Ficin nimi: Joulupukki törmäyskurssilla
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: Doctor Who
Genre: drama, fluffy, adventure
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Tohtori, Rose
Tiivistelmä: Tohtori ja Rose yrittävät viettää joulua juhlan sydämessä, mutta törmäävät esteisiin.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, hieman lainaan.
A/N: Tämä on joululahjaficci Abaratille! Inspiroiduin hänen toiveestaan, joka oli jotain jouluista, söpöä ja vähän jännittävää Doctor Whota. En ole aiemmin ficannut Doctor Whosta, mutta tätä oli tosi viihdyttävä kirjoittaa. Toivottavasti viihdyt tämän parissa, Abarat, sekä muutkin, jotka lukaisevat! Hyvää joulua! <3
Joulupukki tömäyskurssilla
Kun matkasi ajan ja paikan halki, sellaiset asiat kuin juhlapäivät sameutuivat. Syntymäpäivien viettäminen oli hankalaa, kun ei ollut kunnollista havaintoa, oliko vanhentunut jo vuoden verran. Uusia vuosia saattoi viettää vaikka joka päivä ja aina eri planeetalla. Jos unohti viedä suklaata äitienpäivänä, aikakone oli hyödyllinen kapistus omistaa. Joten kun Tohtori seuraavan kerran kysyi, minne he suuntaisivat, Rosella oli jo mielessään juhlapäivä, jota ei ollut juhlinut hetkeen. Tai pitkään aikaan. Jotain siltä väliltä. Niin, juuri siten ne sameutuivat.
Tohtori ei tietenkään tyytynyt joulun viettoon tavallisin menoin.
“En olekaan vielä käynyt Korvatunturilla. Tai Maassa ainakaan”, oli Tohtorin kommentti hänen virnisteltyä ensin hurjasti ja läimittyään sitten erinäisiä nappuloita Tardiksen kojelaudassa. “Alfa Centraurissa oli oma Korvatunturinsa ja siellä oli robottipukki, joka sulatti kasvot tuhmilta lapsilta. Valmistusvika. Kai.”
Rose pyöräytti silmiään tarratessaan kannen kaiteeseen ja Tardis sukelsi matkaan kohti pohjoista Eurooppaa. Se päästeli tavanomaisia ääniä ja kolisi kuin aina, mutta sitten Rosen tiukka puristus kaiteesta ei enää riittänyt vaan hän horjahti päin ohjauspaneelia pari törröttävää vipua painautuen hänen vatsaansa kivuliaasti. Ihan kuin jokin olisi iskeytynyt alukseen. Tardiskin kuulosti valittavan, kun se kumoutui kyljelleen. Tohtori ähki päästäkseen vakauttamaan sen ja hetken ujelluksen jälkeen Rose tunsi painovoiman palautuvan hänen jalkojensa alle ja hän nousi seisomaan vatsaansa pidellen.
“Taisimme törmätä johonkin”, Tohtori totesi suu rutussa.
“Törmätä?” Rose kysyi, mutta Tohtori juoksi jo pitkää takkiaan päälleen vetäen ulos. Rose nappasi talvitakkinsa mukaansa ja seurasi.
Rosea tervehti aluksen ulkopuolella valtava tyhjä varasto. Tai ainakin varasto oli tyhjä ihmisistä. Sen sijaan keskellä varastoa oli valtava metallinen kapistus, jossa oli kaksi pitkulaista liukuhihnaa, kummatkin suuntautuen vastakkaisiin suuntiin ja niiden välissä oli monimutkainen vekotin, joka kohosi varaston kattoon korkeana ja epäsymmetrisenä. Se näytti vähän kuin joku olisi lisännyt osia vanhanaikaiseen painokoneeseen. Sivut olivat täynnä erivärisiä rullia, jotka syöttivät paperia koneeseen sisälle ja noita rullia oli lisätty ilmeisesti pikkuhiljaa, mikä oli kohottanut laitteen korkeuksiin. Pitkät kelat olivat täynnä säihkyviä naruja, nauhoja ja lankoja, jotka yhtä lailla työntyivät koneeseen sisään. Jonkinlainen vino paneeli oli koottu laitteen alalaitaan. Siinä oli valoja, mutta ne olivat sammuksissa. Laite ei ollut päällä.
Pitkulainen varasto jatkui pitkälle pimeyteen, minne katon hehkulamput eivät yltäneet. Tardis oli tömähtänyt aivan sen isojen pariovien viereen. Yhdellä seinällä oli pitkät puiset portaat, jotka johtivat yläkerroksiin, joita oli ainakin kymmenen ja jokaisen kerroksen keskellä oli puhkaistu aukko, jotta vekotin mahtui kohoamaan korkeuksiin. Lattialla lojui narunpätkiä, lahjapaperin palasia ja Rosen huulet pyrkivät hymyyn, kun hän hoksasi punaisen lakin liukuhihnan vieressä maassa.
“Ollaanko me Korvatunturilla?” hän kysyi lapsen into sanoissaan, vaikka hyvin tiesi, että sinne Tohtori oli aikonut suunnata. Mutta törmäys oli saattanut ajaa heidät reitiltään. “Tohtori?”
Tohtori ei tutkinut varastoa vaan Tardista. Rosekin kääntyi katsomaan sinistä panelointia, johon oli yhdelle seinälle raapiutunut tumma naarmu. Tohtori kuljetti sormiaan sen ylitse. Sitten hän työnsi sormensa suuhunsa.
“Metallia”, hän sanoi kuin asia olisi selittänyt jotain.
“Ehkä se oli joulupukin reen jalas”, Rose nauroi, mutta Tohtori katsoi häneen tuimana.
“Kovin moni asia ei pysy Tardiksen perässä”, hän sanoi mietteliäästi ja vihdoin vilkaisi ympärilleen. “Mutta taisimme päästä perille”, hän sanoi sitten hymyillen. Hän käveli rennosti laitteen luokse ja katseli sitä kunnioittavasti.
“Tohtori. Eihän me oikeasti olla Korvatunturilla? Eihän joulupukkia oikeasti ole olemassa?” Rose kysyi siristellen silmiään.
“Otetaan asiasta selvää”, Tohtori vastasi, käveli parioville ja tempaisi ne auki.
