Suuret kiitokset taas teille, you
gays guys make my day! *rutistus*
Smarou: Ensiksi kiitos ja kumarrus überpitkästä kommentista. Ihanaa kuulla, että tästä löytyi noin paljonkin mitä analysoida. Awws. Minulle merkitsee tosi paljon, että teksti on lukijalle miellyttävää ja aidonoloista.
Gosh, en olekaan tullut ajatelleeksi tuota Gerbiili-nimityksen selittämistä. Se vain on sellainen lempinimi, joka on itselleni jotenkin niin luonnollinen, etten ole huomannut selittää sitä. Ei sillä mitään tarinaa ole, omien mielikuvieni mukaan se vain on jonkun väläytys. :"D
Ja totta, kerron aika paljon hahmojen nimiä. Se liittyy siihen, että kuten sanoin, aitous merkitsee minulle paljon. Mielestäni nimillä saa luotua helposti kuvan laajasta kaveripiiristä, ja se on ollut tavoitteeni. Osalla hahmoista on usein luvassa suurempaakin (sivu)roolia.
Kyllä, ilahdutit. <3
Look at Me: Tykkään siitä, että lukijoilla on omat mielikuvansa poikien ulkoisesta olemuksesta. Itse en kuitenkaan mielelläni luokittelisi Aleksia tai Joonasta mihinkään ulkonäkökategoriaan. Tyylitajua molemmilla on sen verran, että melkein voisi fruittareiksi sanoa, mutta _vain_ melkein. : D
Kit: Ah, joku toinenkin kannattaa hidasta etenemistä ^^ Kuten sanoin Look at Me'lle, annan mielelläni lukijalle aika paljon vapautta hahmojen ulkonäön kuvittelemiseen. Muunlaista tietoa tulee jatkon mukana - esimerkiksi heti tässä luvussa vieraillaan Aleksin kotona.
Ja mitä tulee teinistereotypioihin, en luokittelisi näitä poikia mihinkään lokeroon. LaM:lle jo mainitsinkin pienestä kallistumisesta fruittarityylin suuntaan.
Kommenttisi viimeisen kappaleen lukeminen oli muuten viikkoni huippukohta. : DD
Köh köh, jos olet tosi malttamaton, oikaise Valtakunnan kautta. Siellä A&J:tä on jo yhdeksän lukua. ; )Sira: Tapahtumien puolesta K-13:ssa pysytään. Esim. tämän luvun aikana Joonaksella on kyllä jo aika villejä ajatuksia... ; )
Jos korkeammalla ikärajalla kirjoittamani teinislash kiinnostaa, tsekkaa kotisivuiltani
Anatomian oppitunnit. : )
Tosiaan, kiitos murut, keep on reading <3
Luku 4 : Sadepäivä ja sen seuraamuksetEnsimmäiset vesipisarat olivat löytäneet liukumäen Joonaksen käsivarrelta, kun hän oli ollut ohittamassa ruokakauppaa. Tietenkin hän oli ajoittanut ulosmenon siihen ajankohtaan, kun taivas päätti tipauttaa itsensä sateena maahan.
Viiden minuutin kuluttua vettä tuli solkenaan, eikä Joonas olisi voinut enää märemmäksi muuttua. Kotiin oli liian pitkä matka - hän väisteli asfaltilla tanssivia lätäköitä kahden kilometrin päässä kotoa - mutta jostain oli sateensuoja hankittava. Kuka asuisi täällä lähellä, puolen kilometrin säteellä koulun kentästä?
Aleksi näytti lievästi sanottuna hämmästyneeltä, kun hän ulko-ovensa avatessaan löysi kynnykseltään läpimärän luokkatoverinsa.
"Mitä hittoo sä teet ulkona tässä säässä?" Aleksi ihmetteli väistäessään, jotta Joonas pääsi tulemaan eteiseen.
"Ei toi ilma tollanen ollu, kun mä lähin", Joonas jupisi ja seisahtui. Aleksi näytti vasta silloin tajuavan, että toinen ei tuntenut hänen kotiaan eikä välttämättä tahtonut jäädä eteiseen kuivattelemaan.
"Joo, tota, mennään mun huoneeseen", hän artikuloi ja lähti johdattamaan Joonasta läpi olohuoneen, jossa auki olevan television edessä sohvalla nökötti seitsenvuotias tyttö. Sen enempää Joonas ei ehtinyt pistää merkille, ennen kuin Aleksi hänen edessään oli ehtinyt punertavan puunvärisen oven eteen. Ovessa, jota poika tönäisi kevyesti, roikkui pieni puinen kyltti, jossa luki kömpelösti veistetyin kirjaimin "Aleksi".
