Kiiiitos kommenteista murut! n___n Jatkakaahan kommentointia, niin minä jatkan lukujen julkaisemista. ; )
Luku 6 : Palasia todellisuudesta
Tiistaina Aleksi ei ollut koulussa. Joonaskin oli ollut vähällä jäädä kotiin, osittain siksi, että pienessä koulussa kulkisi varmasti mitä mielikuvituksellisimpia juoruja tappelusta, ja osittain siksi, että hänen naamansa oli kyllä kokenut parempiakin päiviä. Aleksi oli iskenyt häneltä huulen auki ja poskipäähän hänelle oli kohonnut mukavankokoinen mustelma. Sitä paitsi jos opettajat olivat puuttumassa asiaan, Joonas saisi ensin syytöksiä niskaansa.
Joka tapauksessa Joonas raahautui urhoollisesti kouluun, viisi minuuttia ennen kellonsoittoa, kuten aina. Siihen viiteen minuuttiin mahtui yllättävän monta säälivää kauhistelukommenttia tyttöjen taholta ja leikkisää turpaanottovitsailua pojilta, ja ne jatkuivat pitkin päivää. Opettajat ottivat hänet puhutteluun, mutta Joonas säästyi välittömältä jälki-istunnolta Aleksin läsnäolon puuttumisen vuoksi. Jokin rangaistus heille kuitenkin oli tulossa väkivallasta koulussa, siitä Joonas oli varma. Päivän päätteeksi hän oli totaalisen kyllästynyt olemaan ihmisten seassa.
Oikeastaan hän olisi kaivannut rauhaa. Hänen olisi tarvinnut antaa juorujen laantua ja oman mielentilansa rauhoittua, mutta hän ei uskaltanut jättäytyä yksinäisyyteen. Hän pelkäsi ajatuksia, joita ei vielä ollut päästänyt valloilleen eikä totisesti aikonutkaan. Hän ei tahtonut setviä sekalaisuutta päässään. Aleksi ei ollut ihminen, joka ansaitsi tulla enää edes ajatelluksi.
Nuo ajatukset tuntuivat vahvoina vielä sinä iltana, mutta seuraava päivä haihdutti niitä heti. Joonas näki Aleksista vilauksen aamuvälitunnilla ja hänen jo hieman kohonnut mielentilansa laski monta astetta. Hän pystyi olemaan tunneilla kiinnittämättä huomiota Aleksiin ja onnistui pyörimään välituntisinkin eri porukoissa. Hän jutteli kavereidensa kanssa täysin normaalisti ja Aleksi huiteli Gerbiilin kanssa pitkin käytäviä - niin kauan kaikki oli normaalisti, aivan kuin pitikin.
Mutta sitten heidän polkunsa osuivat yksiin. He kohtasivat äidinkielen luokan edessä, ja Joonas aisti ilmapiirin jännittyvän välittömästi. Ympärillä olijat jäivät tarkkailemaan heitä varuillaan.
"Nätti maski sulla poskessa", Aleksi totesi viileästi. Hänen tavallinen raisuutensa, joka aiemmin oli ollut taas valloillaan, oli pyyhkiytynyt kasvoilta tyystin.
"Mulla ei sentään oo silmä ummessa", Joonas heitti takaisin.
Aleksi nyökkäsi totisesti. "Joo, olisit kieltämättä tosi jees, jos vaan tikkaisit ton huulen ja ompeluttaisit samalla suus lopullisesti kiinni."
"Et sä siitä oikeesti nauttis, kun et sais tungettuu kieltäs mun kurkkuun", Joonas vastasi päällisin puolin täysin rauhallisena.
"On se hyvä kun sä pysyt ajankohtaisuuksissa", Aleksi hymyili siten, että se oli ennemminkin irvistys. "Vaikka kyllähän mä ymmärrän et tykkäät muistella elämäni parasta suutelijaa, oli se sitten kundi tai kimma."
"Puhetta kyllä piisaa, vaan kaikki muu paitsi Venäjän kokonen ego tuntuu olevan hakusessa -" Joonas ehti juuri korottaa ääntään, kun äidinkielenopettaja ilmaantuikin paikalle. Nainen avasi oven ja Joonas myönsi pitkin hampain itselleen, että oli järkevintä lopettaa sanailu siihen ja valua oppilasvirran mukana luokkaan.
Kaiken olisi pitänyt olla ihan hyvin. Joonas seurasi kirein ilmein, kuinka Aleksi pudottautui istumaan tyhjään pulpettiin aivan luokan oikealle laidalle, kauas oikeasta paikastaan Joonaksen vieressä. Epämääräisesti Joonas tajusi, että hänen olisi kuulunut olla tyytyväinen, mutta hänen kurkkuaan alkoikin äkisti pakottaa toisenlainen olo. Hänellä oli vihamies. Kaverit olivat hänelle mitä tärkeimpiä asioita - ajanviete, elämänehto ja voimavara - ja hän oli menettänyt niistä yhden.
