Tämä teksti on kirjoitettu Hahmot vaihtoon II -haasteeseen, jossa sain
kaaoksen luoman hahmon, eli tämän tekstin Artturi on siis alun perin hänen käsialaansa.
Kiitokset mielenkiintoisesta hahmosta! Artturi on tosi erilainen kuin hahmoni yleensä, ja minulle tuottikin kovasti vaikeuksia päästä häneen sisään, mutta sopivat raamit tarinalle tarjosi lopulta hahmolomakkeen maininta inhokkinaapurin kissasta, jolla on tapana karata ovesta sisään.
Olikin loppujen lopuksi aika hauskaa ja virkistävää kirjoittaa hahmosta, jollaisesta ei muuten olisi varmaan koskaan tullut kirjoittaneeksi.
Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.
Sieltä se taas tulee, pulskanpörheä oranssinvärinen kissa. Se jolkottaa rivitaloalueen ajotien poikki suoraan kohti, aivan kuin se olisi ollut pusikossa väijymässä ja odottamassa Artturin kotiutumista. Artturi huokaisee, siirtää ostoskorin vasemman kätensä varaan ja avaa oven oikealla yrittämättäkään estää kattia. Se on pulskuudestaan huolimatta kissamaisen notkea ja sutjakka, ja jos se haluaa sujahtaa sisään, se sujahtaa. Tänään se haluaa, tietysti. Se livahtaa Artturin jalkojen välistä ja jää kiertämään eteistä pölyhuiskamainen häntä pystyssä kuin koko maailman omistajalla – tai ainakin kuin koko kiinteistön omistajalla. Kumma kyllä, otus ei vaikuta vainoavan muita asukkaita. Se on ottanut Artturin silmätikukseen.
Artturin perässä kulkeva Helena hymähtää, kun kissa puskee kylkeään ovenkarmia vasten. ”Sä oot sen mielitietty.”
”Jos mä oisin sen mielitietty, se ehkä osottas mieltymystään muutaki ku mun kämpän sisäpuolen hajumerkkailua kohtaan… Pikemminki se on Hendersonin kätyri. Vakooja. Ties mitä sen kaulapantaan on kätketty.”
”Älä foliohattuile, höpsö.”
Niiden sanojen saattelemana Artturi kuulee takaansa toisenkin hymähdyksen, mutta sävyltään ja painoltaan erilaisen – ei enää pelkästään huvittuneen, vaan ehkä vähän turhautuneenkin, joskin kuitenkin Helenalle tyypillisesti hellän. Sellainen hymähdys on Artturille hyvin tuttu. Helena ei suostu uskomaan muun muassa sitä, että Artturi ja Henderson asuttavat aivan eri planeettoja, vaikka miehet näennäisesti ovatkin naapureita. Helenan mielestä kyse on Artturin asenneongelmasta, mutta Artturi on sitä mieltä, että hänen ja Hendersonin energiakentät eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Ne kohtaavat vain tuhoisissa merkeissä. Viimeksi taloyhtiön kevätkokouksessa miehet ottivat yhteen siitä, kuuluuko jokaisen asukkaan itse huolehtia liikojen lumien pudottamisesta oman autokatoksensa päältä. Artturin mielestä ei kuulu, jos asukas ei autoile eikä siten käytä koko autokatosta. Hänelle olisi se ja sama, vaikka hänen katoksensa romahtaisi lumen painosta. Hankaloittaisikohan se vakoojakissan sisäänpääsyä?
Artturi itse voisi vallan hyvin linnoittautua oman asuntonsa turvaan, suojaan muiden kommenteilta ja konflikteilta ja miksei koronaltakin. Nykyään ostoksetkin saa tilattua kotiovelle, ja kraniosakraaliterapiaa voisi aivan hyvin harjoittaa kotioloissa, missä vastaanottohuonekin olisi helpompi sisustaa henkistä hyvinvointia tukevaksi kuin aneeminen vuokraliiketila.
