Nimi: Luunmurtaja
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Cobra Kai
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angstia, rakkautta, sen sellaista. Ficlet.
Paritus: Daniel LaRusso/Johnny Lawrence
Vastuuvapaus: oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Valehtelematta sanon, että Cobra Kai on ehkä paras ja ainoa uudehko televisiosarja, johon olen vuosiin hurahtanut. Kommentoinnin muoto on vapaa, ekaa fikkiä fandomista on aina herkkää vetää.
Luunmurtaja
Johnny ei nyt lyönyt ensin, ei varmana lyönyt. Sillä kertaa. Joku toinen kerta on lyönytkin, mutta nyt Daniel ihan oikeasti veti mutteria myöten pulttia ennen kuin Johnny oli ehtinyt sanoa kahta sanaa.
Tai, ei nyt ihan ennen.
”Haista paska”, Johnny oli tokaissut yhtä suoraa, kuin olisi vatupassilla laitettu. Ja suoraa tuli turpaankin. Iskuna se olisi ollut aika helppo torjua, sikäli mikäli Johnny ei olisi halunnut ottaa hudaan ihan siitä syystä, että sitten hänellä oli riittävän hyvä syy lyödä takaisin kahtakolmatta kovempaa. Silmäänsä saa Daniel ihan keskenään töissä pukumiehille selittää. Johnny oli hänestä vähän ylpeä.
”Olethan sinä sentään mies, etkä mikään nuudelipussi”, sanoi Johnny Danielin kuulematta. Turvonnut poski ei särkenyt, vaan teki pelkästään hyvää. Ei Daniel ollut enkeli, sen paremmin kuin sensei Miyagin veroinen viilipyttykään. Luulee vaan. Hän löi ensin, ihan totta löi. Kenen sielussa siis nukkuu kobrakäärme?
Johnny ei myöskään itkenyt ensin, ei kertaakaan sen jälkeen kun oli täyttänyt kuusi vuotta. Isäpuoli löi häntä kaukosäätimellä päähän, kun ei jaksanut edes riisua vyötä piiskatakseen. Mutta Johnny ei valittanut, ei ennen kuin Daniel avautui kurista. Terry Silveristä ja sadismista, sillä ne tarkoittivat samaa asiaa.
”Kokkelipäitä kiristää”, totesi Johnny, mutta Daniel jo puri huultaan. Silmissään hänellä oli ilme, jonka Johnny oli nähnyt ennenkin, joskus lapsempana. Danielilla oli edelleen tummat silmät, joissa kaltoinkohtelu värisi laineita lyövänä merenä. Sitten Johnny itki itsekin. Vähän vain, omaa surkeuttansa surren, koska miksi ihmeessä hänen piti olla niin rikki ihmisenä, että kaikki vain purskastelee hänen seurassaan kyyneliin?
”Johnny, mikä on?” Daniel kysyi sillä tavalla empaattisesti, että Johnnyn teki mieli lyödä häneltä hampaat sisään. Ehkä he olivat lähentyneet toinen toisiaan. Johnny lähti menemään baarista selittämättä mitään. Saati maksamatta.
Johnny ei koskaan jättänyt naista, hänet ensin jätettiin. Sano mitä sanot, mutta rakastanut Johnny Lawrence on aina koko sydämestään. Mutta ei se riitä, jos kusee kännipäissään tyttöystävän käsilaukkuun ja tekee kosteusvaurion vuokrakämppään nukahtamalla suihkussa lattiakaivon päälle.
”Meille on tulossa ero”, kertoi Daniel. ”Amanda ottaa talon, tietysti, onhan se lastenkin koti ja olisi epäreilua pakottaa kaikki uusiksi.”
”Ihmiset ovat sinulle vissiin jotenkin kertakäyttöisiä”, totesi Johnny ja otti kunnon huikan kädenlämpöiseksi väljähtäneestä oluesta. Daniel hymyili sillä tavalla, missä silmät sanoo ’vedä käteen’, vaikka muu naama ei.
”Onko siinä jotain pahaa, jos aviopari pitkän ajan kuluessa vaan huomaa kasvaneensa erilleen? Kukaan ei ole lätkimässä menemään. Asun jatkossa dojolla. Lapsia näen ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Perustervettä ja aikuismaista”, sanoi Daniel. Totta kai hän uskoi siihen, ettei mikään muutu. Eihän Daniel LaRusso olisi Daniel LaRusso, jos hän ei olisi ollut optimisti. Johnny tiesi, ettei erossa mikään ole niin kuin ennen. Ei ainakaan lapsille, ei sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan lemmenlopussa.
