MCU: Jotain, joka sankariroolit romuttaa, K-11 (Spiderman, No Way Home) LW19

[Violetu]

Otsikko: Jotain, joka sankariroolit romuttaa
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: MCU, Spiderman: No Way Home
Ikäraja: K-11
Genre: Angst
Varoitukset: Väkivaltaa, spoilaa elokuvaa!!

Osallistuu Lyrics Wheel19 -haasteen bonarille, lyriikat tekstin lopussa.

Summary: Tapahtunut oli ravistellut Peteriä syvemmältä kuin hän ensin tajusikaan.

A/N: Halusin hirveästi laittaa tuonne genreihin muutakin kuin angstin, mutta kun ei 💔 toinen olisi sitten ollut gore, mutta se on niin vähäistä, ettei ihan sovi kuitenkaan.
Oikeasti leffan lopusta jäi itselle ihan toiveikas fiilis Hollandiin Peterin osalta, mutta tämä fic lähti vähän eri urille.
Tulkinta biisistä on aika löyhä, mutta se kyllä inspiroi tosi kivasti ^^
Vielä viimeinen varoitus, tämä oikeasti spoilaa leffan lopputulemaa, eikä tätä välttämättä edes tajua, jos leffa on näkemättä.
Enjoy!

***


Jotain, joka sankariroolit romuttaa


Peterin nyrkki osui Norman Osbornin naamaan niin että rusahti. Hän kohotti kätensä lyödäkseen uudestaan, uudestaan, vielä kerran ja vielä kerran, vielä, vielä vielä vielä.

Mayn huolestuneet kasvot välähtivät verkkokalvoilla, mutta Peter ravisti kuolevan tätinsä kuvan pois ja löi, löi, löi.
Tuska ei silti loppunut, ei siirtynyt sydämestä nyrkkiin, tuntui vain laajenevan kuin aikoisi niellä hänet kokonaan.

Osbornin häijy hymy oli hyytymässä, mutta se ei muuttanut mitään. May oli edelleen kuollut, viha ja suru kuohuivat edelleen Peterissä. Hänen ruumiinsa tuntui päättäneen, että pysymällä liikkeessä hän voisi vielä korjata kaiken.

Seuraavalla lyönnillä naama hänen kätensä alla rusahti uudestaan, ja Peter tunsi lämpimän veren ja pehmeän aineksen nielevän kätensä kokonaan.


Hän heräsi henkeään haukkoen ennen kuin ennätti nähdä, millaista jälkeä oli saanut aikaan.
Peter peitti suunsa tiiviisti käsillään ja selvisi onnekkaasti pelkällä yökkäyksellä ilman, että mitään nousi oikeasti suuhun saakka.

Peter kietoi peittoa tiukemmin ympärilleen, tärisi kauttaaltaan kylmässä hiessä ja toivoi, että saisi uudestaan nukutuksi ilman, että hänen tarvitsisi nousta juomaan tai valelemaan kasvojaan viileällä vedellä. Tai mennä asunnon ulkopuolelle yhteissuihkuun.

Vuokraisäntä oli kitupiikki, joka ei ollut vieläkään laittanut lämmitystä päälle, tämän mielestä 17 celsiusta oli ihan riittävä huonelämpötila. Peter ei ollut ihan samaa mieltä, kun hänen olisi pitänyt aamuyön tunteina nousta peiton alta ja käydä keittiössä tai vessassa pyyhkimässä painajaisten jättämää nihkeyttä iholtaan.

Asunnon lattiat narisivat, mikä tuntui vain korostavan Peterin tuoretta yksinäisyyttä.
Hänellä oli lipaston päällä muutama valokuva, mutta enimmäkseen hän piti niitä kuvapuoli alaspäin. Niiden katsominen teki varsinkin tällaisina öinä aivan liian kipeää.

Hän oli menettänyt koko turvaverkkonsa parissa päivässä. Heh, Spidermanin turvaverkko. Tragikoominen, mutta aika loistava  sanaleikki (vaikka hän itse sanoikin), eikä hänellä ollut edes ketään, joka olisi nauranut hänen kanssaan sille. Tai itkenyt.

Kukaan ei tiennyt, että Peter Parker oli Spiderman. Kukaan ei edes tiennyt, että Peter Parker oli olemassa.
Välillä tuntui, että hän olisi ollut valmis antamaan melkein mitä tahansa ihan vain, että saisi kuulla nimensä jonkun suusta lämpimään, rakastavaan sävyyn, sellaisella äänellä, että se merkitsi sanojalle jotakin.

