Ficin nimi: Minä sinua vaan
Kirjoittaja: valokki
Tyylilaji: draama, romanssi
Ikäraja: S
Paritus: Harry/Draco
A/N: Hui kauhee, kuinka paljon jännittää julkaista ensimmäinen fikki täällä!
Tämä ei sinällään ole uusi fikki, vaan kirjoitin tämän oikeastaan pari kuukautta sitten ruotsiksi, kun mulla oli meneillään lyhyehkö vaihe, kun kuuntelin musiikkia jostain syystä vain yksinomaan ruotsiksi. Tykkään leikkiä aika paljon kielten kanssa, joten päätin kokeilla, miltä tämän kääntäminen suomeksi tuntuisi. Fikin otsikko on lainattu Jenni Vartiaisen samannimisestä kappaleesta, ja itse fikki on saanut inspiraationsa useammankin Kentin biisin sanoituksista. Mulle saa aivan vapaasti huomauttaa, jos en ole huomannut mainita otsikossa ja alkutiedoissa kaikkea mitä pitäisi, jos tuntuu, että olen julkaissut tämän väärälle osastolle tai jos ikärajan kanssa on jotain hämminkiä tms. Tuntuu, että olen itse näiden kanssa täällä Finissä vielä niin lapsenkengissä. Ihania joulunaluspäiviä kaikille!
Minä sinua vaan
Kun sinä tulet minun maailmaani, teet sen kerralla kuin hyökyaalto, täysin varoittamatta ja kysymättä lupaani. Yhtenä päivänä riitelemme tavalliseen tapaan ministeriön aulassa, sinä huutaen raivoissasi, kuinka perin juurin paha minä olen ja kuinka paljon sinä edelleen vihaat minua, ja seuraavana aamuna minä herään vierestäsi, sotkeutuneena sinun kamaliin, kirkuvan punaisiin lakanoihisi, meidän jalkamme kietoutuneina toisiinsa ja sinun lämmin hengityksesi kutittaen minun kasvojani.
”Jäätkö aamupalalle?” sinä kysyt kevyesti, aivan kuin eilinen ja koko meidän historiamme olisi vain typerä ja kauan sitten unohdettu väärinkäsitys. Aivan kuin sinä olisit koko ajan tiennyt, että näin vääjäämättä kävisi, että tämä olisi aina ollut yksinomaan vain ajankysymys.
Minä räpäytän silmiäni pari kertaa hämmentyneenä, mutta annan sinun kuitenkin ottaa minua kädestä kiinni ja johdattaa minut keittiöön.
Tavalliset ihmiset eivät tee näin, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä, Harry. On olemassa tiettyjä ääneen sanomattomia sosiaalisia sääntöjä, jotka ihmiset vain tuntevat ja joita he uskollisesti noudattavat, ja yksi selkeimmistä on varmasti se, ettei aamiaista kuulu tarjota omalle arkkiviholliselleen. Mutta oletko sinä koskaan edes yrittänyt välittää säännöistä? Koska säännöt ovat edes koskettaneet miestä, joka on useaan otteeseen näyttänyt keskisormea kuolemalle?
Aamupalan aikana sinä kerrot elämästäsi, työstäsi, ystävistäsi. Selität kaikkein erikoisimmista ja uskomattomimmista tilanteista, joihin työsi aurorina on sinut johdattanut. Sinä kysyt suunnitelmistani tulevaisuuden varalle, minun unelmistani, ja olenko onnellinen. Ja kun minä vastaan kysymyksiisi, sinä katsot minua intensiivisesti silmiin omilla syvänvihreillä silmilläsi, aivan kuin jok’ikinen sanomani sana olisi pieni palanen kiehtovaa ja sinulle täysin tuntematonta maailmaa.