Heitä tervehti kapea käytävä sekä harmaan, vihreän ja välillä punaisen väreissä vilisevä meri ihmisiä, joista jokainen juoksi vinhaa vauhtia, kaikki samaan suuntaan. Rose oikein otti askeleen taaksepäin, kun hätkähti väenpaljoutta, heidän hälinänsä ei ollut kuulunut varastoon. Kaikki juoksivat ovien ohitse vasemmalle tohkeissaan, talvivaatteissa ja kun Rose katsoi vähän tarkemmin, he näyttivät olevan huolissaan, jopa peloissaan. Miehet, naiset, vanhat ja nuoret pulisivat pingottuneesti, kiirehtivät toisiaan ja ihmismeri ei missään vaiheessa lakannut.
Jossain vaiheessa Tohtori ja Rose huomattiin. Yksi nuorempi mies käänsi päätään juostessaan heidän ohitseen ja hoksasi heidän seisovan oviaukossa. Hän ehti juosta oven ohi, mutta peruutti sitten ja jäi tuijottamaan heitä suu auki samoin kuin Rose tuijotti tätä. Miehen oljenväriset hiukset oli piilotettu harmaan lakin alle, tällä oli paksu, villainen, harmaa takki päällään ja siinä oli punaiset resorit hihoissa. Tällä oli paksut kudotut, punaiset lapaset ja jalassaan nahkaiset saappaat. Poskilla oli punaa ja vihreät silmät olivat suuret.
“Tohtori, onko tuo…tonttu?” Rose ähkäisi tuntien taas hymyn pyristelevän leviämään huulilleen. Nyt toinenkin juokseva ihminen pysähtyi heidän luokseen.
“Untamo, meidän pitää menn -” tämä toinen nuori mies sanoi, mutta huomasi sitten Tohtorin ja Rosen.
“Mitä?” hän kysyi ällistyneenä. Tällä oli myös harmaata ja punaista päällään, mutta tämän koko lakki oli punainen ja tummat hiukset pursuivat sen alta.
“Tervehdys, olen Tohtori, tässä on Rose. Teillä näyttää olevan kamala kiire?” Tohtori lausahti kysyvästi ja harppasi pari askelta eteenpäin. Lisää ihmisiä pysähtyi heidän luokseen.
“Mitä te teette täällä? Tänne ei kuulu päästä ihmisiä”, ensimmäiseksi pysähtynyt sanoi.
“No se johtuu varmaan siitä, että en ole ihminen”, Tohtori vastasi letkeästi.
“Tarkoitinkin häntä”, vihreäsilmäinen mies sanoi ja osoitti tumpun peittämällä kädellään Rosea.
Tohtori käännähti katsomaan Rosea, joka oli menettänyt puhekykynsä.
“Kyllä, nämä taitavat olla tonttuja”, Tohtori sanoi.
“Mikä siellä viivyttää?”
Riuska ääni kaikui jostain käytävän oikeasta päästä ja kaikki Tohtoria ja Rosea tuijottamaan jääneet tontut säpsähtivät. Osa lähti uudestaan pinkomaan pois vilkuillen epäillen edelleen taakseen. Rose tuli lähemmäs. Se vihreäsilmäinen, jota oli kutsuttu Untamoksi, ja se toinen, punalakkinen, jäivät heidän luokseen. Untamo-niminen katseli arkana oikealleen.
“Täällä on tunkeilijoita”, hän huikkasi kai sille, joka oli kailottanut aiemmin. Kuului painavia askeleita ja Rosen näköpiiriin tuli vanha nainen, pyöreät silmälasit pureutuen nenänpäähän, harmaat hiukset tiukalla nutturalla ja tummat silmät sirrillään. Tämä nosti kätensä lanteilleen kermanvaalean essun päälle.
“Vai tunkeilijoita?” nainen sanoi ja tiirasi Tohtoria ja Rosea tiukasti.
“Vierailijoita”, Tohtori korjasi.
“Kuinka pääsitte sisään?” nainen kysyi.
“Miksi teillä on kiire?” Tohtori kysyi välittämättä kysymyksestä. Tonttujen lauma alkoi tyrehtyä vihdoin käytävällä. Rosea ja Tohtoria jäi katsomaan kaksi nuorta miestä ja vanhempi nainen. Rosen teki mieli hirveästi nipistää itseään. Olihan paljon helpompi uskoa alieneihin kuin tonttuihin.
“Kukas sinä olet, kun semmoinen kiinnostaa?” nainen kysyi.
“Hän sanoi olevansa lääkäri ja hänen nimensä on Rose”, Untamo vastasi naiselle.
“Voitte kutsua minua ihan vain Tohtoriksi”, Tohtori sanoi. “Yritin osua aatonaattoon. Onko nyt jo joulupäivä?” hän jatkoi.
“Tietäisikö muori hänestä?” punalakkinen ehdotti vaimeasti naiselle.
“Ehkä. Pukki tietäisi, mutta se ei meitä paljon nyt auta”, nainen kiristeli hampaitaan, mutta huokaisi sitten raskaasti ja hänen kasvonsa rentoutuivat. “Minulla ei ole oikeastaan aikaa huolehtia tunkeilijoista.”
“Emme me aiheuta huolia”, Rose vakuutti kirkkaasti. “Halusimme vain nähdä Korvatunturin.”
“Täällä ei ole juuri nyt mitään nähtävää”, nainen huokaisi.
“Onko jokin hätänä?” Tohtori kysyi avuliaasti ja jokin hänen äänensävyssään sai vanhan naisen antamaan periksi.
“Pukin reki törmäsi johonkin. Heti nousun jälkeen. Yrjö ehti ilmoittaa, että he tippuivat. Kaikki lähtevät etsimään rekeä”, nainen selosti uupuneena. Rose puri poskensa sisäpintaa, koska nainen kertoi ihan liian arkisesti, että joulupukki oli joutunut lento-onnettomuuteen. Sitten hän sisäisti kunnolla, mitä nainen oli sanonut.
Rose jäykistyi ja näki Tohtorin keinahtavan vähän taakse päin kantapäillään.
“Se oli reen jalas…” Rose mutisi ja Tohtori käännähti irvistämään hänelle.
“Voisimmeko olla avuksi?” Rose sanoi välittämättä Tohtorin ilveilystä ja tuli edemmäs, kun oli melkein piilotellut Tohtorin takana siihen saakka.
