Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 14/14

[hiddenben]

Nimi: Kahdenlaisia varkaita
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukija: Kaarne (osat 1-4, 13 ja epilogi - kiitos ♥)
Ikäraja: K-11
Genre: slice of life-mysteeri, jossa mukana myös suomalaista kansanuskoa (ehkä vähän rakkauttakin)
Haasteet: Hahmot vaihtoon II, OTS20 #2, Originaalikiipeily sanalla logiikka, FFF1000 sanalla simpukka
Yhteenveto: Millainen varas ei jää kiinni valvontakameran nauhalle?

K/H: No niin, tässä ollaan viimeisenä päivänä ennen kuin Hahmot vaihtoon II -haaste päättyy Olisin halunnut kirjoittaa tarinan loppuun ennen julkaisemisen aloittamista, mutta toisaalta tuntuu hyvältä päästä vihdoin julkaisemaan tämän tarinan tiimoilta ainakin ensimmäinen osa! Tekstin päähenkilö Eemeli on Waulishin käsialaa (kiitos perusteellisesti rakennetusta sympaattisesta hahmosta! ♥). Oli kyllä haastetta kerrakseen, mutta hiljalleen opin tuntemaan Eemelin ja laitankin hänet selvittämään pientä mysteeriä, joka tuo mukanaan jännitystä elämään

Tervetuloa seuraamaan, vaikka en täysin säännöllistä julkaisutahtia voikaan luvata! Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tervetulleita

Kahdenlaisia varkaita

Ensimmäinen osa

Jalkakäytävä kimmelsi juuri nousseen auringon valossa. Eemeli talutti pyöräänsä kohti keskustan pyöräparkkia ja nautti pakkasen kipristelystä kasvoilla. Oli vuoden ensimmäinen päivä. Maassa oli jälkiä edellisyön ilotulituksista, jotka olivat jatkuneet pitkälle aamuyöhön. Eemelinkin yöunet olivat jääneet vähäisiksi, mutta muutama kuohuviinilasillinen ei onneksi tuntunut kehossa. Nekin uneliaisuuden rippeet, jotka olivat vielä kotoa lähtiessä painaneet, oli Eemeli onnistunut karistamaan pyörämatkan aikana.

Pyöräparkissa oli tyhjänpuoleista. Harva jatkoi pyöräilykauttaan talven yli, mutta Eemelillä oli cyclocross-pyörässään kunnolliset nastarenkaat, jotka pitivät liukkaillakin keleillä. Hän lukitsi pyörän telineeseen ja otti suunnan kohti Sihvosen kelloliikettä, jossa työskenteli kelloseppänä jo kolmatta vuotta. Liike ei ollut tänään auki, mutta Eemeli oli tarjoutunut tekemään inventaarion. Se oli vastapalvelus siitä, että Eemeli sai viettää pitkän loman, kun taas liikkeen omistaja Olli oli ottanut kopin jouluajan ruuhkasta yhdessä sesonkiapulaisen Minean kanssa.

Keskusta oli hiljainen. Vain muutama kävelijä oli ulkoiluttamassa koiraansa ja vanhempi, kumaraselkäinen nainen keräsi maahan jätettyjä tölkkejä ja pulloja. Eemeli nautti autioista kaduista ja uuden vuoden levollisuudesta. Keskustassa oli usein hälinää ja vilskettä ja etenkin joulua edeltäneet viikot olivat olleet raskaita. Joululoma oli onneksi ollut hyvä: joulupyhät Eemeli oli viettänyt vanhempiensa luona näiden maatilalla tunnin ajomatkan päässä Turusta. Välipäiviksi hän oli tullut kotiin ja nauttinut rivitalokaksionsa rauhasta, tehnyt pitkiä kävelyjä metsässä ja ehtinyt pitkästä aikaa boulderoimaan. Nyt hän tunsi olonsa levänneeksi, ellei edellisillan uudenvuodenjuhlia hänen ystävänsä Ilonan luona laskettu.

Sihvosen kelloliike sijaitsi kapeammalla sivukadulla kävelykadulta. Se oli pieni liike ketjukauppoihin verrattuna, mutta Eemeli tunsi ylpeyttä saadessaan työskennellä siellä. Olli oli tarkka koruista ja kelloista, joita myi, ja erityisen tunnetuksi liike oli tullut kaiverruksistaan ja korjaustöistään. Eemeli nautti itse etenkin kaiverruksien tekemisestä, mutta hiljalleen Olli oli alkanut antaa hänelle enemmän esimiehen tehtäviä. Se tuntui hyvältä, vaikka Olli jäisi tuskin eläkkeelle vielä moneen vuoteen korkeasta iästä huolimatta.

Kello kilahti, kun Eemeli avasi oven ja astui autioon liikkeeseen. Hän jatkoi suoraan tiskin taakse ja takahuoneeseen, josta avautui sokkeloinen, useamman huoneen työtila. Siellä korjattiin kelloja, tehtiin kaiverruksia ja yhdessä huoneessa oli Ollin verstas, jossa hän työsti omia seinäkelloja. Eemeli jatkoi taaimmaiseen huoneeseen, joka oli ristitty paperihuoneeksi. Hän laski repun jykevän tammisen työpöydän viereen, riisui talvivaatteet ja istui sitten työtuolille. Olli oli jättänyt inventaariokansion odottamaan pöydälle. Mukana oli vihreä post-it-lappu, jossa luki Hyvää uutta vuotta!

Eemeli hymähti ja avasi kansion.

Inventaarion tekeminen vaati tarkkuutta ja oli siksi puuduttavaa työtä, mutta samalla jokin sen järjestelmällisyydessä miellytti Eemeliä. Tuote kerrallaan hän kävi läpi kesällä tehdyn inventaarion listaa myymälän koruista ja kelloista ja vertasi sitten myyntiluetteloa, johon kirjattiin jokainen myyty tuote.

Työ eteni hyvää vauhtia listojen täsmätessä toisiinsa ja muutaman tunnin työn jälkeen Eemeli piti tauon. Paperihuone oli myös kelloliikkeen taukohuone ja sen keittiönurkkauksesta löytyi pieni jääkaappi sekä kahvin- ja vedenkeitin. Eemeli latasi kahvinkeittimeen parin kupin verran kahvia ja napsautti koneen käyntiin. Repusta hän otti esiin aamulla tekemänsä voileivän ja Fazerin klassikko-konvehtirasian, jonka isä oli antanut mukaan hänen lähtiessä takaisin kaupunkiin. Se oli jo avattu, mutta teipattu uudelleen kiinni matkan ajaksi.

Odotellessaan kahvin tippumista Eemeli käveli myyntitilaan ja katseli ulos ikkunasta. Aurinko oli noussut. Ennen pyhiä satanut lumi oli sinnitellyt maassa keveiden pakkasten avulla ja hohti aamuauringossa sinisen viileänä. Kaduilla oli edelleen hiljaista. Eemelistä tuntui kuin hän olisi ollut omassa pienessä kuplassaan kello- ja koruliikkeessä, taustaääninä vain kahvinkeittimen sihahdukset ja seinäkellojen tikitys. Se oli samanaikaisesti ihana ja ahdistava tunne. Ihana, sillä tällaisesta hiljaisuudesta Eemeli ei tuntunut saavan tarpeekseen, mutta ahdistava, sillä hiljaisuuteen sekoittui kaipausta ja halu saada jakaa hetki jonkun toisen kanssa.

Hän ei kuitenkaan halunnut ajatella sitä nyt. Liikkeeseen laskeutunut hiljaisuus kertoi, että kahvi oli tippunut, ja Eemeli palasi takaisin paperihuoneeseen. Hän kaatoi itselleen kupin kahvia, söi voileipänsä ja avasi sitten konvehtirasian. Nähdessään sen sisällön naurun hörähdys karkasi hänen huuliltaan: isä oli varastanut Eemelin konvehtirasiasta suosikkinsa ja korvannut ne inhokeillaan.

Yllätys piristi Eemeliä sen verran, ettei hän venyttänyt taukoa pidemmäksi vaan palasi työn pariin. Onneksi isän inhokkikonvehdit olivat Eemelin suosikkeja.

*

Ensimmäisenä päivänä Eemeli jaksoi työskennellä niin pitkään, että sai käytyä läpi syksyn mittaan täydennetyn inventaariolistan ja yliviivasi siltä jokaisen tuotteen, joka heinäkuun jälkeen oli myyty. Päästessään kotiin illan pimeydessä nimet, määrät ja verottomat hinnat vilisivät hänen päässään niin, että Eemeli heittäytyi tummanpunaiselle sohvalleen kaikkensa antaneena. Hän haki keittiöstä edellispäivänä valmistamaansa wokkia ja selasi suoratoistopalvelua, kunnes löysi sopivan turhanpäiväisen sarjan, jota katsoi loppuillan.

Seuraavana aamuna Eemeli palasi kellosepän liikkeeseen valmiina jatkamaan inventaarion seuraavaan osaan: hän kävisi läpi inventaariolistaan jääneet tuotteet ja tarkistaisi, että listaan merkityt määrät täsmäsivät myymälästä löytyviin koruihin ja kelloihin. Seuraavan päivän hän voisi viettää varastoa koluten, mutta tänään hänen piti ehtiä käydä läpi kaikki myyntitilan tuotteet, sillä Olli halusi avata liikkeen seuraavana päivänä.

Ensin työ eteni yhtä sujuvasti kuin edellispäivänä, mutta lounasajan lähestyessä Eemeli joutui merkitsemään yhä useamman korun tai kellon kohdalle kysymysmerkin. Yleensä kelloja ja koruja oli liikkeessä esillä vain yksi kappale ja loppuja säilytettiin varastossa. Joulumyynnit olivat kuitenkin sujuneet niin hyvin, että useita koruja ja kelloja piti listojen mukaan olla jäljellä enää yksi ja niiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla esillä myyntitilan vitriineissä. Silti niitä puuttui ainakin kahdeksan: kuusi korua ja kaksi kelloa. Eemeli pystyi jopa osoittamaan, miltä hyllyltä korut ja kellot puuttuivat.

Hän tarkisti listan ja vitriinit vielä toiseen kertaan, mutta sai saman tuloksen. Mihin ne olivat voineet kadota? Eemeli puski syrjään ajatuksen varkaudesta. Hän olisi saanut kuulla, jos liikkeeseen oli murtauduttu. Olli oli sitä paitsi investoinut sievän summan valvonta- ja hälytyslaitteisiin.

Ongelman myötä Eemelin inventaariointo laantui. Hän päätti käydä nopealla happihyppelyllä korttelin ympäri ja hakea samalla lounasta. Ehkä pakkaskelit selkeyttäisivät hänen ajatuksiaan.

Palatessaan takaisin Eemeli huomasi heti saaneensa seuraa: ulko-oven vieressä olevassa naulakossa roikkui Ollin musta untuvatakki ja vihreä kaulahuivi. Lattialle jäänyt lumi oli ehtinyt sulaa pieniksi lätäköiksi, ja takahuoneesta kuului joululaulun hyminää. Eemeli tarkisti, että ulko-ovi oli lukossa ja käveli sitten takahuoneeseen.

Olli lähestyi jo seitsemääkymmentä, mutta oli pirteä mies, jonka harmaat hiukset kiilsivät kuin Dressmanin mainoksen malleilla. Hänen hymynsä oli aina niin vilpitön, että välillä oli vaikea tietää, pelleilikö Olli kuulijansa kustannuksella vai ei. Nyt hän puuhaili kahvinkeittimen parissa ja mittasi siihen kahvia heille molemmille.

”Katsos, Emppu”, Olli tervehti Eemeliä nähdessään hänet nojaamassa paperihuoneen oviaukkoon.

”Hyvää uutta vuotta”, Eemeli sanoi ja sai samat sanat takaisin. Hän asetti kaupasta hakemansa valmissalaatin ja voileivän työpöydälle ja riisui talvivaatteet yltään. ”Olisin ottanut sinullekin lounasta, jos olisin tiennyt, että tulet.”

Olli pyyhkäisi kädellään ilmaa kuin huitaisten sanat tieltään. Sitten hän napautti sormellaan matalaa valkoista pahvilaatikkoa.

”Ei huolta, minä toin meille kahvipullat”, hän sanoi ja istui alas taukopöydän ääreen. ”Miten inventaario sujuu?”

Eemeli istui alas Ollia vastapäätä ja empi sanoissaan hetken.

”Ihan hyvin”, hän sanoi lopulta. ”Kaikki ei ihan täsmää, mutta pitää vielä varmistaa varastosta ennen kuin alan maalata piruja seinille.”

”Mikä siellä ei täsmää?” Olli kysyi. Eemeli yllättyi kysymyksen outoa sävyä. Ikään kuin Olli olisi pelännyt jotain, minkä Eemeli nyt vahvisti.

”Esillä olevista tuotteista puuttuu kahdeksan. Sellaisia koruja ja kelloja, joita pitäisi olla vain yksi jäljellä.”

Olli nousi seisomaan ja poimi astiakaapista kaksi kahvikuppia. Eemeli seurasi, kuinka Olli kaatoi molemmille kahvia käsi hieman vapisten. Mitä hän tiesi?

”Sokeria?” Olli kysyi. Eemeli pudisti päätään kulmat rypistyen.

”Maidolla.”

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Olli toi kahvit pöytään ja Eemeli sai omansa pikimustana hän tiesi, että jokin oli vialla.

”Tiedätkö sinä siitä jotain?” hän kysyi yrittäen pitää äänensävynsä keveänä. Olli vaikutti taistelevan sanojen kanssa ja kesti pitkään ennen kuin hän vastasi.

”Tiedän… jotain”, hän sanoi ja kiirehti jatkamaan. ”Mutta jos kerron sinulle, lupaa, ettet pidä minua höpsähtäneenä vanhuksena!”

Hymy pyrki Eemelin huulille, mutta hän tukahdutti sen ja haki kahviinsa maitoa. ”Lupaan.”

”Huomasin joulukuussa saman kuin sinä, että joitakin koruja ja kelloja katosi liikkeestä”, Olli aloitti. ”Ajattelin samoin kuin sinä ja kävin tarkistamassa listoja ja varaston tilanteen. Olin valmis laskemaan katoamiset harmillisiksi sattumuksiksi. Ajattelin, että ehkä Minea oli uutena unohtanut merkitä jonkin korun myydyksi tai vienyt sen varastoon, mitä vain.” Olli joi hörppäyksen kahvistaan. ”Mutta sitten joulukuun alussa oli se yksi päivä, kun hoidin liikettä yksin. Sinä olit flunssassa ja Minealla oli vielä koulua. Päivän päättyessä tiesin tarkalleen, mitä olin päivän aikana myynyt ja mitä vitriineistä löytyi, mutta tullessani seuraavana aamuna liikkeeseen huomasin yhden kellon kadonneen.”

Eemeli kohotti kulmiaan. ”Tarkistitko valvontakamerat?”

”Missään ei näkynyt murron jälkiä. Yöllä oli satanut luntakin, mutta ulko-oven ympärillä ei näkynyt jalanjälkiä”, Olli sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Tarkistin kamerat siitä huolimatta, mutta niistäkään näkynyt mitään.”

”Miten se on mahdollista?”

Olli kohautti olkiaan. ”Ei sen pitäisikään olla mahdollista. Ainoa keksimäni selitys on, että tässä kaupungissa on valtavan taitava harakka.”

”Joka ei tarvitse käsiä ovien tai vitriinien avaamiseen?” Eemeli hymähti. Ollin katse kovettui.

”Tiesin, että nauraisit minulle.”

”En minä sitä”, Eemeli kiirehti sanomaan. ”Mutta kuulostaa vain… uskomattomalta.”

”Sitä se onkin”, Olli sanoi ja synkistyi. ”Sillä millainen varas ei jää kiinni valvontakameran nauhalle?”

[hiddenben]

K/H: Kun joku toinen on luonut päähenkilön, kestää hetken tutustua häneen. Näissä ensimmäisissä luvuissa minulla onkin vahvasti sellainen olo, että tutustun vielä itsekin Eemeliin ja esittelen häntä vähän enemmän luku kerrallaan Mutta hiljaa hyvä tulee ja mysteeristäkin seuraa jotain uutta tässä luvussa!

Toinen osa

Kaiken kaikkiaan liikkeestä oli kadonnut kahdeksan korua ja neljä kelloa.

Eemeli ja Olli katsoivat valvontakameroiden nauhoituksia yhdessä läpi, mutta Eemelin silmään ei osunut mitään poikkeavaa. Mustavalkoisten nauhojen perusteella ei olisi voinut sanoa, että liikkeessä olisi käynyt murtovarkaita. Nauhalla näkyvät Minea ja osa-aikaisena kaivertajana työskentelevä Matias eivät hekään herättäneet epäilystä käyttäytymisellään.

Korut ja kellot olivat silti kadoksissa, ja se pakotti Eemelin yhtymään Ollin ajatukseen siitä, että heillä todella kävi näkymätön varas - tai erittäin taitava harakka. Oudointa varkauksissa oli, etteivät ne seuranneet minkäänlaista logiikkaa. Korut olivat useasta eri hintaluokasta eikä erittäin arvokkaita koruja ollut kadonnut yhtäkään. Viimeisin varastettu kello oli lasten Mikki Hiiri -rannekello, joka maksoi vain muutaman kympin. Millainen murtovaras varasti koruja ja kelloja, joilla ei ollut rahallista arvoa? Mitä järkeä niitä oli silloin varastaa?

Vuoden ensimmäinen viikko sujui nopeasti. Liikkeessä vieraili useita uutena vuotena kihlautuneita pareja, jotka tulivat etsimään sormuksia, ja Ollille tuotiin korjattavaksi itävaltalainen käkikello, joka oli joulupyhinä kokenut kovan kohtalon kissan kynsissä. Eemeli yritti pitää Mineaa silmällä kaiken varalta, mutta hän oli erinomainen työntekijä eikä häntä voinut epäillä mistään muusta kuin ammattimaisesta asiakaspalvelusta. Kun hän viikon lopussa teki viimeisen työvuoronsa ennen kuin palaisi koulun penkille seuraavana päivänä, niin Olli kuin Eemelikin toivottivat hänet tervetulleeksi liikkeeseen kesätyöntekijäksi.

Joka aamu ennen liikkeen avaamista Eemeli tarkisti myyntitilan vitriinit ja kaapit. Hän tunsi olonsa vainoharhaiseksi laskiessaan koruja ja ottaessaan joka päivä kuvia vitriineistä huomatakseen pienenkin muutoksen. Mitään ei kuitenkaan kadonnut. Kun vuoden toinen viikko alkoi, Eemeli alkoi jo toivoa, että varkaudet olivat olleet pelkkää joulukuun epäonnea.

Toivonhäive ei kestänyt kauaa.

Keskiviikkoaamuna Sihvosen liikkeestä katosi sen arvokkain riipus, Kalevala-malliston Lumikukka-kaulakoru. Missään ei taaskaan näkynyt jälkeäkään varkaudesta: ei sormenjälkiä lasissa, ei merkkiäkään siitä, että joku ulkopuolinen olisi käynyt liikkeessä yön aikana. Eemeli kävi läpi valvontakameroiden nauhat yhdessä Ollin kanssa, mutta videoilla näkyi vain yönhiljainen kelloliike. Kerran Eemeli oli näkevinään varjon kaltaisen liikahduksen kuvassa, mutta se katosi niin nopeasti, ettei hän maininnut asiasta Ollille.

”Eiväthän ne nyt ole ilmaan voineet hävitä”, Olli puuskahti.

Eemelin teki pahaa katsoa Ollin kasvoilla syveneviä uurteita. Se, ettei varkauksien takana vaikuttanut olevan kukaan liikkeen työntekijöistä, oli sillä hetkellä laiha lohtu.

Lumi oli ehtinyt sulaa ja muuttua loskaksi, kun Eemeli lähti töistä kotiin. Hänellä oli voimaton olo. Ollin huoli oli hänenkin huolensa ja kumpikin heistä oli neuvoton tilanteen edessä. Varastettu määrä ei ollut rahallisesti merkittävä, mutta kolahdus liikkeen tuottoihin se silti oli. Miten pitkään Olli pystyisi pitämään liikkeen pystyssä ennen kuin varkauksien määrä kasvaisi liian suureksi? Kellojen korjaustyöt ja korujen kaiverrukset toivat yritykselle hyvin tuottoa, mutta ne eivät yksistään riittäisi liikkeen kulujen maksamiseen. Olli ei myöskään voinut pyytää vakuutusyhtiöltä korvausta varkauksista, kun tilannetta ei voinut ilmoittaa poliisillekaan.

Päästessään kotiin Eemeli keitti itselleen kupin teetä ja alkoi kuoria ja pilkkoa bataatteja ja porkkanoita intialaistyyppistä sosekeittoa varten. Kun garam masalan lämmin tuoksu täytti keittiön ja Eemelin ajatukset vaelsivat varkauksien ja valvontakameroille tallentuneiden videoiden ympärillä. Hän ei pystynyt karkottamaan mielestään Ollin huokauksia tai surkeaa ilmettä, kun tämä oli kirjannut Lumikukan inventaariovihon takasivulle kaikkien muiden kadonneiden korujen ja kellojen jatkoksi. Olli ei ansainnut tällaista epäonnea osakseen. Mutta miten ottaa kiinni näkymätön varas?

Kun keitto tuntia myöhemmin höyrysi valmiina, hän kauhoi sitä lautaselle ja siirtyi olohuoneeseen. Käyttäen tyynyä pannunalusena kuuman keittolautasen ja sylinsä välillä Eemeli nojasi sohvan pehmeisiin tyynyihin ja yritti rentoutua. Se tuntui kuitenkin mahdottomalta. Ajatukset pyörivät ympyrää, palaten aina työasioihin.

Tällaisina hetkinä Eemeli toivoi, että kotona odottaisi joku, jolle hän voisi kertoa kelloliikkeen ongelmista. Hän olisi halunnut pohtia ääneen varkauksia ja niiden outoa luonnetta ja jakaa huolensa Ollista. Hän olisi halunnut mainita oudon varjon valvontakameran nauhalla ja miettiä, oliko siinä heidän ainoa johtolankansa.

Elämänkumppania ei kuitenkaan hankittu tuosta vain - eikä uusia ystäviä. Eemeli palasi mielessään Ilonan luona vietettyihin uudenvuodenjuhliin. He olivat lähteneet ulos jokirantaan kellon lähestyessä keskiyötä. Kun vuosi vaihtui ja ilotulitukset räiskyivät taivaalla, Eemelin oli vallannut oudon vahva tunne ulkopuolisuudesta. Hän oli katsellut ympärilleen ja nähnyt, kuinka ihmiset, tutut ja tuntemattomat, olivat löytäneet toisensa ja halasivat, suutelivat ja riemuitsivat uudesta vuodesta. Juhlaporukassa ei Ilonan ja hänen poikaystävänsä Antonin lisäksi ollut yhtäkään tuttua eikä kukaan jakanut vuoden vaihtumisen iloa hänen kanssaan. Eemeli oli tuntenut olonsa näkymättömäksi. Se oli kamala tunne. Onneksi tilanne ei kestänyt kauaa, kun Ilona tuli halaamaan ja toivottamaan hyvää uutta vuotta. Häneen Eemeli saattoi aina luottaa.

Ajatuksen saattelemana Eemeli kurottautui sohvapöydälle nappaamaan puhelimensa ja kirjoitti Ilonalle viestin.

Haluatko tulla joulun rääppijäisiin? Täällä olisi glögiä ja vihreitä kuulia

Odottaessaan vastausta Eemeli ehti syödä keiton, jonka lämpö täytti hänet varpaita myöten. Ilonan myöntävä vastaus ja lupaus olla paikalla vartin sisään sai hänen olonsa kohenemaan entisestään.

Kun ovikello soi, Eemeli oli ehtinyt sytyttää asuntonsa jouluvalot ja kattanut olohuoneeseen kaikki keittiöstä löytyvät jouluherkut. Valkoisten kuulien lisäksi kaapista löytyi vielä piparkakkuja ja Budapest-karkkeja. Olohuoneen kaiuttimista kantautuivat joululaulut ja Eemeli oli etsinyt itselleen tonttulakin. Kun hän avasi oven, Ilona purskahti nauruun. Hänelläkin oli päässään tonttulakki, aivan identtinen Eemelin oman kanssa: ylitsepursuavan suuri, punaista samettia oleva lakki, jonka leveä reunus oli valkoinen ja pörheä.

”Moi”, Ilona nauroi ja astui eteenpäin halatakseen. ”Ihana nähdä.”

”Niin on”, Eemeli sanoi Ilonan tonttulakin karvareunukseen. ”Kivaa, kun pääsit.”

Ilona oli Eemelin paras ystävä. He olivat tutustuneet kelloseppäkoulussa yhteisen kouluprojektin kautta ja Eemeli oli heti ihastunut Ilonan mutkattomuuteen. Häneen ystävystyminen oli ollut helppoa ja yksinkertaista. Vaikka Ilona ei ollut jatkanut kelloseppänä vaan opiskeli pian valmistumisen jälkeen uudelleen arkkitehdiksi, heidän ystävyytensä oli kantanut kaikki kuluneet vuodet. He jakoivat rakkauden television umpisurkeisiin saippuasarjoihin, Euroviisuihin ja mökillä vietettyihin viikonloppuihin, jolloin tärkeintä oli vain olla ja nauttia, jutella ja syödä hyvin.

Sillä välin, kun Eemeli lämmitti heille glögiä, Ilona kertoi alkuvuoden kuulumisiaan. Hän oli harjoittelijana eräässä arkkitehtitoimistossa ja saanut tavallista vastuullisemman tehtävän uudessa rakennusprojektissa. Onnea elämään toi myös se, että Anton alkoi vihdoin taipua Ilonan toiveeseen hankkia kissa.

”Mieti, miten ihanaa olisi tulla kotiin, kun kissa juoksee ovelle vastaan ja kiehnää jalkoihin”, Ilona haaveili. Eemeli hymähti ja kuulosteli samalla kattilan kohinaa glögin lämmetessä. Se oli valmista. ”Ja sitten se voisi tulla tänne hoitoon viikonlopuksi, jos me lähdemme käymään jommankumman vanhempien luona.”

”Sinulla on kaikki suunnitelmat valmiina”, Eemeli virnisti.

”Tietenkin”, Ilona sanoi ja otti vastaan Tsaikka-lasin, jonka Eemeli ojensi hänelle. ”Mutta miten sinun alkuvuotesi on lähtenyt käyntiin?”

