Violetu, hauskaa, että olet edelleen mukana! Kivaa saada sinulta kommentti ja kuulla, mitä tykkäät
Olen samaa mieltä siitä, että on turhauttavaa, jos yliluonnolliset elementit jäävät piiloon ja syyt vieritetään viattomien niskaan! Kyllä tämä näin on paljon hauskempaa. Toivottavasti tykkäät näistä vikoista osista, kiitos lukemisesta ♥
Altais, oi voi, ymmärrän niin hyvin ristiriitaisen fiiliksen! On ihan totta, että päiväkirjamerkinnät antavat lempeän kuvan parasta osana perhettä, mikä tekee paran tuhoutumisen hyväksymisestä vaikeaa. Paran siirtäminen Veikalle kokonaan ei onnistuisi (tämän itse kehittelemäni teorian mukaan), sillä osa siitä on aina kytköksissä alkuperäiseen omistajaansa eli tässä tapauksessa Veikan isoäitiin. Vain, jos Veikka loisi kokonaan uuden paran, se voisi olla hänen. Mutta en paljasta, mitä tässä luvussa tapahtuu vaan saat lukea sen itse! Kivaa kuitenkin saada lukea mietteitäsi ja ihanaa kuulla, että hahmoista on helppo tykätä. Vaikka se toki johtaakin siihen, että sitä stressaa Veikan ja Eemelin ja vähän kaikkien puolesta. Kiitos ihanasta kommentista, olen tosi iloinen siitä, että viihdyt tämän parissa! ♥
Walle, kiitos ja anteeksi tunteiden vuoristoradasta tässä luvussa
Onneksi pystyn tasapainottamaan jännitystä ja kiperää tilannetta arkisuudella ja kotoisilla yksityiskohdilla. Kivaa, että huomaat ne lukemisen aikana ja etteivät ne jää vain niin sanotusti pakolliseksi sivutekemiseksi dialogin tai juonen ohella
Ilahduin valtavasti siitä, että päiväkirjamerkintöjen henki välittyi tekstistä! Yritin miettiä Veikan isoäidin luonnetta ja saada sitä mukaan merkintöjen tyyliin, joten huippua, jos hänestä muodostui mielikuva sen pohjalta. Olet ihan oikeassa siinä, että isoäidin teko oli ehkä silloin aikanaan vilpitön, mutta kauaskantoisuus unohtuu. Elämä muokkaa meitä kuitenkin jatkuvasti ja vuodessakin ehtii tapahtua paljon esimerkiksi arvojen ja ajatustapojen suhteen.
Hyvä, jos Ollin tietämys ei tuntunut käänteenä liian hyvältä ollakseen totta
Ajattelen, että aika usein ihminen välttelee joidenkin asioiden kertomista ystäville tai perheenjäsenille, koska ajattelee, että he eivät ymmärrä tai välitä tai eivät uskoisi asiaa tai huolta. Ja kun asiasta sitten vihdoin kertoo, sitä tajuaa stressanneensa ihan turhaan, koska yllättäen voikin löytyä samankaltainen kokemus tai ajatus ja tajuaa, että olisi vain pitänyt kertoa eikä jäädä taistelemaan taakan alla. Joten... Toivottavasti Eemeli ottaa tästä opikseen! Oli ihana lukea mietteitäsi siitä, mikä saa Ollin luottamaan Veikkaan Eemelin kautta. Mutta tunnelmahan tässä tiivistyy, sitä ei voida välttää! Odotan hieman pelonsekaisella jännityksellä, mitä ajatuksia tämä viimeinen luku sinussa herättää
Ah, ja tottakai piispanmunkki on piispanmunkki, kun kerta Turussa ollaan! Myönnän, että valitsin tietoisesti juuri ne, jotta saisin kirjoittaa piispanmunkeista
Ilahduttavaa myös, että sain sairaalatunnelmaa kuvailtua - voin kuvitella, että tuollaiset yksityiskohdat unohtuvat, kun sairaalasta tulee työympäristö ja siellä viettää paljon aikaa. Kiitos kirjoitusvirheiden huomauttamisesta ja etenkin tuosta eriskummallisesta repliikkilainausmerkki-jutusta! En osaa yhtään sanoa, mitä siinä on tapahtunut. Käytin Scrivenerin englanninkielistä versiota, ehkä se vaikutti asiaan? Korjasin kuitenkin merkit tuosta luvusta, eli kiitos, kun huomasit! Ja kiitos jälleen ihanasta kommentista ♥