“Minä en oikein vieläkään tiedä, keitä te olette tai miten pääsitte suojien läpi. En tiedä tahdonko avuksi ketään, joka pääsee pukin suojien ohitse”, nainen tuumi.
“Halusimme vain viettää joulua juhlan sydämessä. Tardistani ei estele hirveän monet suojukset”, Tohtori selosti ja viittoi taakseen alusta kohti. Nainen kallistui eteenpäin nähdäkseen, minne Tohtori osoitti.
“Ahaa”, nainen sanoi kuin oikeasti olisi äkkiä ymmärtänyt jotain nähtyään Tardiksen.
“Saammeko auttaa?” Rose kysyi. “Olemme hyviä tällaisessa. Auttamisessa”, hän lisäsi virnistän epävarmasti.
Nainen katsoi Tohtorista Roseen mittaillen ja ravisti päätään.
“Älkää eksykö tunturiin, meillä ei ole aikaa etsiä ketään ylimääräisiä”, nainen sanoi. “Tarvitsette paksummat vaatteet. Aattoyö on paljon kylmempi kuin odotimme.” Nainen kääntyi katsomaan kahta tonttua vieressään. “Ahti, katsotko heidän peräänsä.”
Odottamatta vastausta, nainen käännähti kannoillaan ja lähti takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Ahtiksi kutsuttu ähkäisi naisen perään, mutta ei joko ehtinyt tai halunnut väittää vastaan. Hän mulkaisi Untamoa, joka katsoi takaisin vähän huvittuneesti.
Ahti ja Untamo johdattivat Rosen ja Tohtorin läpi paksuparruisen käytävän, jonka varrella oli vieri vieressä ovia, joiden taakse Rose hinkui kurkistaa. Katossa riippui narussa hehkulamppuja ja ovissa oli kylttejä, joiden tekstejä Rose ei ehtinyt monestakaan lukea. Yhdessä oli tainnut lukea Onni & Taisto, mutta hän ei ollut varma.
“Eihän tämä oikeasti ole Korvatunturi?” Rose kysyi, kun he kääntyivät kulmasta aulaan. Ahti meni yhden oven luokse ja avasi sen, mutta Rosen harmistukseksi sen takana oli vain valtava valikoima talvivaatteita.
“Miksi ei olisi?” Tohtori kuiskutti takaisin. Ahti yritti anella kauempana Untamoa jäämään, mutta tämä vain taputti rohkaisevasti Ahtin olalle ja suuntasi ulos isoista pariovista. Ulkoa helotti heikosti keltaista valoa, mutta muutoin Rosen ehti nähdä mustaa maisemaa.
“Koska ei tonttuja tai joulupukkia ole olemassa”, Rose intti, mutta Ahti tuli sitten heidän luokseen ja kehotti valitsemaan vaatteet. Rose poimi korkeat saappaat ja paksun, sinisen pipon ja samanväriset tumput. Tohtori veti suoraan pilkkuhaalarin päälleen, sinisen ja vähän liian suuren ja se päällään hän näytti astronautilta. Puuttui vain kypärä.
“Liikkuisimme nopeammin suksilla, mutta kestää liian kauan etsiä oikean kokoiset. Ottakaa tuosta”, Ahti murahti epäystävällisesti. Rose katsoi seinän viereen, minne tämä oli osoittanut. Siellä oli pino vanhanaikaisia lumikenkiä, joista yhdet Rose kiinnitti kenkiinsä toivottavasti tarpeeksi tiukasti.
“Minun pitää mennä etelään aluksi. Älkää jääkö jälkeen”, Ahti sanoi ilmeisen tyytymättömänä tilanteeseensa ja harppoi nopeasti parioville ja ulos pakkaseen. Tohtori kiirehti hänen peräänsä äänimeisseli äkkiä kädessään.
“Sopiiko jos vähän tutkin?” Tohtori sanoi ulkona ja työnsi meisselin kohti pimeyttä. Rose käveli pienen terassin portaiden juurelle. Piha oli miellyttävän keltainen monien roihujen paisteessa. Liekit maalasivat kiemuroita punaisten, puisten mökkien seiniin. Mökkejä oli aseteltu pihan ympäristöön ei mihinkään erityiseen järjestykseen, ihan kuin niitä olisi rakennettu sinne tänne aina tarpeen vaatiessa. Ne olivat eri kokoisia, eri korkuisia ja niiden välissä kulki tallottuja teitä. Isoin oli rakennus, josta Rose oli astunut ulos ja pihasta sen edestä lähti leveä polku eteenpäin pieneen metsikköön. Polku haarautui nopeasti puiden väleihin ja Rose näki, miten lumiset tunturit nousivat pienen laakson ympärillä joka puolella. Näkyi vain pilkkopimeä taivas sekä vaaleina hohtavia mäkiä, pilvet olivat peittäneet tähdet. Tuuli kovaa, vaikka lunta ei satanut. Rosen takki tuntui heppoiselta äkkiä, mutta pipo ja hanskat lämmittivät kuin niissä olisi oma lämpölähde. Hän tunsi viiman farkkujensa läpi ja toivoi heti, että olisi valinnut sittenkin pilkkihaalarin.
Ahti oli kävellyt terassilta nappaamaan parin suksia ja sauvoja ja tuijotti suu auki, kun Tohtori osoitti metsää ja tuntureita äänimeisselillään.
“Mikä tuo on? Mitä sinä teet?” hän kysyi.
“Täällä on liikaa hälyä, liikaa ihmisiä”, Tohtori ei vastannut kumpaankaan Ahtin esittämään kysymykseen.
“Tonttuja”, Rose huomautti ja tukahdutti kikatuksen. Tohtori työnsi meisselin haalarin taskuun ja hymyili Ahtille.
“Pikku apuväline. Mennäänkö sitten?” hän sanoi tyynesti ja käveli ensin vaikeasti portaat alas lumikengät jalassaan, kunnes pääsi harppomaan paremmin pihamaalla.
Rose kiiruhti hänen peräänsä totutellen kenkiinsä. Kohta Ahti seurasi hiihdellen vakaasti heidän vierelleen.
“En oikein vieläkään tiedä keitä te olette tai miten pääsitte sisään?” hän kysyi suu mutrussa.
