// Alaotsikko: 01.08.08 osa 10/10
Title: Aleksi & Joonas
Author: Kommando
Genre: Slash, romance
Rating: K-11
Pairing: Aleksi/Joonas (taustalla lähinnä hetparituksia)
Disclaimer: Minun, minun, minun. Tarina, hahmot, juoni, kaikki minun. Katsoa saa muttei koskea!
Summary: Teinipoikia, v*ttuilua ja ryyppyreissun seuraukset.
A/N: Teinislash on niin kivaa.
Idea Aleksista & Joonaksesta syntyi joskus kauan sitten, olisiko ollut alkuvuodesta 2007. Varsinaisesti aloin kirjoittaa tarinaa kesällä 2007 ja vuosihan siinä meni. Julkaisen osia täällä viikon, parin välein.
Hitaan etenemisen vankkana tukijana ilmoitan, että ensimmäinen luku ei suoranaisesti hyökkää tapahtumien keskipisteeseen. Siinä kaikki sanottavani. Enjoy.
Luku 1 : Taidetta ja tappelua
Koko käytävä väisti, kun Aleksi saapui. Se ei tosin johtunut auktoriteetista tai vastaavasta, vaan ainoastaan siitä, että ruumiiden välttämiseksi väistäminen oli viisainta. Aleksi ryntäsi yläkerran portaat vauhdilla alas ja syöksähti parin seiskaluokkalaisen välistä - aikaa ei juuri ollut kuin suunnan miettimiseen, kun kannoilla ryysäsi hurjistunut Gerbiili.
Kyseessä ei ollut painajainen geenimanipuloitujen jyrsijöiden maailmanvalloituksesta, vaan silkka normaali perjantainen selkään otatus. Ulkopuolisista ei kukaan tiennyt tämänkertaista syytä sille, mutta eipä kukaan oikeastaan välittänytkään tietää, sillä näky ei epäarkisuudellaan hätkähdyttänyt.
Puoli askelta jäljessä pinkova Gerbiili harrasti vapaa-ajallaan yhtä lailla sählyä kuin Aleksikin, mutta Aleksi oli heistä se, joka jaksoi juosta koulun käytävät läpi useampaan kertaan karistaakseen takaa-ajajan kannoiltaan. Sitä paitsi vaikka Aleksi olisikin saatu kiinni, hän oli Gerbiiliä pienempi ja aavistuksen verran vikkelämpi myös tapellessaan.
Kuten tavallista, luokkatovereiden kerääntyessä vähitellen biologianluokan eteen Gerbiili oli Aleksin kimpussa jossakin puoli käytävää kauempana. Kun kaverit arvelivat Aleksin saaneen tarpeeksi selkäänsä - leikkisällä mielellä tietenkin - Timo kävi retuuttamassa Gerbiilin pois. Aleksi oli hikinen ja hengästynyt, mutta yhä silmät taistelunhalua palaen ja ruumis täynnä virtaa. Sellainen hän olikin aina.
"Sori jos sä et nyt saanu lisäyksiä mustelmakokoelmiis, kun mä en tällä kertaa tapellu kunnolla - mut pitäähän sullekin antaa säälipisteitä!" Aleksin raisu huuto kattoi käytävän pituuden. Hänen kasvoillaan loisti haastava ilme, kapinallisuus, silmitön itsevarmuus.
"Kuulinkos jonkun kaipaavan lisäyksiä kokoelmiin? Olitkos se sä, Aleksi?" Aleksin takaa kuului järkähtämättömän rauhallinen miesääni. "Sullahan taitaakin olla aika nippu kotiin vietyjä lappuja - mut ei kai keräilyesineitä voi liikaa olla?"
Aleksi käännähti ja katsoi pahanteosta yllätetyn pikkulapsen lailla biologianopettajaa, jonka vitsailut tiedettiin. Kaikki sellainen oli nimittäin hänen kohdallaan olematonta.