He siirtyivät olohuoneeseen ja asettautuivat mukavasti sohvalle. Kaiuttimista kuului yksi pirteämmistä joulurenkutuksista, ja Eemeli hiljensi äänenvoimakkuutta niin, ettei kummankaan tarvinnut korottaa ääntään. Hän kertoi ensin ympäripyöreästi kuluneista päivistä, mutta ryhtyi pian selittämään kelloliikkeen varkauksista. Ilona kuunteli häntä kuin jännittävää mysteeripodcastia.

”Eikö valvontakameroilla todella näy mitään?” Ilona kysyi.

”Minä näin… varjon”, Eemeli vastasi ja kiirehti lisäämään: ”Mutta se saattoi olla myös pelkkä valon aiheuttama harha tai mitä vain tavallista.”

Ilona mietti hänen vastaustaan hetken. ”Ja olet varma, ettei Olli itse tee varkauksia?”

Eemeli älähti epäuskoisena. ”Sinähän olet tavannut Ollin vaikka kuinka monta kertaa. Vaikuttaako hän sinusta ihmiseltä, joka varastaisi ja vieläpä itseltään?”

”Olet oikeassa”, Ilona sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Mutta jotain outoa tässä on. Haluaisitko näyttää valvontakameran nauhan viimeisimmästä murrosta? Sen, missä on se varjo.”

”Ne ovat tallennettuna paperihuoneen työkoneella”, Eemeli sanoi. Helpotus valui häneen, kun hän alkoi tajuta, että Ilona uskoi häntä. ”Pääsetkö perjantaina aamuyhdeksältä? Tarjoan kahvit.”

”Sovittu”, Ilona hymyili ja nappasi itselleen vihreän kuulan. ”Onpa hauskaa saada kerrankin selvittää jokin jännittävämpi mysteeri kuin se, mihin Anton on piilottanut sipsipussin.”

Eemeliä nauratti. Ilonan tuki kevensi hänen huoltaan huomattavasti.

[Waulish]

Haa, olin aikeissa kommentoida ekaa osaa juuri tänään (luin kyllä kärppänä heti silloin kun julkaisit, mutta kommentoiminen jäi odottamaan rauhaisampaa hetkeä), ja tänne ilmestyikin juuri sopivasti jatkoa. Ai että, olen aivan koukussa tähän tarinaan jo nyt. On ihan huikeaa, että inspiroiduit kokonaiseen jatkikseen, ja tällaisen varasmysteerin selvittäminen tarjoaa hauskat raamit hahmoon tutustumiselle! Sinulla on aina tosi mielenkiintoisia tarinaideoita, ja ihailen mielikuvitustasi ja kykyäsi rakentaa pidempiäkin kokonaisuuksia.

Tiedätkö - jos Eemelistä kirjoittaminen onkin tuntunut sinusta alkuun vieraalta ja siltä, että vasta opettelet tuntemaan hahmoa, niin minusta hänestä lukeminen tuntuu ihan kuin lukisin vanhasta tutusta, ja se on ihan mielettömän ihanaa ja ilostuttavaa! ♥ Kun lähdin lukemaan tätä tarinaa, päätin olla käymättä verestämässä muistiani täyttämäni hahmolomakkeen parissa, ja silti Eemeli tuntui ensimmäisistä virkkeistä lähtien niin kovin tutulta ja läheiseltä. On ihanaa bongata tarinan lomasta kaikenlaisia pieniä tuttuja juttuja, kuten lempinimi, ammatillinen ylpeys ja tyytyväisyys, boulderointiharrastus, mieltymys ruoanlaittoon ja aasialaisiin ruokiin, myötätuntoisuus ja huoli kanssaihmisiä kohtaan, välillä iskevä kaipuu sellaista ihmistä kohtaan jonka kanssa voisi jakaa arkea... Ja sitten on yksityiskohtia, joita en olisi itse osannut ajatellakaan, mutta jotka silti sopivat hahmoon mainiosti, kuten Euroviisut Eemeliä ja Ilonaa yhdistävänä tekijänä! Minusta tuntuu, että olet onnistunut omaksumaan Eemelin tavalla, johon en takuulla olisi itse edes pystynyt, ja olenkin kovin iloinen ja kiitollinen saadessani lukea hänestä kokonaisen tarinan verran. Ihan huippua!

Inventaarion tekemisen on helppo kuvitella tyydyttävän Eemelin järjestelmällisyydestä ja pikkutarkkuudesta nauttivaa luonnetta, ja on hauskaa lukea sen ihan konkreettisesta toteutuksesta kaikkine vaiheineen. Se on myös luonteva alkusysäys mysteerille, johon olen jo nyt lukijana ihan investoitunut. Tällaisena true crime -fanaatikkona ja järkiperusteisiin nojaavana lukijana olin ekaa osaa lukiessani ihan varma siitä, että asialla on Minea tai miksei vaikkapa Olli itse, ihmiset kun tekevät kaikenlaista ja joskus sellaistakin mitä ei ikinä heistä uskoisi - mutta kieltämättä päättelyketjua katkoo vähän se omituisuus, ettei valvontakameranauhoille ole tallentunut varasta eikä tuoreeseen lumeenkaan ole jäänyt jälkiä. Toisen luvun myötä epäilykseni Minean syyllisyydestä viimeistään hälveni, ja nyt on tunnustettava, että olen yhtä neuvoton kuin Eemeli ja Ollikin!

Onneksi Eemelillä on kuitenkin Ilonan tuki. Ilahduin kovasti siitä, että Ilonakin on päässyt tähän tarinaan mukaan, ja hän vaikuttaa kaikin puolin ihanalta ystävältä Eemelille. Sellaisia ystäviä, jotka tulevat kylään varttitunnin sisällä kutsun saatuaan, ei varmaan ole kenelläkään jonoksi asti, mutta Eemelille Ilona on varmasti aivan erityisen tärkeä siksi, ettei hänellä ole suurta sosiaalista piiriä. Eemelin ulkopuolisuuden ja näkymättömyyden tunne uudenvuodenjuhlissa vuorokauden vaihtumisen aikaan on tosi elävästi ja samaistuttavasti kuvattu, mutta onneksi se ei Ilonan ansiosta kestä kovin kauaa. ♥ Bongasin muuten alkutiedoista maininnan mahdollisesta rakkaudesta, ja jään mielenkiinnolla odottamaan, kenet se mahtaa kohdata ja millä tavoin. Oikeasti on kyllä tosi kivaa lukea parituksetontakin tekstiä, mutta en silti koskaan sano ei pienelle romanssille, paatunut romantikko kun olen!

Kun hän avasi oven, Ilona purskahti nauruun. Hänelläkin oli päässään tonttulakki, aivan identtinen Eemelin oman kanssa: ylitsepursuavan suuri, punaista samettia oleva lakki, jonka leveä reunus oli valkoinen ja pörheä.

Tämä kohtaus on niin elävästi kuvailtu ja sympaattinen, että olen yhtä hymyä täällä. Kaikessa rentoudessaan tämä kertoo paljon Eemelin ja Ilonan mutkattomista väleistä.

”Onpa hauskaa saada kerrankin selvittää jokin jännittävämpi mysteeri kuin se, mihin Anton on piilottanut sipsipussin.”

Fanitan tätä sutkautusta ja Ilonaa ylipäätään! Minusta on hauskaa, miten hänen ja Antoninkin suhde valottuu dialogin kautta, vaikkei Anton läsnä olekaan. Ihanaa, että Ilona on innolla mukana selvittämässä mysteeriä! Jään jännityksellä odottamaan, selviääkö seuraavassa osassa jotain varjosta tai jostain muusta.

Olli nousi seisomaan ja poimi astiakaapista kaksi kahvia.

Tuossa pitäisi muuten olla varmaan "kaksi kahvikuppia", jos Olli on vasta ottamassa kuppeja joihin kaataa kahvia?

Ai niin! Pitää vielä mainita, että Turku tapahtumapaikkana on jotenkin tosi sopiva ja myös minussa henkilökohtaista ihastusta aiheuttava. Asuin siellä monta vuotta opiskeluaikoina, ja vieläkin ikävöin takaisin. ♥

Kiitos kovasti tähänastisesta tarinasta, jonka lukemisesta nautin todella! -Walle

[Violetu]

Tosi vetävä alku, Eemeli vaikuttaa kivalta tyypiltä^^

Tykkään tarinoista, jotka sijoittuvat oikeisiin paikkoihin, kyllä tämä Turulta tuntui, vaikka siitä hetki onkin, kun siellä asusteli. Lisäksi oikeisiin paikkoihinkin tulee aina jotenkin sellainen fiktioulottuvuus, että ne tuntuvat kivemmiltä fiktiossa kuin todellisuudessa. Joo, en ole itsekään ihan varma, mitä selitän 😅 Ehkä vähän samalla lailla kun paikat on unessa erilaisia kuin todellisuudessa

Tuo kelloliikkeessä touhuilu oli jotenkin ihanan levollista, sellaista mekaanista laskeskelua, joka tosielämässä pistäisi varmaan paniikin partaalle jos moiseen hommaan joutuisi ilman kunnon opastusta, mutta tälleen ruudun toiselta puolelta on hirveän mukavaa lukea, miten joku toinen touhuilee moista.
Kovasti ei vielä ole mitään, mistä voisi lähteä päättelemään varkaan olemuksesta/henkilöllisyydestä mitään, mutta roikun kynsin hampain kiinni alkusanojen "ehkä vähän rakkauttakin"-sanoissa (parantumaton parittaja täällä hei, kiitos ja anteeksi), ja toivon, että Eemeli saa voron jollain vippaskonstilla kiinni, koska siis mmhmmmm, mahdolliset "lajienväliset" (ihmiset/ihmismäiset olennot! <3) romanssit on ihan lempparijuttujani.

Äää öö, ei irtoa nyt oikein mitään järkevää, mutta jään seurailemaan kuinka stoori etenee 👀
Oikein kivaa tällainen, että pääsee tutustumaan hahmoon kaikessa rauhassa^^

~Violet kiittää

[hiddenben]

Walle, kiitos aivan ihanasta kommentista! Olen hurjan iloinen, että olet viihtynyt tämän parissa ♥ Ja että Eemeli tuntuu tutulta myös niiden yksityiskohtien osalta, joita olen itse lisännyt tarinaan. Olen nyt kirjoittanut viisi osaa tätä tekstiä ja Eemeli alkaa tulla tutuksi, joten mahtavaa, jos tuttuus välittyy jo nyt! Etenkin Ilonan ja Eemelin ystävyyden kuvaaminen on tuntunut todella luonnolliselta ja heidän välisestä suhteestaan on kiva kirjoittaa. Hauskaa, että mysteeri on napannut sinut mukaansa - se avautuu kyllä osa kerrallaan (ja rakkaus-yksityiskohtakin paljastunee hiljalleen) Äh, tuntuu, etten osaa vastata kommenttiisi yhtään niin laajasti kuin se ansaitsisi, mutta tiedä, että se ilahdutti valtavasti ja motivoi jatkamaan kirjoittamista aamuhetkinä ennen töihiin lähtöä Kiitos kirjoitusvirheen bongauksesta, kävin korjaamassa sen! Ja iso kiitos myös siitä, että luet ja kirjoitat ♥

Violetu, kivaa, että poimit tämän Kommenttikampanjasta! Heh, minäkin varmaan panikoisin, jos pitäisi tehdä inventaario ja etenkin, kun liikkeestä puuttuisi koruja, mutta onneksi Eemeli on työskennellyt liikkeessä niin pitkään, että osaa pitää pään kylmänä Lupaan kyllä, että varkaan identiteetti tulee paljastumaan, mutta hetken joudut vielä odottamaan! Romanssi saattaa olla slow burn, en ole vielä päättänyt, mutta katsotaan, mitä tuleman pitää Iso kiitos kommentistasi ja että luit! ♥

Ja sitten vielä teille molemmille yhteisesti: ihan parasta, että tästä välittyvät Turku-vibat, sillä mielestäni tekstissä ei viitata kaupunkiin kertaakaan nimellä - ja mielessäni olen kyllä silti sijoittanut tämän juuri sinne

K/H: Kolmannen luvun kanssa kesti ja kesti kahdesta syystä: 1) yritän pitää tähän tarinaan kahden osan puskuria, ja viides osa odotti siis valmistumista. Mutta sain sen eilen valmiiksi! Ja 2) painin tämän luvun kanssa jonkin aikaa, koska olin ensin kirjoittanut jotain, mikä tuntui vievän tarinaa väärään suuntaan. Tänä aamuna päätin kirjoittaa kuitenkin tekstin loppupuolen uusiksi ja suuntaan, johon halusin tarinaa johdattaa. Kirjoitusprosessi on siis vaatinut sekä kärsivällisyyttä että ajatustyötä (ja taitoa uhrata aiemmin kirjoitettuja kohtauksia roskakorille), mutta nyt olen tähän riittävän tyytyväinen, että voin julkaista tämän

Kolmas osa

Kello oli puoli kymmenen aamulla, kun Eemeli ja Ilona istuivat kelloliikkeen paperihuoneessa tietokoneen äärellä, molemmilla väljähtänyttä kahvia kupeissa.

”En minä kyllä voi sanoa, että näkisin jotain”, Ilona sanoi. “Näytä vielä kerran.”

Eemeli klikkasi hiirellä aikajanaa taaksepäin ja kumartui Ilonan kanssa katsomaan kuvaa yönhämärästä kelloliikkeestä. Hän osasi jo odottaa sitä: pientä varjoa, joka sujahti kameran kulmassa niin vikkelästi, että se jäi helposti huomaamatta ellei tiennyt, mitä etsiä. Se oli outo olento, melkein kuin se olisi tiennyt tarkalleen, missä kamerat olivat ja osasi vältellä niitä. Mikä se oli, sitä Eemeli ei osannut sanoa. Hänen mielestään se näytti oudon suurelta, löysältä lankakerältä, joka on kerännyt valtavan määrän pölyä itseensä.

Siinä ei ollut mitään järkeä. Ei tässä missään ollut.

”Oletko varma, ettet näe mitään?” Eemeli kysyi, kun varjo jälleen välähti kuvan nurkassa. Ilona huokaisi ja nousi seisomaan.

”Minä näen jotain, mutta se jokin on niin abstrakti ja outo, että en halua uskoa silmiäni.”

Eemeli kelasi kuvaa taaksepäin niin, että varjo näkyi kuvassa. Sillä oli kehokin, siitä Eemeli oli varma. Se oli vain niin läpinäkyvä, kuin suuri pölypallo, että valon osuessa siihen se näytti enemmän varjolta kuin miltään konkreettiselta.

”Mitä jos se onkin jokin…”, Eemeli aloitti, mutta hiljeni sitten. Hän ei voinut uskoa, että aikoi sanoa seuraavat sanat ääneen.

”Jokin mikä?” Ilona kysyi.

”Yliluonnollinen olento.”

Virne levisi Ilonan kasvoille. ”Ai että meidän maailmassamme olisi taikuutta?”

”Niin”, Eemeli sanoi ja tunsi punan kohoavan kasvoilleen, kun Ilona nauroi. ”Mitä muuta keksit? Eihän tuo ole ihminen eikä robotti.”

”Ehkä meidän ei olisi pitänyt katsoa sitä fantasiasarjaa keskiviikkona”, Ilona tuumasi, ja Eemeli tunsi sisällään kuohahtavan.

”Tämä on ihan täyttä totta, Ilona. Kun tuo varjo ilmestyy nauhalle, liikkeestä katoaa koruja.”

Eemelin reaktio sai Ilonan vakavoitumaan jälleen. Hän katsoi vuorotellen Eemeliä ja näytölle jähmettynyttä pölypallon varjoa. Lopulta hän puuskahti.

”Hyvä on. Sanotaan, että se on jotain yliluonnollista. Jokin… tonttu vaikka. Todella outo, populaarikulttuurin vastainen käsitys tontusta. Miten aiot saada sen kiinni?”

”En tiedä”, Eemeli sanoi ja vei kätensä hiuksiinsa. Häntä harmitti koko asia, vaikka samalla tuntui hyvältä tietää, että Ilona näki saman kuin hänkin. Ehkä hän oli jonkin jäljillä. Mutta minkä? ”Ehkä asennan jättimäisen pölynimurin liikkeeseen ja ohjelmoin sen käynnistymään, kun varjo saapuu.”

Ilona nauroi. ”Sen minä haluaisin nähdä. Voidaan pitää sinä yönä valvojaiset täällä.”

”Se olisi kyllä hauskaa”, Eemeli hymähti, vaikka tiesi, että idea pölynimurista oli sekä lapsellinen että mahdoton. Mutta jokin Ilonan ehdotuksessa kävi järkeen. Ehkä Eemeli voisi tosiaan viettää yön kelloliikkeessä ja yrittää kuulostella varasta?

”Kiitos, että tulit katsomaan”, hän sanoi Ilonalle, joka kohautti olkiaan.

”Koska tahansa. Harmi, ettei tämä mysteeri edistynyt oikein mihinkään suuntaan.”

Kun Ilona lähti arkkitehtitoimistolle, kello oli jo melkein kymmenen ja Eemeli avasi liikkeen.  Oli perjantai ja ilma ulkona oli pakkasesta kirkas. Aamupäivä oli hiljainen ja kun asiakkaita ei ollut, Eemeli ryhtyi vaihtamaan pattereita rannekelloihin. Vaikka työ pienien ruuvien ja erilaisten kääntömekanismien parissa vaati tarkkuutta, se oli hänelle niin rutiininomaista, että kädet työskentelivät itsenäisesti ajatusten kulkiessa satumaailmojen erilaisten olentojen parissa.

Eemelille oli luettu paljon satuja hänen ollessa pieni. Mummilla oli ollut kaapissa iso laatikko täynnä lastenkirjoja, joista Eemeli oli saanut valita ollessaan yötä hänen luonaan. Hän muisti Tittelintuuren ja pahat noidat, jotka sieppasivat lapsia, kuten noita Hannun ja Kertun noita. Jossain tarinassa menninkäiset olivat ilkimyksiä, Ronja Ryövärintyttäressä ongelmia olivat aiheuttaneet ajattarat. Eemeli hymähti: ajatus kelloja varastelevasta ajattaresta oli mahdottomuudessaan huvittava. Hänen oli kuitenkin vaikea sulkea mielestään sitä vaihtoehtoa, että varkauksissa oli jotain yliluonnollista. Se oli kaiken järjen vastainen ajatus, mutta Eemeli oli valmis uskomaan mahdottomaan, jos se tarkoittaisi varkauksien päättymistä.

Ainoa mahdollisuus saada selville, millaisesta varkaasta oli kysymys, oli nähdä se omin silmin. Kun Eemeli sai hoidettua uudet patterit kaikkiin asiakkaiden rannekelloihin, hän haki paperihuoneesta sen inventaariokirjan, jonka takasivulle he olivat Ollin kanssa merkinneet kadonneet korut ja kellot. Jokaisen varkauden kohdalle oli merkitty tuotteen lisäksi sen arvo ja päivämäärä, jolloin katoaminen oli huomattu. Eemeli kuljetti sormeaan päivämäärälistaa pitkin ja katsoi samalla puhelimen kalenterista, mille päiville varkaudet osuivat. Ei kestänyt kauaa huomata, että varas noudatti yllättävän säännöllistä aikataulua: merkintöjä kertyi melkein poikkeuksetta joka toiselle keskiviikolle. Toisin sanoen varas tuntui käyvän liikkeessä aina tiistain ja keskiviikon välisenä yönä kahden viikon välein. Yksi merkintä oli tiistailta, mutta se saattoi olla ennemminkin poikkeuksia eriskummalliseen sääntöön.

Ei ollut varmaa, että Eemelillä oli käsissään varma vihje, mutta uusi johtolanka sai hänet silti tuntemaan outoa iloa. Hiljalleen tapauksesta oli muodostumassa mieltä kutkuttava mysteeri, joka ei muistuttanut tavanomaisen dekkarin tai mysteeriromaanin juonesta. Eemeli katsoi kalenteria. Lumikukka-koru oli varastettu keskiviikkona, nyt oli perjantai. Hänen pitäisi odottaa puolitoista viikkoa ennen kuin voisi toteuttaa suunnitelmansa varkaan kiinniottamisesta. Odottaminen tuntui turhauttavalta, mutta ehkä se antaisi hänelle mahdollisuuden hioa suunnitelmaa ja ennen kaikkea pyytää lupa yöpymiseen Ollilta.

*

Saadakseen päivät kulumaan Eemeli yritti pitää itsensä kiireisenä. Hän otti ylimääräisen vuoron kelloliikkeessä ja auttoi Ollia vaikean korjaustyön parissa, siivosi paperihuoneen kerrankin niin kuin se pitäisi siivota kuukausittain ja hinkkasi vielä kelloliikkeen vessan kaakelit kloorilta tuoksuvalla pesuaineella. Kotona hän päätti tehdä samanlaisen siivouksen, joka oli jäänyt joulun ja uudenvuoden kulmilla tekemättä, ja sai vietyä Punaisen Ristin Konttiin pinon vaatteita, jotka olivat odotelleet vaatekaapin ylähyllyllä uutta kotia ja puolisen vuotta. Iltaisin hän kävi pitkillä lenkeillä tai kiipeilykeskuksessa harjoittelemassa vaikeampia seiniä tai haastoi itseään kokeilemaan uusia reseptejä keittiössä.

Sunnuntaina, muutama päivä ennen kuin Eemeli yöpyisi kelloliikkeessä, hän päätti kutsua Ilonan ja Antonin luokseen syömään ja pelaamaan Muuttuvaa labyrinttia. He ottivat kutsun mielellään vastaan, ja pian lounaan jälkeen Eemeli ryhtyi pilkkomaan aineksia linssiragua varten. Kastikkeen poristessa kattilassa Eemeli ehti jutella hetken puhelimessa isänsä kanssa, joka kyseli kuulumisia, mutta hänellä ei ollut paljoakaan kerrottavaa. Hän halusi pitää varkaudet omana tietonaan niin pitkään kuin mahdollista, ja mysteerin rinnalla kaikki muut kuulumiset tuntuivat vähäpätöisiltä. Onneksi isällä riitti kerrottavaa maatilan töistä ja alueella liikkuvasta kettupariskunnasta, josta isä halusi päästä eroon. Heillä oli luomukanala ja melkein tuhat siivekästä, mikä piti heidät - ja Eemelin, silloin harvoin kun hän oli kotona pidempään - kiireisinä.

Kun kello lähestyi neljää ja kastike alkoi olla valmista, Eemelin puhelin värisi viestin merkiksi. Hän poimi sen taskusta hymyn kiriessä huulille: Ilona varmaankin ilmoitti heidän olevan matkalla.

Emppu, olen tosi pahoillani, mutta meidän on pakko peruuttaa Antonilla on paha migreeni enkä oikein voi jättää häntä yksin.

Ilon läikähdys katosi kuin vedellä sammutettu tulenkipinä. Luettuaan viestin Eemeli tunsi rintakehäänsä laskeutuvan painon, joka tuntui vetävän koko hänen ryhtinsä matalaksi.

Kuulostaa kurjalta, hän vastasi hetken mietittyään. Toivottavasti se menee nopeasti ohi!

Vastaus tuli heti.

Olen oikeasti tosi pahoillani

Eemeli puri hampaansa yhteen ja kirjoitti: Ei se mitään. Otetaan joku toinen kerta!

Hän laski puhelimen keittiön tiskipöydälle ja sammutti lieden, jolla ragu-kastike vielä porisi. Huokaus purkautui hänen sisältään raskaana. Ei hän voinut syyttää Ilonaa mistään: tietenkin hän jäi kotiin pitämään Antonista huolta. Mutta tällaisissa tilanteissa Eemeli tunsi väistämättä merkitsevänsä Ilonalle vähemmän kuin mitä Ilona merkitsi hänelle. Hän oli valmis laittamaan Ilonan etusijalle, mutta Ilonalla oli Anton, elämänsä rakkaus, joka meni Eemelin edelle. Hänellä ei ollut ketään, jolle olisi ollut tärkein.

Koko iltapäivän kestänyt odotus muuttui nopeasti rintakehää painavaksi yksinäisyydeksi. Vasta nyt Eemeli tajusi, miten paljon olisi kaivannut seuraa. Työt, harrastukset ja arjen pyöritys pitivät hänen ajatuksensa usein kiireisinä, mutta ei se silti tarkoittanut, että hän viihtyi yksin. Hän kaipasi jotakuta tärkeää lähelleen niin paljon, että häntä melkein hävetti tiedostaa omia ajatuksiaan. Hän oli jo muutaman vuoden opetellut olemaan itsekseen, mutta joinain päivinä se oli hankalaa ja nyt Eemelistä tuntui, että koko alkuvuosi oli ollut täynnä hankalia hetkiä.

Eemeli keitti itselleen tagliatellea ja kauhoi kastiketta päälle. Sitten hän täytti viinilasin ruoanlaitosta jääneellä valkoviinillä ja käveli olohuoneeseen. Sohva otti hänet vastaan kuin halauksen. Käsi suuntasi automaattisesti kaukosäätimelle ja etsi päivän aikana television päivätarjonnasta tallennetut saippuasarjat. Kun Kauniit ja rohkeat -sarjan tunnussävel täytti huoneen, Eemeli upotti haarukan ragupastaan ja otti mukavan asennon sohvalla.

Hän yritti keskittää ajatuksensa tv-jakson sairaala-kohtaukseen, mutta vähän väliä ajatukset kulkeutuivat takaisin yksinäisyyden kokoiseen aukkoon, joka ammotti hänen rinnassaan. Muutama vuosi sitten Eemelilläkin oli ollut suhde, jota hän oli pitänyt elämänsä rakkautena. Hän oli tutustunut Joonaan eräänä keväänä metsälenkillä, kun Joonan terrieri Saba oli päässyt irti ja päätynyt juoksemaan Eemelin jalkojen ympäri innokkaasti haukkuen. Rakkaus heidän välillään oli sykähtänyt eloon sinä iltapäivänä, kun Eemeli liittyi lenkkiseuraan. Joonan kanssa oli ollut helppo olla - kunnes puolitoista vuotta myöhemmin suhde muuttui pelkäksi varjoksi entisestä. Eemeli oli pitänyt kynsin ja hampain kiinni viimeiseen asti eikä ollut halunnut luovuttaa, mutta Joona oli lopulta lopettanut suhteen. Epäonnistuminen ja yksin jääminen oli jättänyt Eemeliin syvät haavat, joita hän tuntui tällaisina vaikeina päivinä hoitavan edelleen.

Ennen kuin Eemeli huomasikaan, sarjan lopputekstit rullasivat televisiossa ja lautanen oli tyhjä. Hän oli tuskin kiinnittänyt huomiota kumpaankaan. Pää tuntui sekavalta, se oli liian täynnä kurjia ajatuksia, ja Eemeli nousi sohvalta viedäkseen tiskit keittiöön. Hän vilkaisi puhelinta, joka oli jäänyt keittiönpöydälle.