Artturi jatkaa keittiöön ja alkaa lajitella ostoksiaan kaappeihin: inkivääriä, ituja, mausteita, yrttejä. Helena varmaan hymähtelisi niillekin, jos hän ne näkisi, mutta Artturi ehti onnekseen – tai ainakin mielenrauhakseen – käydä kaupassa jo ennen kuin Helena liittyi hänen seuraansa perjantai-illan viettoon. Viimeinen ostos korin pohjalla on sentään heitä molempia yhdistävä kulinaristinen nautinto, nimittäin pullollinen chileläistä luomupunaviiniä. Artturi vilauttaa pulloa Helenalle ennen kuin asettaa sen toviksi jääkaappiin tarjoilua odottamaan, ja Helena näyttää peukkua toisella kädellään. Toista kättään Helena yrittää tarjota kissalle, joka on seurannut heitä keittiöön, mutta kissa on kuin ei huomaisikaan. Se kiehnää tuolinjalkaa vasten, selkä nautinnollisella kippuralla ja häntä mutkalla. Sitten se maukaisee. Artturista on hassua, miten niin valtavasta kollikissasta lähtee niin hento ja kimeä ääni, jossa kuitenkin on vaativaa auktoriteettia niin kuin Hendersonissakin. Hendersonin ääni tosin on kaukana kimeästä. Se jyrisee betoniseinienkin läpi.
Artturi kurkottaa yläkaapin kaukaisimmasta nurkasta pussillisen kuivattuja muikkuja. Kissa tietää heti, mitä tuleman pitää; se keikistelee ensin hetken Artturin jaloissa ja maukaisee toistamiseen, ja sitten se suorastaan pinkoo Artturin edellä takaisin ulos. Artturi ravistaa sille pussista pari muikkua henkeään pidättäen, varoen koskemasta ällötyksiin. Hän on kasvissyöjä, mutta ei hän pitänyt kalasta silloinkaan, kun vielä söi eläinkunnan tuotteita.
Kissa nuuhkii muikkuja ja tepastelee niiden vieressä kuin yrittäen päättää, mikä olisi sopiva syömäasento. Lopulta se istahtaa takamukselleen ja alkaa närppiä saalistaan. Sen maailmaan ei mahdu enää muuta, ja helpottuneena Artturi vetäytyy sisälle ja sulkee oven perässään. Kun hän kääntyy palatakseen keittiöön, hän kohtaa Helenan veikeän virneen.
”Ooksä kelannu, et ehkä se tulee sisään just siks ku sä lahjot sitä?”
Artturi miettii hetken, mutta pudistaa sitten päätään. Todellisuudessa kuivatut muikut ovat yksinkertaisesti ainoa keino saada katti poistumaan suosiolla, ilman suuttuneita sähähdyksiä ja uhkaavia valehyökkäyksiä. Artturi on kokeillut muutakin, kuten ystävällistä maanittelua ja vessaharjalla jahtaamista, mutta tosiasia on, ettei Hendersonin kissaa noin vain säikäytetä tai häädetä. Se lähtee niin kuin tuleekin: silloin, kun se itse haluaa. Muikut sattuvat vain herättämään lähtöhalun.
”Tuskin”, Artturi vastaa, kurkottaa muikut takaisin piiloonsa ja alkaa tutkia kuiva-ainekaappeja siltä varalta, olisiko niissä jotain, mitä Helenakin suostuisi syömään. ”Se on niin tukevassa kunnossa, että Henderson ei varmaan muuta teekään ku lahjoo sitä. Ja räyhää taloyhtiön kokouksissa.”
”Nyt hei”, Helena huokaa, hivenen huolestunutta lämpöä äänessään. ”Miten susta on tullu noin hapan? Hymyä huuleen, höpsö.”
Artturi hypistelee pussillista kuivattuja hedelmiä, tuijottaa etikettiä mitään näkemättömin silmin ja hymähtää. Hän on itsekin huomannut muutoksen mielialassaan. Ei hän koskaan ole tullut toimeen Hendersonin kanssa, mutta viime aikoina hänen on ollut tavallistakin vaikeampi suhtautua seinänaapuriinsa suopeasti tai edes välinpitämättömästi. Helpompaa on ollut kohdistaa kaikki henkilökohtainenkin turhautuminen joko Hendersoniin itseensä tai tämän kissaan, jolla on tapana tunkeutua Artturin rauhan tyyssijaan. Artturilla puolestaan on tapana ahdistua kaikenlaisista konflikteista, joten on oikeastaan melko kummallista, että hän lietsoo niitä. Ehkä pandemian aiheuttama eristäytyneisyys on pureutunut häneen syvemmin kuin hän on osannut kuvitella.
