Otsikko: Kulje kanssani
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: The Witcher
Ikäraja: K-11
Genre: draama, angst, fluff
Paritus: Geralt/Valvatti
Varoitukset: Spoilaa kakkoskauden finaalia. Valvatti on käsitellyt ja käsittelee tapahtunutta enimmäkseen alkoholin avustuksella.
Haasteet, joihin tämä osallistuu:
- Tropehaaste: Missing scene (kakkoskauden viimeisen jakson loppuun jäin kaipaamaan lisää Valvattia, joten kirjoitin sitten sitä).
- Pizzaperjantai: Ananas, aurinkokuivattu tomaatti, oliivi, persikka, mozzarella
(mutual pining+viittaus menneisyyteen/historiaan+pyhä paikka+houkutus, johon sorrutaan tai jota vastustetaan, lempeä/pehmeä kohtaus)
A/N: Otin kirjoittajanvapauksia, joten pyhä paikka ja menneisyyteen viittaaminen ovat aika löyhästi siellä. Witcher-kirjat on kyllä luettuina kaikki, mutta tämä olkoon vähän oma tulkinta siitä maailmasta, ficci perustuu enimmäkseen netflix-sarjaan.
Joka kerta yhtä jännää huomata, että teksti jotenkin mukamas kypsyy, kun sen jättää pariksi viikoksi muhimaan omaan rauhaansa. Äkkiä jatkaminen ja valmiiksi kirjoittaminen on helpompaa, kun ongelmat ei enää näytä ongelmilta😅
Enjoy!
***
Kulje kanssaniValvatti oli kähveltänyt Kaer Morhenin keittiöstä viinipullon ja istuskeli salissa katselemassa noiturien pyhää puuta, jonka oksille amuletteja ripustamalla nämä kunnioittivat kuolleitaan ja sapattiaan ja ties mitä muita kaltaisilleen pyhiä asioita.
Valvatti ei tiennyt noitureista niin paljon kuin olisi halunnut, koska tiedon kiskominen Geraltista… no, välillä tuntui, että olisi ollut helpompaa kiskoa hampaita puhetta pitävän nilfgaardilaisen suusta. Ja varmasti olisikin.
Pyhä puu oli aiemman yhteenoton aikana ottanut aika paljon osumaa, ja etenkin Vesemirin suru oli paistanut kauas, kun tämä kulki puun ympärillä pudonneita amuletteja keräämässä. Miehen kasvoilta melkein näki, miten jokainen riipus merkitsi toista noituria, suurin osa nyt menetettyjä.
Valvatti oli pöydän alta taistelussa nähnyt, miten noituri toisensa jälkeen joutui Cirin kutsumien petojen hampaisiin, mutta hän oli osannut pelätä vain yhden puolesta.
Kuukausia hän oli ajatellut, ettei ehkä näkisi Geraltia enää koskaan - ja osan ajasta miettinyt, ettei halunnutkaan nähdä - ja nyt oli ollut ihan hilkulla, että niin olisikin käynyt.
“Sinä ja minä”, Valvatti nyökkäsi viinipullolle ennen kuin väänsi korkin auki ja otti aimo kulauksen. Hän oli kuvitellut ensimmäisen vierailunsa linnakkeeseen menevän hiukan toisella tavalla. Ei tuntunut varsinaisesti suurelta perheeltä niin kuin hän oli ehkä hiukan toivonut.
Noiturit olivat aika nuivaa sakkia, he eivät noteeranneet bardia ollenkaan, tai jos noteerasivat, niin ainoastaan ilmaistakseen, ettei hän kuulunut joukkoon.
Toki Valvatti oli edellisiltana nauttinut salaa hiukan kurkunkostuketta viinikellarista ilman erillistä lupaa, mutta oli se silti vähän pikkumaista käytöstä suuttua moisesta niin paljon. Jos noiturien kalseus nyt johtui siitä.