K/H: No niin. Arvatkaapas mitä! Aion julkaista tarinan kaksi viimeistä osaa nyt. Yhdellä kerralla. Jep, on sen aika. Tämä tarina on kulkenut mukanani aina viime vuoden marraskuusta lähtien ja nyt on aika kertoa, miten tämä päättyy
Loppuratkaisu on ollut mukana alusta asti ja vaikka moni asia on matkan varrella muotoutunut ja syventynyt, loppuratkaisua en ole muuttanut. Siksi odotankin nyt pelonsekaisella jännityksellä, mitä ajatuksia ja tunteita tarinan viimeiset käänteet teissä herättävät! Julkaisen tässä viestissä tarinan viimeisen eli 13. luvun ja seuraavassa viestissä vielä epilogin. Saatte sitten halutessanne jakaa lukuhetken kahteen osaan tai lukea kaiken kerralla. Julkaisen ne kerralla, koska ne muodostavat mielestäni yhdessä paremman kokonaisuuden kuin jos julkaisisin ne viikon päässä toisistaan. Aika harvoinhan sitä malttaa pitää tauon kirjan lukemisesta viimeisen luvun ja epilogin välillä
Kirjoitan vielä pidemmän viestin tuonne epilogin yhteyteen, mutta nyt päästän teidät lukemaan!
Kolmastoista luku
“Nyt se sitten tapahtuu”, Ilona sanoi.
Eemeli nyökkäsi ja vilkaisi uudelleen puhelintaan, jonka aloitusnäytöllä näkyi edelleen Veikan tunti sitten lähettämä viesti.
Aion tehdä sen.Kolme yksinkertaista sanaa, jotka olivat saapuessaan lamaannuttaneet Eemelin täysin. Hän oli ollut juuri lähdössä kiipeilyhalliin, kun puhelin oli värähtänyt viestin merkiksi. Yhtäkkiä päätöksen merkitys oli avautunut hänelle uudella, raa’alla tavalla. Veikka aikoi ottaa paran hengiltä. Se tarkoitti sitä, että Veikallekin tulisi tapahtumaan jotain - ja se tapahtuisi Eemelin takia.
Tähän asti ajatus paran tappamisesta ja sen aiheuttamista seurauksista oli ollut etäinen. Teko oli näyttäytynyt ratkaisuna kelloliikkeen kasvaviin ongelmiin, mutta nyt Eemeli tajusi ratkaisun muuttuneen ongelmaksi. Mitä paran hengen ottaminen oikeastaan tarkoittaisi Veikalle? Entä mitä se tarkoittaisi Veikalle ja Eemelille? Vasta viestin saatuaan hän ymmärsi, miten paljon oli vaatimassa Veikalta. Tuntui naurettavalta, ettei hän ollut sisäistänyt sitä aiemmin. Hän ei halunnut menettää Veikkaa ja sitä hyvää, mikä heidän välilleen oli viime viikkojen aikana syntynyt. Mutta miten Veikka voisi haluta viettää aikaa hänen kanssaan sellaisen vaatimuksen ja etenkin sen seurausten jälkeen?
Eemeli oli vasta ehtinyt alkaa miettiä ongelmaa mielessään, kun Veikalta oli jo tullut uusi viesti.
Voisitko tulla silloin tänne?Viestin luettuaan Eemeli oli soittanut Ilonalle ja pyytänyt pikaista kriisiapua, ja sitä Ilona olikin onneksi pystynyt tarjoamaan heti. Viisitoista minuuttia puhelusta ja Eemelin ovikello oli soinut. Nyt he istuivat olohuoneen sohvalla. Eemeli oli keittänyt heille teetä ja kaatanut suuren kulhon täyteen sipsejä. Teen he olivat ehtineet juoda sillä välin, kun Eemeli oli päivittänyt Ilonan ajan tasalle Ollin, Veikan ja paran suhteen, ja nyt he olivat nostaneet sipsikulhon sohvalle väliinsä.
"Olli oli sitä mieltä, että Veikka selviäisi ehjin nahoin?" Ilona varmisti.