Ihoon liimautuvat märät vaatteet saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Joonaksen selkää, mutta hän yritti olla välittämättä niistä astuessaan varovasti sisään huoneeseen, joka oli kotoisan sekainen. Paremmankin järjestyksen nähnyt kirjahylly sisälsi kaikkea muuta paitsi kirjoja, kun taas Aleksin koulukirjat lojuivat lattialla. Sinisistä verhoista ei oikein osannut sanoa olivatko ne auki vai kiinni. Parisängyllä lojui hyvinsyönyt musta labradorinnoutaja.
"Kuka toi pikkulikka oli?" Joonas uteli katsellessaan seinille teipattuja julisteita.
"Itikka", Aleksi hymähti yrittäessään töniä koiraa pois sängyltään. "Pikkusisko siis. Jessika."
"Mullakin on sisko, Anna", Joonas sanoi.
"Eiks se oo se seiskaluokkalainen? Riki, läski, häivy siitä!"
"Joo."
Koira pudottautui sängyltä ja otti uuden paikan pöydän alta. Joonas kyykistyi rapsuttamaan sitä.
"Kohtalotoveri", hymyili Aleksi vaisusti. "Tosin mulla siskoja on niin sanotusti neljä."
Joonas katsoi sängyllä istuvaan Aleksiin kulmiaan kohottaen, kysymättä kuitenkaan mitään, ja tämä jatkoi: "Isän uudella vaimolla on kolme tytärtä. Järjetön tuuri! Ihan kun Itikassa ei olis tarpeeks."
Joonas virnisti ja nousi seisomaan koiran viereltä.
"Hitto, kun paleltaa", hän irvisti käsivarttaan hieroskellen. "Et sä vois lainata kuivaa paitaa?"
"Joo, totta kai", Aleksi sanoi ja suuntasi vaatekaapilleen. Sitä kaivellessaan poika huomautti: "Mä oon kyllä hitusen sua pienempi mutta ei kai sen pitäis paljon haitata."
"On se rassaavaa, kun on liikaa lihasta", Joonas leukaili ja veti läpimärän T-paitansa yltään.
Silmäkulmastaan Joonas oli näkevinään, että Aleksi vilkaisi häntä ja kääntyi sitten nopeasti katsomaan muualle. Joonas oli laittoi paitansa kuivumaan tuolin selkänojalle.
"Siinä", Aleksi sanoi ja ojensi Joonakselle mustan T-paidan.
Katseet kohtasivat nopeasti, aivan ohimennen. Joonaksen mielessä välähti eräs perjantai viikkoja sitten, sekavat sanat, lähelle painautuminen... Hän veti huomaamattaan henkeä suun kautta, raskaammin.
Siitä päätellen, miten nopeasti Aleksi kääntyi pois, toisen pojan ajatukset olivat myös kulkeneet samoja suuntia.
Vaikka Joonasta ujostutti jollain kummallisella tavalla, oli pikkuseikkojen huomiointi Aleksin käyttäytymisessä joka tapauksessa sen verran kiehtovaa, että Joonasta melkein harmitti pukea päälle.
Ulkona lyhyt, ärhäkkä sadekuuro osoitti loppumisen merkkejä.
*
Joonasta todella kadutti, että hän oli mennyt sanomaan Aleksille, että tämä oli suudellut hyvin. Aleksi oli vastannut huumorilla, mutta Joonasta asia jäi vaivaamaan. Mistä vetoa, että nyt Aleksi kuvitteli Joonaksen pyrkivän jonkinlaiseen uusintaerään! Se ei ollut hänen päämääränsä, ei todellakaan, mutta siltä se oli kuulostanut. Voi ei.
Mutta olikohan Aleksikaan sitten täysin varma siitä, mitä oli meneillään?
Joonas vaihtoi märät farkut kuiviin huoneeseensa saavuttuaan, mutta jätti Aleksin paidan päälleen. Hän rojahti sängylle kyljelleen ja siveli hajamielisesti sormillaan oksanreikää lautaseinässä.
Mitä ihmettä
oli meneillään?