Veljiinsä verrattuna Geralt oli suorastaan kohtelias.
Geralt.
Valvatti istuskeli täällä yksin, koska Geralt oli päättänyt yhtäkkiä ryhtyä isäksi kohtalon lapselleen, ja mitä vielä, ottaa sen petollisen noitakäärmeen, Yenneferin, äidiksi kotileikkiinsä.
Mennyttä olivat kaiketi yhteiset poikamiesvuodet, jolloin Geraltilla oli aikaa kierrellä manteretta Valvatin kanssa.
Valvattia harmitti, ettei hän edes inhonnut Yenneferiä enää niin paljon kuin silloin joskus aiemmin. Naisessa oli hyvät puolensa.
Kai Valvatti oli aina tiennyt, ettei hänellä ollut Geraltiin mitään saumaa, mutta silti kirpaisi, kun totuus iskettiin näin karusti kasvoille.
“Minä en tarvitse ketään”, Valvatti mutisi itsekseen matkien Geraltin murisevaa ääntä ja toivoi, että sanat olisivat olleet totta hänen omalla kohdallaan.
Hän otti uuden kulauksen pullosta. Viini oli yllättävän hyvää, kun otti huomioon, että noiturit suosivat ainakin näiden viinikellarin sisällöstä päätellen enemmän kirkkaita.
Valvatti oli nauttinut reilun kolmasosan pullosta, kun hän tunsi jonkun istuvan raskaasti viereensä, noin puolen metrin päähän. Ilman miehen päästämää raskasta huokaustakin Valvatille oli selvää, että tulija oli Geralt.
Hän olisi tunnistanut noiturin tavan liikkua, tämän tuoksun, missä tahansa.
“No, minä sitten epäonnistuin”, Valvatti avasi suunsa ensimmäisenä ja tarjosi pulloa Geraltille, joka katsoi häntä kulmiaan kurtistaen.
“Miten niin?”
“Tarkoitan siis, kun käskit viedä Cirin Kaer Morheniin ja pitää hänet poissa vaikeuksista”, Valvatti yritti kuulostaa kepeältä ja kulautti itse pullosta, kun Geralt ei näyttänyt sitä haluavan.
“Sinä et olisi voinut estää tätä mitenkään”, Geralt murahti.
Valvatti ei uskaltanut katsoa ystäväänsä, mutta tunsi Geraltin katseen painon.
Yllättäen pullo nykäistiin Valvatin kädestä ja bardi kääntyi noiturin puoleen aikeinaan vastustaa moista törkeää anastusta.
Miksi piti repiä kädestä, kun ei kerran tarjottuna kelvannut -
Geralt laski pullon kolauksella hiukan sivummalle lattialle.
Miehen miekan käsittelystä karheat sormet tarttuivat Valvatin leukaan ja jähmettivät kaikki bardin kielelle pyrkineet sanat niille sijoilleen.
“Älä syytä itseäsi, Valvatti”, Geraltin äänessä oli selkeää käheyttä, “Ciri on minun vastuullani, ei kenenkään muun. Jos tämä on jonkun syytä, niin minun.”
Jos Valvatti olisi saanut sanansa kulkemaan, hän olisi vakuuttanut, ettei tämä ollut Geraltin syytä sen enempää kuin hänenkään, mutta noiturin katuvat, surulliset meripihkasilmät pitivät Valvatin tavallisesti ylitsevuotavat sanahanat kiinni.
Geraltin sormilla saattoi olla myös jotain tekemistä asian kanssa. Niiden ote tuntui pakottavan Valvatin pitämään katseensa toisen kasvoissa.
Valvatin katse lipui väkisinkin Geraltin raolleen jääneille huulille.
Hän vastusti halua nojautua eteenpäin ja suudella Geraltin ajatukset muualle, tai ainakin itsesyytökset pois miehen huulilta.
Hän oli halunnut suudella toista niin kauan, että halu oli asettunut pysyväksi jomotukseksi jonnekin Valvatin sisuksiin.