"Se on hänen arvauksensa", Eemeli sanoi. "Mutta ei se ole varmaa. Mikään ei ole varmaa. Mitä jos Veikka loukkaantuu oikein pahasti? Se on minun syytäni."
"Ei se ole sinun syytäsi, jos se on Veikan oma päätös", Ilona sanoi. "Hän on aikuinen ihminen, joka ottaa vastuun paran teoista."
Tavallaan Eemeli tiesi Ilonan olevan oikeassa. Para oli Veikan ja paran teoilla oli jo pitkään ollut haitallinen vaikutus. Ei ollut kyse pelkästään kelloliikkeestä vaan myös kaikesta muusta, mitä para saattaisi alkaa keksiä jatkossa. Syyllisyys painoi häntä siitä huolimatta ja nyt sen rinnalle oli noussut kuristava pelko siitä, miten tulevat tapahtumat vaikuttaisivat hänen ja Veikan väleihin.
"Sitä paitsi", Ilona jatkoi napaten kulhosta sipsin. "Ei mikään ihme, ettei paroja enää ole. Ne aiheuttavat lähinnä ongelmia ja niiden teot ovat suoraan Suomen lakia vastaan. Veikan on aika päivittää itsensä tälle vuosituhannelle."
Eemeli pyöräytti silmiään Ilonan leikkisälle äänensävylle. "Se on perintöpara. Veikka oli kymmenen, kun sai sen. Hän oli tuskin tietoinen siitä, mihin suostui."
Ilona katseli häntä silmät tuikkien.
"Mitä?" Eemeli ärähti.
"Olet söpö, kun puolustat Veikkaa."
Eemeli puuskahti niin, että sohvapöydälle sytytetyn kynttilän liekki oli sammua. Ilona ei välittänyt hänen mielenosoituksestaan vaan hymyili edelleen.
"Minusta sinun pitäisi kertoa Veikalle, mitä tunnet häntä kohtaan."
"Ennen vai jälkeen paran tappamisen?" Eemeli kysyi tympeästi.
"Ennen, tietenkin! Paljon romanttisempaa sitten, kun Veikka voi hengen viemisen seurauksista kärsiessään lohduttautua sanoistasi."
"Mutta etkö sinä vihaisi sellaista henkilöä, joka pakottaa sinut kärsimään? Mikä saa sinut uskomaan, että Veikka haluaa vielä nähdä minut?"
"Minusta hänen toinen viestinsä kertoi jo paljon. Jos hän haluaa sinun olevan tukenaan, kun para kuolee, hän ei voi olla kauhean vihainen", Ilona sanoi. "Mutta sinun pitää kysyä asiaa häneltä itseltään. Minä arvaan, että Veikka tekee tämän ennen kaikkea sinun vuoksesi."
Eemeli otti ison kourallisen sipsejä ja keskittyi syömään niitä vastaamista vältelläkseen.
*
Eemeli katseli jo tutuksi tullutta pihatietä ja pihalla seisovia vänkyräisiä omenapuita. Oli kirkas lauantaiaamu ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Vaikka pakkasasteita olikin kymmenen, ilmassa oli kevään tuntua. Kaksi talitinttiä istui lintulaudalla syömässä siemeniä, ja Eemeli jäi hetkeksi seuraamaan niiden puuhastelua. Hän tiesi vitkuttelevansa. Vaikka Veikan kotiin liittyi vain hyviä muistoja, nyt Eemeli pelkäsi olevansa jonkin kurjan edessä. Ajatuskin sisällä odottavasta Veikasta sai hänet vatsansa kiertymään solmulle.
Ilonan kanssa vietetyllä illalla oli kuitenkin ollut rauhoittava vaikutus. Ehkä hän todella ylianalysoi tilanteen ja pelko paran tappamisen seurauksista ja Veikan torjunnasta kumpusi selkäytimestä ja menneisyydestä, ei niinkään järkisyistä. Aamulla lähtöä jännittäessään Eemeli oli muistuttanut itseään siitä, ettei saisi vastauksia kysymyksiinsä ellei kysyisi niitä Veikalta itseltään. Siinä hän ei häviäisi mitään.