Mennäänkö lounaalle huomenna? Minä tarjoan! Voidaan mennä sinne aasialaispaikkaan, jossa aina haisee.

Viesti sai Eemelin hymähtämään. Ilona tosiaan inhosi Yum Yum Spicya, jota Eemeli puolestaan rakasti. Hän näpytteli nopean vastauksen.

Arvostan uhrautumistasi! Mennään vaan.

Pian puhelin värisi uuden viestin merkiksi.

Tosiystävä uhrautuu aina vakavan paikan tullen ♥

[Waulish]

Säästin tätä kolmatta lukua itselleni palkinnoksi kirjoituskurssin viimeisimmän viikkotehtävän valmiiksi saamisesta, mutta vasta nyt koitti sopiva hetki rauhoittua tämän pariin. Ja voi pojat, kylläpä tämä olikin palkinto - minusta tuntuu, että lukiessani upposin syvemmälle tämän tarinan ja Eemelin maailmaan jokaisen kappaleen myötä, ja se on ihan mielettömän ihanaa. En halua tämän loppuvan koskaan! Eemelistä on tullut minulle nyt jo jotenkin kovin rakas hahmo, ja olen tosi iloinen siitä, että hän on saanut äänen ja elämän sinun käsissäsi.

Mutta voihan lankakeräpölypallero sentään - valvontakameranauhoitteen perkaaminen herättää pikemminkin vielä enemmän kysymyksiä ja ihmetystä, vaikka on Ilonankin silmäpari apuna. Ihmismieli alkaa arvatenkin etsiä järkiselityksiä tuollaiselle näylle, ja ymmärränkin hyvin Ilonan epäuskon, mutta toisaalta ymmärrän myös Eemelin harmistuksen ja turhautumisen, sillä kyse ei kuitenkaan ole mistään ihan harmittomasta varjokuvasta, vaan potentiaalisesta varkaasta joka aiheuttaa tappiota kelloliikkeelle. Onneksi Ilona on kuitenkin edelleen Eemelin tukena, vaikka suhtautuukin aluksi epäilyksellä yliluonnollisuusteorioihin. Varmaan kuka tahansa suhtautuisi, ja eihän Eemelikään meinaa uskoa omia sanojaan, mutta pakkohan sitä on alkaa hakea selityksiä kauempaa, jos järjellisiä sellaisia ei vain ole. Tykkään aina valtavasti asetelmista, joissa ihan tavalliset ja tavallisessa maailmassa elävät ihmiset joutuvatkin yllättäen kohtaamaan jotain yliluonnollista (siksi rakastan Stephen Kingin kirjoja, haha), ja tässä vaikuttaisi hyvinkin olevan ainekset kasassa sellaiseen. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. En kyllä tiedä, uskaltaisinko itse jäädä yöksi yksin kelloliikkeeseen, mutta onneksi Eemeli vaikuttaa valmiilta tekemään mitä tahansa, jotta varas saadaan kiikkiin ja lopettamaan. Tämä ajatus kuvastaa Eemelin suoraselkäisyyttä ja hyväntahtoisuutta jotenkin tosi hienosti:

Hänen oli kuitenkin vaikea sulkea mielestään sitä vaihtoehtoa, että varkauksissa oli jotain yliluonnollista. Se oli kaiken järjen vastainen ajatus, mutta Eemeli oli valmis uskomaan mahdottomaan, jos se tarkoittaisi varkauksien päättymistä.

Eemelille sopii minusta tosi hyvin myös tuollainen itsensä kiireisenä ja puuhakkaana pitäminen varkaan seuraavaa vierailua odotellessa. On niin helppo kuvitella, että vessankin kaakelit saavat kyytiä, sillä arkisten askareiden parissa ainakin voi tuntea tekevänsä jotain ja sivutuotteena aikakin ehkä kuluu nopeammin! Eemelissä on sykähdyttävästi myös havaittavissa sellaista, että hän ehkä jossain määrin hukuttaa huoliaan ja murheitaan tekemiseen, olipa kyse sitten saippuasarjoista tai siivoamisesta. Se on jotenkin kovin inhimillistä ja ymmärrettävää, sillä onhan se helpompaa kuin omien tunteiden kohtaaminen ja käsitteleminen sellaisinaan, etenkin kun takana on suhteellisen tuoreitakin ikäviä kokemuksia. Tämä käy jotenkin suoraan sydämeen:

Epäonnistuminen ja yksin jääminen oli jättänyt Eemeliin syvät haavat, joita hän tuntui tällaisina vaikeina päivinä hoitavan edelleen.

Tuntui todella luontevalta saada tässä kohtaa lukea hieman Eemelin historiasta ja aiemmasta epäonnistuneesta suhteesta, joka ymmärrettävästi on jättänyt jälkensä Eemeliin. Eemeli vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, että hän varmasti onkin tehnyt kaikkensa suhteen eteen ja yrittänyt viimeiseen asti, mutta voi kunpa hän ymmärtäisi, ettei kyse ole välttämättä epäonnistumisesta, vaan joskus ehkä vain on parempi laskea irti. Toivon todella, että Eemeli löytää vielä rinnalleen jonkun pysyvämmän ja ennen kaikkea sellaisen, joka on valmis tekemään parisuhteen eteen yhtä paljon töitä kuin hänkin. ♥

Ihan sydän syrjälläni täällä siis luin siitä, miten Ilona ja Anton joutuvat perumaan tulonsa ja Eemeli jää yksin ragu-kastikkeineen (en ollut muuten aiemmin kuullutkaan ragusta, mutta sehän on yksinomaan sopivaa, kun on kyse mielellään uusia kokkauskokeiluja tekevästä hahmosta!). Tuollainen yllätys vetää varmasti itse kunkin mielen herkästi matalaksi, plus tällainen ajatuskulku on tosi ymmärrettävä ja samaistuttava:

Mutta tällaisissa tilanteissa Eemeli tunsi väistämättä merkitsevänsä Ilonalle vähemmän kuin mitä Ilona merkitsi hänelle. Hän oli valmis laittamaan Ilonan etusijalle, mutta Ilonalla oli Anton, elämänsä rakkaus, joka meni Eemelin edelle. Hänellä ei ollut ketään, jolle olisi ollut tärkein.

Lopun viestinvaihto on kuitenkin ihanan lohdullinen ja osoittaa vahvasti ja väkevästi sen, miten paljon Ilona kuitenkin Eemelistäkin välittää. ♥ Se jättää hyvän mielen ja jälkimaun, vaikka tässä luvussa on liikuttu vähän kaihoisammissakin tunnelmissa.

Mitäs vielä, hmm. Ai niin, se että nautin kovasti kelloliikkeen arjen ja pyörittämisen kuvaamisesta! Minulla ei ole aiemmin käynyt mielessäkään, mitä kaikkea kelloliikkeessä oikein voi tehdä tai millaisia työtehtäviä siellä voi kohdata, joten minua ilahduttaa valtavasti esimerkiksi rannekellojen paristojen vaihto. Kelloliike on keskeinen paikka tarinassa, joten tuntuu kivalta päästä välillä kurkistamaan sen aitoon arkeen ja siihen, mitä siellä konkreettisesti tapahtuu.

Nautin tästä luvusta kaiken kaikkiaan tosi paljon, ja jään taas innolla odottelemaan lisää. Kiitos! -Walle

[hiddenben]

Walle, kiitos jälleen aivan ihanasta ja perusteellisesta kommentista! Minua ilahduttaa valtavasti, että tykkäät tästä niin, että uusin luku odotti palkintona verkkokirjoituskurssin viimeisen tehtävän jälkeen ♥ Ihana kuulla, että viihdyt tämän parissa. Ja onnea kurssista suoriutumisesta! Minulle on tuonut valtavasti iloa saada lukea kaikkia niitä tekstejä, joita olet kurssia varten kirjoittanut

Olen yrittänyt miettiä taikuuden ja arjen realismin tasapainoa tässä tekstissä ja päätin parhaimmaksi, että Eemeli suhtautuu juuri niin epäillen, mutta samalla varovaisesti uskoen, taikuuteen, koska niin minäkin tekisin Kingin kirjoissa on tosiaan samaa, mutta tässä kauhuelementit jäävät onneksi reippaasti taka-alalle. Ajattelen, että Eemeli panostaa varkaan kiinniottoon paljon siksi, että kelloliike on hänelle tärkeä (turva- ja) työpaikka ja Olli on hänelle eräänlainen tukihenkilö, mutta myös ystävä. Olen yrittänyt panostaa nimenomaan tuohon Eemelin tunneherkkyyteen, lojaaliuuteen ja tapaan käsitellä asioita, kun asiat eivät mene hyvin, ja siksi oli antoisaa saada lukea, miten näet Eemelin tässä tarinassa. Kiitos kaikin puolin ihanasta kommentista! Vielä kerran on sanottava, että minua ilahduttaa valtavasti se, että viihdyt tämän parissa ♥

K/H: No niin, tässä luvussa odotus palkitaan (ainakin tavallaan)! Tätä on ollut ihanan keveää kirjoittaa, kun voi kuvailla maailmaa, jossa ei ole iholle tulevaa pandemiaa tai sotaa, joten takana on kiva kirjoitusviikko tämän tekstin parissa. Toivottavasti viihdytte tämän neljännen osan parissa!

Neljäs osa

Ollin verstaan seinäkellojen tikitys rytmitti puhalluksia, kun Eemeli täytti ohutta, ilmatäytteistä makuualustaa henkäisy kerrallaan. Oli tiistai-ilta ja, jos laskemat pitäisivät paikkansa, myös varkauksien yö. Eemeli tunsi jännityksen kouraisevan vatsanpohjaansa. Hän oli odottanut tätä iltaa ja kun se vihdoin saapui, hän tunsi samanaikaisesti pelkoa ja huvittunutta epäuskoa. Mitä jos mitään ei tapahtuisi? Mitä jos varjoa ei ollutkaan? Tai mitä jos kyseessä oli oikea ihminen? Miten Eemeli voisi ottaa hänet kiinni?

Yöpymisidean ehdottaminen oli vaatinut Eemeliltä rohkeutta, mutta hänen ilokseen Olli oli tarttunut heidän ainoaan johtolankaansa yhtä toiveikkaasti kuin hänkin.

”Et sinä sillä mitään menetä”, Olli oli sanonut, kun Eemeli oli osoittanut hänelle varkauksien päivämäärien välillä vallitsevan yhteyden ja kertonut suunnitelmastaan. ”Liittyisin seuraan itsekin, ellen olisi niin vanha. Minusta ei ole hyötyä, jos reväytän selkäni keskellä yötä lattialta noustessani. Lattianrajassa sitten vetää, eli pukeudu lämpimästi. En halua, että vilustut.”

Kun makuualusta oli ilmasta pinkeä, Eemeli levitti sen lattialle aivan oviaukon viereen. Olli oli ehdottanut, että hän yöpyisi verstaassa, joka oli lähimpänä myyntitilaa. Näin hän luultavasti kuulisi, kun varas astuisi liikkeeseen ja liikkuisi vitriinien välissä, ja hän voisi hyvällä tuurilla yllättää varkaan kesken teon. Tosin joka kerta, kun Eemeli yritti kuvitella tapahtumaketjua, häntä alkoi naurattaa. Hän ei ollut elokuvien supersankari, joka otti kiinni varkaita ja pelasti ahdingossa olevia kelloliikkeitä. Mikä sai hänet kuvittelemaan, että suunnitelma todella onnistuisi?

Parempaa vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. Eemeli veti makuupussin säilytyspussista ja levitti sen makuualustalle. Toisesta pussista hän veti esiin sinne rullatun matkatyynyn, joka alkoi hitaasti löytää tyynyn muotoa. Hänen makuusijansa täksi yöksi oli valmis.

Ollin verstaassa oleva seinäkello löi yhdeksän kertaa.

Eemeli vaelsi myyntitiskin puolelle ja katseli ulos ikkunasta. Ulkona oli pilkkopimeää ja taivaskin tuntui olevan pilvessä. Yöksi oli luvattu lunta, mitä Eemeli piti hyvänä merkkinä. Varas jättäisi luultavasti jälkiä liikkeen edustalle.

Varmistettuaan, että liikkeen ovi oli lukossa, Eemeli meni paperihuoneeseen ja laittoi teeveden kiehumaan.

Yleensä iltayhdeksän aikoihin väsymys alkoi painaa työpäivän jälkeen, mutta nyt Eemeli malttoi tuskin istua paikoillaan. Hän yritti kuitenkin pitää iltarutiineistaan kiinni ja keskittyi ensin valmistamaan kamomillateetä ja otti sitten jääkaapista voileivät, jotka oli tehnyt aamulla kotoa lähtiessään. Ilonalta oli tullut viesti.

Mikä tilanne?

Ihan hyvä, Eemeli vastasi. Melkein kuin yöpyisin viiden tähden hotellissa.

Hän kävi nappaamassa kuvan yhden yön sängystään ja otti toisen iltapalasta, ja lähetti ne viestin perässä. Ilonalta tuli heti vastaukseksi itkusta naurava hymiö.

Harmi, etten voi olla siellä! Karkilta ja Kepposelta terveisiä.

Mukana oli epäselvä, salamalla otettu kuva Ilonan ja Antonin sohvan alta. Siitä erottui kahden punertavan kissan suuret silmät ja selkeä ärsytys siitä, että joku kehtasi häiritä niiden rauhaa kesken illan. Eemeli hymähti. Kissakaksikko oli syy siihen, että Ilona ei ollut voinut liittyä valvojaisiin. Anton oli vihdoin suostunut hankkimaan kissan, ja he olivat päätyneet pelastamaan kissojen löytötalosta 4-vuotiaat sisarukset, Karkin ja Kepposen. Ilmeisesti ne eivät olleet kaikkein sosiaalisimpia tapauksia. Eemeli muotoili tämän ajatuksen viestiin, lähetti sen llonalle ja sai vastaukseksi:

Höpsis! Söpöjä ne ovat!

Eemeli jatkoi Ilonan kanssa tekstailua iltapalan läpi. Sen jälkeen hän katsoi vielä muutaman kiipeilyvideon eräältä Youtube-kanavalta, jonka tekijä kävi kokeilemassa erilaisia kallioita Pohjoismaissa. Sellaisesta Eemeli haaveili itsekin, kesälomasta eri maissa kiipeillen, mutta niihin tarvittiin usein joku kaveriksi. Vuosien harrastamisesta huolimatta Eemeli ei ollut oikein onnistunut tutustumaan kiipeilykeskuksen muihin harrastajiin small-talkia paremmin, ja kesälomamatka pysytteli edelleen sormenpäiden ulottumattomissa olevana unelmana.

Lopulta kello näytti puolta yhtätoista ja vaikka väsymys ei vieläkään tuntunut painavan, Eemeli päätti pakottaa itsensä nukahtamaan. Hän huuhteli teemukin, laittoi sen astiakaappiin kuivumaan ja kävi pesemässä hampaat. Sitten hän käveli verstaaseen. Hän vaihtoi vaatteet pyjamaan ja asettui makuualustalle. Lattialla tosiaan veti: pohkeet menivät heti kananlihalle, kun ilmavirta kohtasi paljaat jalkapohjat ja Eemeli sujahti makuupussin sisään. Sen kahina tuntui rikkovan kelloliikkeen hartaan, tikittävän hiljaisuuden. Olisi varmaankin ollut parempi ottaa mukaan tavallinen peitto, mutta nyt oli liian myöhäistä katua.

Eemeli yritti asettua mahdollisimman mukavasti ohuelle makuualustalle ja paranteli matkatyynyä päänsä alla. Sitten hän laittoi korvanapit korviinsa ja klikkasi kuuntelemansa äänikirjan käyntiin.

*

Eemeli heräsi hätkähtäen. Kaikkialla oli pilkkopimeää eikä hän ensin muistanut, missä oli. Sitten seinäkellon tukeva tikitys ja verstaan tuttu öljyinen tuoksu palauttivat hänet takaisin tähän hetkeen. Mihin hän oli herännyt? Eemeli makasi paikoillaan makuupussissa ja yritti kuunnella murtovarkauden ääniä. Oli hiljaista, mutta eri tavalla kuin illalla hänen mennessä nukkumaan.

Eemeli alkoi hivuttautua ulos makuupussista yrittäen olla kahisuttamatta sitä liikaa. Sydän hakkasi vimmatusti. Hän nousi polvilleen, sitten kyykkyyn ja lopulta jaloilleen kumaraan asentoon. Jaloissa olevat villasukat pehmensivät hänen askeliaan, kun hän alkoi hiipiä kohti myyntiliikkeen ovensuuta. Hän yritti edelleen kuunnella, mutta vitriinien luota ei kuulunut tavanomaisia lukon tai kaapinoven avaamisen kaltaisia ääniä. Johonkin hän oli kuitenkin herännyt. Eemelillä oli vahva tunne siitä, että liikkeessä oli joku - tai jokin.

Päästessään ovensuuhun Eemeli pysähtyi. Hänen sydämensä hakkasi rintakehässä niin, että korvissa kohisi. Kädet vapisivat ja vatsanpohjaa väänsi ja Eemeli toivoi olevansa hieman rohkeampi. Hän sulki silmänsä, hengitti kerran sisään, kerran ulos, ja toisti tietoisen hengityksen vielä kerran ennen kuin avasi silmänsä ja kuristi nurkan taakse.

Ensin hän ei nähnyt muuta kuin yönhiljaisen myyntiliikkeen. Missään ei näkynyt mitään poikkeuksellista ja ensi näkemältä mitään ei ollut kadonnut. Eemeli ei kuitenkaan luottanut näköönsä tässä asiassa: liikkeellä ollut varjo oli tuskin jäänyt kiinni valvontakameroille, joten ihmissilmälle sen huomaaminen oli todellinen haaste. Sitten hän kuuli sen: pienen sarjan kopahduksia. Ne olivat mitättömän pieniä, kuin kerrostaloasunnossa kuuluvia yläkerran elämisen ääniä. Kopahdukset eivät kuitenkaan kuuluneet liikkeen yläpuolella olevasta huoneistosta vaan lattiatasosta.

Eemelin pää tuntui kevyeltä. Tuntui siltä kuin keho olisi sykkinyt adrenaliinia enemmän kuin sen olisi tarvinnut. Hän pudisti päätään ja räpytti silmiään muutaman kerran. Hän oli jo tottunut hämärään, mutta yritti terästää katsettaan entisestään nähdäkseen varjon.

Kopahdukset kuuluivat jälleen. Ne eivät olleet aivan tasaisia, mutta jonkinlainen rytmi niillä oli. Kop-kop-tauko-kop-kop. Eemeli kumartui yhä alemmas niin, ettei häntä pystynyt näkemään myyntitiskin takaa. Hän melkein konttasi lattialla hiipiessään kohti liikkeen oikeanpuoleista reunaa, josta kopahdukset kuuluivat. Lähestyessään myyntitiskin kulmaa hän oli kuulevinaan pientä kihinää ja papatusta, joka muistutti puhetta, mutta jollaista hän ei ollut ennen kuullut. Lopulta Eemeli laskeutui polvilleen ja kumartui eteenpäin niin, että pääsi kurkistamaan kulman takaa.

Hän ei uskonut silmiään.

Monia liikkeen kelloja pidettiin esillä liikkeen myynti-ikkunassa, mutta niiden asiakkaille myytävät versiot pidettiin lukkojen takana erään vitriinin alakaapissa. Se oli aina lukittu - mutta nyt se oli auki. Ensin näytti siltä kuin sen sisällä ei olisi ollut mitään, mutta sitten Eemeli näki liikettä. Mikä ikinä varas olikaan, se oli kovin pieni, melkein kuin kämmenelle mahtuva kissanpoikanen. Eemeli yritti muuttaa asentoaan niin, että näki paremmin kaapin sisään. Olento katosi kellokaapin varjoihin lähes kokonaan, mutta jotain vaaleaa hän erotti sen keskikehon kohdalla.

Eemeli tuijotti hämmentyneenä, kuinka pieni olento kävi kelloja läpi hampaitaan ja olemattoman lyhyitä käsiään käyttäen. Samaan aikaan se puhua pulputti jotain käsittämätöntä keveää höpötystä, kuin olisi jutellut itsekseen tai kehunut itseään hyvin sujuvasta ryöstöretkestä. Sillä Eemeli tosiaan tuijotti Sihvosen kelloliikkeen varasta. Sitä, joka oli aiheuttanut heille kiusaa jo kuukausien ajan ja aiheuttanut tuhansien eurojen katoamisen kuin tuhka tuuleen. Vaikka olennossa ja sen höpötyksessä oli jotain sympaattista, Eemeli tunsi kiukun sisällään kuohahtavan. Oli olento mikä tahansa, tuollainen varastelu ei ollut oikein.

Hän liikahti konttausasennossa, johon oli myyntitiskin kulman taakse jähmettynyt, mutta laski silloin kätensä jonkin terävän päälle. Ähkäisy karkasi hänen huuliltaan ennen kuin hän ehti estää itseään, ja kellokaapissa puuhasteleva olento jähmettyi ensin paikoilleen, hypähti sitten ulos kaapista ja Eemelin nähdessään kirkaisi kauhusta. Eemeli yllättyi kirkaisua yhtä paljon kuin olento häntä, mutta otti sitten konttaavan askeleen lähemmäs olentoa. Nyt tai ei koskaan: hänen piti saada se kiinni.

Olento kirkaisi uudelleen. Eemelin mielessä jyskytti ajatus, ettei se voinut olla oikea, elävä olento: se oli kerä sotkuista lankaa, jonka jalkoina olivat sukkapuikot ja sydämenä vaalea simpukka. Tai ehkä se ei ollut sydän vaan yksinäinen silmä, jolla olento katseli ympärilleen ja lähti heti kirkaistuaan juoksemaan kohti kelloliikkeen ulko-ovea. Eemeli kompuroi jaloilleen ja juoksi myyntitiskin toiselle puolella. Olennolla oli niin lyhyet jalat, ettei se voinut ehtiä kauas. Silti se oli nopeampi kuin Eemeli: hän ehti juuri ja juuri nähdä sen vilahtavan kelloliikkeen ulko-ovessa olevan postiluukun läpi, mukanaan yksi rannekelloista.

Eemeli ei pysähtynyt ajattelemaan vaan säntäsi Ollin verstaaseen ja veti ulkokengät jalkaan, nappasi takin, avaimet ja puhelimen mukaan ja kiirehti olennon perään. Hän paiskasi kelloliikkeen oven takanaan kiinni ja toivoi sen menneen lukkoon. Hän katsoi ympärilleen, mutta varkaasta ei näkynyt jälkeäkään. Sitten hän vilkaisi maahan: yöllä oli satanut lunta. Pehmeä kerros täysin puhdasta puuterilunta kerrosti katuja, ja siinä, hänen jalkojensa juuressa, oli pienten, tikkumaisten jalkojen muodostama jälki. Se oli uudessa lumessa puhdas ja selkeästi nähtävissä.

Eemeli veti takin vetoketjun kiinni, laittoi pipon päähänsä ja lähti seuraamaan pikkuisia jalanjälkiä pois keskustasta.

[Waulish]

Tämäkin luku toimi minulla sopivasti lukupalkintona kirjoituskurssin tehtävän valmistumisesta. ♥ Viimeksi ei tosiaan kyseessä ollut viimeinen tehtävä, vaan vain viimeisin siihen mennessä, mutta nyt on viimeinenkin tehtävä tahkottu ja kurssi suoritettu. Kiitos kovasti onnitteluista ja myötäelämisestä, ja kiitos tästä ihanasta tarinasta joka langettaa kovasti valoa elämääni tällä hetkellä!

Minusta on jotenkin hellyttävää ja hahmoon sopivaa, miten Eemeli pitää kiinni tietyistä iltarutiineistaan, vaikka yöpyykin jossain aivan muualla kuin omassa kodissa. Kamomillatee, valmiiksi tehdyt iltapalaleivät, äänikirja kuulokkeista - rutiinit tuovat turvaa vieraassa tilanteessa, ja näin lukijanakin on kivaa tyyntyä niiden parissa hetki ennen jännityksen tiivistymistä. Kivaa on sekin, miten Ilona on viestein mukana Eemelin illassa, vaikkei pystykään paikan päällä olemaan. Karkki ja Kepponen ovat kyllä varsin hyvä syy pysytellä kotona! Voi että miten suloiset nimet, ja ihanaa että Ilona ja Anton ovat adoptoineet kissasisarukset. Näin löytöeläintalolla vapaaehtoistyötä tehneenä iloitsen aina, kun koditon lemmikki löytää uuden, rakastavan kodin, vaikka kyseessä sitten olisi fiktiivinen tarina! Vielä parempaa, jos kaksi kaverusta pääsee samaan kotiin.

Nautin kovasti siitä, miten kelloliikettä ja sen tuntua kuvataan Eemelin säpsähdettyä hereille. Useinhan on juuri niin, että jokin selittämätön saa aistimaan, että jokin on eri tavalla kuin aiemmin, ja tässä tapauksessa erilainen hiljaisuus herättää heti hoksaamaan, että nyt on jotain meneillään. Ylipäätään jännitys tiivistyy tässä mielestäni tosi eläväisesti, ja jännitinkin lukiessani Eemelin mukana aika tavalla - luin aina vain pikkupätkän eteenpäin ja täpinöin. Koko kohtaus on minusta todella mukaansatempaava ja temmoltaan sopiva niin, että lukijan on helppo pysytellä mukana niin varkaan tarkkailussa kuin tämän kiinnioton yrittämisessäkin.

Eemelin mielessä jyskytti ajatus, ettei se voinut olla oikea, elävä olento: se oli kerä sotkuista lankaa, jonka jalkoina olivat sukkapuikot ja sydämenä vaalea simpukka.

Varastaminen on Eemelin ja Ollin ja koko kelloliikkeen kannalta kurja juttu, mutta siitä huolimatta en voi olla heltymättä tällaisen näyn edessä, koska apua! Mieleen piirtyy selkeä kuva itsekseen puputtavasta lankakerästä, joka kipittää sukkapuikoilla ja rohmuaa aarteita vitriinistä, ja siinä on jotain ihan mielettömän sympaattista. Aaa, en kestä, siis tällaista otusta tekisi melkeinpä mieli pitää hyvänä sen sijaan, että siitä pystyisi uskomaan minkäänlaista pahansuopuutta! Tosin onpa kyseessä ilkeämielisiä aikeita tai ei, varas on kuitenkin parasta saada kiinni ja vastuuseen, joten onneksi Eemeli ei häkelly (tai helly) liikaa, vaan lähtee refleksinomaisesti varkaan perään.