“Olen Tohtori ja -”
“Sanoit sen jo”, Ahti töksäytti.
“Olet aika epäystävällinen tontuksi”, Rose totesi ääneen mietteensä. Ahti naurahti.
“Olet tainnut tavata aika vähän tonttuja”, hän sanoi. “Mikä se laite oli?”
“Äänimeisseli. Etsii elonmerkkejä, mutta ympäristö on täynnä niitä nyt”, Tohtori selitti, mutta Ahti ei näyttänyt vakuuttuneelta. He pääsivät puiden rajaan, jolloin Ahti ohjasi heitä pois päin suurimmalta polulta kohti etelää. Niin Rose ainakin uskoi, koska hänellä ei ollut hajuakaan ilmansuunnista. Hän kiskoi lakkiaan tiukemmin korvilleen ja puristi kaulustaan paremmin kiinni.
“Sinä et ole ihminen”, Ahti sanoi kohta Tohtorille.
“Et ole sinäkään”, tämä vastasi.
“Mutta et sinä ole tonttu”, Ahti jatkoi.
“On hän aina välillä”, Rose huomautti väliin. “Kuten kolaroidessaan joulupukin reen kanssa…” hän mutisi hiljaa. Tohtori tyrkkäsi häntä olkapäähän.
He saapuivat pienen metsän rajalle ja Tohtori jäi skannaamaan taas. Ahti katsoi hänen toimiaan kulmat kurtussa nojaten sauvoihinsa.
“Vieläkin liikaa häiriöitä”, Tohtori tuhahti.
“Eikö se nainen sanonut, että reestä lähetettiin viesti? Oliko se elektroninen viesti?” Rose kysyi Ahtilta.
“Se nainen on Sanelma. Reessä on lähetin, Yrjö sai sillä viestin ennen kuin se kai meni rikki tipahtaessa”, Ahti selitti. Tohtori sanaakaan sanomatta väänsi meisseliään ja suuntasi sitä taas tunturiin.
“Haa!” hän kiekaisi osoittaessaan jonnekin heistä oikealle. “Noin kuuden mailin päässä. Siellä on kolme elollista.”
“Mitä?” Ahti parkaisi. “Löysitkö sinä oikeasti heidät?” hän kysyi helpotus äänessään.
“Montako reessä oli?” Tohtori kysyi.
“Pukki, Yrjö ja Vilja. Selvisivätkö he kaikki?” Ahti kysyi innokkaana jo lähtemään liikkeelle.
“Siltä vaikuttaa”, Tohtori nyökkäsi ja tempaisi jalkansa lumesta kääntyäkseen oikeaan suuntaan. “Saatko mitenkään viestiä muille?”
Ahti pudisti päätään. “Johtajatontuilla on radiopuhelimet, mutta muuten meidän piti vain haravoida aluettamme ja palata, jos mitään ei löytyisi”, Ahti selitti kääntäen itsekin suksiaan vikkelästi. Hän liukui nopeasti Rosen ja Tohtorin edelle.
“Tohtori? Aiheutimmeko me tämän?” Rose kysyi hiljaa, kun pääsi tarpeeksi lähelle Tohtoria. Ahti kirmasi jo kauempana.
“Minä aiheutin tämän huolimattomalla lennollani”, Tohtori huomautti äristen. Rose katsahti tähän, Tohtorin kasvot olivat vääristyneet ponnistelusta.
“Kyllä me löydämme reen”, Rose vakuutti.
“Toivottavasti ajoissa.”
Tuuli vain yltyi, kun he pääsivät pienen tunturin laelle. Rose hädin tuskin näki eteensä, eikä hän tiennyt, miten Ahti pystyi hiihtämään niin huoletta nopeaa tahtia. Tämä pysähteli välillä tarkistaakseen suunnan ja Tohtorin aina nyökätessä lähti viilettämään taas eteenpäin. Rose tunsi jalkojaan pakottavan lumikenkien painon alla, eikä hän tuntenut kunnolla reisiään. Hänen poskensa olivat täysin kohmeessa. Kuusi mailia olisi pitkä matka kävellen normaalistikin, mutta eri asia pimeässä tuiskussa, tuntemattomassa autiomaassa. Ahti taisi ajatella samoin, koska heidän taaperrettua parikymmentä minuuttia, hän kaarsi heidän eteensä.
“Etkö voisi antaa tuota minulle? Olisin perillä paljon nopeammin ilman teitä”, hän ehdotti osoittaen äänimeisseliä. Tohtori katsoi häneen vaikeana.
“En voi luopua siitä, olen pahoillani”, hän sanoi. Rose puri huultaan.
“Tohtori, he voivat olla loukkaantuneet”, hän yritti. Tohtori ähkäisi ja laski katseensa maahan hieroen otsaansa. Sitten hän pysähtyi.
“Nuo eivät ole puuta”, hän sanoi äkkiä osoittaen Ahtin suksia. Tämä yllättyi ja katsoi itsekin suksiaan.
“Ei tietenkään”, hän sanoi hitaasti. Tohtorin ilme kirkastui. Hän kumartui potkimaan lumikengät jaloistaan.
“Mitä sinä keksit?” Rose kysyi, kun Tohtori laskeutui suksien ääreen.
“Voin poistaa suksien inertian. Ja meidän”, hän selitti kärsimättömästi ja lähes väkivalloin käänsi Ahtin toisen suksen ilmassa. Ahti älähti, kun Tohtori taivutti suksen pohjan kasvojaan päin ja liikutteli meisseliä sitä pitkin laite hyristen.
“Poistaa inertian?” Ahti toisti.
“Kun suksilla ja meillä ei ole inertiaa, kiihtymisemme ei vaadi voimaa, on vain ilmanvastus. Massamme ja nopeutemme on yhtä kuin nolla. Yhdellä sauvan työnnöllä liikumme pitkänkin matkan hetkessä. Mutta ilman suksia luisuisimme vain notkon pohjalle”, Tohtori jatkoi ja väänsi nyt käsittelyynsä toisen suksen. Ahtin toinen jalka liukui hänen altaan ja hän painoi sauvat maahan tiukasti pysyäkseen paikoillaan. Tohtori sohi Ahtiakin meisselillä.