”Usko satuihin sitten, LaRusso”, sanoi Johnny. Jos Johnny olisi osannut pitää Carmenia hyvänä, niin siitä penkistä häntä ei olisi saanut pois kitkettyä. Mutta myrkyille ei mahda rikkaruohot mitään. Johnny oli viinassa uitettu itu.
Johnny ei suudellut ensin, ei uskaltanut. Mutta hän suuteli lujempaa, kun tatamille selälleen kaadettuna Daniel tarttui kiinni tukasta. Daniel oli vahva, sen Johnny toki tunsi lihassaan, mutta hän oli myös vahvempi tahdoltaan kuin olisi voinut pehmoisesta ulkokuoresta arvata. Mitä Daniel tahtoi, sen hän sai. Johnnysta tuntui, että hän oli vain niin kuin yksi palkinto lisää mitalivitriiniin. Daniel otti hänet, koska sai. Koska hän oli helppo. Ja jo nuorena ihastunut.
Aikuisena sitä katsoo omaa nuoruuttansa ihan eri tavalla. Mitä muuta se kipristelevän kivulias tunne, piikikäs kuin mustasukkaisuus, olisi voinut olla? Johnny oli kusessa, vaalea hiusraja vaan näkyi enää pinnan alta.
”Sinäkö tykkäsit minusta jo kilpailuvuonna -84? Vau”, sanoi Daniel. ”Mikset sanonut mitään?”
”Mitä luulet, että olisi käynyt keskenkasvuiselle kakaralle sen jälkeen? Minä edes tiennyt sellaista asiaa, että jätkistä ja mimmeistä voi tykätä samaan aikaan. Luulin olevani joku ihan uunista tuore superfagotti”, selitti Johnny. Hän ei valehdellut ollenkaan. Hän oli oikeasti silloin pelännyt olevansa ainoa friikki maailmassa, joka tunsi niin.
”Niin no joo, kasari oli kasaria”, tuumi Daniel. Hintit sai koulujen takapihoilla tuta, mutta ei se olisi ollut pahinta. Johnny ei olisi sietänyt jäädä kaikesta yksin. Siksi hän oli niin vihainen silloin.
Jos totta puhutaan, niin Johnny ei edelleenkään nähnyt itsessään homoa. Hän oli lopettanut joskus millenniumin jälkeen käyttämästä sitä sanaa haukkumiseen, mutta sisällön sulattelussa oli vielä tehtävää. Danielin mukaan asiat eivät olleet enää niin mustavalkoisia kuin kahdeksankymmentäluvulla. Biseksuaalisuus on muutakin kuin genre pornovideoissa.
Johnny ei puhunut rakkaudesta ensin. Danielilta se lipsahteli kuin itsestään. Niin kuin se ei olisi painanut mitään.
”En halua olla enää mikään hoito”, sanoi Johnny.
”Anteeksi, mikä?” sanoi Daniel.
”Sinä olet sylkenyt suustasi kaikki, joiden rakkaudesta on kulunut maku pois. Lupaa jotain, joka varmasti myös kestää.”
Johnny tiesi, ettei Daniel ottanut häntä vakavasti. Saati sitten ymmärtänyt, mitä hän ajoi takaa. Tosin, siinä suhteessa, Daniel ei ollut aivan ainutlaatuinen. Johnnysta tuntui, ettei kukaan oikein koskaan ollut ymmärtänyt mikä hänessä oli ydintä. Kaikki sanat menivät aina ohi korvien. Siksi ei kannattanut edes yrittää. Kaikki jotka rakastaa, sanoo vaan, ei tarkoita ollenkaan.
Daniel pysähtyi katsomaan Johnnya. Johnnyn huulia, Johnnyn hartioita. Hän tarttui ranteesta ja toisesta. Ihan niin kuin he olisivat olleet taas lapsia. Sileitä ja yksinkertaisia.
”Voin murtaa sinulta ihan kaikki luut, niin se ei kyllä ihan hevin unohdu”, sanoi Daniel. Johnny nauroi onnen järjettömyydestä – sen hän teki ennen mitään muuta.
FIN