Tämän luvun myötä päästiinkin jo kovasti eteenpäin, ja nyt selvisi sekin, mitä kautta varas on päässyt sisään ja miksei se ole jättänyt huomattavia jälkiä. Tarina jäi todella kutkuttavaan kohtaan, ja odotankin jännityksellä jatkoa. Kiitos! -Walle

[hiddenben]

Kiitos ihana Walle jälleen ihastuttavasta kommentista, on niin kivaa saada lukea ajatuksiasi tekstistä! Minua ilahdutti aivan erityisesti kuulla, että onnistuin rakentamaan jännitystä lukuun. Jännitys ja toiminta ovat aina tuntuneet sellaisilta asioilta, joita pitäisi harjoitella kirjoittaessa enemmän, joten kivaa, että onnistuin! Olet kyllä niin oikeassa siinä, että tämä varas ei ainakaan ensinäkemältä herätä kauheasti vastenmielisiä tai vihaisia tunteita vaan pikemminkin hämmennystä ja ihastusta Mutta varas saa kyllä vastata teoistaan, sen lupaan. Kiitos kaikin puolin ihanasta kommentista ja että luet, se antaa hurjasti motivaatiota! ♥

K/H: Koko maaliskuu on ollut melkoista intensiivistä myllerrystä töissä ja sama jatkunee melkein koko huhtikuun. Vedän yliopistolla kurssin 40 opiskelijalle ja sen suunnitteleminen ja toteuttaminen vaatii todella keskittynyttä tietokoneen ääressä istumista, joten olen vetänyt ruutuajan aivan minimiin iltaisin - ja se on taas verottanut Fini-aikaani huomattavasti. Sain kuitenkin vihdoin tämän uusimman luvun oikoluettua ja julkaisen sen nyt! Tekee muutenkin mieli vähän vauhdittaa julkaisutahtia, kun kevät alkaa hiipiä Suomeen ja tässä tarinassa eletään vielä tammi-helmikuun vaihdetta Mutta, toivottavasti viihdytte tämän uusimman luvun parissa!

Viides osa

Kello oli ollut hieman yli viisi, kun Eemeli oli havahtunut olennon puuhasteluun kelloliikkeessä. Nyt kello oli varttia vaille kuusi, ja hän seurasi olentoa edelleen. Ei ollut kestänyt kauaa päästä muutaman kymmenen metrin etäisyydelle varkaasta, mutta Eemeli oli päättänyt olla ottamatta sitä kiinni: hän halusi tietää, missä olento säilytti varastamiaan aarteita.

Heidän kulkunsa oli hidasta, mutta silti hän joutui pitämään olentoa tarkasti silmällä. Se katosi helposti katulamppujen väliin jääviin varjoihin ja muutaman kerran Eemeli luuli jo kadottaneensa sen, kunnes näki jälleen sen lähes läpinäkyvän kehon vaappuvan seuraavan lampun tai ohiajavan auton valoissa. Hän oli epävarma, tiesikö olento hänen seuraavan sitä, mutta ainakaan se ei enää päästänyt samanlaisia kirkaisevia ääniä kuin kelloliikkeessä.

Varas ei muistuttanut Eemeliä mistään olennosta, niin olemassa olevasta kuin myyttisestä. Se ei osannut lentää, ei kaivautua maan alle eikä sillä tuntunut olevan mitään erityisvoimia vaan se nojasi puhtaasti oveluuteen, näppäryyteen ja omanlaiseen nopeuteen. Sen lisäksi sillä ei ollut lihaa ja verta olevaa kehoa, ei sykkivää sydäntä tai aivotoimintaa. Sehän oli pelkkä kerä lankaa ja kaksi sukkapuikkoa! Sitä piti elossa jokin muu, mutta mikä?

Onneksi pakkasta ei ollut paljoa, sillä muuten Eemeli olisi luultavasti vilustunut vaeltaessaan ulkona pelkässä pyjamassa ja ulkotakissa. Hanskat hän oli unohtanut kelloliikkeeseen, mutta pipon ja kaulahuivin hän oli onneksi muistanut napata mukaan. Ulkona oli edelleen pilkkopimeää. Lumisateen jälkeen taivasta peittäneet pilvet olivat hieman hajaantuneet ja siellä täällä näkyi kirkkaita tähtiä, jotka erottuivat selkeinä kaupungin valoista huolimatta.

Olennon vaappuessa eteenpäin Eemelin mieleen muistui Saba-terrieri ja kuinka he olivat Joonan kanssa usein nauraneet sen hassulle tavalle tepsutella lenkillä. Samalla muisto herätti hänessä tyhjyyden tunteen: vaikka erosta oli jo muutama vuosi, Eemeli kaipasi pienen terrierin kilttiä luonnetta ja sen ehdotonta tapaa rakastaa ketä tahansa, joka ehti pysähtyä rapsuttamaan sitä korvan takaa. Kaipasi hän Joonaakin, tavallaan. Mutta sydänsuruja, niitä hän ei halunnut elämäänsä. Erosta palautuminen oli vaatinut niin paljon, että Eemeli oli luvannut itselleen välttävänsä samankaltaisen kivun tuottamista itselleen tulevaisuudessa. Ilonan mielestä se oli typerä lupaus, sillä hänen mielestään rakkaus satutti yhtä paljon kuin paransi, mutta Eemeliin suhde Joonan kanssa oli jättänyt liian syvät haavat. Eikä asiasta tehnyt parempaa se, että Eemeli ei ollut koskaan kertonut suhteesta vanhemmilleen. Sydänsurujen piilottelu oli ollut kamalaa. Oli helpompi olla rakastumatta, niin Eemeli yritti muistuttaa itseään, kun tapasi jonkun, jolla oli kauniit kädet tai lempeä tapa puhua.

Kun olento vihdoin poikkesi jalkakäytävältä pensaikkoon, Eemeli ravisti mielestään ajatukset Sabasta, Joonasta ja sydänsuruista ja keskittyi pitämään olentoa silmällä. He olivat ehtineet kulkea muutaman kilometrin verran keskustan ulkopuolelle ja alue oli sekoitus vanhempia puutalokortteleita ja moderneja rivitaloja. Kauempana kadunvartta varjostivat kerrostalot. Pensaikko, jonne olento katosi, johdatti pienen kukkulan laelle. Eemeli ei muistanut, että olisi koskaan käynyt siellä, vaikka alue olikin muuten tuttu pyöräretkiltä.

Hän kääntyi jalkakäytävältä pensaikkoon ja lähti kulkemaan kukkulan mäkeä ylös. Maa oli lumesta pehmeä ja kulku oli vaivatonta, mutta näkyvyys pensaikossa huono. Ei kestänyt kauaa ennen kuin Eemeli tajusi kadottaneensa pienikokoisen varkaan varjoihin, mutta silloin hän jo saapui kukkulaa kiertävälle vanhalle puuaidalle. Puolipimeässäkin pystyi näkemään, että sen maali oli hilseillyt ja alta paljastuva puu oli harmaata ja paikoittain sammaleen peittämää. Se ympäröi suurempaa pihaa, jonka keskellä seisoi hieno, vanhanaikainen huvila. Sen jyrkkä katto kohosi korkealle pienen metsikön keskellä. Eemeli katsoi taloa hämmentyneenä: miten hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut sitä kävellessään kadulla?

Sitten hän muisti varkaan ja ryhtyi katselemaan ympärilleen nähdäkseen edes pienen vilauksen olennosta. Pienen kukkulan laella ei kuitenkaan ollut katulamppuja valaisemassa pimeää pihaa, ja vaikka Eemeli siristeli silmiään, hahmoa ei näkynyt missään. Eemeli huokaisi ja vilkaisi kelloa. Se oli jo kuusi aamulla: varjostusretki oli kestänyt jo melkein tunnin. Kuka tahansa järkevä ihminen olisi varmasti jo kääntynyt kotiin, mutta Eemeliä harmitti epäonnistua nyt, kun kelloliikkeen varas oli ollut hänen sormiensa ulottuvilla. Hän vilkaisi ympärilleen. Ehkä hän voisi vain tarkistaa huvilaa ympäröivän pihan ja varmistaa, ettei olento kuitenkin olisi piiloutunut johonkin varjoisaan nurkkaan?

Eemelin seistessä paikoillaan kylmä alkoi heti hiipiä hänen jalkojaan pitkin ja vilunväristys sai hänet tekemään päätöksen. Hän heitti jalkansa puuaidan yli ja heilautti itsensä aidan toiselle puolelle. Aita narahti hänen painonsa alla ja maassa oleva lumi narskahti Eemelin jalkojen osuessa maahan. Hän suoristi selkänsä ja vilkaisi ympärilleen. Talon ikkunat olivat pimeitä ja pihalla vallitsi rauhallinen hiljaisuus. Ehkä kukaan ei edes asunut enää huvilassa vaan se oli yksi niistä monista, jotka olivat kaupungin omistuksessa mutta tyhjillään, koska niille ei löytynyt riittävän rikasta omistajaa. Parempi niin päin, Eemeli mietti lähtiessään kävelemään pihan ympäri. Hän saisi etsiä varasta rauhassa ja vailla pelkoa kiinnijäämisestä. Eihän hän edes tiennyt miten selittäisi, kuinka oli päätynyt tänne.

Pihalla oli kolme vanhaa omenapuuta, joiden vänkyräiset oksat olivat lumen peitossa. Sen lisäksi kauempana oli lehdettömiä pensaita, joissa Eemeli arveli kasvavan viinimarjoja. Hän kiersi hitaasti talon ympäri, mutta ei nähnyt mitään, mikä olisi vienyt hänet uudelleen olennon jäljille. Pienet jalanjäljetkin olivat kadonneet tai sotkeutuneet Eemelin omiin, eikä niin pieniä jälkiä olisi pimeässä ehkä erottanutkaan. Pihalla seisova varastorakennus oli sekin lukittu ja niin pimeä, ettei Eemeli erottanut pienen ikkunan läpi yhtäkään varjoa.

Kun Eemeli oli kiertänyt koko talon, pihan läpi puhalsi tuuli. Iho nousi kananlihalle: kylmä alkoi todella hiipiä hänen kehoonsa. Vatsassa alkoi kaihertaa nälkä ja kurkkua kuivasi. Ja sitten kaikki meni vielä enemmän pieleen: huvilan ikkunaan syttyi valo ja vain hetkeä myöhemmin joku avasi ulko-oven, jonka lähellä Eemeli seisoi.

Hän seisoi niin lähellä, että tavallisena päivänä olisi saattanut näyttää siltä kuin hän olisi juuri aikonut nousta muutamat rappuset ovelle ja soittaa ovikelloa. Mutta nyt ei ollut tavallinen päivä vaan hyvin aikainen, pimeä aamu ja Eemeli seisoi vieraan talon ulkopuolella pyjamassa ja ulkotakissa.

Aamutakkiin kääriytynyt nuori mies katsoi häntä oven raosta. Eemeli yllättyi käänteestä niin, että lamaantui paikoilleen, vaikka jokainen solu hänen kehossaan kehottikin häntä kääntymään ja ryntäämään takaisin kadulle, kelloliikkeeseen ja sitten kotiin.

”Öö, huomenta?” mies sanoi. Hänen äänensä oli vielä yöstä karhea, mutta sävy oli oudosta tilanteesta huolimatta uteliaan kirkas. Se ei kuitenkaan saanut Eemeliä rentoutumaan.

”Hei”, hän sai kuitenkin sanottua.

He seisoivat hetken paikoillaan, Eemeli lumessa ja mies ovenraossa, kunnes mies naurahti ja sanoi:

”Ei nyt seistä tässä kuin kaksi kukkoa tunkiolla. Tule sisälle lämmittelemään, kuka ikinä oletkin.”

Kesti muutaman sekunnin ennen kuin Eemeli tajusi, että talonomistaja oli kutsunut hänet sisälle. Tilanne alkoi olla outo, mutta toisaalta: eikö koko yö ollut ollut täynnä outoja käänteitä? Miten paljon kummallisemmaksi kaikki voisi muuttua?

Eemeli nousi rappuset ovelle. Mies päästi Eemelin sisään ja sulki oven hänen jäljessään. ”Jätä kengät ja takki tähän eteiseen ja tule sitten peremmälle.”

Eemelin toimiessa ohjeiden mukaisesti mies ehti kadota ennen kuin Eemeli sai vilkaistua häntä kunnolla. Saatuaan takin naulaan ja kengät matalalle kenkätelineelle, Eemeli astui sisälle taloon ja katseli ympärilleen. Hän ei ollut koskaan käynyt vanhassa huvilassa, mutta jo ensivilkaisu vakuutti hänelle, että se oli upea. Eteisestä pääsi suoraan suureen seurusteluhuoneeseen, jonka yhdellä seinällä oli suuri kakluuni ja toisella suurilla ikkunoilla varustettu erkkeri. Huonekaluja oli vähän ja odotuksien vastaisesti ennemminkin Ikeasta kuin 1920-luvulta, mutta tunnelma oli silti kotoisa. Lattioita peittivät lukuisat räsymatot, kakluunista kuului satunnaisia räsähdyksiä puun palaessa, ja erkkerin edessä olevalla ruokapöydällä palavat kolme kynttilää loivat pehmeitä valorinkuloita valkealle pöytäliinalle.

Eemeli hätkähti, kun kuuli takanaan kuppien kilahduksia. Hän kääntyi ja kohtasi talon omistajan, joka kantoi pienellä tarjottimella kahvipannua ja kahta kuppia.

”Sinulla on varmaan kylmä”, mies sanoi viedessään tarjottimen ruokapöydälle. ”Kupillinen kahvia voisi tehdä hyvää.”

Vasta silloin Eemeli muisti päällään olevan pyjaman: vaalean pitkähihaisen ja tummansiniset, raidalliset housut. Hän tunsi punan kohoavan kasvoilleen ja tunsi olonsa vielä kiusaantuneemmaksi, kun huomasi miehen katsovan häntä huvittuneena. Miehellä oli päällään flanellinen aamutakki, jonka alta näkyi samantyylinen pyjama kuin Eemelillä: t-paita ja pitkät housut. Jaloissaan miehellä oli revontulien väriset vihertävät villasukat. Hän vaikutti tilanteesta huolimatta rennolta, kun taas Eemeli tunsi melkein vapisevansa jännityksestä.

Kun mies viittasi kädellään erkkerin edessä olevaa ruokapöytää kohti, Eemeli pakotti itsensä pöydän ääreen. Ennen kuin hän istui alas, mies ojensi kätensä, johon Eemeli tarttui.

”Minä olen Veikka”, mies sanoi. Hänen kätensä oli lämmin Eemelin omaa kylmettynyttä ihoa vasten ja väreet kulkivat Eemelin hartioista reisiin saakka. Veikalla oli pehmeänruskeat silmät ja hieman kiharalle kiertyvät hiussuortuvat lepäsivät otsalla.

”Eemeli.”

”Mukava tutustua”, Veikka sanoi ja virnisti sitten. ”Vaikkakin vähän… odottamatonta.”

 ”Niin…”

Puna ei suostunut lähtemään Eemelin poskilta. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Mieleen ei juolahtanut yhtäkään järkevää lausetta, joka selittäisi, miten hän oli päätynyt aamuyöllä vieraan miehen pihalle päällään pelkkä pyjama ja ulkotakki. Missään ei ollut enää mitään järkeä, kaikkein vähiten siinä, että Eemeliä vastapäätä istuva Veikka näytti niin rennolta ja samalla uteliaalta, vaikka oli juuri saanut kiinni tunkeilijan takapihaltaan.

”Otatko maitoa tai sokeria?” Veikka kysyi kaataessaan molemmille kahvia.

”Maitoa, kiitos.”

Veikka nyökkäsi. Eemeli seurasi, kuinka Veikka kaatoi pienestä, kukkakuvioin koristellusta maitonekasta kahvia toiseen mukiin ja ojensi hänelle. Omansa hän joi mustana. Eemeli kohotti mukin huulilleen ja joi pienen siemauksen, vaikka kahvi olikin vielä niin kuumaa, että poltti kieltä. Lämpö oli kuitenkin tervetullut pitkän yön jälkeen.

”Olen pahoillani”, Eemeli sai lopulta sanottua, kun hiljaisuus heidän välillään venyi jälleen pitkäksi.

”Jos en olisi sattunut katsomaan ulos ikkunasta, en olisi varmaan edes huomannut sinua”, Veikka sanoi ja kohautti olkiaan. ”Et sitä paitsi vaikuttanut olevan pahanteossa.”

Eemeli pudisti päätään, mutta ei ehtinyt miettiä sopivaa vastausta, kun Veikka jo kysyi:

”Liittyykö odottamattomaan vierailuusi jokin hyvä tarina?”

Kysymys sai Eemelin hymähtämään. Jokin Veikan tavassa puhua - tai ehkä se oli hänen rento, huoleton tapansa olla - sai Eemelinkin hitaasti rentoutumaan.

”En tiedä, uskoisitko, jos kertoisin.”

Hymy kohosi Veikan huulille. Samalla poskiin ilmestyivät hymykuopat ja silmäkulmiin ilorypyt. Eemeliäkin hymyilytti.

”Kokeile, niin katsotaan.”

[Violetu]

No awww, kyllä kieltämättä odottamattomaan suuntaan vei🤭

Mutta mukavaa, että tapahtui tällainen käänne, siinä on Eemelillä vähän selittelemistä xD
Tarina vie mukanaan ja jännityksellä odotan selviääkö ryöstöjen syy ja tekijä vielä, mikä oli tämä omituinen pikkuotus.
Aamuaivoilla ei irtoa nyt oikein mitään järkevää, mutta edelleen luen ja seurailen, (ja pidän!) vaikka kommentointi on viime aikoina ollut tosi tahmeaa touhua

~Violet kiittää

[Waulish]

Ihanaa oli saada tähän tarinaan jatkoa, oi että! Ihan ymmärrettävää kyllä, jos arki välillä verottaa tarinan työstämistä ja julkaisutahtia, mutta täällä jaksetaan kyllä odotella. ♥ Tsemppiä kovasti kevätkiireisiin!

Varas ei muistuttanut Eemeliä mistään olennosta, niin olemassa olevasta kuin myyttisestä. Se ei osannut lentää, ei kaivautua maan alle eikä sillä tuntunut olevan mitään erityisvoimia vaan se nojasi puhtaasti oveluuteen, näppäryyteen ja omanlaiseen nopeuteen. Sen lisäksi sillä ei ollut lihaa ja verta olevaa kehoa, ei sykkivää sydäntä tai aivotoimintaa. Sehän oli pelkkä kerä lankaa ja kaksi sukkapuikkoa! Sitä piti elossa jokin muu, mutta mikä?

Tämä kuvaus on niin kutkuttava yhteenveto! Viehätyn tästä jotenkin kovasti, koska tässä on sellaista analyyttista, järkeilevää otetta, jollaista voisi ajatellakin olevan ihmisellä, joka yllättäen kohtaa jotain kertakaikkisen eriskummallista ja luonnonlaeista poikkeavaa. Tulee sellainen fiilis, että tässä todella havainnoidaan jotain sellaista, mikä ei sovi mihinkään aiemmasta elämästä opittuun muottiin, ja sen myötä lukijan on helppo astua Eemelin saappaisiin. Palan halusta saada tietää tästä sukkapuikkokaverista lisää! Vaikka se Eemeliltä lopulta karkaakin, ounastelen että se tavataan ennen pitkää vielä uudestaan...

Huvilasta, jota Eemeli ei ole ennen alueella liikkumisesta huolimatta huomannut, tulee minulle assosiaatio Potter-maailman suojataikoihin ja paikkoihin, joiden ei haluta löytyvän. Kävi mielessä, näyttäytyisikö huvila vain niille, jotka osaavat sinne mennä, mutta ehkä loogisempi selitys löytyy kuitenkin Eemelin järkeilystä koskien kaupungin omistamia tontteja, joihin kenelläkään ei ole varaa. Sen sijaan minulle jäi sellainen kutina, että Veikka saattaisi hyvinkin tietää olennosta jotain! On melkein kuin hän olisi osannut odottaa jonkun jossain vaiheessa ilmestyvän mailleen, niin rennolta ja välittömältä hän vaikuttaa! Tai sitten hän vain on sellainen luonne, joka muitta mutkitta kutsuu pyjamassa kekkaloivan muukalaisen sisälle juomaan kahvia - ja se on minusta itse asiassa jotenkin tosi ihanaa. ♥ Eemelin nolous ja häkeltyneisyys (olisin muuten itsekin varmaan todella nolona, jos yhtäkkiä muistaisin, että olen pyjamahousuissa talvipakkasella ) luo vetävän kontrastin Veikan avoimuuden ja huolettomuuden kanssa, ja mielenkiinnolla jäänkin odottamaan heidän välistään öistä kahvipöytäkeskustelua. Eemelin punastelu ja vaikeilu on kyllä jotain niin sympaattista, voi että. Hänen kokemansa väristykset saavat pienen romantikon minussa jopa pohdiskelemaan, voisiko tästä yllättävästä kohtaamisesta versoa alkutiedoissa mainittua rakkautta... No, kylmän ja lämpimän ihon kohtaaminen on kyllä väristyksille luonnollinen selitys, mutta kukapa tietää, mitä tuleman pitää! Oli miten oli, tämä huvilakäänne ja uuden hahmon astuminen kuvioon on tosi mielenkiintoista luettavaa ja innostaa spekuloimaan.

Rakkaudesta puheen ollen - tämä kohta käy sydämeen ja riipaisee:

Ilonan mielestä se oli typerä lupaus, sillä hänen mielestään rakkaus satutti yhtä paljon kuin paransi, mutta Eemeliin suhde Joonan kanssa oli jättänyt liian syvät haavat. Eikä asiasta tehnyt parempaa se, että Eemeli ei ollut koskaan kertonut suhteesta vanhemmilleen. Sydänsurujen piilottelu oli ollut kamalaa. Oli helpompi olla rakastumatta, niin Eemeli yritti muistuttaa itseään, kun tapasi jonkun, jolla oli kauniit kädet tai lempeä tapa puhua.

Olin jo unohtanut, että taisin kirjoittaa hahmolomakkeeseen siitä, ettei Eemeli koskaan kertonut suhteesta vanhemmilleen, ja niinpä tämä kohta tarjosi sellaisen ahaa-elämyksen, että Eemelin tapauksessa ero on ollut varmaan erityisen vaikea, koska hän ei ole luonnollisesti myöskään saanut siinä tukea perheeltään. Eemelin välit vanhempiin vaikuttavat lämpimiltä ja rakastavilta puolin ja toisin, mutta kaikkia asioita ei ole helppo jakaa, ja joskus se taas voi johtaa pahimmassa tapauksessa jopa enempään kärsimykseen kuin se, että kertoisi tuomitsevan vastaanoton uhalla. Hankalia aikoja on Eemelillä takanaan, ja ymmärrän hyvin hänen ajatuskulkuaan siitä, että helpommalla pääsee, kun tietoisesti pidättäytyy ihastumasta ja rakastumasta. Vaikka samalla Ilonalla on kyllä erinomainen pointti, jonka minäkin allekirjoitan: rakkaudella on voimaa satuttaa, mutta sillä on myös ihmeellinen kyky parantaa. Toivottavasti Eemeli vielä onnistuu laskemaan suojakilpensä ja pääsee kokemaan sen parantavan vaikutuksen.

Pompin nyt tuttuun tapaan taas asiasta kolmanteen, mutta haluan mainita vielä sen, että nautin kovasti huvilan tunnelman ja sisustuksen kuvailusta tässä osassa. Kakluuni ja erkkeri, oi. Tosin pitää tunnustaa, että googlasin molemmat termit, koska vaikka ainakin erkkeri kuulosti tosi tutulta, en millään saanut päähäni, mikä se oikein on. Kakluuni osoittautuikin sitten kaakeliuuniksi, ja ilahduin muistaessani, että juuri sellainen oli isoäitini talossa maatilalla Eestissä! Huvila vaikuttaa viehättävältä sekoitukselta menneisyyttä ja nykyaikaa, ja onkin mielenkiintoista seurata, paljastuuko sen taustasta jotain tarinan edetessä.

Kesti muutaman sekunnin ennen kuin Eemeli tajusi, että talonomistaja oli kutsunut hänet sisälle. Tilanne alkoi olla outo, mutta toisaalta: eikö koko yö ollut ollut täynnä outoja käänteitä? Miten paljon kummallisemmaksi kaikki voisi muuttua?

En nyt näköjään saa tätä kommenttia mitenkään kronologisesti järkeväksi, mutta tästä kohdasta haluan hihkua, että rakastan tässä tarinassa tällaisia järkeilyjä, joita esiintyy, kun vastassa on jotain odottamatonta ja yllättävää! Normaalitilanteessa vieraan taloon yösydännä uskaltautumista ehkä harkitsisi hieman pidempään, mutta tässä kontekstissa se tuntuu pikemminkin ainoalta oikealta ratkaisulta, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea muuta hullua on jo tapahtunut ja vieläpä lyhyen ajan sisään. Samaistun jotenkin kovasti Eemelin päätöksentekoprosessiin tässä.

Kuka tahansa järkevä ihminen olisi varmasti jo kääntyä kotiin

Tuossa pitäisi varmaan olla "kääntynyt"?

Suuret kiitokset ihanan yllätyksellisestä ja kutkuttavasta luvusta, joka kuljetti taas tarinaa mukavasti eteenpäin. Nautin kovasti! -Walle

[hiddenben]

Violetu, ihanaa, että kirjoitit kommentin! Ilahduin kovasti, että seuraat edelleen mukana Itsellänikin kommentointi on ollut todella tahmeaa viime aikoina, joten siitäkin syystä kivaa, että kommentoit! Heh, kyllä vain: tarina lähtee ehkä hieman odottamattomaan suuntaan, mutta mikäs sen parempaa? Lupaan, että vastauksia on tulossa! Kiitos vielä, että tulit kirjoittamaan kommentin (ja että tarjosit tätä Kommenttikampanjassa, se ilahdutti suuresti!) ♥

Walle, kiitos jälleen ihanasta kommentista ja tsempistä, se tuli hyvään saumaan Ilahdun aina, kun saan lukea ajatuksiasi ja tälläkin kertaa oli hauskaa saada tempautua kommenttiisi. Hyvä, että tuo Eemelin analyyttinen, järkeilevä ote taikuuteen toimii eikä ärsytä - vähän jännitin, miten tuollainen asioiden "auki purkaminen" tässä toimii. Mutta sitten ajattelin, että Eemeli avaa asiaa niin kuin varmasti itse avaisin, jos sattuisin törmäämään tuollaiseen outoon olentoon Saattaa olla, että ounastelet oikein... Mutta en paljasta vielä mitään Heh, hauska ajatus tuo suojataika! Olisihan se ehdottomasti hauskempaa, jos kyseessä olisi vain harvoille valituille näkyvä huvila, mutta kuten itsekin kirjoitit, kyllä tässä on enemmän kyse kaupungin tonteista ja huvilasta, joka on kätkeytynyt kukkulalleen korkeiden puiden sekaan.

