häntä.”
Sävähdän, käteni puristuu nyrkkiin. Miten Petrus arvaa, mitä olen suunnitellut koko vuoden viime kekristä lähtien? En ole kertonut kenellekään, en maininnut sanallakaan, ja silti…
Silloin kuulen kannuksen ensikumahdukset.
”Minä…”
”Keskity sinun tehtävääsi”, Petrus sanoo. ”Jos harhaudut, et ehkä löydä takaisin. Muista: niin kauan kuin kuulet kannuksen, löydät takaisin kotiin.”
Yritän nielaista, mutta kieleni on niin turvonnut, etten saa sanotuksi enää sanaakaan. Transsin lamaannuttava utuisuus alkaa laskeutua tajuntani reunoille. Haluaisin selittää Petrukselle, että en ole vielä päättänyt, mitä aion tehdä. Haluan todistaa kaikille ja ennen kaikkea itselleni, että minusta on tähän: noitasuvun jatkajaksi. Mutta samalla mietin joka ikinen päivä, missä Kokko on, onko hän edelleen elossa ja voinko tuoda hänet kotiin. Sillä jos joku hänet löytää Tuonelan rannoilta, niin minä.
Haluan parhaan ystäväni takaisin, mutta millaisen hinnan olen valmis maksamaan siitä?
Kehoni jännittyy ja katson Petrusta silmiin. On kuin hän tietäisi, mitä ajattelen: hänen katseestaan välittyy samanaikaisesti varoitus ja luottamus.
”Minä odotan sinua täällä”, hän sanoo vielä ja laskee minut sitten alemmas, kunnes korvani peittyvät jälleen pinnan alle. Vesi kantaa kannuksen kumahdukset korviini. ”Mieti jokainen päätöksesi tarkkaan.”
Vastustelen ensin, kun uusi pahoinvoinnin aalto pyyhkäisee ylitseni, mutta suljen sitten silmäni ja keskityn kuuntelemaan.
Hiljalleen kehoni alkaa reagoida lyöntien epäsäännölliseen rytmiin. Lihakseni alkavat nykiä kuin tanssisin niittyaukealla keskikesän aikaan. Lopulta heittäydyn täysin kannuksen varaan, antaudun sen tahdille ja unohdan kaiken muun. En tunne enää Petruksen käsiä ympärilläni, en kuule järven kohinaa, unohdan Koukku-Oton ja muut riittiä seuraamaan tulleet ihmiset. Annan itseni etääntyä myrkyn lamaannuttamasta kehostani -
ja sitten jo huomaan irtautuneeni.