Title: Dance to my rhythm
Rating: K-11
Genre: Romance, fluff, drama
Pairing: Sergey/Vlad, Sergey/Artem
Beta: Shawny
Summary: Vladimir, tuttujen kesken Vlad, on lupaava kilpatanssijan alku. Hänellä menee hyvin tanssiparinsa kanssa ja he menestyvät, mutta Vlad huomaa vähitellen kiintyneensä nuoreen tanssinopettajaansa Sergeyhin. Sergeyllä on miesystävä, mutta hänkin alkaa kiinnostua itseään muutamaa vuotta nuoremmasta oppilaastaan. Valitseeko Sergey lopulta miesystävänsä Artemin vai oppilaansa Vladin?
A/N: Mistäs aloitan? Nooh, vaikka siitä, että aloitin tämän tarinan suunnittelun viime syksynä ja kirjoituksen alku keväästä, ja nyt on kasassa sen verran lukuja, että voin alkaa julkaisemaan tätä. Tämä on vasta toinen tarina, jonka julkaisen yksin, jännittää…
Hahmot ja paikat, jotka tässä tarinassa esiintyvät kuuluvat minulle ja Shawnylle. Kahdella hahmolla on esikuvansa oikeassa maailmassa, mutta nimet on muutettu, ettei kukaan vahingossakaan tunnista heitä
Varoituksia tähän väliin… Tämä tarina sisältää kliseitä. Olen karsinut betani avulla pahimmat pois, mutta kaikkea en ole saanut pois. Toivottavasti kestätte.
Kiitokset vielä
Shawnylle, ilman häntä en olisi saanut ensimmäistäkään lukua valmiiksi. Ja summary on myös hänen käsialaansa, pienin muutoksin.
Toivon, että teillä on yhtä mukavaa Vladin ja Sergeyn seurassa kuin minulla on ollut ja kaikenlaista kommenttia otan mielelläni vastaan.
1. Kutsu
Vlad
”Missä ne kengät oikein ovat?” ajattelin ääneen penkoessani sekaista vaatekaappiani.
”Dima, minne sinä olet piilottanut tanssikenkäni?” Kysyin pikkuveljeltäni, joka virnuili katsellessaan touhujani toiselta huoneen kahdesta sängystä.
”En ole piilottanut niitä mihinkään. Itse sinä olet hukannut ne”, hän sanoi.
Huokaisin tuskastuneena ja jatkoin kaapin penkomista.
”Mutta sinä jätit ne eteiseen viimeksi, kun tulit tanssitunnilta”, Dima sanoi venyttelevällä äänellä.
”Olisit heti sanonut”, tiuskaisin ja suljin vihaisena kaapin oven.
”Sinä vain syytit minua, niin ei huvittanut kertoa”, Dima kommentoi.
Loin vielä yhden kylmän katseen pikkuveljeeni ja lähdin sitten etsimään kenkiäni alakerrasta.
Kengät löytyivät juuri sieltä, missä Dima oli sanonut niiden oleilevan, eteisestä. Nappasin kengät nurkasta ja tungin ne laukkuuni vaatteiden ja juomapullon kaveriksi.
”Lähden nyt!” huusin ovelta pukiessani takkia.
”Moikka vaan. Ole mahdollisimman kauan poissa”, Dima huusi huoneestamme.
”Vain sinun mieliksesi!” Vedin oven kiinni perässäni ja astuin ulos kirpeään syyssäähän. Lähdin kävelemään kohti keskustaa, jossa tanssisali sijaitsi.
Oli lauantai iltapäivä ja kadut täyttyivät lenkkeilevistä ihmisistä, jotka halusivat nauttia syksyn yhdestä harvoista aurinkoisista päivistä. Maa peittyi monivärisistä lehdistä, jotka saivat askeleeni kahisemaan. Sellaisena päivänä ei voinut olla huonolla tuulella, huomasin hymyileväni aivan ilman syytä. Hymyni kuitenkin haihtui pian, sillä kuulin tutun äänen takaatani.
”Vlad! Odota!”
Huokaisin, pysähdyin ja käännyin ympäri nähdäkseni tanssiparini Lucian hölkkäävän hengästyneenä luokseni.
”Luulin, ettet aio pysähtyä ollenkaan”, Lucia sanoi pysähdyttyään viereeni. ”Huusin sinua monta kertaa.”