"Tiiätsä hei, mulla ei just nyt oo tilaa uusille, mut katotaan joskus toiste uudelleen", Aleksi sanoi ja livahti jonnekin luokkaan valuvan massan sekaan.
Tätä se oli aina. Aleksi oli ihminen, joka ei tiennyt, mitä tarkoitti sana 'jarrut'.
Jarruttomuudesta tuli yleensä ongelmia, sillä kun painattaa täyttä vauhtia mutkan yli pöheikköön, takaisin tielle palaaminen saattaa olla astetta hankalampaa. Sen vuoksi Aleksi oli enemmän kuin usein myöhässä tunneilta. Biologiantunnin alun aikaan hän oli jopa ollut paikalla, kiitos tappelemisen, mutta seuraavaksi koittavalle luokanvalvojan tunnille hän ilmaantui vasta, kun Pirinen oli kertaalleen sulkenut oven.
Aleksi oli juuri rojahtamassa tuolilleen lojumaan, kun Pirinen ilmoitti terävällä äänellään: "Nyt vaihetaan istumajärjestys, kuten aiemmin jo suunniteltiin. Ottakaa tavarat ja nouskaa ylös, kunnes arvon paikat."
"Pirre hei, mulla ois pari ehotusta -" Gerbiili aloitti.
"Ei, Jani, ei käy."
"Mutta ethän sä -"
"Et pääse taakse etkä todellakaan Aleksin viereen. Nyt kun otit puheeks niin pistetäänpä sut siihen ovenpuoleiseen reunaan eturiviin."
Pirinen jatkoi arpomista kuin ei olisi kuullutkaan Gerbiilin vastalauseita. Aleksia tympi vaihtaa paikat, sillä edellisessä järjestyksessä hän oli sentään ollut pulpetin päässä Gerbiilistä. Koskaan ei tiennyt, kenen kylkeen joutui istumaan, varsinkin kun kemianluokassa oli paripulpetitkin. Hän kuunteli, kuinka oppilaita jaettiin paikoilleen ja odotti joutuvansa eturiviin tai edes toiseen, mutta niin ei käynyt.
"Ja sitten takariviin sinne Saaran taakse Aleksi", Pirre ilmoitti. "Sitä ei kyllä voi varmaks tietää, onko fiksua pistää Aleksi taakse, mutta olkoon nyt."
Aleksi heitti reppunsa tyytyväisenä istumapaikkansa viereen ja istui rennosti alas. Hän ei välittänyt ajatella tulevaa vieressä istujaansa muuten kuin toivomalla, ettei se olisi ainakaan Teija, luokan tukevatekoinen pikku vitsi. Eikä niin käynytkään.
"Aleksin viereen Joonas", jatkoi Pirinen näyttäen hetken tyytyväiseltä. "Tämän pitäiskin olla ihan hyvä juttu, Joonas varmaan saa pidettyä ton Aleksin kurissa, eikö vaan?"
Joonas virnisti ja nyökkäsi, minkä johdosta Aleksi hymähti 'ei tule onnistumaan' -sävyllä. Hän katsahti Joonakseen, kun tämä istuutui hänen viereensä. Poika oli Aleksille jokin hyvänpäiväntutun tapainen, tulihan hän sentään kaikkien kanssa toimeen ja jakoi pätemättömiä tappeluhaasteita tasapuolisesti jokaiselle kaveripiirissään.
Joonas oli aina jollain tavalla messissä, sen hän oli ajan myötä huomannut. Toisen ei tarvinnut tehdä mitään erikoista tai juosta pitkin koulua Aleksin tavoin, mutta hän oli silti jotenkin aina mukana kuvioissa. Joka tapauksessa Aleksi oli niin paljon Gerbiilin ja muiden sellaisten vauhdikkaampien tapauksien mukana, että muut kaverit jäivät sen varjoon. Vaikka Aleksi oli tyytyväinen siihen, ettei hänen viereensä määrätty epämiellyttävämpää toveria, hän olisi tuntenut olonsa tutummaksi vaikkapa Timon vieressä.