Hihii, ihana lukea, mitä tykkäsit Veikasta! Hän on ehdottomasti rento ja huoleton henkilö, joka tulee helposti toimeen ihmisten kanssa ja saa heidät rentoutumaan - mutta ehkä hänelläkin on salaisuuksia! Huippua, että Eemelin nolous tuli esiin, sitä oli nimittäin hauska (ja samalla vähän haastava) kirjoittaa Ihana kuulla muutenkin, että tämä tarinan uusin käänne tuntui mielenkiintoiselta. Ja että se sai googlaamaan nuo kaksi sanaa - kaakeliuunit ovat ihanan tunnelmallisia ja erkkerit henkilökohtainen suosikkini talossa kuin talossa (vaikka niiden sisustaminen onkin aina todennäköisesti aika epäkäytännöllistä ). Unohtamatta isoäitisi taloa Eestissä, olipa hauska kuulla siitä!

Eemelin rakkauselämästä vielä: ilahdutti, että nostit tuon kohdan menneestä suhteesta. Ajattelen, että Eemeli elää melko ristiriitaisessa tilanteessa: hän ei halua satuttaa itseään rakastumalla uudelleen, mutta kaipaa samalla rinnalleen jotakuta, jonka kanssa jakaa elämän ylä- ja alamäet. Se on vaikea tilanne, jossa alkaa helposti rajoittaa omaa elämäänsä, ja aion yrittää auttaa Eemeliä pääsemään tästä yli tämän tarinan aikana! Niin, ja kiitos vielä kirjoitusvirhehuomautuksesta! Korjasin sen ja nyt teksti on jälleen hieman eheämpi Ja kiitos ihanasta kommentista vielä kerran! ♥

K/H: Työssä kiireet jatkuvat, mutta huhtikuun lopussa häämöttää viimein yksi suurempi maaliviiva. Sitä kohti siis! Sain kuitenkin kirjoitettua kaiken ohessa uuden luvun tähän tarinaan, joten on aika viedä tätä hieman eteenpäin. Toivottavasti viihdytte tämän parissa ja oikein lempeää pääsiäistä ♥

Kuudes osa

”Tarkoitat siis, että seurasit kelloliikkeen varasta tänne, mutta se katosi näkyvistä, kun pääsit pihaan?”

Eemeli lämmitteli käsiään kahvikupin ympärillä ja nyökkäsi. Veikka katseli häntä kulmat hieman rypyssä. Mahtoiko hän uskoa Eemeliä? Hän oli yrittänyt selittää kaiken alusta alkaen mahdollisimman tiivistetysti: valvontakameroiden oudosta varjosta liikkeessä yöpymiseen ja kuinka hän oli seurannut varasta huvilalle. Varkaan kuvaileminen oli haastavinta, mutta Veikka ei tuntunut kiinnostuvan siitä yhtä paljon kuin kelloliikkeestä kadonneista koruista ja kelloista.

”Outoa”, Veikka sanoi lopulta ja joi kuppinsa tyhjäksi ennen kuin kaatoi itselleen lisää kahvia. ”Minä en ole huomannut mitään.”

Eemeli nyökkäsi jälleen. Hän halusi uskoa Veikkaa, vaikka olikin lähes vakuuttunut siitä, että varas oli piiloutunut jonnekin huvilan läheisyyteen. Miten muuten se olisi ehtinyt kadota näkyvistä?

”En ole koskaan nähnyt mitään sellaista kuin se… lankakerä”, Eemeli sanoi. ”En ole koskaan ajatellut, että sellaisia yliluonnollisia olentoja olisi edes olemassa.”

”Ihmiset haluavat ajatella, että taikuutta on vain kirjoissa”, Veikka sanoi. ”Mutta kyllähän nykypäivänäkin harrastetaan spiritismiä. Ja noituutta opettavia oppaita löytyy ihan kirjastonkin hyllyltä. Taikuutta on olemassa, mutta se ei ole kovin trendikästä ja siksi se jää monelta huomaamatta.”

Veikan vastaus yllätti Eemelin. Hän ei ollut aiemmin tavannut ketään, joka olisi myöntänyt uskovansa taikuuteen noin vain. Siihen oli vaikea vastata etenkin, kun Eemeli ei enää itsekään tiennyt, mihin uskoi - tai mihin kaikkeen oli alkanut uskoa. Hän käänsi katseensa ikkunaan. Yön pimeys piteli edelleen kiinni aamusta, vaikka kellon oli lähestyttävä seitsemää, eikä ikkunassa näkynyt muuta kuin Eemelin oma heijastus.

Mitä hän voisi tehdä nyt? Suunnitelma kelloliikkeessä yöpymisestä ja varkaan nappaamisesta oli toiminut vain osittain ja nyt hän palaisi kotiin tyhjin käsin. Sen lisäksi hänen selityksensä varkaasta ei ollut muuttunut yhtään selväjärkisemmäksi: hän voisi tuskin kertoa Ollille, että liikkeessä käyvä varas oli sukkapuikoilla kävelevä ja simpukkasydämellä koristeltu lankakerä.

Puuskahdus karkasi Eemelin huulilta ennen kuin hän ehti estää sitä. Vilkaistessaan Veikkaa Eemelin kasvoille karkasi taas puna. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui täysin absurdilta, jopa hieman nololta, ja Eemelin täytti halu päästä kotiin lämpimään suihkuun ja puurolautasen äärelle. Hän kohotti kupin huulilleen ja joi sen tyhjäksi.

”Anteeksi, että häiritsin aamuasi ja että ylipäätään… No, koko tämä tarina”, hän sanoi ja nousi seisomaan. ”Kiitos ystävällisyydestä ja että kutsuit minut sisään.”

”Koska tahansa”, Veikka vastasi ja nousi pöydän äärestä. Hän oli pitkä ja hoikka, mikä oli jonkinlainen vastakohta Eemelin keskimittaiselle, jäntevälle keholle. ”Olen pahoillani, etten voinut auttaa enempää. Toivottavasti löydät varkaan.”

Eemeli käveli eteiseen ja puki päälleen. Veikka nojasi ovenkarmiin, pieni ryppy silmien välissä kuin hän olisi miettinyt jotain. Lopulta, kun Eemeli oli varmistanut löytävänsä avaimet ja puhelimen takintaskustaan, hän ojensi kätensä kätelläkseen Veikkaa vielä kerran.

”Kiitos ja anteeksi.”

Veikka hymähti ja ojensi kätensä. He kättelivät, mutta sitten sekin tuntui Eemelistä kiusalliselta, joten hän irrotti otteensa nopeasti ja kääntyi avaamaan eteisen oven.

”Portaat ovat usein liukkaat tähän aikaan vuodesta”, Veikka varoitti hänen astuessaan ulos. ”Kävele varovasti.”

Eemeli nyökkäsi ja heilautti vielä kättään ennen kuin sulki oven takanaan. Hän laskeutui puiset ulkorappuset varoen ja löysi nopeasti portille, jonka kautta huvilaan oli tarkoitus saapua. Hetken Eemeli mietti, olisiko kiertänyt pihan vielä kerran, mutta luopui ajatuksesta nopeasti. Tässä aamussa oli ollut jo riittävästi ohjelmaa.

Päästessään takaisin tutuille kaduille, ajatukset lähtivät laukkaamaan. Eemeli tuskin huomasi vastaantulevien koiranulkoiluttajien tai töihin kävelevien ihmisten katseita, jotka kiinnittyivät hänen tuulessa lepattaviin pyjamahousuihinsa. Hän kertasi yön tapahtumia, mitä oli nähnyt kelloliikkeessä ja miten oli seurannut lankakerää huvilalle. Hän oli melko varma siitä, että olento oli piiloutunut huvilan läheisyyteen, mutta miten hän voisi löytää sen? Hän ei halunnut jäädä kiinni hiippailusta toista kertaa etenkin, kun Veikka oli sanonut, ettei tiennyt asiasta mitään. Mutta jotain hänen oli pakko tehdä. Ehkä Ilona voisi auttaa häntä miettimään uuden suunnitelman. Ollille Eemeli ei aikonut mainita Veikasta tai olennosta sanaakaan.

Kun Eemeli alkoi lähestyä keskustaa ja kelloliikettä, hän vilkaisi puhelintaan. Akku oli melkein loppu, kylmä pakkasaamu oli tehnyt sille tekojaan. Hänelle oli tullut kaksi viestiä Ilonalta, yksi Ollilta ja molemmissa kysyttiin varkaan perään. Huokaisten Eemeli laittoi puhelimen takaisin takintaskuun. Hän ei vastaisi mitään ennen kuin olisi käynyt kuuman höyryävässä suihkussa.

*

Seuraavat kolme päivää Eemeli makasi peittojen alla flunssassa. Se ei tullut yllätyksenä, sillä ennen kuin hän oli päässyt kelloliikkeeseen ja polkenut takaisin kotiin, hän oli hytissyt kylmästä ja nälästä. Suihkun ja puurolautasen jälkeen hän oli kaatunut sänkyyn, nukahtanut ja herännyt iltapäivällä kipeään kurkkuun ja kuumeisiin vilunväreisiin. Äiti, joka oli sattunut soittamaan samana iltana kuin flunssa alkoi, oli huolestuneena ajanut koko kahden tunnin matkan Eemelin luo ja tuonut mukanaan lääkkeitä, välipaloja ja sosekeittoa, joka maistui vahvasti inkivääriltä ja porkkanalta. Eemeli arvosti elettä valtavasti, mutta ei kuitenkaan antanut äidin jäädä yöksi vaan hoputti hänet palaamaan yöksi kotiin ennen kuin flunssa tarttuisi. Hän sairasti mieluiten yksin.

Kun kuume lopulta alkoi hellittää ja kurkkukivun sai taltutettua kipulääkkeillä ja kuumilla juomilla, Eemeli alkoi miettiä keskiviikon tapahtumia tarkemmin. Ollille hän oli sanonut vilustuneensa vietettyään koko pitkän yön verstaan lattialla, mutta Ilonalle hän selitti kaiken pitkässä ääniviestien sarjassa. Ilona innostui tapahtumaketjusta ja kävi heti katsomassa huvilaa sopivalta etäisyydeltä. Häntä tuntui kiinnostavan kaikkein eniten siellä asuva Veikka ja kuinka Eemeli oli otettu niin hyvin vastaan oudosta kohtaamisesta huolimatta.

”Mieti, että se olento vei sinut juuri sinne”, Ilonan ääniviesti kuului. ”Kuulostaa melkein kohtalolta.”

Miten niin? Eemeli kirjoitti vastaukseksi.

”Siellä olisi voinut asua vanha mummo tai joku keski-ikäinen vanha äijä tai mitä tahansa muuta, mutta sen sijaan siellä asui meidän ikäinen mies, joka oli kaiken lisäksi todella mukava. Ehkä teidän oli tarkoitus tavata?”

Eemeliä Ilonan innostus turhautti. Ilona tuntui menettävän kiinnostustaan varasta kohtaan hetki hetkeltä enemmän ja näki sen sijaan edessään jonkinlaisen romanttisen asetelman, johon Eemeli ei halunnut taipua. Hän halusi vain saada varkaan kiinni ja hoitaa asian loppuun.

Olen tiennyt varkauksista jo kuukauden, en pysty ajattelemaan mitään muuta, hän vastasi Ilonalle. Keskiviikko oli pettymys, mutta aion yrittää uudelleen puolentoista viikon kuluttua.

Keskiviikko oli pettymys? En usko! Ilona vastasi.

Olisi toivottavaa, jos myös sinä keskittyisit varkauksiin etkä kaikkeen muuhun. Kohtaloa tähän ei ainakaan kannata yrittää alkaa sekoittaa. Eemeli kirjoitti takaisin, mihin Ilona vastasi kieltä näyttävällä hymiöllä. Eemeli pudisti päätään. Vaikka Ilona niin tahtoi, hän ei aikonut alkaa sekoittaa tapahtumista enää yhtään sakeampaa soppaa.

*

Seuraavana maanantaina Eemeli palasi töihin. Tuntui hyvältä tuntea posket punoittava viima kasvoilla ja polkeminen sujui lumisessa maassa kevyesti. Hän oli valmis palaamaan tutun ja turvallisen työn pariin. Olli oli jo paikalla ja oli juuri keittänyt aamukahvit, kun Eemeli tömisteli sisään.

”Huomenta, Emppu”, hän tervehti Eemelin astuessa paperihuoneeseen. ”Mukavaa, että olet jälleen jalkeilla. Istu alas, jutellaan hetki ennen kuin avataan.”

Eemeli istui pöydän ääreen ja otti vastaan kahvikupin, johon Olli oli jo kaatanut tilkan maitoa. Hän lämmitti käsiään kuppia vasten ja kyseli, miten loppuviikko oli sujunut.

”Hyvin, hyvin”, Olli nyökkäili. ”Minea tuli tekemään perjantaivuoron. Työsopimuksen kanssa piti vähän säätää, kun edellinen loppui tammikuun puolivälissä, mutta nyt teimme nollasopimuksen.”

Eemeli ilahtui tiedosta.

”Eli häntä voi pyytää vastaisuudessakin? Sehän on hienoa.”

”Eihän sitä voi tietää, kiinnostaako kelloala nuorta tyttöä oikeasti ja kuinka pitkään, mutta olisi mukavaa nähdä Minea osana kelloliikkeen tekijöitä”, Olli sanoi ja hymähti vilkaistessaan Eemeliä. ”Älä huoli, en minä ole minnekään menossa.”

Eemeli hymähti: Ollin puheet tosiaan kuulostivat hieman siltä kuin hän olisi suunnittelemassa eläkkeelle siirtymistä. Ei se tosin huono idea ollut. Jossain vaiheessa Olli tuskin jaksaisi enää pyörittää kelloliikettä täysipäiväisenä yrittäjänä. Vastuun jakaminen oli oikeastaan hyvä teko, jotta Olli voisi jäädä eläkkeelle hyvillä mielin tietäessään, että liikkeestä piti huolta mukava porukka ihmisiä.

”Minea olisi hyvä lisä tänne”, Eemeli sanoi ja joi kahvia ennen kuin jatkoi. ”Hän on nopea oppimaan ja on tarkka, näppärä ja luonteeltaan kärsivällinen. Aika saa näyttää, miten hän täällä viihtyy.”

Paperihuoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun molemmat joivat pitkät kulaukset kahvia.

”Mutta nämä varkaudet pitäisi saada loppumaan”, Olli sanoi sitten, ja Eemeli hätkähti niin, että kahvi oli läikkyä mukin reunojen yli.

”Onko jotain kadonnut?”

Olli nyökkäsi. ”Sillä välin, kun olit kipeä, Leijona-kellojen telineestä katosi jälleen yksi kello. Ei mikään turhan kallis, viidenkympin vehje, mutta silti… Jälleen yksi. Lisäsin sen listaan.”

Sanoja seuraava pitkä huokaus sai Eemelin mielialan laskemaan. Keskiviikon yrityksestä huolimatta mikään ei ollut muuttunut. Hänen oli pakko saada varas kiinni. Hän valvoisi kelloliikkeessä seuraavankin tiistain ja keskiviikon välisen yön, vaikka se tarkoittaisi uutta flunssaa. Tällä kertaa hän olisi viisaampi eikä päästäisi varasta lähtemään liikkeestä vaan nappaisi sen ennen kuin se ehtisi karata sukkapuikkojaloillaan hänen käsiensä ulottumattomiin.

”Pian meidän pitää varmaankin kääntyä poliisin puoleen”, Olli sanoi vielä ja joi kahvistaan kaksi suurta kulausta ennen kuin pudisti päätään. ”Vaikka miten he ikinä uskovat tällaista vanhaa miestä, jonka valvontakameroissa ei näy yhtäkään ihmistä… No, ehkä he saavat hyvät naurut, jos eivät muuta. Ja sitten varkaudet ovat rekisterissä ja voin viimein anoa vakuutuskorvauksia.”

Eemelin valtasi vahva halu lohduttaa ja hän kurottautui puristamaan Ollin kättä.

”Kaikki järjestyy”, hän lupasi. ”Jollain tavalla.”

Ollin kasvoille kohosi pehmeän kiitollinen ilme, ettei Eemeli uskonut nähneensä sellaista aiemmin. Hieman yllättäen se sai hänen silmänsä kostumaan ja Eemeli käänsikin katseensa nopeasti kahvikuppeihin. He joivat kahvinsa loppuun hiljaisuudessa, minkä jälkeen Eemeli keräsi ne pöydästä ja ryhtyi tiskaamaan.

”Kiitos, Emppu. Sinulla on sydän kohdallaan”, Olli sanoi, ja Eemeli vilkaisi häntä hymyillen. Yhtäkkiä Ollin silmät kirkastuivat. ”Niin, totta! Olin unohtaa! Perjantaina täällä tuli käymään eräs nuori mies, joka kyseli sinua. Oli kuulemma jo kolmas kelloliike, missä hän kävi saman päivän aikana.”

Eemeli yllättyi niin, että tiskiharja luiskahti kahvimukin sisältä ja roiskaisi tiskiainekuplia hänen paidalleen.

”Kuka?” hän kysyi.

”Olisiko ollut Veikko”, Olli tuumasi ja haki työpöydältä jotain. Eemeli sai sillä välin mukit tiskattua ja kuivasi käsiään, kun Olli käveli takaisin hänen luokseen jotain ojentaen. Se oli taitettu paperi. ”Hän jätti tämän sinulle.”

Eemeli avasi viestin. Se oli kirjoitettu kursiivin kaltaisella vinolla tekstillä.

Hei,
kunhan paranet, tulisitko käymään huvilalla? Haluaisin kertoa jotain, mitä ei oikein paperilla voi selittää. Mikä tahansa ilta/iltapäivä käy, riippuen siitä, miten olet töissä. Soita vain ovikelloa (ei tarvitse hiippailla tällä kertaa). Parane pian!

- Veikka

”Hän vaikutti todella mukavalta”, Olli sanoi, kun Eemeli laittoi viestin takataskuun. ”Onko hän joku uusi ystävä?”

Eemeli hymähti. Hänen sydämensä hakkasi. ”Kai niinkin voi sanoa.”

[Waulish]

Aww, siis eikä! Taas kesti hetki ennen kuin ehdin kunnolla syventyä uuden osan pariin, mutta tämä osoittautui kyllä ehdottomasti yhdeksi tämän pääsiäisen parhaista jutuista. ♥ Tässä on niin paljon kaikkea ihanaa ja hymyilyttävää ja kutkuttavaa, että tämän (etenkin lopun) lukeminen jätti kestohymyn kasvoilleni.

Minun kutinani siitä, että Veikka tietää otuksesta jotain enemmän, saa kyllä uutta potkua alun keskustelusta Eemelin ja Veikan välillä - erityisesti siitä, miten Veikka on kiinnostuneempi varkauksista kuin itse otuksen kuvauksesta. Minulla on vahva tunne siitä, että Veikka ja otus ovat tavalla tai toisella kytköksissä toisiinsa, jos ei muuten niin ainakin siten että Veikka tietää sen olemassaolosta ja maillaan majailusta. Loppu tarjoaakin sitten kutkuttavan tiedonmurusen siitä, että jotain Veikalla vielä on mielensä päällä! Ja kyllähän hänen käytöksensä huvilalla siihen viittaakin, muun muassa melko avoimen taikuuteen uskomisen tiimoilta ja siksi, ettei hän vain vaikuta kertovan ihan kaikkea. Mieleeni painui erityisesti ryppy Veikan kulmien välissä tämän seuratessa Eemelin pukeutumista, koska se tuntuu jotenkin korostavan sellaista laskelmoivaa pohdintaa, että mitä kertoa ja kenelle.

Lisäksi romanttinen tutkani värähtelee osan alkua lukiessani, ja tunnustan fiilaavani Ilonankin havaitsemia tilanteen potentiaalisesti avaamia mahdollisuuksia. Sisäisesti vähän hihkuinkin, että tajutkaa nyt tyypit, että teidän välillä saattaa hyvinkin olla kemiaa! Mutta samalla ymmärrän ihan täysin sen, miksi Eemeli haluaa vain kotiin puurolautasen ääreen, ja miksi hän turhautuu, kun Ilona maalailee pilvilinnoja varkaaseen keskittymisen sijaan. Eemelistä välittyy jotenkin niin hienosti se, miten vastuuntuntoinen ja välittävä persoona hän on. Hän todella haluaa selvittää, mistä tässä kaikessa on kyse, ja saada varkaudet loppumaan. Olennaiseen keskittyminen on siis loogista, varsinkin kun Eemeli ei aiempien kokemustensa takia ole kovin halukas mihinkään tunnejuttuihin. Sekin tuntuu tosi uskottavalta, ettei Eemeli halua kertoa sukkapuikkokaverista Ollille, kun ei ole vielä oikein kunnon kerrottavaa, ei syitä eikä seurauksia - on parempi kertoa sitten, kun on enemmän tietoa ja ehkä konkreettinen ratkaisusuunnitelmakin. Sydämeni sulaa erityisesti Eemelin ja Ollin jakamalle aamukahvihetkelle ja tälle kohdalle:

Eemelin valtasi vahva halu lohduttaa ja hän kurottautui puristamaan Ollin kättä.

”Kaikki järjestyy”, hän lupasi. ”Jollain tavalla.”

Ollin kasvoille kohosi pehmeän kiitollinen ilme, ettei Eemeli uskonut nähneensä sellaista aiemmin. Hieman yllättäen se sai hänen silmänsä kostumaan ja Eemeli käänsikin katseensa nopeasti kahvikuppeihin.

Pitkä lainaus, mutta tämä on vain kokonaisuudessaan niin ihana ja niin paljon kertova. Se kertoo miesten välisestä ystävyydestä ja luottamuksesta ja myös molemminpuolisesta arvostuksesta. Etenkin Eemelin yhtäkkinen liikuttuneisuus puhuttelee minua, sillä se ilmentää kauniisti ja hienovaraisesti Eemelin ainutlaatuista tunneherkkyyttä ja kykyä asettua muiden saappaisiin. Eemeli. ♥

Voihan ikävään saumaan iskevä flunssa! Ihanasti tässäkin osassa on kuitenkin sairastelun ja varasmysteeriin liittyvän turhautumisen lisäksi myös ilonlähteitä, kuten Eemelin huolehtivainen äiti (ihanaa lukea siitä, miten tämä varta vasten ajaa Eemelin luo tuomaan tykötarpeita) ja Minealle tehty uusi työsopimus, jonka kautta tämä pystyy jatkossakin tekemään vuoroja kelloliikkeellä. Mutta tämä, tämä ilonlähde se vasta ilonlähde onkin:

Yhtäkkiä Ollin silmät kirkastuivat. ”Niin, totta! Olin unohtaa! Perjantaina täällä tuli käymään eräs nuori mies, joka kyseli sinua. Oli kuulemma jo kolmas kelloliike, missä hän kävi saman päivän aikana.”

Tämä oli se kohta, joka sai hömelön kestohymyn kohoamaan kasvoilleni, koska oi ja voi. Tai siis - varmaankin Veikan pääasiallinen syy kutsua Eemeli käymään liittyy jotenkin varasmysteeriin, mikä on jo sinänsä hienoa ja kutkuttavaa, mutta lisäksi en voi olla miettimättä, olisiko Veikka nähnyt vaivaa käymällä useita kaupungin kelloliikkeitä läpi Eemelin löytääkseen, mikäli hän ei yhtään välittäisi Eemelistä ja kelloliikkeen kohtalosta. Eemeli on toki hänelle vielä käytännössä tuntematon, mutta silti minulla on sellainen kutina, että Eemelin ahdistus ja mielipaha varkauksista on välittynyt Veikalle siinä määrin, että ne ovat vähintäänkin saaneet Veikan sympatian (ja ehkä omantunnonkin, riippuen siitä mitä Veikka todella tietää) heräämään. Ja minua saa nyt kyllä ravistella kovakouraisesti, jos olen leijaillut vaaleanpunaisiin pilvilinnoihin Ilonan kanssa, mutta en vain voi olla kuvittelematta, voisiko tästä oikeasti lopulta kehkeytyä jotain muutakin... Jotenkin kaikki Eemelin aikaisempi punastelu ja nolostelu ja kiusaantuneisuus - ehkä ne eivät johdukaan pelkästään tilanteen absurdiudesta tai noloista pyjamahousuista. Apua, okei, nyt musta tuntuu että mää tässä nolostun pilvissä poukkoillessani, mutta kun! Aaa.

Soita vain ovikelloa (ei tarvitse hiippailla tällä kertaa).

Tuo suluissa oleva osuus on niin symppis. Pieni yhteinen juttu ja hymyn hetki, heh!

Nyt minulla on parikin suurta syytä odottaa jatkoa vesi kielellä, koska varasmysteerin ohella palan halusta saada lukea Eemelin ja Veikan toivottavasti tulevasta tapaamisesta. Tämä tarina on kyllä tämän kevään ihanimpia juttuja. Kiitos kun kirjoitat ja julkaiset tätä, ja tsemppiä työkiireisiin ja huhtikuun lopun maaliviivan saavuttamiseen! -Walle

[hiddenben]

Kiitos jälleen ihanasta kommentista Walle! Hölmö hymy levisi kasvoilleni, kun sain lukea kommenttiasi ja että etenkin tuo lopussa tapahtuva käänne sai sinut kohoamaan pilvilinnoihin ja odottamaan, jos Veikan ja Eemelin ystävyys kehittyy johonkin suuntaan En kerro vielä mitään, mutta olipa ihanaa saada lukea ajatuksiasi! Ja kyllä, en usko, että Veikka olisi kolunnut läpi keskustan kelloliikkeitä ja nähnyt noin paljon vaivaa ellei hänellä olisi henkilökohtaista syytä siihen. Lupaan, että siitä selviää tässä luvussa lisää! Kuten myös vastauksia muihin pohdintoihisi

Eemelin vastuuntuntoisuus ja halu keskittyä varkauksien selvittelyyn sen sijaan, että alkaisi kiinnostua Veikasta Ilonan haluamalla tavalla, on luonteenpiirre, jonka ajattelen olevan sekä hyvä että huono. Tavallaan hänen lojaaliuutensa on hieno piirre, mutta samalla se saattaa aiheuttaa hänelle hieman hallaa, jos hän keskittyy vain yhteen asiaan liian sokeasti eikä näe, mitä muuta ympärillä ehkä tapahtuu. Yritän kovasti tasapainotella tämän asian kanssa, että Eemeli ei kallistuisi liian jyrkästi (ja siten ehkä epäuskottavasti) yhteen suuntaan, mutta katsotaan, miten onnistun Oli ihana saada lukea, mitkä kohdat olivat jääneet mieleesi. Kiitos siis jälleen huippukommentista (ja kestohymystä, jonka se sai minun kasvoilleni!), se on ehdottomasti pitänyt motivaatiotani yllä viimeisen kuukauden ajan tämän tarinan suhteen ja kiitos kaikista hienoista kehuista ♥ Ihanaa, että viihdyt tämän parissa!