Eemeli kääntyi kohtaamaan ulkorappuset ja käveli ne ylös ovelle, painoi ovikelloa ja astui sitten askeleen taaksepäin. Kului hetki ennen kuin hän kuuli Veikan askeleet toisella puolen ja pian ovi avautui. Eemeli hämmentyi näkemästään: Veikalla oli päällään ohut, harmaa pitkähihainen täynnä maaliläiskiä ja jalassaan vanhat, reikäiset farmarit, joihin oli tarttunut valkoista väriä.
"Emppu! Tule sisälle", Veikka kehotti ja antoi Eemelille tilaa astua eteiseen.
"Keskeytinkö jotain?" Eemeli kysyi riisuessaan takkinsa naulaan. Veikka naurahti ja pudisteli päätään. Eemeli kuuli hermostuneisuuden Veikan äänestä: vaikka hän yrittikin naamioida sitä hymyn taakse, tuttu rentous oli tiessään.
"Et keskeyttänyt. Tämä on osa kokonaisuutta. Tule peremmälle niin selitän."
Kun Eemeli sai riisuttua kengät, hän otti vastaan Veikan tarjoamat villasukat. Ne olivat samat revontulisukat, joita hän oli käyttänyt edelliselläkin kerralla.
"Sinulla on poskessakin maalia", Eemeli sanoi. Veikka virnisti.
"Näyttääkö se siltä kuin se olisi tullut vahingossa?"
"Näyttää."
"Hyvä!" Veikka naurahti ja otti Eemelin kädestä kiinni. Se tapahtui niin luonnollisesti, että Eemeli ei edes ehtinyt reagoida, kun jo seurasi Veikkaa rappusten luo. "Tule katsomaan."
Yläkertaan vievät portaat näyttivät erilaisilta kuin viimeksi Eemelin ollessa käymässä. Askelmat oli päällystetty paksulla pahvilla ja seinää vasten kulki teline, jota pitkin saattoi kävellä. Aiemmin repsottava tapetti oli tiessään. Sen sijaan puolet seinästä oli maalattu valkoisella maalilla, ja maalipurkki pensseleineen odotti telineen vieressä rappusilla.
"Sinulla on pitänyt kiirettä", Eemeli sanoi.
"Syystäkin. Tämä on minun alibini."
Eemeli tyrskähti hermostuneesta naurusta ennen kuin sai estettyään itseään. "Alibisi… murhasta?"
Veikka naurahti.
"Niin. Toivon mukaan saan vain sellaisia vammoja, jotka täsmäävät laadultaan putoamisen seurauksiin. Pieniä murtumia ja nyrjähdyksiä. Kun soitat hätänumeroon, voit kertoa minun seisseen telineellä maalauspuuhissa, kun menetin tasapainoni ja tipuin alas."
Eemeli katseli telinettä ja näki mielessään Veikan kuvaileman tilanteen. Ajatus kylmäsi häntä niin, että hymy haihtui hänen huuliltaan. Kaikki tapahtui liian nopeasti. Tilanne alkoi muuttua liian todeksi ja riskit tulivat yhtäkkiä iholle. Hänen oli saatava itselleen enemmän aikaa.
"Voisimmeko keittää kahvit?" Eemeli kysyi. Veikka, joka oli katsellut telinettä, kääntyi katsomaan häntä. Eemeli ei tiennyt, mitä Veikka luki hänen kasvoiltaan, mutta niille nousi niin pehmeä ja lempeä ilme, että rintaa puristava tunne helpotti.
"Tietenkin voimme."
Hetkeä myöhemmin he istuivat tutun erkkeripöydän ääressä. Eemeli piteli sormenpäitään kahvimukiaan vasten. Kuuma posliini poltteli ihoa, mutta sillä hetkellä tuntui hyvältä piinata itseään hieman. Veikka tulisi kärsimään pian jostain paljon pahemmasta, eikä se tuntunut reilulta.
"Mitä ajattelet?" Veikka kysyi.
"Mietin, oletko aivan varma tästä kaikesta", Eemeli sanoi hetken mietittyään. "Tämä on iso päätös. Oikeastaan mielipuolinen, täysin järjetön. On kuin pelaisit uhkapeliä. Miten voit olla varma, että haluat tehdä tämän?"
Veikka hymähti ja joi siemauksen kupistaan. Hän vei sormensa sen reunalle ja pyyhkäisi pois sille jääneen kahvipisaran. "Minulla on kolme syytä. Haluatko kuulla ne?"
"Haluan."
