Kerro minulle menneestä | S | kansanuskosta kertova ficlet

[hiddenben]

Nimi: Kerro minulle menneestä
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: hahmovetoinen historiallinen draama tarinankertojasta ja hänen oppilaastaan, sijoittuu ehkä jonnekin 1800-luvulle?
Haasteet: Originaalikiipeily sanalla kansanusko, OTS20 #2 (suomalainen kansanusko), SOINTI! (toukokuu)
Yhteenveto: Meidän oli tarkoitus istua hiljaa ja keskittyä omiin teoksiimme: minä psalmikirjaan ja Alfred jonkin tunnetun henkilön matkakertomuksiin ristiretkiltä, mutta minun katseeni harhaili jatkuvasti kirjan tiheiltä riveiltä lukuhuoneen seiniä peittäville kirjahyllyille. En malttanut keskittyä, kun tiesin, kenen seurassa istuin.

K/H: Tein kirjoitusharjoituksen, jossa oli tarkoitus hyödyntää jotakin jo julkaistusta teoksesta poimittua lausetta aloituslauseena. En osannut päättää, mitä käyttäisin, joten pyysin Rowenalta apua ja sainkin oivallisen aloituslauseen Kotiopettajattaren romaanista. Päädyin muokkaamaan sitä hieman, mutta repliikki on edelleen sama ja sen inspiroimana sainkin kirjoitettua tämän lyhyen tekstin. Että lukuiloa sitten vaan! Kaikenlainen palaute on tähän tekstiin tervetullutta

Kerro minulle menneestä

“Psalmit eivät ole kiinnostavia”, totesin ja suljin kirjan kannet niin, että napsahti.
 
Opettajani Alfred kohotti katseensa. Meidän oli tarkoitus istua hiljaa ja keskittyä omiin teoksiimme: minä psalmikirjaan ja Alfred jonkin tunnetun henkilön matkakertomuksiin ristiretkiltä, mutta minun katseeni harhaili jatkuvasti kirjan tiheiltä riveiltä lukuhuoneen seiniä peittäville kirjahyllyille. En malttanut keskittyä, kun tiesin, kenen seurassa istuin.

Alfredin uurteinen otsa rypistyi ja harmaat, muhkeat kulmakarvat lähestyivät toisiaan kuin kaksi karvamatoa puunoksalla. Se oli minusta valtavan hauskaa katseltavaa, mutta pidin kasvoni silti peruslukemilla.

“Mitä mahdat tarkoittaa sillä, nuori Frans?”

“Sitä mitä sanoin: että ne eivät ole kiinnostavia. Enkä ymmärrä, miksi minun pitää lukea niitä.”

Alfred tuijotti minua pidemmän aikaa aivan kuin ei olisi vieläkään täysin käsittänyt, mitä sanoin. Mietin, oliko se jokin kirkonmiesten yleinen piirre, että sellaiset huomautukset kuin “psalmit eivät ole kiinnostavia” tai “se virsi oli kaikkea muuta kuin kaunis” (ja joita minä pidin erinomaisina esimerkkeinä tarkkaavaisuudesta, mutta opettajani lähes poikkeuksetta näsäviisautena) eivät vain läpäisseet heidän tajuntaansa. Ehkä he eivät vain kyenneet ymmärtämään huomautuksiani, koska pitivät lukemaansa ehdottoman oikeana?

Katselin, kuinka Alfred riisui kapeat silmälasit kasvoiltaan ja hieraisi silmiään.

“Sinun pitää kyetä perustelemaan väitteesi voidaksesi lausua sen”, hän sanoi sitten, ja iloitsin, että hän ymmärsi sittenkin tarttua syöttiini. Vanha ja viisas, rakas Alfred!

“Jos perustelen hyvin, kerrotko sitten sellaisista asioista, joista haluan kuulla?” varmistin vielä. Alfred vilkaisi ovelle ja nyökkäsi.
 
Hihkaisin ja ryntäsin sulkemaan lukuhuoneen oven. Takkatulen loimussa huoneen ilma muuttuisi nopeasti tukahduttavaksi, mutta me olimme tehneet tämän Alfredin kanssa ennenkin, joten tiesin kaiken olevan huonon hapen arvoista.

Palasin paikalleni ja ryhdyin selittämään. Ei minulla oikeasti ollut hyvin perusteltua vastausta siihen, miksi psalmikirjan lukeminen oli turhaa ja Alfred luultavasti tiesi sen, mutta hän kuunteli silti, sillä olin taitava soveltamaan aikaisemmin oppimaani. Oikeastaan kävikin niin, että mitä pidempään puhuin, sitä parempia väitteitä keksin ylistys-, valitus- ja kiitosvirsien riittämättömyydestä kuvailemaan ihmiselämän myötä- ja vastoinkäymisiä. Loppua kohden huomasin, että Alfred pidätteli suupieleen kohoavaa pientä hymynkaretta.

Kun olin omasta mielestäni selittänyt riittävästi, nojauduin taaksepäin sametinpehmeässä nojatuolissa ja hiljenin odottamaan opettajani tuomiota. Hän ei pohtinut pitkään.

“En menisi puhumaan aivan noin pastorille… Enkä kanttorille varsinkaan, hän rakastaa kovasti monia niitä virsiä, jotka perustuvat parjaamiisi psalmeihin. Mutta…”, hän haki sanojaan ja kostutti huuliaan ennen kuin jatkoi. “Lienet oikeassa siinä, että psalmit ovat enemmänkin lohdullista luettavaa eivätkä sisällä samalla tavalla kärsimystä kuin Raamatun kertomukset. On luonnollista, että seikkailullisemmat tarinat kiinnostavat sinun kaltaista koltiaista enemmän.”