Artturi suo Helenalle pikaisen hymyn kääntyessään taas tämän puoleen. Hän kaataa kuivahedelmiä kulhoon ja lykkää tarjottavansa pöydälle, jonka ääreen Helena on jo löytänyt istumaan. Helena viihtyy Artturin keittiössä. Se on kuulemma valoisampi ja kotoisampi kuin olohuone, joka on sisustettu tummilla sävyillä, vinyylilevyillä, eriskummallisilla koriste-esineillä ja nykyisen dalai-laman muotokuvalla. Yksi koriste-esine tosin pitää majapaikkaansa keittiön pöydällä, ja sitä Helena hypistelee parhaillaankin: Artturin isoäidin maalaama maatuskasarja on koko kodin hengetär, Tenzin Gyatson lempeänviisaasta katseesta viis.
Yhtäkkiä keittiön ikkunassa vilahtaa liikettä. He molemmat käännähtävät katsomaan ja kohtaavat kissan, joka tällä kertaa on loikannut Artturin ikkunalaudalle pesemään itseään. Se paistattelee kevätauringossa ja nuolee toista tassuaan hartaasti, silmät puoliksi ummessa. Artturi muistaa muikut, jotka mitä todennäköisimmin ovat jo päätyneet kissan vatsaan, ja hän värähtää.
”Nyt mä tiiän!” Helena hihkaisee. ”Sä oot
yksinäinen. Se vaistoaa sen. Se pitää sulle seuraa.”
”Se on kissa”, Artturi muistuttaa. ”Ei se välitä siitä, miltä musta tuntuu. Sitä paitsi en mä oo yksinäinen – oothan säki siinä.”
”Seurassakin voi olla yksinäinen”, Helena toteaa ykskantaan ja siirtää tutkivan katseensa kissasta Artturiin.
Artturi kohauttaa olkiaan ja väistää Helenan katseen, vaikka todellisuudessa hän tietää tämän olevan oikeassa. Helena on tarkkanäköinen ja tuntee Artturin melkein yhtä hyvin kuin Artturi itse – ovathan he olleet ystäviä teini-ikäisistä saakka. Senkin, mitä Artturi ei välttämättä tiedosta, Helena lausuu ääneen kaunistelemattoman suorapuheisuutensa siivittämänä. Artturin on myönnettävä, että jokin osa hänestä kenties onkin yksinäinen, tai ainakin jotakin vailla. Välit perheeseen ovat tulehtuneet pandemiaristiriitojen takia, eikä ystäväpiirikään ole enää niin runsas ja värikäs kuin hän toivoisi.
”Ehkä sä tarviit jonkun”, Helena pohtii. ”Jonkun erityisen. Jonkun jonka turkkia silittää. Vaikka sen sijoittaja-Kostin.”
Artturi pärskähtää. Sijoittaja-Kosti on hänen vastapäinen naapurinsa, joka kieriskelee rahassa ja on ärsyttävän kuuma avatessaan biokaasuautonsa ovet avaimen kaukosäätimellä jo monta metriä etukäteen ja sukiessaan samalla parturin sliippaamaa ananastukkaansa kuin mikäkin muotimalli. Onhan Kosti objektiivisesti tarkasteltuna melko hyvännäköinen urheilullisine vartaloineen, mutta siihen se jääkin. Yhden yön jutuksi Kostista ehkä olisi, mutta sen pidempään Artturi ei takuulla silittelisi Kostin ananastukkaa tai mitään muutakaan osaa tästä. Helenan pitäisi kaikessa tarkkavaistoisuudessaan tietää, ettei Artturi kaipaa romantiikkaa. Satunnaiset Tinder-panot ovat hänelle aivan tarpeeksi.
Tai ehkä Helena tietää sittenkin paremmin. Helena on kuitenkin Helena.
Artturi istahtaa Helenan viereen keittiön divaanisohvalle ja nojaa päänsä tämän olkapäätä vasten. ”Mitä jos korkattaisiin se vinkku”, hän ehdottaa, ”ja tongittaisiin Netflixistä jotain hömpänpömppää?”
Hendersonin kissa istuu edelleen ikkunalaudalla. Se on edennyt puhdistautumisoperaatiossaan etutassuista alapäähän. Artturi hautaa kasvonsa syvemmälle Helenan hartiaan.
”Miten vaan”, Helena virnistää ja nyökkää ikkunan suuntaan, ”mut toi ei kyl jätä sua rauhaan, vaikka mä jättäisin.”
”Niin kumpikohan meistä foliohattuilee…?”