Geralt oli mitä ilmeisimmin päättänyt pitää Ciristä huolta parhaansa mukaan, ja vaikka Valvatilla ei ollut koskaan ollut ainuttakaan omaa lasta, hänkin tiesi sen verran, ettei yksikään vanhempi kyennyt suojelemaan jälkikasvuaan kaikilta maailman vaaroilta.
Eikä kohtalon Geraltille valitsema jälkikasvu ollut edes mitenkään helpoimmasta päästä.
Prinsessa, jonka perässä oli mitä ilmeisimmin koko manner aina Nilfgaardilaisista velhoihin ja ikivanhoihin maagisiin entiteetteihin. Toisaalta Geraltia harvoin saattoi muutenkaan syyttää siitä, että tämä olisi muka mennyt sieltä, missä aita oli matalin.
Valvattiin tulvahti taas se tuttu rakkaus Geraltia kohtaan, se, jota hän oli kuukausia yrittänyt juoda tai talloa sammuksiin.
Valvatti nojautui eteenpäin ja painoi kevyen suukon Geraltin huulille. Hän ei voinut enää olla tekemättä sitä.
Syteen tai saveen.
Kipu bardin sisikunnassa hellitti hetkeksi.
Geraltin ote hänen leuastaan tiukkeni aavistuksen, ja pienen hetken Valvatti oli varma, että toinen työntäisi hänet pois.
Geralt kuitenkin vastasi suudelmaan yhtä kevyesti. Sitä kesti häviävän pienen hetken ennen kuin Geralt vetäytyi.
Valvatin oli vaikeaa sanoittaa, mitä hänessä tapahtui, mutta hän huomasi nojautuvansa Geraltin perään. Toisen sormet liukuivat Valvatin leualta tämän kaulalle ja jäivät ympäröimään bardin aataminomenaa.
Geralt takuulla tunsi, miten Valvatin pulssi hakkasi tavallista kiivaammin, vaikka Valvatti kuinka yritti hengitellä syvään rauhoittuakseen.
“Ei täällä, ei nyt”, Geralt kumartui kuiskaamaan Valvatin korvaan, ja bardi yritti kovasti hillitä ruumistaan, joka värisi epäilemättä kuin haavanlehti.
“Mutta joskus vielä, jossain?” Valvatti yritti olla kuulostamatta liian toiveikkaalta, yritti olla ajattelematta, missä muualla halusi tuntea Geraltin sormien varman otteen.
Geraltin suupielet kääntyivät pieneen hymyyn, ja se oli Valvatin sydämen mielestä riittävä vastaus.
“Tule, vien sinut tapaamaan Ciriä, kunnolla tällä kertaa”, Geralt nousi lattialta ja ojensi Valvatille kätensä.
Bardin kärsivä ilme sai noiturin pyöräyttämään silmiään, mutta hymy tämän huulilla pysyi.
“Pitäähän teidän nyt tuntea toisenne edes jotenkin, jos me päädymme välillä kulkemaan kolmisin.”
Valvatti tarttui Geraltin ojennettuun käteen ja vastasi hiukan tuskaisen näköisenä noiturin hymyyn.
“Haluan, että kuljet kanssani”, Geralt jatkoi kiskaisten Valvatin ylös lattialta kivimurskan seasta. Geralt irrotti otteensa Valvatin kädestä vasta, kun he olivat Cirin huoneen ovella.
“Ja minä haluan kulkea sinun kanssasi”, Valvatti vastasi hiljaa.
Kun Geralt katsoi häneen, Valvatti joutui tunkemaan kätensä taskuun, ettei olisi tarttunut Geraltin kasvoihin ja suudellut.
Ei täällä, ei nyt. Heidän yhteisillä matkoillaan hän saisi varmasti lukuisia tilaisuuksia osoittaa Geraltille, miten paljon halusikaan kulkea tämän kanssa.
***