Ei sillä, ettei Joonakseen olisi hyvä luoda kontaktia. Poika oli sitä paitsi hyvissä asemissa - ei sen näköistä tyyppiä voinut kukaan ohittaa vilkaisematta pidempään, sen Aleksikin tiesi, vaikkei hän joidenkin mielestä mitään havainnointikykyä omistanutkaan. Joonas oli lyhyesti sanottuna koulun hyvännäköisin poika. Nuo sanat eivät olleet mitään Aleksin pään itse kehittelemiä, vaan valtaosalta koululaisista lainattuja. Joonaksella oli hiukset niin coolin sekaisesti, etteivät ne voineet olla muuten kuin tahallaan siten, ja pähkinänruskeat silmät. Joonaksella oli vartalo, josta tyttö kuin tyttö kehitteli jo jonkin asteen fantasioita. Ja Joonaksella oli kasvot, joilla väikkyvästä hymystä pyörtyi rivin verran tyttöjä seitsemänneltä.
Joskus kasiluokan loppupuolella, kun Joonas oli vasta muuttanut paikkakunnalle, Aleksi oli tavallaan inhonnut poikaa siksi, että tämä oli sellainen. Mutta kun Joonaksen luonteessa ei ollut mitään vihattavaa, sellainen oli unohtunut. Ihailtavimpia piirteitä Joonaksessa olikin se, ettei hän ollut tippaakaan ylimielinen, vaikka olisi saanut maailman itselleen yhdellä hymyllä.
Pirinen huomautti asiasta tosissaan, ennen kuin Aleksi kaivoi kemiankirjan esiin.
*
Tuntia myöhemmin Aleksi keikkui ruotsinluokassa tuolinsa takajaloilla, kun Joonas puolestaan piirteli lyijykynällä vihkonsa kanteen. Aleksi seurasi Joonaksen kynän laiskoja liikkeitä vain puolella mielenkiinnolla.
"Kohta sä oot niskoillas siinä", Joonas totesi äkisti Aleksille.
Aleksi kolautti kaikki neljä tuolinjalkaa lattiaan. "Joillakin on kato taitoo", hän virnisti. "Ja mä osaan piirtääkin. Kato."
Aleksi kurottui Joonaksen pulpetin puoleen ja nappasi tämän vihon. Sitten hän piirsi keskelle kantta hyvin selväpiirteisen kirkkoveneen.
"Mahtavaa, Aleksi, tosi luovaa", Joonas kommentoi ja tempaisi vihon Aleksin otteesta.
"Tarkistetaas läksyt", ruotsinopettaja, parikymppinen tumma nainen avonaisessa paidassa sanoi kuuluvasti pöytänsä takaa. Hän kiersi katsomassa vihot läpi, ja kun hän oli jo melko lähellä, Joonas avasi vihkonsa.
"Voi vittu", hän sanoi tukahdutetusti. Aleksi kurkisti uteliaasti lähemmäs. Sitten hän purskahtikin jo nauruun - vasta taiteiltu kirkkovene oli imeytynyt kannen läpi vihon ensimmäiselle sivulle.
"Tää on uus vihko ja noi läksyt on ekalla sivulla, kiitti hitosti", Joonas sihahti, ja samassa ruotsinopettaja olikin hänen selkänsä takana.
"Ei tainnut läksyjen teko kiinnostaa vai?" nainen kysyi huvittuneena.
"Se oli toi Aleksi", Joonas mumisi hyvin epäselvästi.
"Niinpä niin... Eipä toi kovin yllättävää oo teidänikäsiltä pojilta. Elämä tuppaa koostumaan - hmm - kirkkoveneistä? Kyllä sunkin aikas vielä koittaa", opettaja jatkoi ja taputti Joonaksen olkapäätä kuin pahoittelevasti. Vieressä Aleksi oli tukehtua hillitessään nauruaan.