*
Siinä se oli. Piilotetut ajatukset tulvivat yli, pato murtui. Joonas sinnitteli sen tunnin, mutta vetosi keksittyyn päänsärkyyn ja häipyi ennen viimeisen tunnin alkua. Enää hän ei jaksanut tapella ajatuksiaan vastaan, vaan antoi niiden ryöpytä esiin rynnätessään kotona yläkerran portaat ylös ja rojahtaessaan sängylleen.
Kuinka hän oli saattanut alentua tappelemaan? Kyllä hän tykkäsi leikillään nujuta, mutta tähän asti hän oli välttänyt koskaan lyömästä ketään tosissaan. Ja nyt kun hän oli syyllistynyt väkivaltaan, kyseessä oli vieläpä ollut Aleksi. Olihan se pakko myöntää - Aleksissa oli jotain erityistä, jotain muutakin kuin kavereiden heidän välilleen keksimä dramaattinen romanssi. Hän oli nähnyt sen aiemmin, erottanut sähköä. No, Aleksihan oli energiaa täynnä, mutta tämä sähkö oli erilaista. Ainakin nyt, kun kaikki oli ehkä sopivasti sekavaa, Joonas muisti silmänräpäyksen verran liian pitkät katseet siltä hetkeltä, kun he olivat seisseet keskellä Aleksin huonetta kahden.
Joonas nosti toisen käsivartensa kasvojensa ylle, piilottamaan silmät. Ei se sähkö ollut ollut silkkaa oletettua kokeilua Aleksin taholta. Joonas oli kuvitellut heidät, pitänyt siitä ajatuksesta. Hän oli alkanut elätellä erilaisia ajatuksia - näin jälkeenpäin miettien utoopisia, mahdottomia, vääränlaisia. Mutta nyt Joonas näki mielessään Aleksin vihaa liekehtivät silmät taistelun keskellä. Mieletön halveksunta, se musersi.
Siinä hän makasi pitkään selällään sängyllä, mieli sekavana ja turhautuneisuus päällimmäisenä tunnetilana. Hän kuuli Annan rymistelevän yläkerran portaat ylös, mutta sisko ei kuulunutkaan kääntyvän suoraan omaan huoneeseensa. Samassa tämä olikin jo hänen ovellaan.
"Joonas, kerro mulle, mitä jätkien päässä liikkuu!" Anna parahti sellaisella tunteella, että ei ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi ollut täynnä tuota ajatusta.
"Samat sanat", Joonas huokaisi käsivartensa alta. Muutaman sekunnin hiljaisuudesta hän vasta tajusi sanomansa.
"Eikun siis!" hän älähti, kohotti kättään ja katsahti Annaan. Tyttö kohotti kulmiaan huvittuneena, muttei sanonut mitään, joten Joonas vain kysyi: "Mikä nyt on vikana?"
Anna marssi rojahtamaan Joonaksen jalkopäähän. "Joni on ihan outo! Vielä pari päivää sitten se oli selkeesti mun perään, ja nyt se ei kiinnitä muhun mitään huomiota, ja kun mä sanoin sille..."
Joonas kuunteli kärsivällisesti Annan paasausta ja kommentoi hyvän kuulijan tavoin, kunnes tyttö hiljeni ja jäi tuijottamaan ajatuksissaan Joonaksen mattoa. Sinistä ja vihreää, harmahtavina raitoina.
"Sun vuoro kertoa", Anna sanoi äkisti.
"Häh", Joonas älähti yllättyneenä. "Ei, et sä tajuais."
"Kokeile. Kyllä mäkin osaan kuunnella, et sä oo ainut."
"Mut Anna..." Joonas kääntyi kyljelleen kasvot seinää päin. "Tää ei oo mikään tavallinen tilanne. Se ei oo niin helppo selittää."
"Kuka se on?" Anna kysyi hiljaa.
Joonas oli hetken aikaa vaiti.
"Just se on se asia, mitä ei oo helppo selittää."
"No okei, unohdetaan se - mitä se sitten on tehnyt?"
Vasta nyt Joonas huomasi ensi kertaa, miten paljon helpompaa kuunteleminen oli hänelle kuin omista asioista puhuminen. Hän ei kerta kaikkiaan osannut kertoa, mutta päätti silti yrittää.
"No se on vihjaillu mulle... Tosin se oli kännissä, mut silti. Ja muutenkin mä luulin et sillä oli kiinnostusta mua kohtaan..."
Joonas hiljeni hetkeksi. Hän huomasi asioita vasta antaessaan niiden tulla suustaan. Kaikki tuo kuulosti kummalliselta ja erilaiselta ääneen sanottuna.