“Hyppää sukselle”, Tohtori kehotti Rosea. Rose veti lumikengät jaloistaan niin nopeasti kuin pystyi ja takertuen Ahtiin asettui tämän selän taakse jalat vinottain suksen päällä. Tohtori osoitti meisselillään itseään ja sitten Rosea. Se ei tuntunut miltään.
“Minä en oikein vieläkään ymmärtänyt -” Ahti aloitti, mutta sitten Tohtori ponkaisi heidät jalallaan liikkeelle ja Ahtin sanat hukkuivat tuiverrukseen.
Rose puristi silmänsä kiinni, kun vauhti kuivatti ne. Hän kuuli Ahtin karjuvan ja Tohtorin hihkuvan innoissaan. Rose nauroi. Ahti sai vihdoin kiinni vauhdista ja ohjasi tasapainoisempaan laskuun. Mutta tunturin mäki loppui ja heidän olisi pitänyt nousta uutta mäkeä ylös. Ahti työnsi kerran sauvansa lumeen, jolloin kaiken järjen vastaisesti he liikkuivat korkeiden kinosten halki yhtä joutuisasti kuin olivat tulleet niitä alas.
“Ollaanko vielä oikeassa suunnassa?” Ahti karjui jostain tuulen alta. Tohtorin sanat eivät tavoittaneet hänen korviaan, joten tämä taputti varmistukseksi Ahtin olalle. Rose raotti silmiään, mutta näki vain valkoista ja mustaa viuhuvan vinhaa ohitse. Tuuli tuntui vieläkin kylmemmältä vauhdissa ja hänen hampaansa kalisivat holtittomasti.
“Kohta!” Tohtori mylvi, minkä Ahti kuuli. Hän automaattisesti yritti jarruttaa liikettään levittämällä suksiaan, mutta ilman inertiaa hän ei pysähtynyt. “Sauvat maahan!” Tohtori huusi. Ahti totteli.
Vauhti pysähtyi kuin seinään. Rose puristi Ahtin selkää ja avasi silmänsä vaivalloisesti. Hän oli luullut kupsahtavansa kyydistä, mutta ei ollut liikkunut milliäkään, vaikka pysähdys oli äkillinen.
“Ilman inertiaa kiihtymiseen ei tarvita voimaa, eikä myöskään pysähtymiseen”, Tohtori selitti virnistellen itsetyytyväisesti. Rose otti haparoivan askeleen sukselta ja hänen jalkansa liukui hänen altaan.
“Odota!” Tohtori huudahti ja suuntasi meisselin Rosea kohti. Rosen jalka pysähtyi, mutta hänen tasapainonsa järkkyi ja hän tipahti lumihankeen.
“Anteeksi. Kävellessä sitä on vaikeampi hallita. F=ma”, Tohtori sanoi, osoitti nyt itseäänkin laitteella ja harppasi sukselta.
“Juuri niin minäkin ajattelin”, Rose pupelsi lunta ja naurava Tohtori auttoi hänet ylös.
“Olemme ihan lähellä Vierihaaraa”, Ahti huohotti. “Voisinko minäkin saada inertian takaisin?” hän kysyi kainosti ja Tohtori naureskellen palautti myös Ahtin ja sukset normaaliksi.
Tohtori suuntasi äänimeisselinsä siihen suuntaan, mihin he olivat viuhtoneet. Rose katseli ympärilleen. Enää ei näkynyt Korvatunturin metsikköä, eikä mitään muutakaan. Oli vain lunta ja pimeyttä. Tohtori osoitti jonnekin pimeyteen.
“Ihan lähellä, parisataa metriä”, hän totesi ja otti askeleen, jolloin humpsahti kinokseen. Lumikengät olivat jääneet matkasta.
“Mavon silimä”, Ahti kirosi matalasti.
“Ei ole pitkä matka”, Tohtori vakuutti reippaalla äänellä. Hän otti toisen askeleen upoten nyt vähemmän lumeen. Hän otti uuden askeleen ja upposi polvea myöten.
Ahti teki heille tietä, miten pystyi, koska näin lähellä kohdetta Tohtori ei halunnut enää käyttää suksia tai he voisivat ajaa ohi. Rose tarpoi Tohtorin perässä korkeat saappaat täynnä lunta. Hanskat ja hattu lämmittivät vähän vähemmän hänen pulahdettuaan lumeen. Hänen leukansa vapisi enemmän ja enemmän.
“Näen jotain!” kuului äkkiä Ahtin riemastunut kiekaisu edestä päin. Rose kohotti kohmeita kasvojaan. Hän näki alempana pienessä alangossa tumman röykkiön. Tuuli teki hankalan nähdä eteensä kunnolla. Tohtori kiirehti askeliaan, kun Ahti oli syöksynyt suksillaan kohti hahmoja. Rose seurasi verkkaisesti perässä. Jalkoja oli vaikea liikuttaa, kun ne tuntuivat jääkalikoilta.
“Se on pukki!” huusi Ahti riemuissaan. Rose näki tämän kaartavan alas ja hylkäävän nopeasti suksensa. Rose pinnisteli päästäkseen Tohtorin perässä myös joukkion luokse. Hänen korvansa eivät tuntuneet enää yhtään niin lämpöisiltä, oli jopa vaikea kuulla.
“Ahti!” kuului tuntematon huudahdus ja nuori mies hyökkäsi Ahtin syliin. Rose pysähtyi Tohtorin taakse värisevänä kasana.
“Yrjö! Oletteko kunnossa? Mitä tapahtui?” Ahti kysyi, kun erkani Yrjöstä.
Lumessa lepäsi kyljellään valtava punaisen ja puun värinen reki. Sen toinen jalas oli edestä pahasti vinossa ja reen kokassa särisi ja kipinöi vaimeasti. Kolhiintuneen reen ympärillä käyskenteli kolme hätääntyneen oloista poroa. Niitä paimensi kaksi ihmistä, joista toinen oli harmaaseen pilkkihaalariin sonnustautunut nainen, pitkä valkea letti selässään. Toinen ihminen oli…
“Pukki! Oletko kunnossa?” Ahti huolehti ja meni lähemmäs vanhaa miestä. Tämä hymyili valkoisen partansa alta ponnekkaasti.