K/H: Tajusin vasta nyt, että edellisestä luvusta on kulunut yli kuukausi! Hui! Mutta nyt olen jälleen täällä uuden luvun kanssa ja kun työrintamalla on rauhallisempaa, toivon kovasti, että saisin kirjoitettua tämän tarinan lähiaikoina loppuun. Osia tulee olemaan 12-14, joten vähintään puoliväli on saavutettu tämän luvun myötä. Iso kiitos sinulle, joka luet! Tässä luvussa taistelin hieman, koska tuntui, etten päässyt haluamaani tunnelmaan, mutta ainakin tässä päästään juonessa hieman eteenpäin. Toivottavasti viihdyt tämän luvun parissa, jossa saadaan vihdoin edes jotain vastauksia - tai sitten kysymyksiä herää vain lisää

Seitsemäs osa

Eemelin sairastaessa tammikuu ehti vaihtua helmikuuksi ja koko maassa oli kovat pakkaset. Se ei kuitenkaan estänyt Eemeliä jatkamasta työmatkojen taittamista pyörällä: kovempi keli vaati vain kovemmat varusteet. Kun työpäivä tiistaina päättyi, Eemeli puki villapaidan ja farkkujen päälle toppavaatteet, veti pipon päähän ja paksut, tuulta ja vettä pitävät heijastavat hansikkaat käsiinsä. Lukittuaan liikkeen hän haki pyöränsä pyöräparkista ja otti suunnan kohti huvilaa.

Illaksi oli luvattu kovaa tuulta ja lumisadetta, mutta hieman kuuden jälkeen sää oli vielä suhteellisen hyvä pientä pyryä lukuunottamatta eikä kestänyt kauaa, kun Eemeli jo pääsi kääntymään päätieltä huvilalle vievälle soratielle. Oli huvittavaa ajatella, kuinka kauan Eemelillä oli kestänyt päästä huvilalle seuratessaan hypähtelevää varasta, sillä pyörällä matka taittui kymmenessä minuutissa.

Soratielle sataneessa lumessa näkyivät melko tuoreet autonrenkaan jäljet, ja kukkulan päällä lähellä sisäänkäyntiä seisoikin parkkeerattuna vanha Toyotan lava-auto. Eemeli talutti pyöränsä sen ohi ja asetti pyörän nojaamaan talon seinää vasten ennen kuin lukitsi sen.

Sitten hänen piti vain astua muutamat portaat ylös ulko-ovelle ja koputtaa. Jännitys sai kuitenkin koko kehon haraamaan vastaan ja hetken Eemeli epäröi. Hän ei tiennyt lainkaan mitä odottaa. Veikan viesti ei ollut kertonut paljoa, mutta samalla se vahvisti hieman niitä epäilyjä, joita Eemelillä oli ollut lähtiessään huvilalta viime kerralla. Veikka tiesi varkaasta jotain, mutta mitä? Saisiko Eemeli vihdoin selvitettyä varkaudet? Hänen oli myönnettävä itselleen, että myös Veikan tapaaminen sai hänet jännittämään. Ehkä se johtui kaikista Ilonan ääniviesteistä, joissa hän oli kysynyt lukuisia jatkokysymyksiä Veikasta tai sitten se oli muisto lämpimästä kädenpuristuksesta, joka oli jäänyt Eemelin mieleen. Joka tapauksessa ajatus siitä, että hän saisi jälleen viettää aikaa Veikan kanssa, sai vatsanpohjan heittämään voltin.

Lopulta Eemeli nousi portaat ulko-ovelle, nosti sormensa ovikellolle ja painoi. Hän kuuli sisällä kajahtavan särisevän pirahduksen ja pian sen jälkeen teräviä kanta-askelia puulattiaa vasten. Kun ovi avautui, hän otti askeleen taaksepäin.

”Emppu”, Veikka tervehti hymyillen, ja se sai hymyn kohoamaan Eemelinkin kasvoille. Jännitys hellitti heti hieman.

”Moi”, hän hymähti ja levitti sitten kätensä. ”Tässä ollaan.”

”Kiva kun tulit. Astu sisään.”

Sisällä kasvoille tulvahti lempeä lämpö poskia kipristelevän pakkassään jälkeen. Sillä välin, kun Eemeli purkautui toppavaatekerroksistaan, Veikka käveli olohuoneen puolelle ja pian kuului, kuinka hän kohensi kakluunissa räiskyvää tulta.

”Siinä oviaukon vieressä on vanha puuarkku”, Veikka sanoi, kun kuuli Eemelin astuvan eteisestä olohuoneeseen. ”Siellä on villasukkia, jos haluat laittaa jalkaan. Täällä voi tulla helposti kylmä.”

Eemeli kurkisti arkkuun ja virnisti. Siellä oli kymmeniä villasukkia lukuisissa eri väreissä ja monenlaisin kuvioin. Lopulta Eemeli päätyi valitsemaan metsänvihreät sukat, joiden varsiin kirjotut valkoiset kuviot saivat hänet ajattelemaan talviuniltaan heräilevää metsämaisemaa. Sillä välin Veikka oli sulkenut kakluunin ovet ja käveli Empun luo.

”Hyvä valinta”, hän nyökkäsi.

”Oletko sinä tehnyt nämä?” Eemeli kysyi. Veikka nauroi ja pudisti päätään.

”En sentään. Mummi sen sijaan kutoi aina vuoden pimeimmän ajan, mikä luonnollisesti johti siihen, että villasukkia syntyi. Hän kutoi muun muassa myös tämän” - Veikka osoitti päällään olevaa ruskeaa villapaitaa, jossa oli valkoisia kuvioita, ja otti sitten takataskustaan virkatut patalaput - ”ja nämä.”

Eemeli naurahti. ”Hän oli taitava. Nämä sukatkin ovat todella napakat jaloissa, vaikka ovat jo varmaan muutaman vuoden vanhat.”

”Eivät ne kulu, jos niitä ei käytä”, Veikka sanoi. ”Mutta kiva, että valitsit nuo. Minun tulee välillä vähän sääliksi kaikki arkussa olevat villasukat, kun niitä niin harvoin kukaan käyttää.”

Eemeli seurasi Veikkaa keittiöön. Siellä olevat mikro, sähköhella ja jääkaappi olivat nykyaikaisia, mutta muuten keittiö oli ulkonäöltään kuin muisto kauan sitten menneiltä vuosikymmeniltä. Vaaleanruskeiksi maalattujen keittiönkaappien päälle oli asetettu puisia leikkuulautoja ja muutama valurautainen teepannu, toisella seinällä roikkui kuivattu kukkakimppu. Nurkassa seisoi perinteinen puuhella, jonka päällä oli keittiöön kuumaa ilmaa puhaltava kaminapuhallin. Hellankin sisältä kuului räsähtelyä, mikä sai Eemelin tuntemaan olonsa kotoisaksi: myös hänen vanhempiensa kotitalo lämmitettiin talvisin sekä puulla että sähköllä.

”Tein feta-pinaattipiirakkaa”, Veikka sanoi avatessaan uunin oven. ”Toivottavasti sinulla ei ole allergioita.”

Eemeli pudisti päätään. Hän auttoi Veikkaa kattamaan sen saman pöydän, jonka äärellä he olivat edellisellä viikolla juoneet kahvia. Tilanne oli outo, mutta jälleen Veikan rento tapa olla ja jutella saivat Eemelin hieman rentoutumaan. Kun he istuivat pöydän ääreen ja alkoivat syödä, Veikka kyseli hänen työpäivänsä kulusta ja hän kertoi parhaansa mukaan, miten oli saanut korjattua erään rannekellon, jonka suhteen sen omistaja oli jo heittänyt toivonsa.

”Sillä oli paljon tunnearvoa, joten oli mukava voida soittaa ja kertoa kellon olevan yhä käyttökelpoinen”, Eemeli sanoi.

”Teette hienoa työtä, kun korjaatte vanhaa”, Veikka sanoi. ”Moni vanha esine on tehty tarkkaavaisesti ja materiaaleissa säästelemättä ja jos siitä vain pitää huolta, se voi pysyä hyvänä monta sukupolvea.”

Sen sanoessaan Veikka vilkaisi ympärilleen. Eemeli arvasi hänen ajatuksensa.

”Onko tämä talo sinun?” hän kysyi.

”On. Sain sen perintönä isoäidiltäni.”

Eemeli kohotti kulmiaan. ”Melkoinen perintö.”

”Perintöverot olivat myös melkoiset”, Veikka naurahti. ”Mutta selvisin niistä muun minulle tulleen perinnön ja vanhempieni avulla. Olen ainoa lapsi ja mummin perintö hyppäsi äitini yli, joten sain… kaiken.”

”Mitä sinä teet työksesi?”

”Usko tai älä, mutta remontoin tätä taloa”, Veikka sanoi ja nähdessään Eemelin yllättyneen ilmeen hän jatkoi. ”Saan kaupungilta tukea tämän talon remontoimiseen. Tämä ehti mennä melko huonoon kuntoon viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun mummi alkoi ikääntyä. Mutta huvila on suojelukohde ja siitä halutaan pitää huolta. Teen myös jonkin verran videoeditointia freelancerina, mutta pääpaino on remonttityössä.”

Eemeli katseli ympärilleen nyt uusin silmin. Olohuone, jossa he istuivat, oli ainakin hyvässä kunnossa. Lautalattiat oli hiottu ja seinät maalattu, missään ei repsottanut mikään eikä maali hilseillyt. Yläkertaan vievien portaiden kohdalla Eemeli huomasi seinän tapetin hieman halkeilleen, ja Veikka, joka oli seurannut hänen katsettaan, sanoi yläkerran olevan juuri nyt isoin projekti.

”Siellä on pieniä kosteusvaurioita ja koko paikka on muutenkin aika kärsinyt. Mutta minulla on vielä aikaa.”

Heidän syödessä päivällistä Veikka kyseli vastavuoroisesti Eemelin taustasta. Eemeli kertoi vanhempiensa maatilasta ja kuinka oli päätynyt kelloseppäkouluun, jossa oli tavannut Ilonan. Sanat soljuivat hänen sisältään vaivatta. Veikka oli erinomainen kuuntelija eikä heidän välilleen ehtinyt syntyä yhtäkään kiusallista hiljaisuutta.

He jatkoivat juttelua, kunnes viereisessä huoneessa seisovan kaappikellon kumahdus kertoi kellon olevan jo seitsemän ja Eemelin mieleen muistui yhtäkkiä, ettei hän ollut tullut tänne vain syömään.

”Kirjoitit viestissäsi, että halusit kertoa jotain”, hän sanoi. Veikan ilme, joka oli koko illan ollut avoin ja nauravainen, vakavoitui.

”Niin”, hän vastasi ja tuntui ensimmäistä kertaa Eemelin nähden empivän sanoissaan. ”Minä en ollut täysin rehellinen viime kerralla, kun tapasimme.”

”Mitä tarkoitat?”

”En valehdellut, sen voin luvata”, Veikka sanoi kohottaen kättään. ”Oli totta, että en ollut nähnyt mitään, mikä olisi viitannut varkauteen liikkeessänne, mutta… minulla oli kaikki syyt epäillä, että tunnen varkaan.”

Eemeli hämmentyi. Tavallaan hän oli odottanut juuri tätä, mutta silti Veikan tunnustus sai hänet yllättymään. Jokin Veikan tavassa puhua varkaasta oli outo.

”Asia on niin, että varkaus on sillä veressä”, Veikka sanoi ja vei kätensä hiuksiinsa. ”Tai… no, niin.”

”Onko…” - Eemeli etsi oikeita sanoja - ”hän… kleptomaani?”

”Hän ei ole…”, Veikka alkoi kiemurrella tuolissaan ja nousi lopulta seisomaan. Hän alkoi kerätä astioita, jolloin sanat tulivat helpommin. ”Hän ei ole ihminen eikä eläin vaan jotain muuta. Minun on parasta näyttää se.”

Eemeli auttoi Veikkaa viemään astiat keittiöön, minkä jälkeen Veikka käski häntä pukeutumaan lämpimästi. Kun molemmilla oli talvitakit päällä ja kengät jalassa, he astuivat ulos pihalle. Sää oli päivällisen aikana muuttunut huonommaksi ja tuuli tuiversi lumisadetta pyörteiksi. Lämpötila oli myös laskenut muutaman asteen. Veikka ojensi Eemelille taskulampun ja lähti johdattamaan häntä kohti pientä varastorakennusta, jonka sisään Eemeli oli edellisellä vierailullaan yrittänyt kurkistaa. Varastolle vievä polku oli näkymättömissä tuoreen lumipeitteen alla, mutta Eemeli kulki Veikan jalanjäljissä. Takin huppu suojasi häntä lumihiutaleilta, jotka pistelivät poskia.

Kun he pääsivät varastolle Veikka avasi lukon avaimella ja raotti ovea niin, että he pystyivät katsomaan sisään.

”Varovasti”, Veikka sanoi hiljaa. ”Se ei pidä yllätyksistä eikä kovista äänistä tai kirkkaista valoista, joten…”

Eemeli seurasi henkeään pidätellen, kun Veikan taskulampun valo kiersi pienen varaston seiniä pitkin. Niille oli ripustettu sahoja ja muita työkaluja ja takaseinää vasten nojasi vanha, työntövoimalla toimiva ruohonleikkuri. Varaston nurkassa seisoivat kottikärryt, ja kun Veikka vei valoa sen reunoja pitkin, Eemeli tukahdutti huudahduksen: siellä, heinäkasan keskellä, istui heidän varkaansa! Sama lankakerä, simpukka sydämen ja silmän kaltaisena apuvälineenä, sukkapuikot jalkoina kahteen eri suuntaan sojottaen. Eemeli oli jo ottamassa askeleen sitä kohti, kun Veikka pysäytti hänet käsivarteen tarttumalla.

”Älä”, hän kuiskasi. ”Se on äärimmäisen tietoinen reviiristään eikä pitäisi luvattomasta lähestymisestä.”

”Mutta…”, Eemeli sanoi, sillä hän oli juuri huomannut jonkin kimaltavan heinäkasan vieressä. Hän oli vakuuttunut siitä, että se oli jokin Sihvosen kelloliikkeen koruista. Heinäkasassa istuva varas tuntui tuijottavan heitä. Se pulputti itsekseen jotain, mutta varaston ympärillä puhaltava tuuli hautasi sen puheen alleen ujelluksellaan.

”Se ei anna keräämiään aarteita ulkopuolisille”, Veikka sanoi arvaten Eemelin ajatukset.

Eemeli turhautui. ”Sinulleko sitten?”

”Niin, mutta emme voi tehdä sitä nyt.”

“Miksi?”

“Koska on liian kylmä ja pimeä ja sen lisäksi mikään tämän olennon kanssa ei ole helppoa.”

Veikan äänessä oleva kireys sai Eemelin ottamaan askeleen taaksepäin. Hän seurasi vierestä, kun Veikka lukitsi varaston oven. Eemeliä harmitti: hän olisi halunnut käskeä Veikkaa palauttamaan varastetut korut ja kellot hänelle heti, kun ne kerran olivat käden ulottuvilla. Veikka oli kuitenkin oikeassa. Pakkanen kävi luihin ja ytimiin eikä Eemeli halunnut alkaa haastaa varasta pimeässä varastossa. Oli parempi odottaa.

Eemeli vilkaisi varastoa vielä kerran ja lähti sitten Veikan perässä takaisin talolle.

[Waulish]

Olipa ihanaa saada jatkoa! Huomasin uuden luvun heti herättyäni sinä aamuna, kun sen julkaisit, enkä todellakaan päässyt sängystä mihinkään ennen kuin olin ahminut sen puhelimen näytöltä jokaista sanaa myöten. Ihana kuulla, että vielä on tulossa noin monta lukua lisää. En suostu vielä ajattelemaankaan tämän tarinan loppumista, koska tämä on ollut niin mukava lukumatka! Olen ajatellut tätä usein lukujen välissäkin, ja on aina hauskaa saada tietää, ovatko omat spekulaatiot osuneet yhtään oikeaan.

Se ei kuitenkaan estänyt Eemeliä jatkamasta työmatkojen taittamista pyörällä: kovempi keli vaati vain kovemmat varusteet. Kun työpäivä tiistaina päättyi, Eemeli puki villapaidan ja farkkujen päälle toppavaatteet, veti pipon päähän ja paksut, tuulta ja vettä pitävät heijastavat hansikkaat käsiinsä.

Heti tämä alku saa minut hymyilemään, koska tämä kuulostaa niin sellaiselta, jollaiseksi itsekin Eemelin kuvittelin! Että ulkona liikutaan säällä kuin säällä, ja oikukkaat luonnonilmiöt ovat korkeintaan hidaste, eivät este. Fiilaan siis Eemeliä, joka selättää pakkasenpuremat kerrospukeutumalla ja hyppää pyörän selkään!

Tämän luvun myötä oli tosi mielenkiintoista päästä kurkistamaan lisää myös Veikan elämään. Tuntuu, että hänestä sai jo nyt syvemmän kuvan ja käsityksen. Työ huvilan kunnostajana on aika kiehtovakin tieto, ja se tuntuu kertovan Veikasta myös persoonana: hän on valmis huolehtimaan isovanhempansa jättämästä perinnöstä, mikä kertonee ainakin jonkinlaisista siteistä sukuun, ja lisäksi hän näkee vanhan ja ränsistyneenkin arvon (samoin kuin itse asiassa Eemelikin vanhoja kelloja korjatessaan, ja se tuntuukin yhdistävän miehiä). Veikasta huokuva hieman boheemi vaikutelma vahvistuu, sillä onhan tällainen elinkeino aika poikkeuksellinen, eikä videoeditointikaan ehkä ole niitä ihan tyypillisimpiä tulonlähteitä. Eemelin uusi tuttavuus on siis entistäkin mielenkiintoisempi, ja mielenkiinnolla odotan, tutustuvatko miehet vieläkin syvemmin varkauksia selvitellessään.

Huvilan tunnelmallisuus pääsee taas oikeuksiinsa, kun kakluunissa räiskähtelee tuli ja puuarkusta löytyy villasukkia vieraillekin. Tuollainen villasukka-arkku on aivan ihastuttava yksityiskohta, ja voin melkein tuntea villasukkien miellyttävän lämmön, joka helpottaa vanhan talon viileillä lattioilla. ♥ Keittiönkin kuvaus on minusta tunnelmallinen, sillä tuollainen modernin ja vanhanaikaisen yhdistelmä on jotenkin vetoava. Modernit kodinkoneet varmasti helpottavat arkea ja ovat siten varsin ymmärrettäviä hankintoja, mutta niiden takia ei ole kuitenkaan nykyaikaistettu koko keittiötä, mikä auttaa säilyttämään huvilalle uskollista vanhan ajan tuntua.

Nyt vahvistui sitten se, että varas elää kuin elääkin Veikan mailla ja Veikka todella tietää siitä jotain. Ei eläin eikä ihminen, ja varkaus on sillä veressä - erittäin kutkuttavia uusia tiedonjyväsiä, vaikken osaakaan vielä yhtään arvata, mikä otus sitten oikein on! Jälkimmäinen tiedonjyvänen saa minut ajattelemaan tarinan nimeä ja sitä, että ehkei tämä varas olekaan pahantahtoinen, siis sellainen joka tietoisesti ja tarkoituksella aiheuttaa muille harmia, vaan ehkei se aivan tiedosta tekojensa vaikutuksia, jos varastaminen kerran tavalla tai toisella kuuluu sen luontoon. Se, miten Veikka vaikuttaa lopussa vähän kireältä ja tietää kertoa, ettei mikään ole otuksen kanssa helppoa, viittaa siihen suuntaan, että hän todella tuntee otuksen vähän syvällisemminkin kuin vain sen olemassaolon tiedostamisen tasolla. Onkohan se huvilaperinnön mukana tullut ikiaikainen asukki, hmm. Ja onkohan se aiheuttanut joskus aiemminkin harmia puuhillaan? Oli miten oli, tilanne kysyy Eemeliltä kyllä varmasti tahdonvoimaa ja järkiperusteita, jottei hän yritä saada varastettuja koruja takaisin heti, vaikka ne ovat aivan nenän edessä. Mielenkiinnolla odotan, millaisen suunnitelman kaksikko lopulta kehittää!

Sama lankakerä, simpukka sydämen ja silmän kaltaisena apuvälineenä, sukkapuikot jalkoina kahteen eri suuntaan sojottaen.

Heinäkasassa istuva varas tuntui tuijottavan heitä. Se pulputti itsekseen jotain, mutta varaston ympärillä puhaltava tuuli hautasi sen puheen alleen ujelluksellaan.

En mahda vieläkään mitään sille, että alan hymyillä ja hykerrellä näistä varkaan kuvauksista, koska onhan tällainen sukkapuikkokaveri aika veikeä ja sympaattinenkin ilmestys huolimatta varastelutarpeestaan, reviiritietoisuudestaan ja itsepäisyydestään. Vastapuolena se ei selvästi myöskään ole ihan helppo, kun siltä ei noin vain voi ottaa koruja pois. Tässä tarinassa on kyllä ehdottomasti jännin varas, johon olen koskaan lukiessani törmännyt! Kunpa sille löytyisi vielä jokin itsensätoteuttamiskeino, joka ei merkitsisi muiden omaisuuden varastamista, koska se on kyllä kurjaa ja väärin, olipa varas itsessään miten sympaattinen tahansa.

Kiitos kovasti taas ihanasta luvusta, tykkäsin tosi paljon! -Walle

[hiddenben]

Voi Walle, oli hauska kuulla, että luit uusimman luvun ennen kuin olit edes noussut sängystä Ihanaa, että tämä teksti herättää niin paljon hyviä fiiliksiä! Tämä projekti on ollut minullekin todella antoisa ja tästä on hyvää vauhtia muodostumassa pisin originaali, mitä olen kirjoittanut näin määrätietoisesti selkeä tapahtumakulku ja loppu mielessä. Muutama luku onneksi vielä jäljellä!

Ilahduin kovasti myös siitä, että Veikan hahmo tuntuu syventyvän ja se on tärkeää, sillä hänellä on hyvin olennainen rooli tässä tarinassa (mistä selviääkin lisää tässä luvussa). Olet täysin oikeassa siinä, että Veikkaa ja Eemeliä yhdistää vanhan entisöiminen ja etenkin arvostus vanhaa kohtaan. Samalla heissä tosiaan on eroja ainakin perhesiteiden suhteen ja muutenkin Veikka taitaa olla vähän rennompi Eemeliin verrattuna, jolla taas on tapana ylianalysoida etenkin tunneasioita Oli kutkuttavaa saada lukea pohdintojasi olennosta, sillä olet oikeilla jäljillä ja on mahtavaa nähdä, mitkä vihjeet herättävät mitä ajatuksia! Lupaan, että saat vastauksia tässä luvussa. Kiitos jälleen ihanasta kommentista, se motivoi valtavasti viemään tämä tarina loppuun ♥

K/H: Olen paininut tämän luvun kanssa vaikka kuinka paljon, koska ensimmäinen versio ei ollut mieleinen. Editoinnin sijaan päätin kirjoittaa koko luvun uudelleen, jonka ansiosta olen tyytyväisempi tämän tunnelmaan ja samalla lukuun tuli 500 sanaa lisää, eli luvassa on hieman pidempi luku Mutta tässä luvussa tulee paljon tärkeää tietoa! Toivottavasti pysytte kärryillä. Lempeää ja aurinkoista viikkoa ♥

Kahdeksas osa

Kun he pääsivät takaisin sisälle, Eemelin pahin turhautuminen oli ehtinyt laantua. Sen sijaan hänen mielessään vilisi kysymyksiä, mutta hän ei ehtinyt esittää niistä yhtäkään, kun Veikka jo suuntasi keittiöön, laski valurautaiseen pannuun vettä ja asetti sen puuhellalle kuumenemaan. Eemeli jäi seisomaan keittiön oviaukkoon ja seurasi, kuinka Veikka kurottautui ottamaan kaksi kuppia keittiön kaapista ja haki toiselta hyllyltä keraamisen teekannun. Hänen olemuksessaan oli jotain jäykkää ja tuttu rentous oli tiessään. Veikan vaitonaisuus hermostutti Eemeliä. Hän odotti pitkään ennen kuin rikkoi hiljaisuuden.

”Se oli kelloliikkeen varas. Tuo… olento. Mikä ikinä se sitten onkaan.”

Veikka keskittyi mittaamaan vihreää rooibosta kannun teesiivilään.

”En minä ole vihainen”, Eemeli jatkoi, kun hiljaisuus venyi jälleen. Veikka otti mikron vierestä havumetsää kuvastavan tarjottimen ja laski sen pöydälle. Hän huokaisi syvään ennen kuin kohtasi viimein Eemelin katseen.

”Se on para.”

”Mikä?”

”Para”, Veikka toisti ja nojasi keittiön työtasoa vasten. Kädet nousivat rinnalle ristiin. ”Vanhan ajan avustaja.”

Tilanne tuntui olevan Veikalle vaikea ja Eemeli olisi mielellään vaihtanut puheenaihetta vain saadakseen Veikan jälleen rentoutumaan - mutta hän halusi myös saada vastauksia. Hän oli löytänyt kelloliikkeen varkaan ja ollut käden ojennuksen päässä kadonneista koruista ja kelloista! Ehkä hän saisi koko ongelman ratkaistua vielä tänään, mutta sitä varten hänen piti ymmärtää, mistä oli kyse.

Juuri nyt Veikan vastaukset saivat kuitenkin aikaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

”En taida ymmärtää”, Eemeli sanoi varovaisesti. ”En ole koskaan kuullut paroista.”

Se sai Veikan hymähtämään. ”Harva on. Mutta sellaisia oli etenkin ennen vanhaan, kun perheiden oli vaikea saada riittävästi ruokaa itselleen ja lapsilleen. Perheen emäntä teki paran, joka auttoi taloutta tuomalla mukanaan jotain syötäväksi kelpaavaa. Useimmiten voita tai viljaa.”

”Entä mistä se sai ruoan?” Eemeli kysyi, vaikka arvasikin jo vastauksen.

”Ne varastivat sen naapureilta”, Veikka sanoi. ”Parat ovat varkaita.”

