Ikäraja: S
Tyylilaji: surumielinen slice of life
Kirjoittajalta: Sain
Kaarneelta
Anne Michaels -sitaattihaasteesta aivan tosi ihanan runon, mutta jotenkin rakkaus ei vaan inspannut! Niin tästä tuli nyt sitten lopulta tällainen surusointuinen kertomus etäajan lapsesta.
Tumtumtum
Tänään opettaja piirtää taululle nollan. Se on yhtä kuin ei mitään. Ensin ajattelen, että minä ja nolla olemme samanlaisia, että kerrankin opin koulussa jotain hyödyllistä. Sitten ymmärrän, että nollalla on sentään selkeät ääriviivat. Minä olen niin mitätön, että jos tarpeeksi yritän, mahdun varmasti sujahtamaan tyhjään tilaan nollan keskellä. Testaan teoriaani tuijottamalla taululle tiukasti siihen asti, kun kello soi. Seuraavan tunnin aluksi opettaja siirtää minut eturiviin, sillä luulee minun siristelevän siksi, etten näe kunnolla taululle.
Matkalaukku on vaatekomerossa valmiiksi pakattuna. On snorkkeli ja räpylät, punainen uimapuku ja laukun pohjalla valkoista hiekkaa. Odotan, että äiti taas jonakin päivänä ilmoittaa, että lähdemme Lomalle. Me olemme onnellisia, kun olemme Lomalla. Äiti ostaa meille tuttifruttijätskit ja muistaa, että lempparini on Lumikki, koska hänkin puhuu mielellään oraville.
Äiti on istunut näytön edessä niin kauan, että silmät punoittavat ja niskaan kasvaa kyhmy. Sen yli hän lopulta kääntyy tervehtimään minua, mutta vasta kun olen seisonut ovensuussa monta minuuttia. Keittiössä kaadan kulhoon suklaamuroja ja maitoa. Katselen, kuinka maito muuttuu hiljalleen kaakaonväriseksi.
Kaihdinten välistä aurinko valuu lattialle ohuina nauhoina. Menen makuulle, suljen silmät ja leikin Lumikkia lasiarkussa. Kuvittelen, miten seitsemän kääpiötä käy murheenmurtamana yksi kerrallaan laskemassa liljan arkun kannelle. Ne eivät tiedä, että en ole oikeasti kuollut. Alkaa melkein väkisin hymyilyttää, kun ajattelen miten ne kohta lentävät ällistyksestä pyllylleen. Vilu hiipii lattiaa pitkin, putket kurluttavat, äidin työhuoneesta kuuluu hiiren naksahtelua. Odotan kärsivällisesti. Olemme leikkineet Lumikkia monet kerrat, ja äiti tietää etten voi nousta ennen kuin saan pusun otsalle.
Kun herään, on pimeää ja olen omassa sängyssä. Säikähdän, sillä jalkani ympärille on kiertynyt jotain suomuista. Viskaan peiton syrjään. Äiti on yrittänyt pukea minulle pyjamaa mutta luovuttanut, kun on saanut yhden jalan lahkeeseen. Kuuntelen pimeyttä, sillä vasta unen puolelta palanneena en vielä hahmota tämän maailman muotoja. Oven alta kajastava valo ei ole sinistä. Äiti on lopettanut työt.
Lattianrajasta kuuluu hiljainen tumtumtum. Vedän peiton pään yli ja kurkistan. Äiti makaa liikennematolla oikea käsi rinnan päällä. Kipuan sängystä enkä mielestäni päästä ääntäkään, mutta silti vasen käsi nousee ankkalammesta ja vetää minut kainaloon. Annan pusun otsalle. En säikähdä, vaikka äiti ei herää. Hän on meistä se, jolla on taikavoimat.