"Ensinnäkin", Veikka aloitti ja nojasi taaksepäin tuolissaan. "Para on aiheuttanut minulle muutamassa viikossa enemmän päänvaivaa kuin kaikki muut elämäni osa-alueet yhteensä. Se on osoittautunut itsepäiseksi maanvaivaksi ja olen melkein menettänyt käteni yrittäessäni käsitellä sitä."
Eemeli vilkaisi Veikan kättä, jota tämä heilautti. Side oli poissa, mutta hampaanjäljet näkyivät vielä selkeästi punoittavina kohtina kämmenen ihossa.
"Toiseksi, Ollin odottamaton tuki teorialleni minun ja paran yhteydestä valoi minuun uskoa siitä, että olen oikeilla jäljillä. Sen lisäksi löysin netistä vielä erään, joka oli sanojensa mukaan kokenut saman oman perintöparansa kanssa."
"Mistä sinä sellaisen tyypin löysit?"
"Joltain hämärältä keskustelufoorumilta", Veikka sanoi ja pudisti päätään huvittuneena. “Se oli
todella outo sivusto ja keskustelukin oli ainakin viisitoista vuotta vanha, mutta on sekin jo jotain.”
Veikka hiljeni hetkeksi ja joi lisää kahvia. Eemelikin siemaisi omaansa ja laskiessaan mukin takaisin pöydälle hän kysyi:
"Entä kolmas syy?"
Hiljaisuus heidän välillään tuntui muuttuvan. Veikka näytti siltä kuin olisi etsinyt oikeita sanoja. Hänen kulmiensa väliin ilmestyi kaksi aaltoilevaa ryppyä ja huulet puristuivat hetkeksi yhteen. Sitten Veikka kohotti katseensa Eemeliin.
"Kolmas syy olet sinä."
Eemelin vatsa heitti täysvoltin.
"Minä?"
"Siitä aamusta lähtien, kun löysin sinut hiipimästä pihaltani pelkkä pyjama ja talvitakki päälläsi, olen ajatellut, etten ole koskaan tavannut ketään kaltaistasi", Veikka sanoi muistolle hymyillen. “Sinä olet huomaavainen ja melkein liiankin lojaali. Sen lisäksi sinulla on hyvä huumorintaju. Sen jälkeen, kun olimme kävelleet jokirantaa pitkin ja sinä asetit minun selkäni seinää vasten ja pyysit auttamaan, että voisit vuorollasi auttaa Ollia… Tajusin, että haluaisin olla osa sinun elämääsi."
Eemeli istui tuolillaan ja katseli pöytäliinaa, jäljittäen sormellaan siihen kirjottua kukkaköynnöstä. Hän kuuli Veikan jokaisen sanan eikä voinut olla hymyilemättä, mutta Veikan katseen kohtaaminen tuntui mahdottomalta. Hän pelkäsi sanovansa jotain hölmöä tai vielä pahempaa, vain kiittävänsä, vaikka olisi halunnut sanoa enemmän.
"Minusta tuntuu, että olen oppinut tuntemaan vain pienen murto-osan Eemeli Mustosesta ja haluaisin oppia vielä paljon lisää", Veikka sanoi. "Mutta tietenkin vain, jos sinäkin haluat."
Eemeli oli edelleen hiljaa, mutta sai itsensä kohottamaan katseensa Veikkaan. Hänen kasvoillaan oli niin kaunis hymy, että se sulatti Eemelin. Hänet valtasi halu tarttua Veikan käteen.
"Tarkoitatko, että haluaisit meidän olevan ystäviä?" hän kysyi. Veikan kasvoille kohosi kevyt puna.
"Olisin kiinnostunut enemmästäkin, jos… sinuakin kiinnostaa."
Eemelin sydämen syke kiihtyi. Hän saattoi tuskin uskoa elävänsä tätä hetkeä juuri nyt – että Veikka oli lausunut sanat. Vastausta ei tarvinnut miettiä vaan hän nyökkäsi, jolloin Veikka tarttui hänen käteensä ja hymyili yhä leveämmin.
"Se siis on kolmas syyni."
He istuivat hetken hölmösti toisilleen hymyillen, kunnes Veikka sanoi:
"Mutta jotta pääsemme sinne asti, meidän pitäisi ensin päästää hengiltä yksi para. Joten ehdotan, että käymme läpi suunnitelmani ja sitten hoidamme asian pois päiväjärjestyksestä. Mitä sanot?"
