Leviatan
fandom: Genshin Impact
paritus: Kujou Sara / Sangonomiya Kokomi
ikäraja: K-11
genre: draamaa, romancea ja mystiikkaa
yhteenveto:
Kokomin hymy saa Saran ajattelemaan simpukkaa, joka hetkeksi avautuu paljastaen pehmeän sisuksen sekä vilauksen syvälle kätketystä aarteesta, ja sulkeutuu sitten jättäen katsojan epäilemään näkemäänsä.A/N: Tuli sitten yhdistettyä miljoona haastetta tällä pläjäyksellä; spurttiraapale, FanFic1000 sanalla
helmi, Tropes-haaste täkyllä
enemies to lovers sekä Klassinen kappale -haaste Camille Saint-Saënsin Eläinten karnevaalin iki-ihanalla
akvaariolla.
Ei Kujou Sara ollut koskaan Sangonomiyaa vihannut.
Vihollisia he olivat silti olleet — johtaneet joukkonsa kentän vastakkaisilta laidoilta tuhoamaan toisensa, laatineet strategioita laatimasta päästyään tarkoituksenaan vastustajan eliminoiminen. He olivat pyrkineet pyyhkimään pois kaiken sen, mitä toinen komentaja armeijoineen edusti, eikä siinä siltikään ollut mitään henkilökohtaista, ei ainakaan noin periaatteiden tasolla.
Käytännössä koko sota oli tietysti kietoutunut tiiviisti sen ympärille, mihin kukin syvällä sydämessään vakaimmin uskoi.
Mihin hän oli silloin uskonut. Enää Kujou Sara ei tiedä, mistä ammentaa totuus seurattavaksi; mistä itseään suuremmasta tulesta ottaa liekki kannettavaksi soihtuunsa, sillä kaikkialla hänen ympärillään on pelkkää muodotonta hämärää, jota edes ikiaikaisen shogunin vankka visio ei valaise. Kun jumalakin pyörtää päätöksensä ja alkaa ottaa askelia taaksepäin, ovat Saran kaltaiset tavalliset kuolevaiset hukassa. Aiemmin hän täytti ylempänsä käskyt kunniansa kautta, joskus kaikkea ymmärtämättä ja silti aina vahvempaansa luottaen, mutta nyt...
Nyt hän ei enää tiedä.
Mitään. Ristiriita on korvannut hartauden, epäilys uskon korkeamman voiman viisauteen.
“Älä anna katkeruuden asettua sieluusi”, Sangonomiya sanoo silmät täynnä lempeää ymmärrystä ja kurottautuu pöydän yli koskettamaan Saran kättä. “Olen nähnyt, mitä pettymys voi tehdä epävarmoina hetkinä. Yritä vain uskoa.”
“Uskoa? Mihin, muka?”
“Vaikka itseesi”, Sangonomiya vastaa, eikä Sara enää kuollakseenkaan muista, miten he päätyivät tähän raudan ja helmien kauppaamisesta käytävästä neuvottelusta.
*
Watatsumin rannoilla meri on kirkkaampi kuin muualla. Siellä taivas hohtaa kauniimpaa sineä ja puiden violetit villihedelmät kasvavat pulskemmiksi, putousten vesi laskeutuu lampiin kuten rypäs kimaltavia kristalleja ja maisemaa värittävät karamellimaiset pastellit kuten jossain suloisen sokerisissa päiväunissa.
Kosteiden hiekkatöyräiden kukkasista voi terälehtien uumenista poimia vaaleanpunaisia helmiä.
Aina vieraillessaan Watatsumilla Sara muistaa vanhat legendat siitä, kuinka saaren syvänteessä elää leviatan — suunnattoman suuri merihirviö, joka nousee pintaan kerran sadassa vuodessa ja jonka kuvailemiseen eivät ihmissanat kykene. Yhden tarinan mukaan Watatsumin heleät helmet ovat sen hampaita, toinen taas kertoo niiden olevan leviatanin kivettyneitä munia. Myyttinen peto on ainoa laatuaan ja tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen, ei sellaisen pidä lisääntymän.
On selvää, ettei Sangonomiyan temppelissä palvota ensisijaisesti maan päällä elävää elektron hallitsijaa, ikiaikaista shogunia.
Sitä, millaisille voimille ylipapitar uhrilahjansa ja rukouksensa osoittaa, ei Sara ole tohtinut kysyä.
Sangonomiya Kokomi ja Kujou Sara eivät ole enää vihollisia eivätkä he suinkaan vihaa toisiaan, mutta ei heitä ystäviksikään sovi väittää.
*
Harmaalta taivaalta vihmoo vettä ja moneen kertaan poljetun polun muta litisee sandaalien alla. Kannazukan kevät on ruma kuten aina ja ehkä tämä oli muutenkin kuolleena syntynyt idea, kutsua nyt Sangonomiya Kokomi tänne ankeaan tukikohtaan, vähät vastavalmistuneesta uudesta infrastruktuurista.