“Me olemme ihan kunnossa, jos ei mustelmia lasketa. Porot säikkyivät. Ja reki”, hän huokaisi. Rosen oli vähän vaikea hengittää katsoessaan vanhaan mieheen, jonka silmäkulmissa oli iäisyyden ikäisiä uurteita, silmissä tuikki lapsekkuus ja huulet olivat punaiset kuin mies ei pakkasta tuntisikaan. Rose yritti vääntää huuliaan hymyyn, mutta poskissa oli jotain vialla. Ne kouristelivat.
“Voinko olla avuksi?” Tohtori kysyi astuen lähemmäs joukkiota. Pukki katsoi häneen tuimana.
“Voit. Nimittäin ystävällesi, Rose ei taida olla ihan kunnossa”, hän sanoi. Rose räpytti silmiään, jotka jäivät sitten puristuneena kiinni.
“Mitä?” hän kuuli Tohtorin kysyvän.
“Tohtori…” Rose yritti saada äänensä kulkemaan. Hänestä tuntui oudolta. Se johtui varmaan lakista ja lapasista. Hän kohotti jähmeästi kätensä tarratakseen pipoonsa.
“Rose! Mitä sinä teet?”
“Hänellä on hypotermia.”
Rose pakotti toista silmäänsä auki. Hänellä oli kädessään pipo ja Tohtori oli tarrannut hänen olkiinsa. Hän ei tuntenut sitä. Hän katsoi pipoaan ja tarjosi sitä Tohtorille.
“Tämä ei toimi enää”, hän kuiskasi ja sitten Tohtori katosi pimeyteen.
*
Mustaan tuli täpliä. Silmäluomien takaa hehkui lämmintä valoa. Rose tunsi olonsa raskaaksi, sameaksi ja kaiken kaikkiaan uskomattoman väsyneeksi. Vaati suuria ponnistuksia, että hän sai raotettua silmiään. Hän näki vain punaista, tai siltä se näytti. Hän ponnisti taas ja onnistui räpyttämään silmiään. Punainen ei ollutkaan punaista vaan tummaa puuta, jota elävä liekki väritti. Rose sulki silmänsä keskittyen saamaan seuraavaksi äänensä kulkemaan.
“Tohtori?”
Rose kuuli kahinaa, hän avasi silmänsä ja kasvot ilmaantuivat hänen ylleen. Vanha nainen, tummat hiukset nutturalla niskassa ja pienet kiharat otsallaan katseli häntä lempeästi.
“Hei, Rose. Tohtori on tuossa ulkona. Haluatko, että haen hänet?” nainen kysyi ja ääni tuntui pehmeänä steariinina Rosen korvissa. Hän onnistui nyökkäämään aavistuksen. Nainen katosi hänen näkökentästään. Kohta kuului oven kolahdus, hiljaista puhetta ja askeleita. Sitten Tohtori ilmestyi Rosen ylle.
“Mikä on olo?” Tohtori kysyi hiljaa. Rose räpytti silmiään tunnustellen oloaan.
“Päässä suhisee. On kylmä”, hän vastasi huomaten juuri silloin, että hänen jalkansa oli alkanut vispata. Tohtori hymyili.
“Hyvä, se tarkoittaa, että et ole enää vaarallisen alilämpöinen”, hän sanoi. Rose ähkäisi, kun tärinä hänen jalastaan alkoi levitä koko kehoon. Hän huomasi olevansa täysin jäässä, jokaista solua särki kylmästä ja hänen huulensa vapisivat niin, ettei hän saanut muodostettua sanoja.
“Jaksatko liikkua?” se vanha nainen kysyi.
Rose yritti lähteä liikkeelle itse, mutta kävellessään hän törmäsi jatkuvasti pieneen tuoliin ikkunan edessä, koska hän oli varma, että hänen kuului mennä ulos. Ikkunasta näkyi ulos. Tohtori ja nainen suorastaan raahasivat hänet ulos pikkuruisesta makuukamarista, jonka takan lämpöä hän jäi kaipaamaan. Mutta sitten he suuntasivat käytävän poikki toiseen huoneeseen, joka oli vieläkin lämpimämpi ja Rose huokaisi helpotuksesta.
“Istu tuohon ja laita kätesi tuonne”, nainen ohjeisti osoittaen leveää laudetta, joita oli kaksi pienessä kuumassa huoneessa sekä astiaa, joka lepäsi alemmalla lauteella. Nurkassa pihisi kiuas. Rose istui lauteelle ja laski kätensä puiseen soikkoon, jossa oli lämmintä vettä. Hän huokaisi taas ihastuksesta. Rose katsoi kiuasta ja nousi sitten aikeenaan työntää sormensa hohkaaviin kiviin, ne lämmittäisivät varmasti vettäkin paremmin. Tohtori sai hänet kiinni, peruutti hänet takaisin lauteelle ja työnsi hänen kätensä veteen.
“Sekavuus kuuluu jälkioireisiin”, vanha nainen sanoi rauhaisasti. Rose katsoi häntä kulmat kurtussa. Miten niin sekavuus, hän vain halusi lämmitellä käsiään kiukaassa. Nainen alkoi riisua hänen villasukkiaan ja laski sitten hänen paljaat jalkateränsä samanlaiseen astiaan kuin missä hänen kätensä olivat. Senkin vesi oli miellyttävän lämmintä.
Kun Rosen jaloissa ja sormissa alkoi tuntia kihelmöintiä, hänen päässään suhisi koko ajan vähemmän. Hän tarkensi katsettaan Tohtoriin, joka seisoi hänen edessään katsellen häntä tiukasti kuin varmistaen, että hän ei menisi enää lähellekään kiuasta.
“Mitä tapahtui?” Rose kysyi. Vanha nainen oli antanut heille rauhaa ja lähtenyt saunasta.
“Hypotermia. Pilkkihaalari olisi sopinut sinullekin tuolla pakkasessa”, Tohtori selitti vähän syyttävästi, mutta istahti sitten huokaisten lauteelle Rosen viereen.
“Sinua ei voi Korvatunturillekaan viedä ilman jännitystä”, hän sanoi lempeämmin.
“Mitä pukille kävi? Ja reelle?” Rose kysyi.
“No ensin piti saada sinut lämpimään. Reessä oli toiminto, joka pitää sen lämpimänä, joten ensin korjasin sen ja sitten reen”, Tohtori selosti.
