Tekstin nimi: Eräänä syksyisenä yönä
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Varoitukset: lievää kiroilua
Genre: Surumielinen draama
Hahmot: Kara & Ethan, muitakin mainittu
A/N: tämä teksti syntyi Kaarnen Anne Michaels -sitaattihaasteesta, mistä saamani sitaatin liitän tähän loppuun. Oikeastaan tämä skenaario oli mielessä heti kun tekstin luin, mutta yritin tapani mukaan noin viittä muuta ennen kuin lopulta päädyin tähän ensimmäiseen. Kiitos Kaarnelle ihanasta sitaatista!
Tässä tekstissä esiintyvät mun katulapsitarinoista tutut Ethan ja Kara, joskin noin viitisentoista vuotta myöhemmin. En nyt tiedä tulenko lopulta päätymään tällaiseen skenaarioon jos ikinä jaksan heistä näin pitkälle kirjoittaa, mutta tässä joka tapauksessa tällainen kurkistusluukku tulevaisuuteen
Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!
Ethan kiskaisi saappaat pois jalastaan ja huokaisi syvään.
Pitkä päivä tuntui pakotuksena hartioissa ja selässä. Kuhmuinen patja hänen allaan ei auttanut asiaa, ja hän tiesi että huomenna selkä olisi tulessa kuin hän olisi kierinyt nokkospuskassa.
Oma huone oli silti ylellisyyttä, jota useimmille armeijassa ei suotu. Isänsä aseman ansiosta Ethanin ei ollut tarvinnut aloittaa uraansa pahaisena asemiehenä vaan oli ylennyt suoraan vänrikiksi, mutta joskus hänestä tuntui että niillä paskiaisilla oli helpompaa. Heidän ainoa murheensa oli jäädä kiinni laiskottelusta, kun taas hänen päänsärkynään oli löytää sanotut laiskottelijat ja rankaista heitä loputtomilla sulkeisilla.
Alokkaiden kouluttaminen oli silti…tyydyttävää, paremman sanan puutteessa. Ethan opetti heille kaiken mitä armeija vaati, mutta lisäsi muutaman tempun siihen päälle. Yksikään hänen miehistään ei kuolisi siksi että olisi liian tyhmä tai liian hidas, siitä hän oli varma.
Kellään heistä ei kuitenkaan ollut hänen vaistoaan tai taitojaan. Sellaisia ei opittu pölyisellä kentällä missä harjoiteltiin marssimaan oikeaoppisesti tai hyökkäämään kaverin kimppuun. Sellaiset opit löytyivät eteläisen Aestenin toreilta ja kujilta, katulasten näppäristä näpeistä. Hän oli joskus sanonutkin, että katulapsista koottu armeija olisi kaikista paras, jos heidät vain saataisiin pidettyä kähveltämästä kruununjalokiviä.
Ethan lysähti kapealle vuoteelleen ja huokaisi uudelleen. Vuodet olivat tehneet hänestä laiskan. Totta, hän oli noussut aamunkoitossa ja nauttinut illalliseksi vain kolpakon olutta ja muutaman viipaleen kylmää lihaa kuivan leivän päällä, mutta ennen hän oli tehnyt paljon enemmän töitä paljon vähemmällä ruualla. Syötyään kolme ateriaa päivässä ja nukuttuaan öisin oikeassa sängyssä vuosien ajan hän ei enää jaksanut niin paljon kuin silloin kun oli ollut pakko.
Öinen tuuli rämisytti parakin ikkunoita ja ulisi savupiipussa. Eristeet olivat surkeat ja hormi huonosti nuohottu, mutta samapa tuo. Huomenna hän menisi taas isänsä luo muutamaksi päiväksi, nukkuisi oikeassa sängyssä ja kävisi niin kuumassa kylvyssä että kainalokarvatkin kihartuisivat.
Oveen koputettiin.
Hetkessä Ethan oli ylhäällä, aistit valppaina kuin hän olisi siirtynyt ajassa kymmenen vuotta taaksepäin. Se ei ollut tuuli tai oksa, hän tiesi, vaan ihmiskäden koputus. Siitä hän oli varma.
Hän nappasi pienen veitsen yöpöydältään ennen kuin meni avaamaan oven. Joistakin tavoista oli hankala päästä eroon.
Loppusyksyn yö oli pimeä eikä kyyneleet silmiin tuova tuuli auttanut sekään näkemään, kuka ovella oli. Ethan oli erottavinaan naisen hahmon, ennen kuin tämä kääntyi lähteäkseen.
“Odota”, hän sanoi kaikella sillä auktoriteetilla, mitä hänen ääneensä mahtui. Vänrikki Merle tunnettiin yleisesti rentona tyyppinä, joka haistatti paskat puheille kunniasta ja velvollisuudesta mutta joka teki mitä täytyi. Mutta kun hänen piti saada viesti perille ja ihan oikeasti
saada se perille, hänen ääneensä tuli metallinen sointi, kuin aatelisella joka ei ollut tyytyväinen palvelijoidensa työhön.
Hän oli oppinut sen Kitiltä. Vanhat ystävät voivat olla yllättävän hyödyllisiä.
Hahmo pysähtyi.
“Kit”, se sanoi.
Ethan hätkähti.
Hän ymmärsi, mitä nainen tarkoitti. Tämä ei luullut häntä Kitreksi, eikä tämä etsinyt tätä. Tämä tarkoitti
sinä opit tuon Kitiltä. Ethan otti askeleen eteenpäin.
“Kara”, hän sanoi.
Kara oli - kasvanut.