Tähän asti he ovat pitäneet palaverejaan vaihtelevasti Watatsumilla ja Tenryoun päämajalla kaupungissa.
Viimeksi Saran vieraillessa Sangonomiyan temppelillä Kokomi oli tarttunut hänen ranteeseensa ja hymyillyt kuten salaliittolainen, johdattanut alas mutkittelevaa tietä pitkin ja vetänyt kanssaan piiloon rinteestä työntyvien suurten simpukoiden varjoihin. Kevään ensimmäiset kukat olivat kutitelleet heidän nilkkojaan, kun he puikkelehtivat vartijoiden ohi kuten kurittomat kakarat karkaamassa kotiarestista. Määränpäänä oli ollut Kokomin salainen piilopaikka; kirjoja täyteen sullottu luola, johon hän kuulemma usein vetäytyi ollakseen yksin.
Siellä hän kuulemma sai olla rauhassa, hengähtää hetken vailla vastuita. Hiljaisuudessa. Kätkössä koko maailman katseilta.
Kokomin suuret siniset silmät olivat välkkyneet kuin tähtien valaisemat laguunit.
He olivat istuneet pitkään vaiti, ja lopulta Kokomi oli torkahtanut Saran olkaa vasten. Sara oli lukenut Sodankäynnin taidon kannesta kanteen ennen kuin tohti herättää toisen, siinä vaiheessa ulkona oli jo pimeä. Sen jälkeen oli tuntunut ainoastaan luontevalta ehdottaa seuraavaa tapaamista johonkin muualle kuin pääkaupungin hälyyn ja komission virallisiin puitteisiin.
Siitä, onko Kannazukan tukikohta oikea ratkaisu, voi olla montaa mieltä, ja tällä hetkellä Saran oma kanta on kaikkea muuta kuin myönteinen.
Kun Sangonomiyan pursi sitten lipuu rantaan, on liian myöhäistä katua.
Yritä vain uskoa, Sara muistaa, ja ojentaa kätensä tarjotakseen tukea laiturille laskeutuvalle Kokomille.
Sade voimistuu. Sara avaa asiaa sen suuremmin miettimättä mustat siipensä ja kohottaa niistä yhden suojaamaan Kokomia tummuneen taivaan hyiseltä kuurolta.
*
Arataki Itton nauru kantautuu kaiken läpäisevänä mylvintänä Saran korviin ennen kuin miehestä itsestään näkyy vilaustakaan.
Jos Sara olisi liikkellä yksin, hän todennäköisesti hylkäisi ateriansa siltä istumalta ja palaisi lounaalta takaisin konttorille ennenaikaisesti, se pahuksen oni on yksi suunnattoman suuri piikki hänen lihassaan ja jos asioiminen mokoman maanvaivan kanssa vain olisi välttettävissä —
“Kujoun tengu!” Arataki kajauttaa rehvakkaasti ja läimäyttää Saraa lapoihin sellaisella toverillisella voimalla, että tempuroitu taskurapu on vähällä lentää suusta siihen Kiminamin tiskille puoliksi pureskeltuna. “Ellen tietäisi paremmin, kuvittelisin jo sinun
pelkäävän häviötä, kun minua näin liukkaasti olet vältellyt!”
Vieressä istuva Kokomi hymähtää vaimeasti naurahtaen.
Kaivat hautaasi, demoni, Sara ajattelee, mutta pitää kasvonsa visusti peruslukemilla.
“Tuollainen halpahintainen suunpieksentä ei minun egoani kolhi. Sinun näkemyksilläsi ei ole minulle merkitystä.”
“Juu ei varmastikaan”, Arataki nyökyttelee ja virnistää sitten pirullisesti silmää iskien. Hän nojautuu lähemmäs ja on kuiskaavinaan; “Mutta olisihan se nyt perin ikävää, jos deittisi erehtyisi pitämään sinua pelkurina.”
Sara laskee puikot käsistään pöydälle niin, että kilahtaa. Hänen kasvonsa tuntuvat äkkiä olevan tulessa ja sydänkin hakkaa kuin joku taisteluun käyvä sotarumpu. Ulkoisesti hän on tyyni, tuskin edes tuohtunut, mutta sisällä riehuu hetkessä täyteen riepovaan voimaan räjähtänyt ukkosmyrsky, ja tajunnassa lyövät violetit salamat halajavat tilaisuutta iskeä Arataki Itton typerä turpavärkki ikuisesti hiljaiseksi.
Nämä eivät ole treffit, hän on jo aivan vähällä sanoa.
Mutta ei sano.
Kokomi kihertää uudelleen ja passittaa sitten maailman suurimman kiusankappaleen matkoihinsa. He eivät kommentoi välikohtausta mitenkään, jatkavat vain ateriointia.
Arataki Itton nauru kantautuu kaiken läpäisevänä mylvintänä Saran korviin vielä pitkään sen jälkeenkin, kun mies itse on jo kadonnut näköpiiristä.
