Ficin nimi: Menneet
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: haikeaa menneiden pohdintaa ja romantiikkaa
Ikäraja: K-11
Paritus: Remus/Severus, Remus/Sirius
Yhteenveto: Syksy 1993 Tylypahkassa
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: Syksyni on ollut valtavan kiireinen muuton ja muiden asioiden vuoksi, mutta ehdin kuin ehdinkin kirjoittaa Back to Hogwarts -kolmivelhoturnajaisiin pienen tekstin. Ilokseni tämä äänestettiin turnajaisissa ensimmäiselle sijalle ♥
Menneet
Palatessaan Tylypahkaan Remus näkee menneisyytensä kaikkialla, minne katsoo.
Linna ja sen tilukset pursuilevat muistoja, joihin mahtuu nuoren velhon ja ihmissuden koko elämä iloineen ja kipuineen. Jalat kuljettavat häntä tuttuihin paikkoihin kuin itsestään: kirjaston rauhallisiin nurkkiin, kasvihuoneille, sairaalasiipeen. Luokkahuoneet, salit ja käytävät ovat entisellään, vain niillä kulkevat oppilaat ovat nuorempia. Kolmannen kerroksen eteläikkunoista voi yhä nähdä tuulessa hiljaa heiluvan Tällipajun latvan. Siinä kohdassa käytävää Remus kääntää katseensa pois, kuten ennenkin.
Jo lukuvuoden ensimmäisenä päivänä hän huomaa Harryn liikkuvan ja elehtivän täsmälleen samoin kuin James. Remuksen sydäntä viiltää, kun hän näkee pojan hymyilevän: leveä virnistys silmälasipäisissä kasvoissa on niin tuttu, että Remus melkein odottaa kuulevansa seuraavaksi Jamesin riemukkaan naurun. Mutta Harryn suusta karkaava ääni on omanlaisensa, tummempi ja varautuneempi.
Tahtomattaankin Remus näkee monet oppilaat omien luokkatovereidensa toisintoina. Ginny Weasleyn punainen tukka muistuttaa häntä Lilystä, Nevillen pyöreät kasvot Alicesta. Eräs viidesluokkalainen Puuskupuh on tietystä kulmasta kuin ilmetty Peter. Siriusta ei onneksi muistuta kukaan, mutta häntäkin Remus ajattelee.
Hän ajattelee Siriusta, kun pihamaan pensaikosta kuuluu rapinaa ja mustaturkkinen Tora hypähtää esiin häntäänsä heiluttaen. Hän ajattelee Siriusta aamiaispöydässä, kun tämän kasvot tuijottavat häntä sanomalehdestä, yhtä aikaa vieraina ja tuttuina. Muisto Siriuksesta nousee pintaan jopa silloin, kun Severus työntää pitkät sormensa hänen hiuksiinsa ja suutelee ensin kömpelösti, sitten tarpeettoman lujaa. Remus pakottaa silmänsä auki ja keskittyy tuntemaan Severuksen ihon sormiensa alla, tämän huulet vasten omiaan. Kun Severus liikahtaa häntä vasten, muiston haalea kuva hälvenee vähitellen.
He eivät puhu menneistä, eivät uutisista, eivätkä porttia vartioivista ankeuttajista. Kun unohtaa ne, voi melkein kuvitella, että Tylypahka on täysin ennallaan. Dumbledore ei ole vanhentunut päivääkään ja hänen toimistoonsa kipuaminen nipistää vatsanpohjaa vielä aikuisenakin. Niin moni asia on aivan samoin kuin ennenkin, vaikka Remuksen majapaikka onkin kouluajoista muuttunut: Rohkelikkotornin sijaan hän kapuaa iltaisin ylös kolmannen kerroksen portaita, ellei sitten laskeudu vaivihkaa tyrmiin.
Vaikka Jamesia ja Peteriä ei enää ole, eikä tavallaan Siriustakaan, ainakin Remuksella on koti, oma huoneistonsa ja katto pään päällä. Kollega ja kumppani, jota (jos nyt ei rakastaa, niin) arvostaa ja pitää lähellään. Severus ei puhu paljon, mutta paljastaa eleillään enemmän kuin tahtoisikaan. Minun on hyvä näin, Remus vakuuttaa itselleen. Menneet voisi unohtaa.
Niin hän kuvittelee aina siihen asti, kunnes eräänä yönä pihamaan poikki häilähtää koiranmuotoinen varjo, joka katoaa Kiellettyyn metsään. Pian käytävästä kantautuu askeleita ja McGarmiwa koputtaa hänen oveensa.
”Sirius Musta on nähty linnassa.”
Remuksen sydän nyrjähtää, ja menneisyys on jälleen läsnä, väkevämpänä kuin vuosiin.