"Ole hyvä vaan", Aleksi kumartui kuiskaamaan heti, kun oli saanut koottua itsensä. "Ja - niin Joonas, kyllä sä ehkä neljänkympin tienoilla voit saada säälistä."
"Sähän sen tiedät", Joonas sanoi häijysti hymyillen. "Sultako mä oon saamassa?"
"Jätän väliin", Aleksi vetäytyi kiireesti kauemmas.
Joonas virnisti. "En mä luusereilta haluiskaan", hän naljaisi.
"Hei, mun mielestä on mun hommaa laukoa vastalauseita, jotka yrittää olla hauskoja", vastasi Aleksi, pyöritellen lyijykynäänsä keskisormi sattumoisin päällimmäisenä.
*
Siitä alkaen Aleksi rupesi kiinnittämään jostain syystä enemmän huomiota Joonakseen. Aiemmin hän ei ollut kiinnittänyt poikaan melkeinpä mitään huomiota, mutta nyt, kun hän sai vastailla tämän rentoon, mutta kunnioitettavan nasevaan vittuiluun, hän haki syytä vinoilla takaisin. Ennen pitkää se meni ehkä turhankin pitkälle.
"Kerjäätsä tosiaan verta nenästäs?" Joonas kysyi matalalla äänellä, vaimea hymy silmien katsetta korostamassa.
"Mä en oo otattamassa turpaani, vaan palauttamassa sut järjestykseen", Aleksi sanoi itsevarmana. "Sulla alkaa olla turhan suuri suu."
"Vieruskaverilta opittua, eikö se muka oo tuttua?" Joonas virnisti häijysti, ja äkkiä Aleksi sai väistää Joonaksen hyökkäystä. Kun Joonaksen leikkisä lyönti meni ohi, Aleksi käännähti ja tunki vastaan nyrkki Joonaksen vatsan seuduilla, mutta tämä sai pysäytettyä liikkeen.
Vähän matkan päässä Timo saapui juuri paikalle. "No oho, Aleksi tappelee vaihteeks muidenkin kanssa kun Gerbiilin", hän totesi yllättynyttä leikkien seuratessaan, kun pojista kumpikin yritti saada toista alistumaan.
Kului ehkä kymmenen sekuntia, ja Joonaksella oli käsivarsi Aleksin kurkun ympärillä, ja toiset kymmenen, kun Aleksi oli irti ja väisti niin, että parivaljakon tappelualue alkoi vähitellen siirtyä. Aleksin nujuamiset olivat niin tuttu näky, ettei kukaan seurannut heitä edes katseellaan kulman taakse. Aleksi oli taitoihinsa tottuneena aina luottanut siihen, että hieman Gerbiiliä pienikokoisempana ja aggressiivisempana hän oli pärjännyt, mutta Joonas oli kaikessa järjestelmällisessä tehokkuudessaan pahempi vastus. Poika torjui hänet helposti, ja äkisti Aleksi tunsi olevansa selätetty. Joonas istui hänen päällään ja piti lujasti kiinni hänen paidankauluksestaan, vaikka hänellä olikin jo voitonriemuinen ilme kasvoillaan.
"Palauttamassa järjestykseen?" Joonas virnisti. "Suuri suu? Kuka se häviskään just kuusnolla?"
"Pää kiinni", Aleksi murahti ärtyneesti. Kun hän yritti kohottaa käsiään jatkaakseen tappelua, Joonas painoi ne tiukalla otteella maahan. Aleksi tuijotti Joonaksen silmiin murhaavasti, ja tämä katsoi takaisin lähinnä huvittuneena.