*
Sara astuu alas patiolta paljain jaloin. Ruohonkorret nuokkuvat viileiden kastepisaroiden painosta, kauempaa kantautuu laineiden laiska ääni ja joidenkin nokturnaalisten hyönteisten siritys. Kuu on täysi, pyöreä ja himmeästi hehkuva kuten helmi tummalla sametilla, sen valo heijastuu hopeisina siltoina Watatsumin vesissä. Ilmassa tuoksuvat kukkivat puut sekä rantahietikoiden meriheinät.
Bouroun kylän vieraspaviljonki ei jätä moitteille sijaa, mutta uni ei sinne tänä yönä ole silti tietään löytänyt. Vielä vuosi sitten Sara ei olisi voinut kuvitellakaan kulkevansa öisellä Watatsumilla tällä tavoin yksin ja aiheetta, mutta nyt levottomien raajojen verryttely tähtitaivaan alla ei arveluta.
Hän ei pysähdy kallion kielekkeelle, levittää vain siipensä ja lipuu halki ilman.
Watatsumin saari on simpukka ja Sangonomiya Kokomi sen helmi. Hän kylpee kuunvalossa saaren ytimen syvänteessä, alasti ja hiukset vaaleanpunaiseksi viuhkaksi vedenpinnalle levittäytyen, ui sulavin vedoin ja sukeltaa nousten sitten esiin kasvot vettä valuen kuten jokin vanhojen myyttien viettelevä seireeni.
Sara katselee häntä ja miettii toisenlaisiakin legendoja, niitä leviatania kuvaavia; kuinka elämää suurempi syvyyksien olento paljastaa itsensä kuolevaisten katseelle vain, mikäli nämä sattuvat osumaan paikalle oikealla hetkellä.
Kuinka mitään sen kaltaista ei ole ennen nähty. Kuinka mitään sen kaltaista ei saata edes
kuvitella.
“Sara”, Kokomi kujertaa vokaaleja venyttäen. Hänen äänensä kaikuu ympäröivistä kiviseinistä. “Etkö uisi kanssani?”
Riisuutuessaan Sara ajattelee, kuinka kohta samat laineet hyväilevät heidän molempien paljaita vartaloita. Kokomi ei arastele alastomuuttaan, ei yritä peittää itseään käsillään tai edes pysytellä häveliäästi piilossa pinnan alla, ja ui Saraa vastaan hänen valmistautuessaa hyppäämään kohti syvyyksiä.
Kokomin jokainen liike on raukea, rauhallinen.
Sara sulkee silmänsä ja syöksyy alas.
Vesi on viileää, Kokomin huulet lämpimät.
*
Sitkeimmät legendat rakentuvat tosiasioista, mutta on mukana aina annos ihan silkkaa sepitettäkin. Rannalla makaavan jättimäisen olennon luuranko on koristeltu kukkaseppelein, eikä Sara osaa päättää, onko näkymä enemmänkin vaikuttava vai ainoastaan surumielinen.
Haikea. Konkreettinen sirpale myyttistä menneisyyttä, kauan sitten kuollut ja auringon ankarien säteiden valkaisema.
Se on todellinen ja silti tyystin tavoittamattomissa.
“Aina vieraillessani hänen luonaan mietin, olisiko häntä aikoinaan kutsuttu umibozuksi vai leviataniksi”, Kokomi sanoo ja silittää Saran kämmenselkää peukalollaan. Hänen otteensa on lempeä, joskin myös varma ja vakaa. “Vai kenties joksikin aivan muuksi; puhuteltu jollakin sellaisella nimellä, jonka ihmiskunta on sittemmin unohtanut.”
“Onko Watatsumin sisävesissä koskaan
todella tavattu yhtäkään tarinoiden olentoa?”
“En usko, että saaren alla kulkevat luolastot ovat tarpeeksi suuria leviatanille liikkua.”
Sara maistelee lausuntoa hetken mielessään; pohtii, tohtiiko ilmaista ajatuksensa ääneen. He tuskin ovat ystäviä vieläkään ja liikkuvat muutenkin taas kokonaan uudenlaisella oudolla maaperällä, mutta —
“En minä sitä kysynytkään.”
“Vaan...?”
Sara kohottaa kulmaansa kieltäytyen toistamasta itseään.
Kokomin hymy saa Saran ajattelemaan simpukkaa, joka hetkeksi avautuu paljastaen pehmeän sisuksen sekä vilauksen syvälle kätketystä aarteesta, ja sulkeutuu sitten jättäen katsojan epäilemään näkemäänsä. Hän ei vastaa ilmassa edelleen häälyvään kysymykseen, kääntyy vain ja lähtee kulkemaan kohti Bouroun kylää, ja kertoo sitten suunnitelleensa aamiaiseksi tamago-susheja. Ne ovat kuulemma hänen bravuurinsa.
A/N: Mulla on hyvin paljon tunteita siitä, että Kokomin special dish on tamago sushi ja Saran tamago rulla <3<3