Tämä teksti on alun perin kirjoitettu luovan kirjoittamisen verkkopajaan, jossa oli tämänviikkoisena tehtävänä rakentaa tarina sen ympärille, että joku joutuu mahdottoman eteen ja itsensä ylittämisen panoksena on jotain todella merkityksellistä ja tavoittelemisen arvoista. Tehtävänanto tuotti minulle vähän vaikeuksia, ja pureksin montaa erilaista ideaa, kunnes lopulta vähän väkisin puskemalla (hotellihuoneessa gin & tonicia maistellen) syntyi tämä tarina.
Arvoin ikärajaakin hyvän tovin, mutta päädyin lopulta pykälää korkeampaan, koska tässä tekstissä kuitenkin käsitellään semiavoimesti väkivaltaista tapahtumaa eli autokolaria.
Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.
↺
Tieto pienestä tieliikenneonnettomuudesta saapuu juuri, kun Toni on aikeissa ehdottaa kahvitaukoa. Teboilin syntisen hyvät runebergintortut saavat odottaa, sillä he ovat lähin vapaa yksikkö tapahtumapaikasta. Niko tekee suunnilleen niin näppärän U-käännöksen kuin ambulanssilla vain on mahdollista, ja matka jatkuu iltapäiväviiden ruuhkassa ja hämärässä.
Tähän mennessä päivän työkeikat ovat koostuneet lähinnä kaatuneiden vanhusten auttamisesta ja parin rintakipuisen kyyditsemisestä, mutta ensihoitajan työnkuva saattaa muuttua hetkessä. Niko heittää kevyttä huulta verestä ja suolenpätkistä. Toni kuuntelee toisella korvalla työpariaan ja toisella viranomaisverkkoa. Väsymys painaa jäsenissä ja silmäluomissa, ja hän yrittää ravistella ja räpytellä sitä pois. Huomenna työputki viimein katkeaa ruhtinaallisilla kolmen päivän vapailla.
Lisätietoja tihkuu ajon aikana, mutta vasta onnettomuuspaikalla miehille valkenee, ettei kyse ole mistään pienestä peräänajosta. Mukana ketjukolarissa on ainakin kolme henkilöautoa, joista yksi on kiilautunut poikittain melkein tukkimaan kaistan, nokka kohti piennarta. Sen savuava konepelti on rutussa toisen auton perän alla – vanhan Volvon, joka roikkuu puoliksi ojassa. Niiden kylkeen on rysäyttänyt kolmas. Tienvarteen on pysähtynyt sivullisia, ja liikenne sakkaa. Poliisiyksikkö yrittää päästä läpi vastakkaisesta suunnasta vilkut sinistä hehkuen.
”Saakeli”, Niko kommentoi ryömittäessään autoa lähemmäs.
Toni terästäytyy ja skannaa katseellaan autorykelmää ja lumisen tien poikki johtavia jarrutusjälkiä. Ainakin osa kolaroineiden autojen matkustajista näyttää päässeen ulos kulkuneuvoista, mutta ojan pohjalle on syöksynyt neljäskin auto, jonka keula on painunut vankan kuusen ympärille kuin kuolemanhalaukseen. Toni kurkottaa eteenpäin ja siristää silmiään Nikon pysäköidessä. Hän rekisteröi sähkönsinisen Punton, jolla on niin arkisen tuttu rekisterinumero, että häneltä kestää hyvä tovi keksiä, mistä se on tuttu.
Sitten se iskee hänen tajuntaansa. Se on tuttu kotipihasta.
Sini.Sydän sinkoaa kurkkuun. Vatsa valahtaa alas kuin vapaapudotuksessa. Toni haparoi kojelaudasta tukea ja tuijottaa siniseen hetkeen, jossa ei näy jälkeäkään Sinistä. Ojan pohjalla Punton kuljettajanpuoleisen oven vieressä viittilöi joku, jonka kasvoilla on hätää ja kiirettä, mutta se joku ei ole Sini.
Yhtäkkiä nykyhetki hämärtyy. Ympäristö loittonee. Toni muistaa, että Sinin oli tarkoitus käydä vapaapäivänsä ratoksi vanhemmillaan. Se on rutiinireissu, jonka Sini on taittanut lukemattomia kertoja aiemminkin – tuulessa, tuiskussa, talvipakkasissa. Siinä ei ole mitään järkeä, että Sinin auto on päätynyt lumisen ojan pohjalle. Jokin ei täsmää.
”Tonttu hei, mitä helevettiä, nouse ny siitä?” Toni kuulee Nikon äänen ja tuntee tuuppauksen olkavarressaan. Niko on jo noussut kuljettajan paikalta, kiertänyt toiselle puolen autoa ja avannut Tonin oven.
Pakkasilma hyökyy iholle. Turvavyö on pingottunut tukemaan Tonin etukumaraa asentoa. Virve huutaa rinnuksilla. Väsymys on hiipunut, mutta tilalle on hyökynyt hyödytöntä ylivirittyneisyyttä, joka sinkoilee kaikkialle kohdistumatta kunnolla mihinkään. Tonin katse hakeutuu jatkuvasti sähkönsiniseen Puntoon, vaikka apua tarvitsevia on varmasti muuallakin. Sen ikkunat ovat tummat ja tutkimattomat.
”Hei…?” Nikon äänessä on nyt enemmän epävarmuutta kuin ärtymystä, ja se saa Tonin havahtumaan ja kohdistamaan katseensa tummiin silmiin ja kulmiin, jotka ovat huolesta kurtussa.
Tonin mieli käy kierroksilla. Kaikki mahdolliset kriisitilanteiden toimintaohjeet ovat siellä jossain, mutta ne ovat liukkaita ja valjuja, häilyviä ja hiipuvia. Kuuluiko hänen edes olla paikalla? Olisiko lisäapua tulossa? Miten kaukana seuraava yksikkö on? Onko hänestä enemmän hyötyä huolestuneena aviopuolisona vai rautaisena ammattilaisena? Miten niitä kahta voi edes erottaa toisistaan? On vain Toni, jonka ihan tavallisen työpäivän ja rutiinikomennuksen päätepisteenä on pelko ja pakokauhu.
Joku huutaa jossain. Toisen ambulanssin pillit ujeltavat kaukaisuudessa. Toni ravistaa päätään ja yrittää unohtaa itsensä ja ammatilliset ongelmansa. Hänellä ei ole tässä hetkessä mitään merkitystä. Merkitystä on Sinillä, joka ehkä vielä on rutistuneessa autossa sisällä. Mielikuvat matkan järjettömästä päätepisteestä ja puunrungon epätodellisesta kuolemanhalauksesta vuoroin kirkastuvat ja hämärtyvät.
Yhtäkkiä Toni muistaa aamun, sen kalpean hämärän jossa hän kumartui suukottamaan Sinin poskea ennen töihiinlähtöä. Hän sulki avaimet nyrkkiinsä, jotteivät ne kilisisi, ja Sini jäi sänkyyn pienelle, uneliaalle sykkyrälle niin kuin monta kertaa aiemminkin. Se mielikuva on kirkas ja tarkkarajainen, ja lopulta se kirkastaa ja tarkentaa Tonin tajunnan.
Toni ei voisi antaa oman päätepisteensä olla Sinin päätepiste.
Hän avaa turvavyönsä, ottaa tukea hämmentyneen Nikon hartiasta ja hyppää alas.