”Oliko se tavallista siihen aikaan? Että kenellä tahansa saattoi olla varas, joka otti muilta antaakseen omistajilleen?”

”Ei se ollut mikään ylpeyden aihe. Useimmiten kylissä paheksuttiin avoimesti niitä, jotka omistivat paran. Mutta joskus paheksunta oli pienempi paha kuin pitkän talven mittainen, alati kalvava nälkä.”

Eemeli nyökkäsi ja yritti sulatella Veikan sanoja. Kysymyksiä oli edelleen liikaa, mutta heidän keskustelunsa aikana teevesi oli ehtinyt alkaa kiehua, joten Eemeli odotti, kun Veikka kaatoi höyryävän veden teekannuun ja sulki kannen.

”Mennään olohuoneeseen”, Veikka sanoi ja johdatti Eemelin kakluunin edessä oleville harmaille nojatuoleille. Ne eivät näyttäneet kovinkaan pehmeiltä, mutta istuessaan alas Eemeli yllättyi niiden mukavuudesta.

He odottivat teen hautumista hiljaisina. Eemeli yritti ymmärtää, että oli todella törmännyt johonkin muinaisen ajan myyttiseen olentoon, joka ei tosin ollut lainkaan myyttinen vaan täysin aito ja elävä. Para. Jokin osa hänestä halusi edelleen uskoa, että olento oli mielikuvituksen tuote, ettei kelloliikkeen varas voinut olla jotain niin absurdia kuin tuo lankakerä, mutta samalla Eemeli oli nähnyt paran jo kahdesti. Se todella oli olemassa. Mutta miten se oli mahdollista?

”Sinun parasi ei kuitenkaan varasta viljaa ja voita vaan koruja ja kelloja”, Eemeli sanoi, pitäen äänensävynsä mahdollisimman neutraalina. Veikka tunsi olonsa jälleen epämukavaksi: sen näki hänen kasvoistaan, ilmeistään ja eleistään. Eemelin lauseen kuullessaankin ilme Veikan kasvoilla muuttui jähmeämmäksi. Eemeli ei halunnut pahentaa hänen oloaan entisestään, joten hän lisäsi: ”En todella ole vihainen. Haluan vain ymmärtää.”

Veikka vilkaisi häntä ja nähdessään Eemelin varovaisen hymyn hän huokaisi ja laski kätensä syliinsä.

”Olet oikeassa, minun pitää vain kertoa kaikki”, hän sanoi ja mietti hetken ennen kuin jatkoi. ”Tuo ei ole mikään tavallinen para. Jossain päin Suomea sitä kutsuttaisiin piritykseksi, sillä ne keskittyivät arvokkaiden esineiden varastamisen, mutta minun mummini puhui siitä aina parana, joten -”

”Sinun mummisi?” Eemeli keskeytti. ”Saitko sinä parankin perintönä?”

Veikan kasvoilla vilahti hämmennys ennen kuin silmäkulmiin ilmestyivät ilorypyt ja hän naurahti. Se oli sekoitus helpotusta ja huvittuneisuutta, ja Eemeli ilahtui sen näkemisestä. Tuntui hyvältä nähdä Veikan jähmeyden hellittävän.

”Mummin perintönä tuli kyllä kaikenlaista”, Veikka sanoi ilmeisen huvittuneena. ”Olet oikeassa, para oli osa perintöä, mutta sen periminen oli hieman monimutkaisempi asia. Mutta otetaan ensin teetä.”

Veikka kaatoi heille molemmille vihreää rooibosta. Sen tuoksu yhdistettynä ulkona viheltävään viimatuuleen ja takkatulen räsähtelyyn saivat Eemelin tuntemaan olonsa kotoisaksi. Hän tajusi yhtäkkiä, miten luonnolliselta tuntui istua Veikan seurassa, vaikka he eivät edes tunteneet toisiaan kunnolla. Se oli hänelle vieras tunne: puolituttujen seurassa Eemeli koki olonsa usein epämukavaksi eikä keskustelu tuntunut sujuvan, vaikka yhteisiä puheenaiheita olisikin ollut. Veikan seurassa se kuitenkin onnistui vaivatta. Eemeli oli tuntenut samoin vain muutaman kerran aiemmin, tavatessaan Ilonan ensimmäisen kerran kelloseppäkoulussa ja kun teki ensimmäistä päiväänsä Sihvosen kelloliikkeessä. Ja nyt Veikan kanssa. Se hämmensi häntä.

Eemeli tunsi Veikan katseen itsessään ja kohotti katseensa. Veikan ruskeat silmät tuikkivat olohuoneen hämärässä valaistuksessa ja hänen kasvoillaan oli odottava ilme.

”Mitä?” Eemeli kysyi. Ehkä Veikka oli kysynyt jotain, mitä hän ei ollut kuullut?

”Ei mitään”, Veikka hymyili. ”Mietin vain mitä sinä mietit.”

Eemeli tunsi punan kohoavan kasvoilleen.

”Ajattelen, että tämä on järjetöntä. Para siis”, hän sanoi, muunnellen totuutta vain hieman: olihan hän miettinyt paraa vielä hetki sitten. ”Se, että sinulla on sellainen. Ja että juuri se on syypää kelloliikkeen varkauksiin.”

”Olen pahoillani varkauksista, ihan totta”, Veikka sanoi. ”Para on ollut passiivinen vuosikaudet enkä ymmärrä, miksi se on alkanut ryöstelemään näin yhtäkkiä. En ole ainakaan pyytänyt sitä tekemään niin enkä tiennyt asiasta mitään ennen kuin löysin sinut takapihaltani aamuyöstä.”

Eemeli hymähti, mutta vakavoitui sitten, miettien Veikan aiemmin kertomaa.

”Eikö sen pitäisi tuoda kaikki varastamansa tavarat sinulle, jos kerta olet sen omistaja?”

”Pitäisi, mutta se ei ole minun”, Veikka sanoi, kurtistaen kulmiaan. ”Tai on, mutta ei täysin. Äh, tätä on vaikea selittää. En ole varma, ymmärränkö kaikkea itsekään.”

”Kokeile, niin katsotaan”, Eemeli hymyili ja otti teekupin tarjottimelta.

Veikka hymyili sanat kuullessaan: heidän ensitapaamisensa muisto eli molempien mielessä kirkkaana.

”Hyvä on.”

Tuulen ujeltaessa huvilan ympärillä Veikka kertoi, kuinka para tehtiin. Kotitekoiset varkaat valmistettiin usein sellaisista hyvin vähäpätöisistä aineksista, joita talossa oli käden ulottuvilla - hänen isoäitinsä tapauksessa lankakerän jämistä, sukkapuikoista ja rannalta löydetystä simpukasta - ja herätettiin henkiin eräänlaisella rituaalilla. Herätäkseen ja tunnistaakseen omistajansa paraan tiputettiin myös pisara tekijänsä verta, jolloin paran omistaja sitoi osan sielustaan olentoon.

”Osan sielustaan?” Eemeli kysyi. ”Miten pitkään parat sitten elävät?”

”No, se tässä onkin se outo juttu”, Veikka sanoi. ”Yleensä parat kuolevat omistajiensa kuollessa. Tässä parassa on kuitenkin myös minun vertani, minkä takia se on edelleen elossa, vaikka mummi ei ole.”

”Miksi siinä on sinun vertasi?”

”Minun mummini oli vähän kummallinen tapaus. Ihastuttava ihminen ja taitava käsistään, viisaskin, mutta hänellä oli jokseenkin kiero huumorintaju. Hän loi paran täysin omaksi huvituksekseen, sillä hänestä oli hauskaa katsella, mitä para toi mukanaan naapureiden luota: ruokaa, rihkamaa, mitä tahansa”, Veikka sanoi ja pudisti päätään. “Sitten hän keksi, että para voisi viihdyttää minuakin. Vietin täällä paljon aikaa pienempänä ja seurasin paran puuhastelua, sillä mielestäni se oli hauska, joten mummi keksi tavan liittää minunkin sieluni paraan. Ja sen takia me istumme nyt tässä.”

Veikka kohotti teemukin huulilleen ja joi pitkän siemauksen, katsellen samalla Eemeliä mukinsa takaa. Eemeli kohtasi Veikan katseen.

”Kuulostaa kieltämättä aika kierolta.”

Veikka naurahti ilmeisen helpottuneena Eemelin reaktiosta, mutta vakavoitui nopeasti.

”Hullua tämä kaikki on. Veriyhteys ei selvästikään ole yhtä vahva kuin mummin ja paran välillä eikä minulla ole samanlaista valtaa paraan kuin hänellä. Nyt se aiheuttaa teoillaan ongelmia enkä tiedä, mitä tehdä. En edes ymmärrä, miksi se on keksinyt alkaa varastaa näin yhtäkkiä.”

”Onko sinulla rahahuolia?” kysymys livahti Eemelin huulilta ennen kuin hän ehti estää itseään ja kiirehti lisäämään: ”Tai siis, tarkoitan… Äh, anteeksi, tuo oli tungetteleva kysymys. Ei sinun tarvitse vastata.”

Veikka pudisti päätään. ”Kysymyksesi on aivan aiheellinen. Ehkä olen tosiaan huokaillut enemmän kuin yleensä. Taloa remontoidessa tulee kaikenlaisia odottamattomia kustannuksia ja kaupungin tuki riittää remontointiin vain juuri ja juuri. On mahdollista, että para on kuullut huoleni.”

Eemeli kohottautui nojatuolissaan parempaan asentoon ja katseli ympärilleen. Huvila oli upea ja Veikka oli tehnyt hyvää työtä alakerrassa. Hän sanoi sen Veikalle, joka hymyili ja kiitti.

”Onko sinulla jokin alan koulutus?” Eemeli kysyi. Veikka pudisti päätään.

”Olen täysin itseoppinut. Joskus pyydän apua ammattilaisilta, etenkin sähkö- ja putkitöiden kanssa, mutta muuten opettelen asiat tekemällä hyvän taustatyön ja katsomalla Youtubesta.”

”Mikä sinusta sitten tulee isona?”

Veikan silmäkulmiin ilmestyivät jälleen ilorypyt hänen katsellessa ympärilleen.

”Kai minusta tuli tämä: talonomistaja ja entisöijä. Vanhan ylläpitäjä. Vähän niin kuin sinäkin.”

”Totta”, Eemeli naurahti. Silloin valtava haukotus nousi hänen kasvoilleen ja hän kohotti kätensä peittääkseen suunsa. ”Anteeksi. Mitä kello on?”

Veikka kurottautui tuolissaan katsomaan seinäkelloa, joka oli kakluunin takana olevassa huoneessa. ”Kymmentä yli yhdeksän.”

Eemeli yllättyi: oliko hän ollut täällä jo kolme tuntia? Aika oli kulunut nopeasti. Hän joi teemukinsa tyhjäksi ja laski sen sivupöydälle.

”Minun pitäisi lähteä kotiin päin.”

”Oletko varma?” Veikka kysyi ja nousi tuolista, katse ikkunoihin suunnattuna. ”Tuulen perusteella keli kuulostaa aika pahalta. Eikö tälle illalle luvattu lumimyrskyä?”

”Minulla on hyvät varusteet. Pääsen varmasti kotiin.”

Veikka seurasi Eemeliä eteiseen. Pukiessaan toppavaatteita päälleen Eemeli yritti koota ajatuksiaan: tänä iltana oli tapahtunut monia asioita. Hän oli nähnyt paran ja vahvistanut, että se asui Veikan luona, mutta sen lisäksi hän oli oppinut siitä paljon muutakin. Veikka liittyi varkauksiin tahtomattaan ja heidän pitäisi selvittää, miten he voisivat saada paran lopettamaan varastamisen. Mutta sen lisäksi Eemeli oli saanut viettää mukavan illan Veikan luona eikä hän muistanut, milloin aika olisi viimeksi hujahtanut näin nopeasti. Se teki hänet samanaikaisesti iloiseksi että hämmentyneeksi. Hän ei ollut osannut odottaa, että viihtyisi Veikan seurassa näin hyvin.

Kun Eemeli kohottautui seisomaan ja asetteli pipon päähänsä, hän kohtasi Veikan huvittuneen katseen.

”Mitä?”

”Et huijannut, kun sanoit, että olet valmis kohtaamaan myrskyn.”

”Kova keli vaatii kovat varusteet”, Eemeli virnisti. ”Kiitos illasta. Minulla oli mukavaa.”

”Kiitos itsellesi”, Veikka nyökkäsi. Hän otti yllättäen askeleen eteenpäin ja veti Eemelin lyhyeen halaukseen. Eemeli ehti hädin tuskin reagoida siihen, kun Veikka jo otti askeleen taaksepäin, kasvoillaan kevyt puna. Mielihyvän väreet kulkivat kuitenkin Eemelin niskasta aina pohkeisiin saakka.

”Voisimme ehkä… nähdä myöhemmin uudelleen ja puhua lisää?” Eemeli ehdotti.

”Kuulostaa hyvältä”, Veikka sanoi. ”Voisin yrittää löytää mummin päiväkirjat vintiltä ja katsoa, jos hän on kirjoittanut parasta enemmän. Ehkä siitä voisi löytyä jotain, mikä auttaa ongelman ratkaisemisessa.”

Eemeli kohotti kätensä hyvästeihin ja painoi samalla ulko-oven kahvan alas. Yhtäkkiä tuuli tarttui oveen ja oli repäistä sen irti hänen kädestään. Eemeli käännähti ja tarttui ovenkahvaan kaksi käsin, ettei ovi olisi pamahtanut kuistin kaidetta vasten. Lumimyrsky oli kiihtynyt entisestään sen jälkeen, kun he olivat käyneet katsomassa paraa, ja lumisade oli niin sakeaa, ettei näkyvyys ollut kuin muutaman metrin. Pihalle kohonneet kinokset olivat kasvaneet suuremmiksi eikä polkua vajalle enää näkynyt. Keli oli karmea.

Vilkaistuaan keliä vielä kerran Eemeli veti oven kiinni ja kääntyi katsomaan Veikkaa, joka yritti tukahduttaa hymyä.

”No, millainen keli siellä on?”

”Aika paha”, Eemeli myönsi. ”Voisinko odottaa vielä hetken? Ehkä sää paranee ja -”

”Tai sitten sinä voisit jäädä yöksi”, Veikka keskeytti. ”Jos vain haluat.”

Ajatus yöksi jäämisestä sai Eemelin vatsanpohjan kiepahtamaan nurinpäin. Mielessä vilahtivat käytännön järjestelyt: missä hän nukkuisi, lainaisiko hän Veikalta vaatteita, eikö aamusta tulisi outo ja miten Eemeli selviäisi siitä? He tuskin tunsivat toisiaan. Samalla ajatus ei ollut kamala. Se oli tavallaan hyvinkin miellyttävä. Vaikka pyörämatka kotiin ei ollut mahdoton ja Eemeli selviäisi siitä, jos vain päättäisi niin, yöksi jääminen oli helpompi ja mukavampi vaihtoehto. Ja jos Veikka itse ehdotti sitä… Eemeli vilkaisi Veikkaa.

”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa?”

”Ei tietenkään ole”, Veikka naurahti ja otti askeleen taaksepäin halliin. ”Riisu tuo toppavarustus ja tule takaisin sisälle. Etsitään sinulle pyjama ja vuodevaatteet. Minulla pitäisi olla jossain vielä pakkauksessa oleva hammasharja.”


K/H: Tässä kohtaa voin vihdoin kertoa, että tämän oli tarkoitus osallistua Hyggeyhtälö-haasteeseen para+hygge -yhdistelmällä Ajatus lähti oikeastaan tuosta haasteesta, mutta en ehtinyt julkaista ensimmäistä osaa ennen deadlinea.

[Waulish]

Ah, para + hygge! Minä itse asiassa muistan tuon sinun kombosi kyseisestä haasteesta, mutta para ei sanonut minulle silloin (eikä vielä sittenkään, kun aloin lukea tätä uutta osaa) mitään, vaan ainoa siitä mieleeni juolahtanut asia oli paranormaali, heh. Ajattelin silloin, että onpa jännän kuuloinen hyggekombo, ja olenkin nyt tosi iloinen siitä, että tämä tarina näki kuin näkikin päivänvalon, vaikkei ehtinytkään itse haasteeseen! Lisäksi täytyy todeta, että hyggeisyys toteutuu tässä tarinassa kyllä oivallisesti, kun miljöönä on sekä rauhallinen kelloliike, jossa Eemeli on kuin kotonaan ja omassa elementissään, että tunnelmallinen vanha huvila, jossa päästään viettämään nyt enemmänkin aikaa. Jotenkin myös talvi lumimyrskyineen tarjoaa minusta oivat puitteet hyggeilylle - siinä on aina omanlaistaan fiilistä, kun suojaudutaan säältä, olipa kyseessä sitten Eemelin harrastama kerrospukeutuminen talvipyöräilyä varten tai huvilassa sisällä sään piteleminen ja teen hörppiminen. ♥

Mutta siis para, huhhuh, enpä osannut yhtään odottaa enkä tosiaan tiennytkään, että moinen olento on olemassa kansanperinteessä! Minusta on ihanaa, miten monissa teksteissäsi ammennat inspiraatiota kansanperinteestä ja mytologiasta ja tuot vanhaa perimätietoa nykyaikaan. Tässäkin tapauksessa on tosi kutkuttavaa päästä tutustumaan myyttisenä pidettyyn olentoon sellaisen hahmon näkökulmasta, joka ei ole koskaan aiemmin vastaavaa kohdannut. En ihmettele ollenkaan, että Eemeli on vähän hämillään ja kokee, että sulateltavaa riittää! Varsinkin kun kaikkeen vielä yhdistetään Veikka, jonka kanssa Eemelin on yllättävän helppoa ja luontevaa olla ja joka mokoma vielä menee yllätyshalaamaan ja kutsumaan yöksi... (Mutta siitä höpisen lisää myöhemmin, ensin para ja sitten huvit!)

Ahmin suurella mielenkiinnolla kaiken tiedon parasta, ja itse asiassa minusta on kiehtovaa ja kutkuttavaa se, ettei Veikka itsekään tiedä ihan kaikkea olennosta tai sen mielenliikkeistä - tulee sellainen fiilis, ettei mysteeri ole vielä ohi, ja tästä hetkestä eteenpäin se yhdistänee Eemeliä ja Veikkaa vielä syvemmällä tasolla, kun Veikka on jakanut salaisuuden Eemelille (tai ainakin luulisin, ettei hän ihan jokaiselle vieraalleen kerro parasta) ja kaksikon on kenties luontevaa lähteä yhdessä pohtimaan, mitä paran aiheuttamille ongelmille voisi tehdä. Jokin selvästi on muuttunut, kun para on yhtäkkiä aktivoitunut ja alkanut taas varastella, ja Veikan huoli taloudellisesta tilanteesta tuntuu uskottavalta sysäykseltä ja taustatekijältä. Rupesin pureksimaan myös sitä, että jos paraan todella on sidottuna osa omistajansa sielusta, voisiko se aistia myös esimerkiksi yksinäisyyden - entä jos sen yhtenä vaikuttimena olikin johdattaa joku Veikan luokse? No, ehkä menen vähän turhan pitkälle spekulaatioissani, mutta jotain yksinäistä Veikan ympärillä kuitenkin tuntuu leijuvan. Kenties vaikutelma tulee siitä, että hän asuttaa yksikseen suurta huvilaa, joka on sen verran syrjässäkin, ettei se osu ihan jokaisen ohikulkijan silmään, plus kun työ keskittyy omaan kotiin, ei sitäkään kautta ole niin helppo muodostaa sosiaalisia suhteita. Toisaalta Veikka vaikuttaa kyllä niin rennolta ja seuralliselta, että tuskinpa hän ihan erakko on, mutta yksinäisyyttähän voi olla monenlaista.

Veikan mummo vaikuttaa kyllä aikamoiselta persoonalta! Olen tosi ilahtunut ja ihmeissänikin siitä, miten elävä kuva hänestä piirtyy vain Veikan kertoman perusteella - tulee sellainen tunne, että hän kuvauksen myötä ikään kuin herää eloon lukijankin mielessä, ja hänen osuutensa tarinaan tuntuu merkittävältä ja luontevalta. Paljon kertoo se, että mummo on luonut paran omaksi huvikseen. Ainakaan hän ei ole tainnut ihan hirveästi välittää muiden mielipiteistä, jos kerran para ei yleisesti ole ollut mikään ylpeyden aihe. Tulee vaikutelma voimakastahtoisesta oman tiensä kulkijasta, joka ei kaihda keinoja, kun para saa osan lapsenlapsenkin sielusta. Ei vaikuta siltä, että mummo olisi tarkoittanut teollaan mitään pahaa, mutta ehkä hänkään ei ole osannut aavistaa, että yhteys paraan säilyy ja seuraa Veikkaa vielä sittenkin, kun mummosta itsestään aika jättää. Ehkä senkin takia Veikan suhde huvilaan on niin tiivis.

Tosi mielenkiintoista oli saada tietää, miten para konkreettisesti luodaan. Itse asiassa panin merkille tuon FFF1000-haasteen simpukka-sanan jo silloin, kun aloit tätä tarinaa julkaista, ja kiinnostuin siitä vielä lisää, kun selvisi, että simpukka on osa mystistä varasta. Nytpä sitten avautui palkitsevasti myös taustatarina simpukan olemassaololle! Jotenkin minua viehättää kovasti se ajatus, että para rakennetaan siitä, mitä sattuu käsillä ja saatavilla olemaan. Yhtäkkiä lankakerä, sukkapuikot ja simpukka saavat hyvinkin luontevan selityksen. Innostuin ihan miettimään, minkälaisia erilaisia paroja voisikaan olla sen mukaan, mitä niiden luojilla sattuu olemaan rakennusaineina. Tämän tarinan para on kyllä ulkonäöltään kovin sympaattinen, ja täytyy myöntää, että kyllä se minussa muutenkin herättää sympatiaa edelleenkin. Nyt kun on vahvistunut se, että varastaminen todella on kiinteä osa sen luontoa, olemassaoloa ja tarkoitusta, on sitä vaikea nähdä minään kylmäverisenä varkaana tai itsessään syyllisenä. Ehkä vähän toivoa tarjoaa se, ettei paran side Veikkaan ole yhtä voimakas kuin mummoon ja para on ollut myös pitkään passiivisena, sillä on varmaan hyvinkin mahdollista, että para asettuu, jahka Veikan tilanne tasaantuu ja huolet helpottavat.

Eemelin ja Veikan kanssakäyminen vaikuttaa minusta käyvän koko ajan luontevammaksi ja jotenkin, hmm, vapautuneemmaksi? On varmasti iso luottamuksen osoitus, että Veikka päättää kertoa Eemelille ihan kaiken, vaikka ymmärrettävästi Veikka suhtautuukin Eemelin reaktioon vähän varauksella ja vaikuttaa jopa olevan varmuuden vuoksi pikkuisen puolustuskannalla ennen kuin selviää, ettei Eemeli ole Veikalle vihainen. Vähitellen keskustelun myötä Veikka rentoutuu ja palaa taas enemmän omaksi itsekseen, mistä tulee sellainen kutina, että ehkä Veikalle tekee myös hyvää jakaa tämä asia jonkun kanssa ja jutella siitä avoimesti. Eemelin luonteva olo kakluunin ääressä teetä hörppimässä kertoo sekin paljon, ja jäin ihan makustelemaan sitä, ettei Eemeli muista kokeneensa samanlaista tunnetta muulloin kuin Ilonaan tutustuessaan ja kelloliikkeessä. Ilona ja kelloliike ovat tärkeitä ja hyviä, tasaisia asioita Eemelin elämässä, ja kyllähän intuitio usein tietää sen, mikä tai kuka on itselle hyväksi.

”Kokeile, niin katsotaan”, Eemeli hymyili ja otti teekupin tarjottimelta.

Veikka hymyili sanat kuullessaan: heidän ensitapaamisensa muisto eli molempien mielessä kirkkaana.

On jotenkin niin ihanaa, miten miehillä on ihan konkreettinen yhteinen tausta ja pohja, jolle rakentaa myöhempääkin tuttavuutta. Vaikkei tutustuminen lähdekään liikkeelle ihan perinteisesti, vaan molempia omalla tavallaan varjostavien varkauksien kautta, on siinä kuitenkin jotain positiivistakin - ainakin ainutlaatuinen ensikohtaaminen, jos ei muuta! Plus kummallakin vaikuttaisi nyt olevan yhteinen päämäärä eli varkauksien loppumaan saaminen.

”Kiitos itsellesi”, Veikka nyökkäsi. Hän otti yllättäen askeleen eteenpäin ja veti Eemelin lyhyeen halaukseen. Eemeli ehti hädin tuskin reagoida siihen, kun Veikka jo otti askeleen taaksepäin, kasvoillaan kevyt puna. Mielihyvän väreet kulkivat kuitenkin Eemelin niskasta aina pohkeisiin saakka.

I-HA-NA kohtaus. Tämän myötä annan itseni leijailla pilvilinnoihin ihan vapaasti, koska minusta on ihanaa sekä se, miten Veikka yhtäkkiä päättää halata (ehkä osoittaakseen kiitollisuutta, mutta ehkä jopa orastavaa kiintymystä), että se, millaisen reaktion se saa Eemelissä aikaan. Niskasta pohkeisiin saakka kulkevat mielihyvän väreet on jotenkin tosi ihastuttava luonnehdinta, koska se on minusta ikään kuin kokonaisvaltaisempi ja kouriintuntuvampi kuin perinteisemmät kiireestä kantapäähän -versiot.

Vilkaistuaan keliä vielä kerran Eemeli veti oven kiinni ja kääntyi katsomaan Veikkaa, joka yritti tukahduttaa hymyä.

”No, millainen keli siellä on?”

”Aika paha”, Eemeli myönsi.

Tässä tilanteessa ja sananvaihdossa on sellaista ihanaa lämminhenkistä huumoria. Varmasti on ihan hyvä päätös, että Eemeli jää Veikan luokse yöksi eikä lähde pyörän selkään myrskyä uhmaamaan. Se, että ajatus yöksi jäämisestä tuntuu Eemelistä kaikkien käytännön kysymysten jälkeen jopa ihan miellyttävältä, kertoo minusta paljon siitä, miten Veikan läsnäolo vaikuttaa Eemeliin. Se on oikeasti niin arvokas ja ainutlaatuinen tunne, jos jonkun ihmisen seurassa vain on luontevaa ja turvallista olla.