Peter oli pari kertaa käynyt siinä kahvilassa, jossa MJ työskenteli. Tytön ääni sanomassa hänen nimensä kuin nimi kuuluisi kenelle tahansa satunnaiselle asiakkaalle, teki kuitenkin liian kipeää, että Peter olisi viitsinyt vierailla kovin usein.

MJ piti edelleen hänen antamaansa rikkinäistä Musta Dahlia -korua, ja Peter oli ollut ihan hilkulla kysyä korusta edellisellä visiitillään.
Viime hetkellä hän oli kuitenkin jänistänyt, tai paremminkin järki oli vienyt voiton tunteesta.

MJ oli turvassa, kun ei tiennyt hänestä tai Spidermanista yhtään mitään. Hänen oli pidettävä MJ turvassa.
Sillä ei ollut väliä, miten yksinäisen tämä päätös hänestä teki.


Spiderman tapasi joka päivä paljon ihmisiä, ja sen olisi pitänyt riittää myös Peterille.

Spiderman oli lautturi, joka antoi ihmisille näiden rahat takaisin, kun nämä olivat jo kaivamassa niitä silmilleen. Spiderman antoi lisäaikaa, auttoi parhaansa mukaan väistämään kuoleman silloin, kun se näytti väistämättömältä kuin kohti syöksyvä rekka.
Tai kun kuolema oli hidas nälkäkuolema, kun joku vohki vanhuksen käsilaukun.

Ihmisten kiitollisuus lämmitti hetken, kunnes koitti taas aika mennä nukkumaan, tuttujen painajaisten syleilyyn.
Ne painajaiset sanoivat Peterille kerta kerralta yhä äänekkäämmin, ettei hän ollut mikään sankari.
Hän muisti saman aina, kun näki rannalta yhä korjaustöiden peitossa olevan vapaudenpatsaan.

Sankarilla ja murhaajalla oli vain hiuksenhieno ero.
Se ero oli, että sankarilla oli elämässään ihmisiä, jotka estivät tätä muuttumasta murhaajaksi.

Peter halusi uskoa, että jos hänet nyt laitettaisiin samaan tilanteeseen uudestaan, hän lopettaisi lyömisen omasta aloitteestaan, ilman ulkopuolista apua.
Hänen oli uskottava niin, toinen vaihtoehto oli liian pelottava.



***

Dingo - Pistoolisankari

Nyt kuljen sateen piiskaamaa merenrantaa
Kuin Fantom koiransa Devil seuranaan.
On jokin haavoittanut mua arkaan paikkaan,
Ja uskollinen Hero mua kotiin kuljettaa (ja ja ja jaa).

Tämä rannikko on ollut paratiisi,
Tuhansien rakkauslaulujen kotimaa.
On kohtalon veitsi syvällä rinnassani,
Ja Etelän risti minulle taivaalta vilkuttaa.

Kuljen autiosaarta pistoolisankarina.
Sivistynyt länsi mua symbolikseen haluaa.
Olen hommissa autiosaarella lautturina.
Tiedän jotain, joka sankariroolit romuttaa.
Olen hommissa autiosaarella lautturina.
Tiedän jotain, joka sankariroolit romuttaa.

Tuo nousuvesi postia maailmalta.
Hätähuutoja olen tottunut lukemaan.
Kellastuneita perhealbumeja,
Yksinäisten ratkaistuja ristisanoja (ja ja ja jaa).

On aamu taas, ja katson horisonttiin.
En millään saata uskoa silmiäin:
Tuhansittain lauttoja silmänkantamattomiin.
Hero ja Devil ovat siinä vierelläin.

Kuljen autiosaarta pistoolisankarina.
Sivistynyt länsi mua symbolikseen haluaa.
Olen hommissa autiosaarella lautturina.
Tiedän jotain, joka sankariroolit romuttaa.
Olen hommissa autiosaarella lautturina.
Tiedän jotain, joka sankariroolit romuttaa.

Olen hommissa autiosaarella lautturina.
Tiedän jotain, joka sankariroolit romuttaa.
Olen hommissa autiosaarella lautturina.
Tiedän jotain, joka sankariroolit romuttaa.