Eemeli tunki ihastumisen keveän kuplivan tunteen taka-alalle ja pakotti itsensä keskittymään olennaiseen. Hän puristi Veikan kättä.
"Tehdään niin."
*
Veikka oli aiemmin aamulla houkutellut paran sisätiloihin ja lukinnut sen kylpyhuoneeseen. Se oli riittävän lähellä rappusia, jotta Veikan tehtailema onnettomuus näyttäisi aidolta. Paran hengiltä vieminen ei vaatinut paljon vaan pelkkä ovenrakoon liiskautuminen saattoi viedä siltä hengen, mutta Eemeli ja Veikka päättivät pelata varman päälle. Heidän suunnitelmansa oli yksinkertainen: Eemeli päästäisi paran ulos kylpyhuoneesta, jolloin Veikka yrittäisi murskata sen. Heillä molemmilla oli kädessään paistinpannu, toinen teflonia ja toinen valurautaa.
He seisoivat kylpyhuoneen ovella, Veikka suoraan oviaukkoa vastapäätä ja Eemeli oven vieressä. Eemeli kuuli paran keskittyneen pulinan oven takaa, kuinka se tarkasti kylpyhuoneen kaappeja ja laatikoita ja välillä rapisi ovea vasten. Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että hän tunsi käsiensä vapisevan. Kaikista tapahtumista huolimatta Eemeli tajusi muodostaneensa tunnesiteen paraan. Pelkkä ajatus sen hengen viemisestä sai koko kehon panemaan vastaan, aivan kuin se olisi ollut lemmikkieläin, vaikka se ei ollut edes elävä olento. Paralla oli kuitenkin merkitystä: ilman sitä Eemeli ei olisi ikinä tavannut Veikkaa.
Mutta heillä ei ollut vaihtoehtoja. Veikka oli tehnyt päätöksensä ja nyt he toteuttaisivat sen. Eemeli yritti olla ajattelematta, miten paran tuhoutuminen vaikuttaisi Veikkaan. Hän puristi kylpyhuoneen oven kahvaa ja yritti rauhoittaa hengitystään. Veikka huomasi hänen jännityksensä.
"Helpottaako sinun oloasi, jos kerron, että minuakin pelottaa?" hän kysyi.
Eemeli katsoi Veikkaa ja pudisti päätään. "Oikeastaan se saa minut pelkäämään vain enemmän. Että kaikki ei suju niin kuin olemme ajatelleet. Pelkään, että tapahtuu jotain pahempaa."
Veikka nyökkäsi. "Minäkin mietin sitä. Mutta emme voi tehdä muuta kuin yrittää."
Veikka sanoissa oli päättäväisyyttä, jota Eemeli samanaikaisesti ihaili ja ihmetteli. Millainen ihminen uskalsi leikitellä kohtalollaan? Oli niin paljon, mitä Eemeli ei vielä Veikasta tiennyt. Hänelläkin oli varmasti salaisuutensa ja kipukohtansa niin kuin kenellä tahansa toisella ihmisellä. Eemeli toivoi koko sydämestään, että saisi oppia tuntemaan nekin ja ymmärtäisi, mikä teki Veikasta Veikan.
Eemeli tiukensi otettaan teflonpannusta ja nyökkäsi.
"Onnea matkaan", hän sanoi, ja Veikka hymähti.
"Kiitos. Ja kiitos, että olet täällä."
"Tietenkin", Eemeli sanoi ja sai kohotettua kasvoilleen jonkinlaisen hymyn.
Hän katsoi Veikkaa vielä hetken ennen kuin kohotti kätensä kylpyhuoneen ovenkahvalle ja painoi sen alas.
Oven avautuessa para oli juuri lavuaarissa. Se oli kumartunut viemäriin vievän reiän yläpuolelle ja katseli sen syvyyksiin. Havahtuessaan Veikan läsnäoloon se hypähti lavuaarista ensin vessan suljetun kannen päälle ja sieltä lattialle ja alkoi porista kiihtyneellä äänellä. Eemeli arveli sen olevan tuohtunut kylpyhuoneeseen lukitsemisesta. Veikka ei vastannut paralle mitään vaan odotti, että se hypähteli sukkapuikkojensa varassa ulos kylpyhuoneesta. Hän piteli valurautapannua selkänsä takana ja Eemeli näki, kuinka hän tiukensi otettaan paran lähestyessä häntä.