"Millä tavalla se sitten huomioi sua?" Anna kysyi.
"Sillon kännissä se kävi suoraan suuteleen, mut selvin päinkin vaan vaikuttaa sellaselta, tavallaan kiinnostuneelta. Ei päällisin puolin, se piilottaa fiiliksensä tai jotain, en mä osaa selittää." Joonaksesta tuntui typerältä, kun hän ei osannut nimetä syytä oletuksilleen. Ainakaan sellaista, mitä olisi voinut ääneen sanoa.
"Ja ongelma on?"
Joonas päätti antaa Annan jäädä siihen luuloon, että kyse oli sanallisesta kiistasta, kun hän vastasi: "Pari päivää sitten me tapeltiin. Oikein kunnolla."
"Miks?"
"En mä tiedä. Se vaan pääty siihen, me oltiin kumpikin jotenkin vihasella päällä... Sen jälkeen se ei ollu koulussa ja tänään se oli kylmä mua kohtaan. Muuten me molemmat oltiin kai ihan normaaleja, mut heti kun satuttiin samaan seuraan..."
"Ymmärrän", sanoi Anna ja kuulosti siltä, että todella ymmärsi. "Se voi olla, että sitä vaivaa teidän tappelu yhtä lailla. Ehkä sekin haluis saada kaikki selväks - kuule, teidän pitää puhua. Se tyyppi voi hyvinkin haluta teistä tulevan vielä jotain, ja sillon teidän molempien pitää tehdä jotain sen eteen. Se ei jätä tätä tähän, jos se on kunnon kumppani. Muussa tapauksessa se ei ole sun arvonen, sä löydät kyllä parempiakin. Sitä paitsi tytöt haluaa aina puhua."
Joonas näytti vaivaantuneelta.
Anna siristi silmiään katsoessaan puhekumppaniaan tarkasti. Sitten hän kysyi hitaasti: "Joonas, onko se tyttö?"
Joonas oli hiljaa vain sekunnin murto-osan verran, mutta kuitenkin niin pitkään, että kun hän vastasi "on se", se olisi voinut kuulostaa vakuuttavammaltakin.
*
Joonaksen sydän tuntui hakkaavan lujempaa kuin koskaan, kun hän vapisevin käsin nosti kännykän käteensä.
'Aleksi hei, anteeks.' Niin hän kirjoitti ensin. Sitten hän pyyhki sen pois vain kirjoittaakseen sen saman tien uudestaan.
'En olis halunnu et joudutaan tämmöseen jamaan', viesti jatkui. 'Sä oot hyvä jätkä ja haluisin pitää sut mun kaverina.'
Hetken aikaa Joonas tuijotti kirjoittamaansa tekstiä. Hän epäröi, kämmenet hikosivat ja kurkkua tuntui kuristavan jokin, kun hän ylitti yhden tekstiviestin pituuden lisäämällä: 'Vaikka onhan mun pakko myöntää, että jossain vaiheessa kuvittelin jotain muutakin.'
Joonas etsi Aleksin nimen luettelosta, ennen kuin ehti epäröimään liiaksi. Kun näytössä välähti teksti viesti toimitettu: Aleksi, Joonas huokaisi osin helpotuksesta, osin hermostuksesta. Helpotuksesta, koska hän se oli nyt tehty. Sekavasta hermostuksesta, koska hän ei enää tiennyt, mitä oikein oli pyytänyt anteeksi.
Koko illan Joonas odotti vastausta, odotti lähes epätoivoisena.
Mutta sitä ei tullut.
*
Luokanvalvoja Pirinen pyydysti Joonaksen käytävältä keskiviikon ruokailun aikana. "Joonas, missä sä olit eilen viimeisellä tunnilla?"
"Päänsärky iski", Joonas mumisi.
"Ja varmasti kävit terveydenhoitajalla?" Pirre kysyi kuivasti. Joonas kiemurteli vaivautuneena, mutta opettaja jätti aiheen onneksi rauhaan.
"Sulla ja Aleksilla on jälki-istunto tänään. Jäätte matikanluokkaan tunnin jälkeen, Esa valvoo", Pirre ilmoitti ja loi Joonakseen sitten paljonpuhuvan tyytymättömän katseen. "Anna olla viimenen kerta, kun alat käyttää nyrkkejä koulun alueella. Aleksin tempaukset ei ole enää mitenkään uusia juttuja, mutta enpä olis susta uskonut."
Joonas nyökkäsi surkeana. Uskomatonta se oli hänestä itsestäänkin.
Loppupäivän Joonas oli alamaissa. Koulutunneilla hän onnistui välttämään Aleksin kohtaamisen, mutta koulun jälkeen häntä odottaisi tilanne, jota ei voisi paeta. Heidät oli oikein järjestetty kahdenkeskisyyteen, vaikka tietysti Korva, matikanopettaja, olisi läsnä.