Se oli naurettavaa. Totta kai tämä oli kasvanut, he kaikki olivat kasvaneet: oli kulunut melkein kaksi vuosikymmentä siitä kun Ruth liittyi ketjuun heidän perheensä viimeiseksi jäseneksi. Ethan tiesi itsekin kasvaneensa: hän oli yhtä pitkä kuin isänsä, pidempi kuin useampi alokkaistaan jotka näyttivät naurettavan nuorilta uusissa sinisissä takeissaan. Hän oli kasvattanut jopa parran.
Kara oli edelleen Kara, vaikka ei ollutkaan enää se tikunlaiha tyttö jonka punainen tukka herätti huomiota kadulla. Tämän kasvot olivat edelleen kapeat, silmät mantelinmuotoiset ja kultaiset. Punainen tukka oli tummentunut vuosien saatossa, nyt se kiilsi heikossa kynttilänvalossa kuparinpunaisena. Lantio oli leventynyt, siluetti ei enää ollut täysin suora.
Ethan työnsi ajatukset Karan siluetista visusti mielensä perukoille ja puristi peukalonkynnellä kämmentään. Mikä häntä vaivasi? Kuka ajatteli tuollaisia…
Mitä Kara oikeastaan oli hänelle?
Sisko kai. Mutta ei Ethanilla koskaan ollut ollut minkäänlaisia ajatuksia Ruthin tai Vickyn siluetista, oli se suora tai ei.
Eikä kumpikaan heistä ollut koskaan ilmestynyt hänen ovelleen keskellä yötä.
He seisoivat hetken hiljaa toisiaan tarkastellen. Karalla oli yllään tumma viitta joka kiinnitettiin yksinkertaisella soljella. Se ei sopinut hänelle: Kara jonka Ethan oli tuntenut kauan sitten, oli rakastanut kuvioita ja värejä. Tämä oli saanut jopa yksinkertaisen paidan ja housut näyttämään joltain mihin voisi haluta pukeutua, vaikka ne olivatkin pelkkiä pyykkinarulta varastettuja rääsyjä.
Ethan mietti mitä Kara näki edessään. Hänellä oli edelleen yllään univormuun kuuluva paita ja housut, mutta ei takkia ja saappaita. Parta oli samaa ruskeaa kuin hiuksetkin, silmät edelleen kalpean siniset.
Hän mietti näkikö Kara ne poliisit, joilta he olivat lapsena juosseet pakoon.
Hän halusi kysyä niin monta kysymystä. Mitä Kara teki täällä, miten tämä oli löytänyt hänet, mitä tämä oli tehnyt niinä vuosina, kun Ethan oli luonut itselleen paikkaa niiden aatelisten keskuudessa, joilta he olivat lapsena varastelleet? Oliko tämä tullut pyytämään apua? Vai kysymään, miten hän oli saattanut kääntyä toiselle puolelle ja jättää hänet köyhyyden keskelle?
Kara liikahti ovea kohti. “Sinulla menee hyvin”, tämä sanoi. Ääni oli matala ja tyyni, mutta siinä oli pohjavire jota Ethan ei tunnistanut. Hätkähtäen hän tajusi, että se oli katkeruutta.
Hänen olisi pitänyt tajuta odottaa sitä. Hän oli sentään armeijan vänrikki, aatelisten juoksupoika, muuri säätyjen välissä ja Kara oli…
Kara oli
kardeli.Hän tarttui tytön hihaan ja veti tämän itseään vasten.
Hetkeksi Kara jähmettyi. Sitten tämä suli, kietoi kätensä tiukasti hänen ympärilleen kuin olisi pelännyt tämän katoavan sumuna ilmaan jos hän ei pitäisi tarpeeksi tiukasti kiinni.
“Ethan”, hän kuiskasi.
Ethan ei vastannut. Hänen ei tarvinnut.
He viettivät sen yön yhdessä.
Sänky oli kapea ja peitto ohut, mutta he olivat nukkuneet huonommissakin paikoissa. Ethan painautui selkä seinää vasten, antaen Karalle mahdollisuuden maata kasvot ovelle päin. Se tarjoaisi tälle paremman mahdollisuuden paeta, jos tarve vaatisi.
Oli outoa miten tutulta kaikki tuntui: hän oli muuttunut, Kara oli muuttunut, heidän perheensä oli muuttunut. Mutta silti kun he makasivat vierekkäin kapeassa sängyssä, se tuntui yhtä tutulta ja rauhoittavalta kuin aamukahvi, kuin kuumavesipullo peittojen alla. Kuin he olisivat tehneet näin eilen ja tekisivät myös huomenna.
Kara tuntui ensin jäykältä Ethanin käsivarsilla, mutta hiljalleen tämä rentoutui ja nojautui häntä vasten, kuin hermostunut hevonen joka alkoi hiljalleen luottaa ratsastajaansa.
Ethan inhosi itseään heti kun oli saanut ajatuksen loppuun. Hän tiesi kyllä mitä
kardeleista puhuttiin, mutta Kara ei ollut eläin, hevonen sen paremmin kuin mikään muukaan. Hän oli joku joka piirsi kukkia hylätyn kartanon seinille, joku joka säikähti kun Vicky suuttui hävittyään korttipelin, joku joka roikkui ylösalaisin porraskaiteessa ja nauroi. Joku, jonka käsiin Ethan luottaisi henkensä, joku johon hänet oli yhdistetty siteellä joka oli paljon vahvempi kuin veri.
Joku, jota hän ei pystyisi suojelemaan.
Kun hän aamulla heräsi, Kara oli poissa.
Kaarnelta saamani sitaatti:
the precise waking that is born
from the nightmare,
and so, I beg you,
come out of the night,
just this night,
and into the hallway,
leave your boots by the door,
where they will be safe
— runosta
Correspondences