Aleksi oli vaikuttanut jollain tavalla
hermostuneelta Joonaksen ollessa siinä vain metrin päässä ilman paitaa, kahdestaan hänen kanssaan. Sen täytyi johtua häpeästä, joka juontui bileiden tapahtumista, Joonas mietti. Niin - kun asiaa ajateltiin toiselta kantilta, sadepäivähän oli ollut loistava testi. Jos Aleksi olisi tarkoittanut sitä, mitä oli kännissä Joonakselle sanonut, hän olisi varmasti reagoinut jotenkin toisin kuin vain pienellä hämmennyksellä.
Joonakselle iski äkisti jotenkin kovin syyllinen olo, kun hän sillä tavalla hautoi ajatuksia Aleksin perimmäisistä aikeista. Mikä hänet oikeutti sellaiseen? Kuulosti itsekeskeiseltä väittää, että Aleksi olisi muka tosissaan ollut kiinnostunut... enemmästä. Voi jessus, miksi ihmeessä hän pui tätä? Mitäänhän ei ollut tapahtunut!
Joonas kierähti selälleen ja alkoi tuijottaa tyhjin silmin styroksilaattakattoa.
Mutta
mitä jos? Mitä jos Joonas olisi lukkiuttanut heidän katseensa yhteen ja ottanut yhden kokeilevan askeleen eteen... mitä jos Aleksi ei olisi kestänyt hetkeäkään, vaan suorastaan hyökännyt suutelemaan häntä? Mitä jos he olisivat katsoneet Joonaksellakin olevan muutaman vaatekappaleen verran liikaa yllä. Mitä jos he olisivat kadottaneet kaikki vaatteensa, takertuneet toisiinsa, hukkuneet Aleksin leveään vuoteeseen. Minkähän väriset lakanat sängyssä oli tumman päiväpeitteen alla? Mitä jos Aleksi olisi selättänyt Joonaksen, kiemurrellut hänen päällään, näykkinyt. Näykkinyt niin kauan, kunnes hiljaisista hengähdyksistä olisi tullut suoranaisia voihkauksia, jotka olisivat taatusti kuuluneet oven ulkopuolelle asti. Mitä jos Aleksi olisi hivuttautunut tappavan hitaasti yhä alemmas -
Joonas havahtui ajatuksistaan, kun kaikki veri alkoi uhkaavasti hiipiä alakertaan; räväytti silmänsä auki muistamatta milloin oli sulkenut ne.
Voi helvetti.
*
Anna tuli kotiin lähempänä puoltayötä. Joonas oli jo nukahtanut, mutta heräsi, kun vaalea tyttö kurkisti hänen ovestaan.
"Mitä nyt?" Joonas önisi puoliunessa.
"Sori, ei ollu tarkotus herättää", Anna kuiskasi. "Mä olisin vaan halunnu jutella."
"No tuu tänne sieltä sitten", Joonas mumisi silmät lähes kiinni.
Anna oli hänen siskonsa, kolmetoistavuotias, ehkä turhankin energinen mutta joka tapauksessa hyväsydäminen. Ja hyvin rakas. Joonas ja Anna tulivat harvinaisen hyvin toimeen keskenään, eikä varmaankaan ollut asiaa, joista he eivät olisi pystyneet puhumaan toisilleen. Joonas sai kuunnella Annan poikajuttuja tämän tästä, ja jos Joonaksella olisi ollut samalla tavalla seurustelusuhteita, Anna olisi taatusti saanut tietää niistä.
"Missä sä olit?" Joonas haukotteli, kun Anna istuutui hänen sänkynsä jalkopäähän. Hän ei jaksanut nousta istumaan.
"Kylillä. Rannassa oikeestaan", sanoi Anna pirteästi. "Jonikin oli siellä."
Joonas virnisti väsymyksen läpi. "No mitäs Joni."
Anna yritti olla kuin ei olisikaan, vaikka hänestä näki, että hän oli kuin kermaa latkinut kissa. "No... se ei näköjään todellakaan enää piittaa siitä Meristä. Se ei nyt kiinnittäny siihen mitään huomiota, vaan pyöri vaan mun kanssa."
"No joko te alatte olla seukkauspisteessä?" Joonas kysyi osittain huvittuneena. Anna oli piirittänyt Jonia ties miten kauan, läpi kolmiodraamojen.
"En mä tiedä vielä", Anna huitaisi kättään, "mutta Joni oli kyllä tosi ihana mulle. Eikä Merikään vaikuta enää yrittävän sitä, sillä oli nimittäin jo uus vokoteltava."