”En minä kuullut”, vastasin ja lähdin taas kävelemään.
”Etpä tietenkään”, Lucia mutisi.
Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Huomasin Lucian vilkuilevan minua välillä kuin harkiten aloittaisiko keskustelun vai ei.
Tyttö oli ollut tanssiparini vasta noin vuoden verran. Kaikki pitivät meitä hyvänä parina ja tanssi meiltä sujuikin, mutta se, että me olimme pelkkä tanssipari, ei tuntunut millään mahtuvan Lucian päähän. Olin oppinut pitämään hänestä, mutta hän ei ollut minulle kuin pelkkä ystävä. Olin ajan myötä huomannut, että hän olisi halunnut olla kanssani muutakin kuin ystäviä, mutta olin kuin en olisi huomannutkaan. Ei minulla ollut aikaa mihinkään suhteisiin.
Vihdoin saavuimme talolle, jossa tanssisali sijaitsi. Kävin nopeasti vaihtamassa vaatteet tunkkaisessa pukuhuoneessa ja suunnistin sitten tanssisaliin. Heti astuessani sisään toistaiseksi tyhjään tanssisaliin tunsin tulleeni kotiin. Rakastin jokaista asiaa siinä paikassa: sen ominaista tuoksua, tanssikengistäni lähtevää kopisevaa ääntä vasten puista lattiaa, rauhallista musiikkia.
Pyörähdin muutaman kerran iloisena enkä huomannut kenenkään tulevan saliin.
”Enemmän voimaa toiseen käteen”, kuulin jonkun sanovan.
Pysähdyin ja huomasin toisen tanssiopettajani, Sergeyn, seisoskelevan selkä minuun päin musiikkien luona järjestellen levyjään.
En sanonut mitään vaan noudatin hänen ohjettaan ja pyörin ympäri salia yrittäen noudattaa myös muita piruetteihin liittyviä sääntöjä.
”Paljon parempi”, Sergey sanoi hymyillen, kun vihdoin pysähdyin. Hän oli seurannut pyörimistäni musiikkien luota.
”Kiitos”, mutisin.
”Kuule Vladimir”, Sergey aloitti hieman vaivaantuneena.
”Niin?” kysyin.
Sergey hieraisi niskaansa miettien selvästi, miten sanoisi asiansa. Katsoin häntä kulmakarvat koholla.
Mies ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä toinen tanssiopettajani Sonja ilmestyi tanssisaliin ja tervehti meitä iloisesti.
Sergey kääntyi takaisin musiikkiensa puoleen tervehdittyään Sonjaa kiinnittämättä minuun enempää huomiota. Jäin katselemaan nuorta tanssiopettajaani miettien, mikä oli saanut hänet niin vaivaantuneeksi.
En kuitenkaan ehtinyt miettiä tätä pitkään, sillä ihmiset alkoivat valua saliin. Myös Lucia ilmestyi viereeni seisoskelemaan.
”Mitähän me tänään tanssimme?” hän kysyi yrittäen selvästi saada minut juttelemaan kanssaan. En kuitenkaan pystynyt keskittymään hänen sanoihinsa miettiessäni Sergeytä. Lopulta Lucia luovutti ja tyytyi olemaan hiljaa.
Tanssitunti alkoi rumballa, joka kuului ehdottomasti lempitansseihini. Kävimme läpi tekniikkaa pienen koreografian kautta.
Yritin keskittyä liikkeiden tekemiseen, mutten voinut olla salaa vilkuilematta Sergeytä. Hän näytti eräälle pojalle, mitä hänen piti tehdä eräässä liikkeessä. Sergeyn liikkeet olivat niin hallittuja, laajoja, teräviä, mutta yhtä aikaa pehmeitä, juuri sellaisia kuin niiden pitikin olla. Oli lumoavaa katsoa, miten hänen täydellinen vartalonsa liikkui musiikin tahtiin kuin se olisi ollut osa sitä.
Miksi minä en osaa liikkua noin? Miten hänen vartalonsa voi taipua tuolla tavalla? Ei se ole mahdollista.
Lakkasin vilkuilemasta tanssiopettajaani, kun tanssiparini yskäisi vaivaantuneena.
”Sinä teet sitä taas”, hän mutisi.
”Teen mitä?” kysyin kärttyisesti.
”Katsot häntä”, Lucia sanoi ja lakkasi tanssimista.