“Noin vain korjasit?” Rose kysyi ja vastaukseksi Tohtori viskasi näppärästi ilmaan äänimeisselinsä, jonka otti kiinni nopealla liikkeellä. Rose hymähti.
“Pääsikö pukki matkaan?” Rose kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Joo, kunhan olimme tuoneet sinut tänne”, Tohtori vastasi.
“Hän myöhästyi kamalasti meidän takiamme”, Rose mutisi syyllisenä. Hän käänteli sormiaan lämpimässä vedessä.
“Ei ollut kuulemma ensimmäinen kerta.”
Kun Rose tunsi pistelyn jälkeen vihdoin lämmön palautuvan sormiinsa, nainen tuli takaisin tarjoten hänelle pyyhettä, johon kuivata visusti kätensä ja jalkansa. Hän seurasi naista takaisin pieneen kamariin. Sen seinät, lattia ja katto olivat samaa paksua puuta kuin mitä käytävässä oli. Se oli niin pieni, että sänky sen perällä oli huoneen levyinen, samoin takka ja niiden lisäksi huoneessa oli vain pieni kirjoituspöytä neliskanttisen ikkunan edessä. Ikkunan eteen oli vedetty kudotut verhot ja ikkunalaudalla seisoi puun värinen kynttelikkö. Nainen toi Roselle lisää peittoja, kun hänellä oli ollut vain yksi aiemmin.
“Jos on saanut hypotermian ja menettänyt tajunsa, kehoa ei saa heti lämmittää liikaa”, nainen selitti peitellessään sängyn reunalla istuvaa Rosea ainakin kolmella paksulla peitolla. Rosen jalassa oli kahdet villasukat ja huopaiset, punaiset tossut.
“Kiitos teille”, hän sanoi.
“Voit kutsua muoriksi. Niin muutkin tekevät”, nainen hymyili. Rosen silmät suurenivat. Muori hymyili ja jätti Rosen ja Tohtorin kaksin kamariin.
Tohtori istui Rosen viereen sängylle katsellen häntä lempeästi.
“Muori on ammattilainen hypotermian hoidossa. Näitä sattuu täällä pohjoisessa aina välillä. Mutta hän varoitti, että voit tuntea olosi kipeäksi”, Tohtori kertoi.
“Ei minuun satu enää”, Rose vastasi sormet puristaen vilttejä päällään.
“Se on hyvä”, Tohtori sanoi. “Ei sovi olla jouluna Korvatunturilla kipeänä.”
“Onko jo joulu?” Rose kysyi ja yritti etsiä katseellaan kelloa huoneesta. Tohtori otti jälleen äänimeisselinsä esiin.
“On”, hän hymyili.
“Hyvää joulua, Tohtori”, Rose sanoi.
“Hyvää joulua, Rose”, Tohtori vastasi.
Muori tuli jonkin ajan päästä kysymään halusivatko he liittyä juhlintaan.
“Juhlintaan?” Rose toisti.
“Totta kai”, Tohtori ilmoitti. Hän nousi seisomaan ja tarjosi kättään Roselle. Tämä tarttui siihen ja nyki olkiensa peitoksi vain yhden paksuista vilteistä jättäen muut sängyn päälle. Muori lähti johdattamaan heitä tutuksi tulleella käytävällä eteenpäin ja Rose oli varma, että he kulkivat varaston pariovien ohi, sen, missä Tardis oli.
“Tohtori. Entä Tardis? Mehän törmäsimme rekeen”, Rose kuiskutti Tohtorille niin, ettei muori kuulisi.
“Pukki sanoi, että puhumme, kun hän tulee takaisin”, Tohtori sanoi. Rose tunsi kylmänväreitä selässään, eivätkä ne johtuneet hypotermiasta. Joulupukin puhutteluun joutuminen kuulosti todella pelottavalta ajatukselta. Sekä erittäin nurinkuriselta. Joutuisikohan Rose tuhmien listalle?
Käytävä oli hiljainen, mutta pikku hiljaa kauempaa alkoi kuulua ääniä. Ilakointia, musiikkia ja laulua. Rose näki pariovet, jotka olivat auki käytävälle ja sen takaa kuului monenlaista melua. Muori pysähtyi ovien viereen ja viittoi heitä astumaan peremmälle. Rose astui lähemmäs ja nähdessään sisään, hänen suunsa loksahti auki.
Valtavassa salissa oli kolme pitkulaista pöytää täynnä kaikenlaista suolaista ja makeaa syötävää. Pipareita, joulutorttuja, kuivakakkuja, suklaata, marmeladikarkkeja, vanukkaita, rusinoita, pähkinöitä, manteleita, suolakeksejä, korppuja, kiisseliä, omenia, mandariineja… Kaiken syötävän lisäksi pöydillä notkui kannuittain maitoa, glögiä ja olutta. Seiniä vierusti lukuisat takat, joiden edustalla oli keinutuoleja, nojatuoleja, paksuja mattoja ja tyynyjä. Aivan salin perällä oli korkealle kattoon ulottuva massiivinen oikea kuusi, joka kimmelsi joulupallojen, kynttilöiden ja nauhojen täyttäessä joka oksan. Latvassa hohti kultainen tähti. Sali oli täpötäynnä tonttuja. Osa istui pöydän ääressä, sen päällä, osa istui takkojen luona, mutta monet kirmasivat salissa, lauloivat, soittivat, heittelivät toisiaan rusinoilla ja Rose näki myös muutaman pikkuruisen, pienen lapsen ikäisen tontun heittävän kärrynpyöriä yhdessä kulmauksessa.
“Täällä ei kauhean hartaasti joulua juhlitakaan”, Tohtori totesi.
“Hartaasti nimenomaan”, muori sanoi pilke silmäkulmassa. Hän lähti johdattamaan Rosea ja Tohtoria läpi salin, jolloin jotkut jäivät tuijottamaan heidän peräänsä, mutta suurin osa keskittyi hauskanpitoon. Muori ohjasi heidät yhden pöydän päähän, missä istui tuttu nainen, Sanelma, parin pienen tontun kanssa.
“Muori, voisitko sinä kertoa Päivälle, että hän ei jaksa herätä toivottamaan pukkia takaisin aamulla, jos ei nyt mene nukkumaan”, Sanelma parahti silittäen hänen sylissään istuvan tytön hiuksia.