No, siinä Joonas kyllä erehtyi. Joskus toiste hän olisi jaksanut virnuilla Esa Arvolalle, Korvalle, kun tämä heitti hiljaisille pojille tehtäväpaperit eteen ja sanoi lähtevänsä käymään pikaisella tauolla. Korva - nimi johtui alkukirjainyhdistelmästä EAr - oli tunnetusti kofeiinifriikki ja hänen lukuisat kahvitaukonsa aiheuttivat aina hilpeyttä oppilaiden keskuudessa. Nyt Joonas ei kuitenkaan olisi tahtonut jäädä yksin Aleksin kanssa.
Ensimmäiset viisi minuuttia kulkivat hiljaisuudessa ja tuntuivat tappavan pitkiltä. Joonas tiesi, että Korvalla kestäisi ikuisuus palata viettämästä herkkää hetkeä kahvinkeittimen parissa. Hän vilkaisi vaivihkaa Aleksia. Tämä ei ollut nostanut katsettaan hetkeksikään tehtäväpaperista, jolla oli kuitenkin vasta muutamia epäselviä harakanvarpaita. Aleksinkaan keskittyminen ei ollut huipussaan.
Joonaksen mieltä kaiversi hänen lähettämänsä tekstiviesti. Miksi, miksi hän oli lähettänyt sen? Nyt Aleksi tiesi, että Joonas oli ihastunut - tai siis, olisi voinut olla.
"Tulis jo se Korva, mä haluun pois täältä", Aleksin ääni leikkasi hiljaisuutta jotenkin tavattoman voimakkaana. Joonas havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi kelloa. Korva päästi yleensä jälki-istunnossa istujat puolen maissa kotiin, mutta nyt hän oli jossain kaukana, vaikka iso viisari ohitti jo vitosta.
"Turhaan valitat, sunhan syytäs se on että me täällä ollaan", Joonas töksäytti.
"Sori nyt vaan, mutta se olit kyllä sinä joka löit ensin", vastasi Aleksi saman tien.
"Sä provosoit."
"Eipä sulle paljon tarvinnu sanoo, kun olit jo kimpussa."
"Niin just, sussahan ei oo koskaan mitään vikaa!"
"Sanoo tyyppi, joka on täynnä itseään ja tyttökaverilegioonaansa, että ei nää muuta kun oman napansa", Aleksi sanoi jo vihaisemmin ja nousi seisomaan.
"Mäkö muka ajattelen vaan itseäni?" Joonas huusi nyt kunnolla, ponkaisten itsekin ylös. "Sähän se oot olevinas paraskin marttyyri, kärsivä sankari, ilkeän huligaanin hakkaama neiti. Ja silti sun itsekkyys on päätähuimaava. Mä sentään pyysin anteeks!"
"Ja vitut sä mitään oot pyytäny", Aleksi sylkäisi.
Joonaksen alkava raivonpurkaus katkesi kuin seinään. He tuijottivat hetken toisiaan, Aleksilla myrkyllinen ilme kasvoilla, mutta Joonas oli vain ja ainoastaan yllättynyt.
"Etkö sä oo saanut mun viestiä?" Joonas kuiskasi ontosti.
Aleksi kurtisti kulmiaan, mutta sanoi kylmästi: "En, luojan kiitos, mä en olis halunnut kuulla susta yhtään enempää kuin on pakko. Kannatti heittää puhelin seinään."
Joonas ei vastannut, hän vain tuijotti Aleksia. Tämän suojamuuri säröili hieman, kun Joonaksen viha oli kaikonnut. Tekstiviesti ei ollut mennyt perille.
"Mä pyysin anteeks", Joonas sanoi hiljaa, astuen yhden haparoivan askeleen taaksepäin kohti selkänsä takana nököttäviä kaappeja. "Mä en halunnut että tässä kävis näin."
Nyt hämmennyksen saattoi nähdä Aleksissa selkeänä, mutta hän koetti piilottaa sen tiuskaisemalla: "No siihen mä en ole ollut ainoa vaikuttaja. Ite sä mokasit yhtä lailla."
Yhtäkkiä Joonas taas huusi. "Korjataan tilanne sitten, helvetti vie! Mitä sä oikein haluat?"
Paria sekuntia myöhemmin Joonaksen selkä iskeytyi harmaisiin kaapinoviin Aleksin tönäisyn voimasta. Hän ei heti tajunnut, mitä tapahtui, hän vain ymmärsi tulleensa paiskatuksi päin seinää. Hän valmistautui tappelemaan taas, kokosi lihasvoimansa, mutta sitten hänet pysäytettiin täysin.
Aleksin ruumis iskeytyi häntä vasten ja äkisti kaikki olikin kääntynyt ylösalaisin. Joonaksen huulille painui kiivas, raivokas, vihasta voimansa saava suudelma.