"Mitä, joko sillä on uus kierrossa?" Joonas kohotti kulmiaan. Meri oli sellainen tyttö, joka kiersi kaikki pojat läpi. Aseinaan puuteri ja poskipuna.
"Njoo, en mä tarkalleen tiedä, mutta se Aleksi oli sen seurassa vähän väliä."
Joonas ei heti tajunnut kuulemaansa. Sitten hän kuitenkin räpäytti silmiään ja katsoi tarkemmin Annaa.
"Aleksi? Siis tarkotatsä sitä joka on mun luokalla?"
Anna nyökkäsi. "Mä en tosiaan tiedä mitä niillä on menossa. Ne heitti läppää keskenään koko ajan. Ja loppuillasta Aleksi kuskas Merin kai skootterilla kotiin."
Joonas ei sanonut mitään, ja Anna jatkoi puheitaan rannan pariskunnista. Joonas kuunteli kyllä, mutta hänen ajatuksensa vaeltelivat toisaalla. Meri, pahimmanlaatuinen lutka, oli totta kai iskenyt kyntensä Aleksiin, joka tykkäsi tyttöjen huomiosta. Lutka lutka lutka.
Miksi hän välitti?
"Joonas? Kuunteletsä?" Anna keskeytti kiivaat ajatukset.
Joonas ravisti päätään selvittääkseen sitä hieman ja nousi istumaan. "Ei tässä mitään, väsyttää vaan."
"Mutta mitä mieltä sä siitä oot?"
"Mistä?"
"Etkö sä kuuntele mua yhtään?"
"Neiti tuli herättämään mut keskellä yötä, on tässä skarpimpinakin oltu", Joonas totesi. "Mitä sä siis sanoit?"
"Musta tuntuu, että niillä sun luokan Laurilla ja Jutalla on jotain", Anna sanoi innostuneen jännittyneesti.
Joonas yllättyi. "Miten niin?"
"Lauri kyttää Juttaa kaiken aikaa. Ja kaveeraa. Tiedätsä niistä jotain?"
Joonasta alkoi hymyilyttää. Tiesihän hän. Hän oli saanut kuulla useankin tytön ihastuksista, sillä häneen saattoivat likatkin luottaa, ja Jutta oli ollut ihastunut Lauriin ties miten kauan. Varmaan seitsemänneltä saakka. Lauri oli kaikkien tyttöjen suosiossa, sillä rocktyyli loi puoleensavetävää pahan pojan charmia ja kitarankäsittelytaidot sitäkin upeammat. Ja nyt Lauri oli siis viimein huomannut Jutan.
"No sen verran, etten ihmettelis, jos niillä oliskin juttua", Joonas sanoi ympäripyöreästi.
Hetken he olivat kumpikin hiljaa. Sitten Anna nousi sängyltä.
"Kai se olis munkin parempi lähteä nukkumaan."
"Hyvää yötä", Joonas kuiskasi.
"Öitä", Anna haukotteli.
Haukotus ei tarttunut. Olisi voinut luulla, että Joonas olisi nukahtanut saman tien, mutta väsymys oli kaikonnut täysin. Hiljaisuus tuntui Annan innostuneen kuiskinnan jälkeen kolkolta. Joonas kieltäytyi ajattelemasta mitään, yritti pakottaa itsensä vaikka ennemmin näkemään kuvioita katossa kuin päästämään oudon kiihtymyksensä valloilleen.
Eihän se kauaa toiminut.
Jokin nakersi, se oli myönnettävä, sillä se oli yksinkertaisesti totuus. Yö oli vienyt järjellisyyden pois, ja Joonaksen ajatukset olivat kuin puuroa; sekaisia eivätkä välttämättä aivan parhaimman makuisia. Hän ei halunnut muistella aiemmin päivällä läpikäymiään pohdintoja. Hän ei halunnut muistella sitä oloa, kun käsittämättömät mielikuvat saivat hänet hengittämään kiihtyneesti. Hän ei ollut fantasioinut Aleksista! Ei ollut. He olivat heteroja kumpikin. Ei sillä, että häntä olisi kenenkään suuntautuminen häirinnyt, omansakaan...
Kyseenalaistahan oli, milloin viimeksi Joonaksen henki oli salpautunut ajatellessa kahdenkeskisiä hetkiä naisten kanssa.
No, fyysinen halu ja emotionaalinen kiintymyshän ovat tyystin eri asioita?