“Ei minua nukuta! Jaksan valvoa”, Päiväksi kutsuttu tyttö intti.
“Ihan varmasti, olet kasvanut isoksi”, muori sanoi. Hän käveli lähemmäs ja laski kätensä tytön olalle. “Mutta pienemmät näyttävät aika uneliailta. Mitä jos isona tyttönä veisit heidät Ilman kanssa nukkumaan?” muori ehdotti viittoen pariin nuoreen tonttuun, joiden päät pilkkivät heidän istuessa isolla tyynyllä lattialla.
Päivä katsoi muoria suu mutrussa, mutta suostui sitten. Tämä lähti paimentamaan yhden vanhemman naisen kanssa pikkuisia ulos salista. Heitä tuli auttamaan paimennuksessa ja joidenkin lasten kohdalla kantamisessa muitakin tonttuja.
“Voisinpa minäkin mennä nukkumaan. Alkaa ikä painaa luomia”, Sanelma haukotteli isosti. Muori naurahti ja käveli Sanelman ohi osoittaen Roselle ja Tohtorille paikkaa ihan pöydän päädyssä vastapäätä toisiaan.
“Olet ainakin kolmesataa vuotta minua nuorempi, jaksat vielä hyvin”, muori sanoi topakasti Sanelmalle ja Rose tukahdutti naurunsa viltin kulmaan, jonka repäisi suunsa peitoksi.
Muori tarjosi heille riisipuuroa ja sitten glögiä, suklaata ja herkullisia pipareita, joita vain haistamalla Rose maistoi suussaan kardemumman ja kanelin. Hän katseli huulet pysyvässä hymyssä ympäri salia, kun tontut viettivät jouluyötä vailla huolen häivää. Hän tutustui ympärillään istuviin tonttuihin, Mielikkiin, Kaukoon, Väinöön, Lempiin ja moneen muuhunkin, joiden nimiä hän ei saanut mahdutettua iloa pursuvaan päähänsä. Ahti kävi tervehtimässä heitä myös, erittäin ylpeänä osallistumisestaan pukin pelastusoperaatioon. Untamo sen sijaan näytti siltä, että hän harmitti, ettei ollut jäänyt ystävänsä avuksi. Rose ei huomannut olevansa enää lainkaan kylmissään tai väsynyt, vaikka valvoi pitkää yötä raskaan tunturissa taapertamisen jälkeen. Yö jatkui, hän jutusteli tonttujen kanssa, söi ja joi ja vilkuili Tohtoria virnistellen. Tämä virnuili lähes hullusti koko ajan.
Aamu toi tullessaan pukin vihdoin takaisin ja häntä oli tervehtimässä salillinen tonttuja. Pienet tontut saarsivat hänet tultuaan uniltaan ja Rose katsoi epäröivänä Tohtoriin. Sitten pukki teki tiensä heidän luokseen. Hänellä ei ollut takkiaan enää. Harmaa liivi kiristyi hänen ison mahansa ympärillä ja ruskeita housuja piti yllä nahkaiset henkselit. Hän kaarsi pöydän päätyyn ja siirsi katsettaan Tohtorista Roseen.
“Onko teillä ollut hyvä jouluyö?” hän kysyi. Rose vilkaisi Tohtoria.
“On tietty. Tuota, minä halusin pyytä an -” Tohtori aloitti.
“Hyvä juttu. Oletko, Rose, ihan kunnossa?” pukki keskeytti hänet. Rose nyökkäsi.
“Joo olen, kiitos. Ja kiitos, että pelastitte minut. Anteeksi, että keskeytimme matkanne”, hän takelteli. Pukki hörähti hiljaa ja sitten vähän kovempaa.
“Voi, ei se mitään”, hän naureskeli.
“Pukki on ihan itse aiheuttanut pahempia vahinkoja lähtiessään jakamaan lahjoja”, muori puuttui puheeseen.
“Minähän sanoin, että se kompassin viritys oli toiminut edellisellä viikolla ihan moitteetta”, pukki tokaisi, mutta pudisteli päätään sitten kihertäen.
“Tässä oli tämä”, ilmaantui äkkiä Vilja pukin taakse ja ojensi tälle lahjapaketin, punaisella paperilla käärityn ja kultaisella nauhalla koristellun.
“Aivan”, pukki sanoi ja Vilja käännähti kannoillaan kadoten paikalta silmättyään nopeasti Rosea ja Tohtoria. Pukki antoi pakettia Roselle. “Hyvää joulua”, hän sanoi. Rose räpytti silmiään.
“Mitä?” hän ähkäisi. “Tai siis, kiitos”, hän piipitti ja otti paketin vastaan. Pukki hymyili ja läiskäytti kätensä yhteen.
“No niin, nyt minä luulen, että on aika kauhealle kasalle suklaata”, hän lausahti ja lähti harppomaan jonnekin joukon sekaan tervehtimään lisää tonttuja.
Rose kävi lahjansa kimppuun. Hän pelkäsi ihan repiä paperia rikki, se oli niin kaunista ja rakkaudella paketoitu. Sieltä paljastui rasiallinen pikkuleipiä ja niitä katsoessaan hän ymmärsi, että ne olivat hänen äitinsä tekemiä. Rose kaivoi äkkiä lahjapaperin seasta pienen kortin, jonka hän oli ohittanut.
Roselle, missä oletkin
Äidiltä
Rose hymyili lujaa, etteivät kyyneleet olisi vuotaneet. Hän katsoi pukin perään hellästi ja viskasi sitten yhden kekseistä suuhunsa. Maussa oli äidin uunin savuisuus ja se tietty suklaa, jota tämä osti lähikaupasta, koska se oli halpaa ja kaikkein sokerisinta. Hän tarjosi keksejä Tohtorille, joka otti herkun vastaan mielellään. Sitten Rose tajusi jotain.
“Pukki ei antanut sinulle mitään”, Rose hoksasi. Tohtori kohotti katseena Rosen silmiin.
“Kai hän tiesi, että en tarvitse enempää lahjoja.”
Rose hymyili tonttumaista punaa poskillaan.
A/N: Tiedän, että 12. Tohtori on tavannut ihan oikeasti pukin, mutta halusin laittaa kympin tapaamaan vähän erilaisen version pukista omalla tavallani. ^^