Hetkeksi huvilan laskeutui hiljaisuus. Sitten tapahtumat alkoivat.
"Kiitos kuluneista vuosista ja anteeksi", Veikka sanoi ja kohotti paistinpannun päänsä yläpuolelle. Silloin para kirkaisi korvia särkevästi ja otti nopeita sivuaskeleita pois Veikan läheltä ensimmäisen lyönnin lähestyessä.
Lyönti meni ohi. Veikka ähkäisi epäonnistunutta yritystä ja kohotti valurautapannun uudelleen ilmaan. Hän otti muutaman askeleen kohti paraa, mutta se juoksi kauemmas ja piiloutui sohvapöydän alle. Se oli heidän suunnitelmansa kannalta hyvä paikka, sillä se oli lähellä rappusia. Eemeli osoitti paran piilopaikkaa Veikalle, joka nyökkäsi ja alkoi hiipiä sitä kohti. Para päästi pieniä kirkaisuja kuin se olisi tajunnut, mitä tapahtui. Eemeli sulki äänen herättämän ahdistuksen pois mielestään ja alkoi lähestyä paran piilopaikkaa siitä suunnasta, jonne para todennäköisesti yrittäisi paeta.
Kun Veikka oli vain askeleen päässä, hän tarttui sohvapöytään ja vetäisi sen sivuun voimakkaalla otteella. Jäädessään tulilinjalle para kirkaisi jälleen ja lähti juoksemaan suoraan kohti Eemeliä. Veikka ehti kuitenkin iskeä sitä pannulla niin, että se kaatui rähmälleen lattialle. Samalla Veikka huudahti kivusta ja romahti paran viereen. Eemeli ryntäsi heidän luokseen ja oli jo viemässä kätensä Veikan keholle, kun tämä älähti.
"Para. Ota para!"
Para oli edelleen maassa. Sen sukkapuikkojalat heilahtelivat edestakaisin sen yrittäessä löytää takaisin jaloilleen, ja Eemelin koko keho pani vastaan, kun hän valmistautui lyömään. Kohottaessaan paistinpannun ilmaan hän toivoi koko sydämestään, että viimeinen lyönti riittäisi. Hän ei kestänyt enempää.
Lyönti jäi kaikumaan huoneen kulmissa. Eemeli oli sulkenut silmänsä lyödessään, mutta avasi ne nyt hitaasti. Veikka hänen vierellään oli kääntynyt kyljelleen sikiöasentoon ja hengitti raskaasti, pidellen kättään toisella kyljellään. Ulkoisia vammoja ei näkynyt ja Veikka oli tajuissaan, mutta Eemeli pelkäsi sisäisten vammojen olevan vakavampia.
"Veikka?" hän kysyi. Itku ja ahdistus tapahtuneesta kuristi kurkkua. Veikka oli puristanut silmänsä kiinni, mutta Eemelin äänen kuullessaan hän avasi silmänsä ja kohotti katseensa.
"Olen elossa", hän sai sanottua. "Mutta sattuu aika helvetisti."
"Minä soitan apua", Eemeli sanoi nielaisten itkun pois ja otti puhelimensa esiin. He olivat sopineet tästä: kun kaikki olisi ohi, Eemeli soittaisi hätänumeroon ja pyytäisi ambulanssin.
"Odota", Veikka sanoi. "Para. Onko se varmasti…?"
Eemeli nielaisi ja pakotti itsensä nostamaan paistinpannun paran päältä. Sen simpukkasydän oli haljennut kahtia ja toinen sukkapuikoista oli irronnut. Eemeli tarkkaili sitä, mutta ei nähnyt mitään elonmerkkejä.
"Vaikuttaa siltä, että onnistuimme. Para on mennyttä."
"Siltä se tuntuukin", Veikka ähkäisi. "Soittaisitko nyt sen ambulanssin?"
Eemeli tarttui Veikan vaivoin ojentamaan käteen ja puristi sitä niin kovaa kuin uskalsi. Veikka vastasi hänen kädenpuristukseensa. Se valoi Eemeliin rohkeutta ja voimaa. Hän valitsi puhelimestaan hätänumeron ja soitti.