Muutenkin tässä luvussa vallitsee minusta jotenkin vapautunut fiilis, siis muutenkin kuin hahmojen välisen kanssakäymisen osalta. En tietenkään tiedä, millainen luku alun perin oli, mutta ehkäpä uudelleen kirjoittaminen sitten teki sille hyvää, koska nyt se ainakin tuntuu minusta luontevalta ja sopivasti tarinaa edistävältä. En kyllä epäile, etteikö alkuperäinenkin olisi hyvä ollut, mutta ihailen ja peukutan kuitenkin rohkeuttasi, kun uskallat seurata fiilistäsi ja kirjoittaa uudelleen, jos ei tunnu hyvältä. Kiitos kovasti taas ihanasta luettavasta! -Walle

[Altais]

Hyppään mukaan kommentoimaan ja ilmoittaudun lukijaksi, vaikka vähän jälkijättöisesti. Onneksi sentään on vielä monta lukua tulossa, joita odottaa.  Olen vasta löytänyt tänne originaalipuolelle tutkimaan, mitäs kaikkea täältä löytyy, ja päätin tarttua tähän mielenkiintoisen otsikon vuoksi. Sen jälkeen kiinnostuin tuosta hahmot vaihtoon -jutusta, mielenkiintoinen ajatus lähteä kirjoittamaan tarinaa hahmolle, joka onkin jonkun toisen luoma (toisaalta, onhan fanficit, mutta se taitaa olla kuitenkin hiukan eri asia).  Erittäin mielenkiintoinen alkuasetelma, ja tykästyin heti kovasti Eemelin hahmoon ja arjen kuvailuun menneisyyden sydänsuruineen ja nykyhetken yksinäisyyden tuntemuksineen, vaikka sitten pelkääkin rakastua enää.

Kelloliike kuulosti ihanalta työ- ja turvapaikalta Eemelille, ja ymmärrän hyvin hänen huoltaan ja haluaan selvittää varasmysteeri ja turvata työpaikkansa tulevaisuus. Tykkään ihan valtavasti tuollaisesta arkifantasiasta, tai miksi sitä sanotaan, kun sekoitetaan tavalliseen elämänmenoon joku tai joitain yliluonnollisia elementtejä. Vähitellen tässä tunnelma tiivistyikin siihen suuntaan, että jotain yliluonnollista varkauksiin liittyy, kunnes sitten tapasimme lankakerän näköisen olennon ja sen johdattamana Veikan.

Veikan hahmo ja asuinpaikka olivat heti ensi hetkestä asti tosi mieleistä luettavaa, ja kuvittelin koko ajan mielessäni tapahtumapaikkoja ja -ympäristöjä (osaltaan vaikuttaa sekin, että tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiini, josta syystä kuvittelen koko ajan tapahtumat johonkin nimenomaiseen paikkaan  . Veikka oli ensin sellainen mystisen ystävällinen ja välitön hahmo, mutta ilahduin kun hän lähestyi Eemeliä kirjeellään ja halusi kertoa jotain enemmän. Oli kiinnostavaa tutustua paraan (en ollut koskaan ennen kuullut niistä, mutta tarina oli äärimmäisen mielenkiintoinen), ja Veikan tarinaan, isoäidin perintöön ja siihen, mitä tekee elääkseen.

Ilona taisi heti aistia Eemelin ja Veikan välillä jotain lämpöä ja kipinöintiä, ja itsekin todella paljon huomaan toivovani, että he kaksi löytäisivät toisistaan rakkauden samalla kun selvittävät, miten paran puuhastelut saadaan loppumaan. Tosi kiinnostava asetelma, että para on sidoksissa Veikkaan, ja jatkaa varastelua Veikan tahtomatta niin kauan, kunnes ehkä he keksivät keinon saada sen lopettamaan. Suuret kiitokset tähänastisesta, ja jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavia lukuja! 

[hiddenben]

Walle, kommenttisi lukeminen toi jälleen kovasti iloa ja sai hymyilemään! Hauskaa, että muistit tuon para + hygge -yhdistelmän ja sait vihdoin selityksen sille Kiva, jos tästä tekstistä välittyy hygge ja muutenkin lempeä tunnelma, haluan nimittäin pitää tämän hyvän mielen tarinana, vaikka synkkyydeltäkään ei vältytä! Paraan liittyvä mysteeri ei tosiaankaan ole vielä ohi ja vaaditaan vielä muutama luku ennen kuin asiat selviävät - ja sen aikana Veikka ja Eemeli tulevat olemaan paljon tekemisissä toistensa kanssa eli heidän suhteensa tulee vielä kehittymään.

Tykkäsin kovasti teoriastasi sen suhteen, että para aistisi ehkä myös Veikan yksinäisyyden! Eihän sitä tiedä, veriyhteys voisi hyvin mahdollistaa sen. Ihanaa, että Veikan mummi tuli myös hyvin esiin tässä tekstissä Vaikka hän on jo kuollut, hänellä on edelleen iso vaikutus tarinaan ja sen tapahtumiin - joten siksi onkin hyvä, että hän välittyy hauskana tapauksena. Oli myös kivaa saada lukea nuo nostot, joista pidit erityisesti! Ja että koet heidän välisen suhteensa alkavan muuttua luontevammaksi. Ajattelen, että Eemeli on sen verran introvertti, ettei ystävysty ihan kenenkään kanssa, mutta kun oikea ihminen osuu kohdalle, ystävyys tuntuu todella luontevalta jopa pelottavan nopeasti. Ja Veikka on juuri se henkilö, joka saa hänet rentoutumaan Kiitos vielä mittavasta ja ihanasta fiilistelykommentista, sitä oli hauskaa ja ennen kaikkea motivoivaa lukea! ♥

Altais, lämmin tervetulotoivotus tämän tekstin pariin! Ilahduin kovasti, että sain tälle uuden lukijan, sillä olen tykästynyt tähän tarinaan itsekin Fanficeissä valmiin hahmon käyttäminen on samantyylinen prosessi, mutta siinä tulee mukana kuitenkin canonin tapahtumat ja maailma, mikä tekee kirjoittamisesta ehkä hieman helpompaa - tässä projektissa olen opetellut tuntemaan Eemeliä tarinan edetessä! Mutta juuri siksi olen iloinen siitä, että tykästyit Eemelin hahmoon ja hänen elämäänsä niin kuin se tässä tarinassa esitellään Ilahduttaa myös kuulla, että tykkäät Veikasta ja että tarina itsessään herätti uteliaisuutesi. Arkifantasia on yksi ihan suosikkigenreistäni, siinä saa sekoittaa juuri sopivasti arkea tällaisilla pienillä elementeillä, jotka parhaimmillaan saavat aikaan isojakin muutoksia. Kivaa, että olet mukana seuraamassa! Kiitos kovasti kommentista ♥

K/H: Kesäkuu tuli ja meni, mutta minun kirjoitusprojektini eivät edenneet erityisemmin koko kuukauden aikana. Nyt sain kuitenkin tämän luvun editoitua Toivottavasti talviseen maisemaan palaaminen on mieluisaa myös näin hellepäivien keskellä!

Yhdeksäs osa

Veikka johdatti Eemelin narisevia portaita pitkin yläkertaan. Ulkona räyhäävä tuuli ulisi ja sai aulan ikkunalasit vavahtelemaan. Eemeli värisi, vaikka talossa olikin lämmin: hän oli iloinen, että oli päättänyt jäädä yöksi. Ajatus vastatuuleen pyöräilemisestä tässä kelissä olisi ollut kaikin puolin kurjaa.

Kun Veikka astui pieneen liinavaatehuoneeseen etsimään sopivia lakanoita, Eemeli käytti tilaisuuden hyväksi ja lähetti Ilonalle nopean viestin.

Ulkona on niin kamala keli, että jään Veikan luo yöksi. Kuullaan!

Näytöltä näkyi, kuinka Ilona luki viestin heti ja alkoi jo kirjoittaa vastausta, mutta Eemeli sammutti näytön ja sujautti puhelimen nopeasti takaisin taskuunsa, kun näki Veikan peruuttavan ulos liinavaatehuoneesta sylissään pino lakanoita ja pyyhe. Pian puhelin alkoi kuitenkin väristä viestien merkiksi ja kolme peräkkäistä värinää myöhemmin Veikka vilkaisi Eemelin taskua.

”Sinua taidetaan kaivata kotona?”

”Ei minulla ole…”, Eemeli aloitti, mutta korjasi sitten suuntaa posket punertuen. ”Tai siis, se on luultavasti ystäväni Ilona. Hänellä on tapana lähettää monta viestiä peräjälkeen. Hän… ei hallitse pitkiä lauseita.”

Veikka nyökkäsi toinen kulma huvittuneesti koholla ja nyökäytti päätään kohti käytävän päässä olevaa huonetta. ”Mennään tuonne.”

Eemeli seurasi Veikkaa yläkerran päätyhuoneeseen. Se oli yksinkertaisesti sisustettu, suuri huone: vastapäisellä seinällä oli suuri kaari-ikkuna ja sitä vastapäätä seisoi vanhanaikainen rokokoo-koristeinen sohva. Keskellä lattiaa oli pyörillä kulkeva lisäpatteri, joka hohkasi lämpöä huoneen oman patterin lisäksi. Huoneen molemmissa päissä olivat alkovit ja niissä kapeat, yhden hengen sängyt. Toisesta näki selkeästi, että siinä nukuttiin, toinen oli tyhjillään.

”Minulla olisi virallinen vierashuonekin, mutta se on luultavasti niin kylmä, että hengitys huuruaa”, Veikka sanoi laskien lakanat ja pyyhkeen sohvalle. ”Jos sinulle vain sopii, nukut täällä, missä minäkin. Tämän huoneen pitäisi olla lämmin ja kuiva.”

”Sopii”, Eemeli sanoi, vaikka hänen vatsansa heitti jälleen yhden voltin. Olihan hän armeija-aikoina tottunut nukkumaan muiden ihmisten kanssa samassa huoneessa tai teltassa, joten tilanne ei ollut aivan vieras, mutta ajatus huoneen jakamisesta juuri Veikan kanssa värisytti.

Veikka kävi hakemassa vierashuoneesta peiton ja tyynyn. Eemeli ojensi kätensä ottaakseen pussilakanan ja hymähti tajutessaan siinä olevan norsujen kuvia. Veikka selitti niiden kuuluvan hänen sisarensa Ainon lapselle, jolle oli tärkeää saada nukkua juuri niissä lakanoissa tullessaan kesällä käymään.

”Vilma rakastaa norsuja. Hänellä on jopa adoptionorsu Keniassa.”

Eemeli, joka ujutti käsiään lakanan sisällä kohti leveää suuaukkoa, pysähtyi kesken liikkeen. 

”Adoptionorsu?”

”Hän on kummi norsulle, joka on jäänyt orvoksi ja josta eräs säätiö pitää huolta, kunnes se on riittävän vanha palatakseen luontoon”, Veikka kertoi ja ojensi Eemelille peiton kulmat, auttaakseen sitten asettelemaan lakanan paikoilleen. ”Keksin muutama vuosi sitten antaa sen joululahjaksi. Käytännössä kummius tarkoittaa vuosittaista lahjoitusta, mutta minä hoidan sen puolen, kun taas Vilma saa uppoutua lukemaan adoptionorsunsa kuulumisia ja julkaista kuvia ja videoita Instagram-tilillään.”

Eemeli hymyili levittäessään pedatun peiton sängylle. ”Onko sinulla enemmänkin sisaruksia?”

”Vain Aino. Entä sinulla?”

Eemeli pudisti päätään.

”Olen ainoa lapsi ja sen lisäksi olin huono ystävystymään. Kaipasin kyllä usein leikkikavereita ja myöhemmin kaveriporukkaa, jonka kanssa ajella mopolla maanteitä pitkin. Mutta meidän koulussa oli pienet piirit ja ne olivat… ahtaat.”

”Niinhän ne yleensä ovat”, Veikka sanoi ja vilkaisi Eemeliä pujottaessaan tyynyä tyynyliinan sisään. ”Entä aikuisena, oletko löytänyt hyviä ystäviä ympärillesi?”

Oli kuin kysymys olisi osunut suoraan Eemelin sydämeen ja hän tunsi olonsa yhtäkkiä alastomaksi Veikan edessä. Aivan kuin Veikka näkisi syvälle hänen sisälleen. Melkein liiankin syvälle. Hän seisoi hetken hiljaa ennen kuin vastasi.

”En oikeastaan. Tai minulla on tietenkin Ilona ja työkaverit, mutta en ole vieläkään se kaikkein sosiaalisin tyyppi.”

Veikka vei tyynyn sängylle ja katsoi sitten Eemeliä. Hänen ruskeiden silmiensä katse oli pehmeä ja avoin.

”Minusta sinä vaikutat hyvältä ja mukavalta ihmiseltä. Olen iloinen, että olet täällä.”

Eemeli hämmentyi kohteliaisuudesta samalla, kun hymy kohosi hänen kasvoilleen. Hän haki sanoja hetken, mutta sai lopulta sanottua ääneen pelkän kiitoksen. Veikka nyökkäsi ja hymyili.

”Nyt, jos sopii, mennään nukkumaan.”

Kello näytti yhtätoista, kun Eemeli oli saanut harjattua hampaat lainahammasharjalla ja kömpi alkovin suojiin peiton alle. Hänellä oli päällään Veikalta lainattu flanellipyjama, jonka hihansuut ja lahkeet olivat liian pitkät, mutta jonka kangas oli ihoa vasten ihanan pehmeä. Kun Veikka palasi huoneeseen hampaiden pesun jälkeen, he toivottivat sen enempää juttelematta hyvää yötä ja Veikka sammutti huoneen valot.

Yön pimeydessä Eemeli nosti peiton päänsä suojaksi ja vilkaisi vihdoin puhelintaan. Aiemmin tulleet viestit näkyivät vielä aloitusnäytöllä, kaikki kolme Ilonalta.

?!! Oikeasti!!

Kerrot sitten kaiken huomenna!! En malta odottaa!

Veikan on oltava aivan todella hyvä tyyppi, et sinä muuten olisi jäänyt!

Eemeli sammutti puhelimen ja hymyili pimeyteen.

*

Kun Eemeli seuraavana aamuna heräsi, Veikka oli jo ehtinyt nousta. Kello oli onneksi vasta puoli seitsemän aamulla eikä hänellä ollut kiire kelloliikkeeseen. Hän makoili hetken alkovin hämärässä ja katseli vinoa kattoa, jossa näkyi hieman kosteuden jättämiä vaurioita. Hän oli nukkunut yön heräämättä ja olo oli levännyt, mutta nyt jännitys kouraisi jälleen vatsanpohjaa. Illan tunnelma oli ollut niin rentoutunut ja keveä, mutta entä nyt?

Eemeli muisti elävästi yhden yön opiskeluajoiltaan, kun oli lähtenyt etäisesti tutun opiskelijakaverin mukana baarista. Yö naisen kanssa oli ollut sekava, olo humalaisen etova ja aamulla kaikki oli näyttänyt ja tuntunut kamalalta. Ennen kaikkea toisen ihmisen kohtaaminen yön jälkeen oli ollut sekoitus häpeää, inhoa ja epävarmuutta. Tunnelma oli ollut niin kiusallinen, että Eemeli ei ollut odottanut edes kahvin valmistumista ennen kuin oli keksinyt polttavan tekosyyn lähteä kotiin heti. Sen jälkeen hän ei ollut jäänyt puolituntemattomien luo yöksi - paitsi nyt.

Eemeli odotti vielä hetken ja kuulosteli talon ääniä. Kaikkialla oli kuitenkin hiljaista, ulkonakin vihmonut tuuli oli vihdoin rauhoittunut. Kun Veikasta ei kuulunut mitään, Eemeli nousi ylös, vaihtoi vaatteet ja laskeutui narisevat portaat alakertaan päästäkseen kylpyhuoneeseen. Alakertakin oli autio. Kakluunissa rätisi jälleen tuli, mutta Veikkaa ei näkynyt missään. Eemeli kurkisti keittiöön ja kahteen muuhun huoneeseen, mutta vaikutti siltä, että hän oli huvilassa yksin. Ehkä Veikka oli mennyt kauppaan?

Eemelin pestessä hampaita hän kuuli ulko-oven käyvän. Hän yllättyi kuullessaan useamman kirosanan ja yhtäkkiä kylpyhuoneen ovi tempaistiin auki. Hän luuli lukinneensa oven, mutta oven lukko oli vanhanaikainen eikä ilmeisesti ollut asettunut paikoilleen. Veikka ehti jo astua kynnyksen yli ennen kuin tajusi Eemelin olevan jo kylpyhuoneessa.

”Ai, anteeksi! En tarkoittanut...”, hän aloitti, mutta ähkäisi sitten. Silloin Eemeli näki hänen kätensä vuotavan verta.

”Mitä tapahtui?” hän kysyi ja sylkäisi nopeasti lopun hammastahnavaahdon suustaan, huuhteli hammasharjan ja laittoi sen mukiin. Sitten hän otti useamman arkin vessapaperia ja ojensi ne Veikalle, joka painoi ne haavaa vasten. Peukalon lähellä oleva haava ei ollut syvä, mutta oli onnistunut nirhaisemaan isompaa verisuonta.

Veikka istui vessanpöntön kannelle ja ähkäisi. ”Yritin käydä maanittelemassa paraa, että saisit korut ja kellot mukaasi, mutta… äh… Se ei tykännyt ideasta.”

”Onko sinulla desinfiontiainetta? Jatka haavan puristamista”, Eemeli sanoi ja avasi Veikan ohjeistamana yhden kylpyhuoneen kaapeista, kurottaen hyllyllä olevalle pienelle ensiapulaatikolle. Sieltä hän löysi kaiken tarpeellisen: desinfiointiaineen, painesiteen ja sideharsoa.

”Ei kai se nyt noin syvä ole”, Veikka yritti sanoa tarvikkeet nähdessään, mutta kohottaessaan verestä kosteaa vessapaperimyttyä hän laski sen nopeasti takaisin ja ojensi kättään niin, että Eemeli pääsi sitomaan haavan.

Eemeli oli käynyt ensiapukurssin osana kelloseppäkoulutusta. Koulutuksesta oli jo muutama vuosi, mutta käytännönläheiset kurssit olivat jääneet mieleen. Sen lisäksi kiipeilyssä kädet olivat usein koetuksella ja sen tuoman kokemuksen myötä Eemeli sai sidottua sideharson Veikan käden ympärille ensiyrittämällä nätisti ja jämäkästi. Siteen loppupään hän sujautti laskoksen alle ja sitten, asiaa sen erityisemmin ajattelematta, painoi kätensä Veikan kättä vasten.

”Noin”, hän hymyili. Veikka näytti hieman kalpealta, mutta hänen silmissään tuikki jokin, minkä Eemeli tulkitsi tilanteesta huolimatta iloksi. Hän tajusi yhtäkkiä, kuinka lähekkäin he olivat kapeassa kylpyhuoneessa. Veikan hengitys tuntui hänen ihollaan kevyenä vireenä ja kasvoilla näkyi aamun karhea sänki.

Puna kohosi Eemelin kasvoille ja hän kohottautui jaloilleen, irrottaen otteensa Veikan kädestä.

”Selviänkö hengissä?” Veikka kysyi ja nousi varovaisesti seisomaan sidettä katsellen.

”Hyvin todennäköisesti”, Eemeli vastasi, pitäen katseensa Veikan kädessä. Hänen poskiaan kuumotti. ”Pitäisin kuitenkin etäisyyttä paraan seuraavat päivät. Ettet vain menetä sormiasi.”

”Ei tarvitse kehottaa kahta kertaa”, Veikka hymähti ja irvisti, kun vilkaisi lavuaarissa olevaa veristä vessapaperimyttyä. ”Kiitos avusta. Voidaanko keittää kahvit? Minun kehoni huutaa kofeiinia tällaisen jännitysnäytelmän jälkeen.”

”Keitetään.”

He kattoivat aamiaisen olohuoneen pöydälle. Eemeli oli iloinen siitä, että yö ei ollut rikkonut hänen ja Veikan välistä yhteyttä, mutta asetellessaan kuppeja ja lautasia paikoilleen hän mietti, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Nyt hän tiesi, mistä löysi kelloliikkeen varkaan, mutta miten he voisivat saada sen lopettamaan varastamisen? Se, että para oli purrut Veikkaa, kertoi jo paljon sen luonteesta.

Veikan ajatukset kulkivat samoja polkuja pitkin, sillä kaadettuaan heille molemmille kahvia hän sanoi:

”Valitettavasti en voi vieläkään palauttaa koruja ja kelloja sinulle. En osannut odottaa, että se olisi näin vaikeaa.”

”Eikö paran pitäisi palvella omistajaansa, oli hänen tahtonsa mikä tahansa?” Eemeli kysyi ja alkoi kuoria appelsiinia.

”Niin sen pitäisi mennä”, Veikka sanoi ja rypisti otsaansa. ”Mutta muistatko, että kerroin paran kuuluneen mummilleni?”

Eemeli nyökkäsi. ”Mutta sanoit myös, että parassa on sinun vertasi.”

”Juuri niin. Kaiken järjen mukaan para on siis minun, muuten se olisi kuollut silloin kun mummikin. Mutta se ei selvästikään tunne samanlaista lojaaliuuden sidettä minuun, koska ei suostu tekemään niin kuin minä haluan. Ja se aiheuttaa ongelmia.”

Eemeli ojensi appelsiinin viipaleen Veikalle, joka otti sen vastaan terveellä kädellään.

”Mitä voit tehdä asialle?” Eemeli kysyi.

”Aion vielä yrittää kokeilla saada korut takaisin rauhallisin keinoin. Paraa voi maanitella ja imarrella, ainakin joskus se on toiminut”, Veikka sanoi. ”Mutta jos se ei onnistu… Toivottavasti löydän mummin päiväkirjat. Hyvällä tuurilla hän kirjoitti jotain siitä, miten sidettä siihen voi vahvistaa.”

Eemeli vilkaisi Veikkaa, jonka kasvoille oli kohonnut vaikea ilme, kuin hän ei itse aivan uskoisi omia sanojaan. Eemeli olisi halunnut valaa Veikkaan uskoa siitä, että kaikki ratkeaisi, mutta hän ei tiennyt paroista mitään eikä osannut sanoa, mikä olisi voinut auttaa ratkaisemaan tilanteen. Hän saattoi vain uskoa siihen, että Veikka osaisi korjata tilanteen. Eemeli tarjosi Veikalle toisen appelsiinin viipaleen.

”Toivotaan, että para kuuntelee. Ehkä se vain kaipaa huomiota?”

Veikka hymähti. ”Sitä se tulee kyllä nyt saamaan, usko pois.”

Sitten Veikka vaihtoi puheenaihetta kertomalla eräästä videoprojektista, jonka materiaalia hän alkaisi editoida sinä päivänä. Se kevensi hieman synkäksi muuttunutta tunnelmaa, mutta Eemelin sisällä kytevää huolta se ei onnistunut tukahduttamaan.

[Altais]

Ilahduin, kun huomasin tämän saaneen jatkoa, sillä kiinnostaa kovasti tuo Eemelin ja Veikan suhteen kehittyminen ja myös para-mysteerin selvittely ja se, mitähän oikein pitää tehdä, jotta varkaudet saadaan loppumaan. Tässä luvussa Eemeli on minusta jotenkin kovin samastuttava sellaisena aika introverttina tyyppinä, joka ei ehkä ystävysty helposti eikä osaa kokea ketä tahansa läheiseksi. Ahtaitahan nuo teinien piirit monesti ovat, eikä hiukankaan erilaisena sinne helposti joukkoon sovi. Varsinkin voi vaan kuvitella, että hiljaisempi ja introvertimpi poika, joka vielä on ehkä jo tiedostanut olevansa kiinnostuneempi pojista kuin tytöistä (jos Eemeli on sen nuorena jo tiennyt), kokee itsensä tosi erilaiseksi sellaisessa mopojätkien porukassa.

”Olen ainoa lapsi ja sen lisäksi olin huono ystävystymään. Kaipasin kyllä usein leikkikavereita ja myöhemmin kaveriporukkaa, jonka kanssa ajella mopolla maanteitä pitkin. Mutta meidän koulussa oli pienet piirit ja ne olivat… ahtaat.”

Mutta sitten joskus kuitenkin voi käydä niin, että jonkun kanssa on vaan hyvin luontevaa olla. Ihanaa, että tässä juuri Veikka on sellainen ihminen, ja olet kuvannut näiden kahden lähentymistä tosi lämminhenkisesti. Eemelin tuntemuksen herättivät kovasti sympatiaa, kun häntä nolotti näyttää Veikan silmissä yksinäiseltä ja epäsosiaaliselta. Mutta onneksi Veikka suhtautui noin ihanasti häneen.  Veikasta on ihan kertakaikkisen helppo tykätä, ja helppo on samastua myös siihen, että Eemeliä hiukan värisyttää nukkua samassa huoneessa. Minustakin on upeaa, että Eemeli ja Veikka päätyvät viettämään paljon aikaa yhdessä, sillä kun he nyt jo ovat lähentyneet noin nopeasti, on varmaan odotettavissa välien lämpiämistä entisestään yhteisen ajan myötä. Tai näin ainakin tietysti toivon.

Veikka vei tyynyn sängylle ja katsoi sitten Eemeliä. Hänen ruskeiden silmiensä katse oli pehmeä ja avoin.

”Minusta sinä vaikutat hyvältä ja mukavalta ihmiseltä. Olen iloinen, että olet täällä.”

Eemeli hämmentyi kohteliaisuudesta samalla, kun hymy kohosi hänen kasvoilleen. Hän haki sanoja hetken, mutta sai lopulta sanottua ääneen pelkän kiitoksen. Veikka nyökkäsi ja hymyili.

Oli kiva myös lukea Eemelin tuntemuksista hänen paikatessaan Veikan kättä ja päätyessään huomaamattaan aika lähikontaktiin. Niin jännitteinen ja ihana kohtaus, että se saa kovasti odottamaan jatkoa.  Ihana Veikka, joka oli halunnut palauttaa paran viemät tavarat Eemelille heti. Mutta toivottavasti he vielä löytävät toimivampia keinoja, ja ne Veikan mummin päiväkirjat kiinnostavat minua myös tosi paljon. Toivon mukaan ne löytyvät, ja pääsemme hiukan paremmin tutustumaan Veikan mummiin, joka on kiinnostava hahmo kaikessa mystisyydessään. 

”Aion vielä yrittää kokeilla saada korut takaisin rauhallisin keinoin. Paraa voi maanitella ja imarrella, ainakin joskus se on toiminut”, Veikka sanoi. ”Mutta jos se ei onnistu… Toivottavasti löydän mummin päiväkirjat. Hyvällä tuurilla hän kirjoitti jotain siitä, miten sidettä siihen voi vahvistaa.”

Kiitos tarinan jatkosta! Tämä on aivan ihana, lämminhenkinen ja jännittävä tarina, ja jään innolla odottamaan sen jatkoa.