Joonas kohotti kulmaansa, ja äkisti Aleksin pää tyhjeni. Lauseet, joita hän oli ollut juuri sanomassa, katosivat eikä hän enää tiennyt kuinka replikoida. Ainut asia, jonka hän enää osasi, oli katsoa Joonasta, eikä se tuntunut vielä mitenkään oudolta. Mutta kun hän tajusi mitä oli tekemässä - tai pikemminkin mitä hän ei tehnyt - silloin se vasta typerältä tuntuikin, vaikka Joonas tuijottikin tahallaan takaisin yhtä tiiviisti.
Aleksi käänsi päänsä ja vänkäsi itsensä väkisin ylös, ja Joonas nousikin melkein sovinnollisesti.
Aleksi katsoi lattiaan, nykäisi paitansa suoraan. Tuntui, kuin tapahtunut olisi mennyt häneltä vähän ohi - mitä tuo äskeinen nyt oikein oli ollut? Hän nosti katseensa Joonakseen ja loi itsepäisen, ylpeän katseen tähän.
"Kivat tappelutreenit, tappelen kunnolla joskus toiste."
Joonas paljasti hymykuoppansa hymähdystä säestämään, ja Aleksi pakeni arvokkaasti alempaan kerrokseen.
Mitä hittoa tuo nyt oikein oli?
*
Aleksi oli hiljaa. Hän istui aloillaan. Hän tuijotti vihkoaan. Jo se, että poika ei ollut aukonut päätään kahteen minuuttiin, oli sinäänsä ihme. Mutta Aleksi ei edes keikkunut tuolilla. Se, että hän olisi keskittynyt koulutehtäviin, olisi ollut jo liioittelua, mutta Aleksi oli hiljaa.
Aleksilla oli omituinen olo. Varmaan kofeiininpuute. Tai joku teini-iän hormonikasautuma ja sitä kautta armoton vitutuskausi. Ei, ei se voinut olla sitä, sillä itse asiassa hän oli osittain hyvällä tuulella. Eli tämä tunne oli täysin uusi tuttavuus. No, onneksi oli perjantai. Gerbiili oli puhunut jotain illanvietosta -
"Mikä taiteilijaa vaivaa?"
Aleksi säpsähti ja nosti katseensa Joonakseen, joka istui metrin päässä Aleksista rennon näköisenä, kuten aina.
"Vitut mua mikään vaivaa", Aleksi murahti ja leikitteli hakaneulalla, joka hänellä oli kiinni penaalissaan.
"No on silleen aika pelottavaa, et jätkä istuu puhumatta", Joonas virnisti. Samassa näytti siltä kuin ymmärrys olisi valaissut pojan kasvot. "Aa, aivan, sä vedit herneet kun mä voitin sut!"
"Vitut vetäny!"
"Älä nyt, ei tarvii hermostua, kyllä sulla ihan hyvin pysy rooli päällä. Sun uskottavuus saatto säilyä vielä - no, ainakin pikkulikkojen silmissä. Ehkä."
"Uskottavuus on housuissas."
"No se on kyllä pakko myöntää."
Gerbiili ilmestyi Aleksin ja Joonaksen pulpettien väliin.
"Porukat lähtee tänään jonnekin, ne tulee vasta huomeniltana kotiin", Gerbiili sanoi matalalla äänellä, jottei olisi herättänyt opettajan huomiota.
"Eli bileet pystyyn?" Aleksi virnisti.
"Jep. Mut mä en sit tarjoo koko talolle."
"Voinks mäkin?" Joonas kysyi äkisti. "Siis tulla messiin."
Gerbiili vilkaisi poikaa yllättyneenä. Joonas ei ollut koskaan ollut hänen bileissään. "No tuu vaan, jos haluut."
Aleksi hymähti, tietämättä oikeastaan miksi.
"Älä hei Aleksi pelkää, en mä ehkä siellä nöyryytä sua", Joonas lupasi.
"Aleksi nöyryyttää ite itteensä", Gerbiili sanoi ja katosi liukkaasti omalle paikalleen.
Aleksi näytti keskaria ja oli saada jälki-istuntoa. Se oli jo vähän lähempänä tavanomaisuutta.