”Ketä?” kysyin tyhmänä.
”Sergeytä”, Lucia sihahti.
”Mitä? Enhän! Älä enää viitsi jauhaa tuota samaa!” sanoin vihaisena. ”Jatketaan vain tanssimista.”
”En minä pahalla, mutta kun et keskity”, Lucia mutisi ja aloitimme taas liikkeen harjoittelemisen.
En minä tuijota Sergeytä, ajattelin vihaisesti. Ja jos tuijotan, se on täysin oppimistarkoituksessa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Lucia huomautti minulle Sergeyn tuijottamisesta. Aluksi huomautuksia oli tullut harvoin, mutta nykyään Lucia muistutti minua asiasta lähes joka tunti. Hänen mielestään ei ollut normaalia katsoa opettajaa niin tarkkaan.
Harjoitellessamme liikettä Sergey oli ilmestynyt huomaamattani tarkkailemaan meitä. Hänen tiukka äänensävynsä herätti minut ajatuksistani: ”Vladimir, kyllä sinä pystyt parempaankin. Jalka alkaa kyljistä, siitä saat voimaa. Tämä on ihan alkeisteoriaa. Missä sinun ajatuksesi oikein ovat?”
Nyökkäsin katsomatta tanssinopettajaani ja yritin olla välittämättä Lucian merkitsevästä ilmeestä. Toistimme liikkeen Lucian kanssa Sergeyn valvovan silmän alla.
”Hyvä, paljon parempi”, mies kehui ja lisäsi sitten vakavana: ”Vladimir, voisitko jäädä hetkeksi tunnin jälkeen? Minulla olisi asiaa sinulle.”
”Tietenkin”, sanoin yllättyneenä.
Sergey väläytti minulle tyytyväisen hymyn ja jatkoi sitten matkaansa.
”Mistä Sergey oikein haluaa puhua kanssasi?” Lucia kysyi uteliaana heti kun Sergey oli kuulomatkan ulkopuolella.
”En minä tiedä”, vastasin rehellisesti.
”Ehkä hän haluaa keskustella siitä, miksi keskittymisesi on kadonnut”, Lucia ehdotti.
En jaksanut ruveta väittämään vastaan itsepintaiselle parilleni vaan keskityin taas tanssimisesta nauttimiseen.
Tunnin loputtua jäin seisoskelemaan oven läheisyyteen ihmisten valuessa ulos salista. Lucia oli yksi viimeisistä lähtijöistä; hän näytti siltä kuin olisi halunnut jäädä luokkaan kuuntelemaan mitä asiaa Sergeyllä oikein oli. Hän lähtikin vasta luvattuani kertoa hänelle kaiken.
Sergey seisoskeli stereoiden luona lajittelemassa levyjä, kun Sonja viimein lähti hyvästeltyään meidät. Hetken hiljaisuuden jälkeen Sergey kääntyi minuun päin.
”Ah Vladimir, hyvä, että jäit”, hän sanoi hymyillen.
”Halusit puhua kanssani jostakin?”
”Niin halusin. Ajattelin tässä vain, nyt kun Sonja ei pääse mukaani ja minulla on yksi vapaalippu, haluaisitko lähteä, jos sinulla on aikaa, kanssani katsomaan tanssikilpailuja tänä viikonloppuna”, Sergey selosti yhteen putkeen.
Minulla meni hetki tajuta, mitä minulta haluttiin ja Sergey ehti vielä lisätä: ”Sinä varmasti oppisit siellä paljon.”
”Se olisi kivaa”, vastasin lopulta.
”Oikeasti?” Sergey sanoi selvästi yllättyneenä.
”Miksi ei?” kysyin.
”Ei mitenkään”, mies sanoi ja vaihtoi nopeasti aihetta sanomalla: ”Jos puhumme lisää seuraavalla tunnilla, parisi odottaa sinua jo.”
Vilkaisin salin ovelle päin ja näin Lucian kurkkimassa saliin.
”Puhutaan vain, huomiseen siis”, vastasin.
”Moi, moi”, Sergey sanoi.
”Moikka”, vastasin ja lähdin ovelle, jonka luona Lucia jo odotti minulta selontekoa siitä, mitä Sergey oli sanonut. Sillä hetkellä en kuitenkaan jaksanut murehtia uteliaan tanssiparistani vaan ajatukseni olivat jo tulevassa viikonlopussa.