Tämänlainen todellisuus on jotain aivan uutta minullekin. Sen sijaan, että sinä huutaisit minulle ja vilkuilisit minua vihamielisesti, sinä saatkin minut nauramaan ja tuntemaan sisälläni jotain oudon lämmintä ja keveää. En edes muista viimeisintä kertaa, kun olen voinut tuntea itseni näin rentoutuneeksi tai olevani näin elossa. Aivan kuin mitään muuta ei edes olisi olemassa, aivan kuin mikään muu ei olisi millään tavoin merkityksellistä.
Vain sinä ja minä.
Olen melko varma, että huijaan vain itseäni päätellessäni sinun sanojesi, eleidesi ja ilmeidesi merkitsevän, että olisit oikeasti kiinnostunut minun ajatuksistani ja tunteistani. Minusta aivan tavallisena ihmisenä. Ja kun minä viimein lähden kotoasi ja palaan jälleen todellisuuteen, olen varma, että se on viimeinen kerta, kun suljen sinun ulko-ovesi perässäni.
Kuinka väärässä minä olinkaan voinut olla.
Sinulta vie tarkalleen tunnin ja yksitoista minuuttia lähettää minulle pöllö. Sinä kirjoitat sinun tunnusomaisella, sotkuisella käsialallasi, kuinka mukavaa sinulla oli ja kuinka paljon nautit seurastani. Ja kuinka haluat nähdä minut uudelleen, oppia tuntemaan minut paremmin.
Minä vastaan kyllä. Ihan kuin se koskaan olisi edes ollut minkäänlainen kysymys, koska sinä olet aina saanut tavalla tai toisella kaiken haluamasi. Mutta minä en valita. Sinä olet ollut minun katkera salaisuuteni niin kauan kuin jaksan muistaa, typerä teini-ihastus, jota en koskaan kuvitellut voivani saada. Mutta nyt, jostain käsittämättömästä kohtalonoikusta, maailmankaikkeus on päättänyt, että myös sinä haluat minut.
Minulta vie kuukauden, toisen, lopulta kokonaisen vuoden, että alan luottaa siihen tunteeseen, että ehkä sinä todella haluat olla minun kanssani. Meidän ystävämme eivät ole iloisia, kun he saavat kuulla meistä. Suoraan sanottuna he ajattelevat, että me olemme täysin sekaisin päästämme, että me molemmat olemme juuri tehneet elämämme huonoimman päätöksen.
”He eivät ymmärrä”, sinä sanot, ”he eivät ymmärrä kaikkea sitä, mitä meillä on. Tiedäthän, että heidän mielipiteillään ei ole minulle mitään merkitystä. Ainoa, millä on minulle väliä, on, että me haluamme olla yhdessä, sinä ja minä.”
Mutta sinun sanasi eivät riitä minulle siihen, että voisin päästää irti pelosta. Jokainen ilta nukahdan pää täynnä kuvia siitä, kuinka herään yksin kylmässä sängyssä ja tyhjässä asunnossa, sinun kaikki tavarasi poissa, ja jokainen aamu herään paniikissa ollen aivan varma, että kaikki, mitä me olemme tähän mennessä kokeneet yhdessä, olisi ollut vain kaunista, kivuliasta unta.
Mutta pikkuhiljaa opin luottamaan varovaiseen toiveeseeni, että ehkä sinä pysytkin luonani, että ehkä sinä todella haluat jäädä vierelleni. Et siksi, että olet sankari, joka haluaa pelastaa jokaisen, jopa kaikkein paatuneimmankin, sielun, vaan siksi, että sinä vain haluat minut ja minä sinut.
”Sinä tiedät, että minä olen sinun. Kukaan tai mikään ei voi muuttaa sitä”, sinä sanot ja katsot minua syvälle silmiin, sinun karheat kätesi silittäen minun poskeani, kun me makaamme sängyssäsi, sinun kamalissa, kirkuvan punaisissa lakanoissasi.
Kun sinä nukahdat, minä piirtelen kuvioita rintakehääsi, silitän hellästi sinun kurittomia, hiilenmustia hiuksiasi ja suutelen sinua varovaisesti otsalle.
”Ja minä olen sinun”, minä uskallan kuiskata ensimmäistä kertaa ääneen, kun olen varma, että sinä et kuule.