[Angelina]

Kommentti numero 400, here I come! Ja mikä muu olisi sen paremmin ansainnut kuin sun No Way Home -ficci ♥♥

Voi ei Peter-parkaa :< Olit musta tosi hienosti tuonut tässä esille sitä yksinäisyyttä, jota hän varmasti tuossa tilanteessa tuntee. Erityisesti muhun sattu tää:

Välillä tuntui, että hän olisi ollut valmis antamaan melkein mitä tahansa ihan vain, että saisi kuulla nimensä jonkun suusta lämpimään, rakastavaan sävyyn, sellaisella äänellä, että se merkitsi sanojalle jotakin.

Siis voi ei </3 Ei riitä se, että hän on menettänyt Mayn vaan sen lisäksi kukaan ei muista edes Peterin olemassaoloa. Voi raasu :'<

Ehkä kaikista eniten tykkäsin tuosta kursiivilla kirjoitetusta alusta - sen myötä palasi kyllä elävästi elokuvan kohtaukseen, jossa aisti sen että Peteriä ei kiinnosta mikään muu kuin se, että saa kostaa ja että edes hetken aikaa Mayn kuolema ei tuntuisi niin pahalta. Tobey vanhemman viisaudella tuli väliin, mutta ymmärrän hyvin miten Peter haluaa lopussa ajatella, että pystyisi lopettamaan itsekin. Koska mitä tosiaan sitten, jos ei pystyisi?

Pakko myöntää, että odotan vähintäänkin mielenkiinnolla sitä, miten Peterin tilanne lopulta ratkeaa. Tää oli kuitenkin tosi hieno ja todenmukainen katsaus tämän hetkiseen tilanteeseen ja Peterin ajatuksiin. Tuli paha mieli, mutta haluan uskoa että hänen asiansa kääntyvät vielä parhain päin ♥ Kiitos tästä hienosta tekstistä - olit myös oikeessa, tää biisi sopi Peteriin mainiosti!

[Nappeli]

Olipas hieno ja surullinen ficci! Kamala on tuo Peterin kohtalo ja yksinäisyys. En ole itse vielä nähnyt tuota leffaa, mutta olen jonkun verran spoilautunut.

Hän oli menettänyt koko turvaverkkonsa parissa päivässä. Heh, Spidermanin turvaverkko. Tragikoominen, mutta aika loistava sanaleikki (vaikka hän itse sanoikin), eikä hänellä ollut edes ketään, joka olisi nauranut hänen kanssaan sille. Tai itkenyt.

Tämä on minusta tosi hieno kohta. Tuossa jotenkin tiivistyy koko tilanne ja lisäksi siinä on hyvin tunnistettavissa Peterin huumori, jota hän yrittää viljellä kaikesta huolimatta.

Tosiaan tunteita herättävä teksti, joka pisti taas miettimään, kuinka kamalaa olisikaan joutua erilleen kaikista tutuista ihmisistä ja jäädä ihan yksin. Tuli lisäksi taas ihan hirveä halu nähdä tuo leffa. En malta odottaa!

[Meldis]

Sain vihdoin itsekin katsottua tuon leffan, vaikka olin aika paljosta jo spoilaantunut. Lopetus oli yllätys sen sijaan ja tykkäsin, miten olit jatkanut siitä. Onhan lopetus todella surullinen ja ahdistavakin, vaikka mielestäni paljon leffassa siloiteltiin. Pidemmän päälle se, että kukaan ei oikeasti edes sanoa omaa nimeä ääneen on todella eristävä tunne ja koin myös samaistumisen tuntemuksia tuohon. Peter on myös edelleen niin nuori ja huolettaa, että miten hän tuosta pystyy oikeasti rakentamaan elämänsä, kun todellisuus on ankarampi kuin, että no sitä vain muuttaa omilleen ja muistelee kaiholla läheisiään.

Kämpässä oli paljon samaa Tobeyn Peterin kanssa, minusta se oli kivasti kuvattu. Tykkäsin, miten et kaunistellut Peterin asuntoa, vaan New Yorkissa on oikeasti sairaan kallista asua. Ja miten asunto myös aktiivisesti vaikuttaa Peterin selviytymiseen arjestaan, painajaisistaan. Kammottavia painajaisia olivat todella, hirveän pelottava ajatus, että ilman turvaverkkoa (öhö öhö hauska huomio tuo) ihminen voi ajautua hirmutekoihin. Kaiken kaikkiaan minusta olit onnistunut luomaan erinomaisen ahdistavan tunnelman, joka sopi oikein hyvin leffan jatkoksi ja toit paremmin ilmi, mitkä ne realiteetit todella ovat tuon muistin pyyhkimisten jälkeen. Kiitos tästä, tätä oli kiehtovaa lukea. ^^