Hiljaisuus laskeutui välillemme, kun odotin Alfredin jatkavan. Hän vilkaisi vielä uudemman kerran ovelle, joka oli visusti kiinni. Hänen epäröintinsä oli perusteltua: isä oli kieltänyt Alfredia ja myös muita opettajiani päätymästä harhateille tarkkaan harkitusta opintosuunnitelmasta. Mutta Alfred oli rohkea, hän oli matkustanut maailmassa muutamallekin eri mantereelle eikä varmasti pelännyt pientä rikettä. Mitä pahaa pieni tarina vanhoista ajoista muka voisi tehdä? Ei mitään!

“Kerrohan sitten, Frans, mistä sinä haluaisit kuulla”, Alfred sanoi lopulta ja antoi täyden hymyn kohota kasvoilleen.

“Kerro minulle Kalevan pojista”, sanoin ja vastasin hänen hymyynsä. Jalkani, jotka eivät ylettyneet nojatuolilta lattiaan saakka, alkoivat heilahdella kuin omasta tahdostaan, valmiina seikkailuun.

“Vai niin”, Alfred vastasi ja nojautui taaksepäin nojatuolissaan. “Vai niin…”

Annoin Alfredin miettiä rauhassa sopivaa tarinan aloitusta. Oli nimittäin niin, että vaikka hän oli kirkon miehiä ja puhui aina Jumalan sanaa, hän oli myös taitava tarinankertoja, joka tiesi paljon menneen ajan suomalaisista ja heidän suhteestaan luontoon. Hän osasi herättää eloon tarinat jatuleista, näkeistä, paroista ja metsänhaltijoista, ja sai minut sanoillaan joskus pelkäämään, joskus nauramaan ja aina viihtymään. Tässä maailmassa ei ollut toista Alfredin veroista tarinankertojaa.

“Palataanpa siinä tapauksessa Mikael Agricolaan”, Alfred aloitti vihdoin. Kohensin ryhtiäni. “Hän nimittäin aloitti Dauidin Psalttarin luetteloimalla vanhoja jumalia ja kertoi, miten jumalista ennen vanhaan ajateltiin. Agricola mainitsee työssään myös Kalevan pojat: Caleuanpoiat / Nijttut ja muudh löit. Hänen mukaansa Kalevan pojat kykenivät suuriin uratekoihin: muuttamaan metsät niityiksi yhdessä yössä, rakentamaan kirkkoja ja leveitä teitä, kokoamaan hiidenkiukaita. Joillekin he olivat sankareita, toisille taas arvaamattomia, pahojakin jättiläisiä.”

Muistelin aikaisempia keskustelujamme. “Oliko Ilmarinen yksi niistä?”

“Kyllä vain. Ilmarinen tunnettiin seppänä ja taivaantakojana”, Alfred nyökkäsi. ”Aloitetaan hänestä.”

Sana ja lause kerrallaan Alfred uppoutui tarinaansa: hänen silmänsä keskittyivät näkemään kauemmas kuin vain tämän huoneen reunoille, kädet laskeutuivat tuolin käsinojille ja pää kallistui hieman taaksepäin. Minä katselin häntä jonkin aikaa, mutta sitten lukuhuoneen hämyssä kerrottu tarina alkoi hahmottua mielessäni eläviksi kuviksi.

Kun Ilmarinen takoi taivaan tähdet paikoilleen ja loi revontulet ja iltaruskon punertavat sävyt, psalmikirjani upposi nojatuolin pehmusteiden väliin ja unohtui sinne.

[marieophelia]

Onpa tämä hurjan kiva pieni historiallinen slice of life -tarina! Jo otsikko on tosi kaunis! Tässä hauskasti sekä Frans että lukija pääsevät uppoutumaan menneisyyteen, kun Fransin nykyisyys on meille niin selvästi mennyttä aikaa.

Alfredin uurteinen otsa rypistyi ja harmaat, muhkeat kulmakarvat lähestyivät toisiaan kuin kaksi karvamatoa puunoksalla. Se oli minusta valtavan hauskaa katseltavaa, mutta pidin kasvoni silti peruslukemilla.

Onpa suloinen havainto! Fransin ja opettajan välillä vallitsee vallan ihana ja lempeä suhde. Mutta niinhän se olikin, että jos opettaja asui pitkään perheessä, hänestä tuli tavallaan perheenjäsen ja ehkä myös lapsille läheisempi kuin vanhemmista. Minä aluksi aloin miettiä liikaa Kotiopettajattaren romaania ja siksi varsinkin virke: En malttanut keskittyä, kun tiesin, kenen seurassa istuin, viritti mut odottamaan, että oppilaalla ja opettajalla olisi romanttinen suhde. (Vaikka eihän se Jane Eyressäkään niin mene.) Mutta olin jopa huojentunut, että tässä opettajaa ihaillaan nimenomaan opettajana, ihmisenä ja tarinankertojana! Aivan ihana näkökulma!

Jäin vähän miettimään, muisteleeko kertoja tässä pitkänkin ajan takaa lapsuuttaan vai onko kerronta välittömämpää. Monet ilmaisut ovat todella lapsenmielisiä, mutta sitten taas olin taitava soveltamaan aikaisemmin oppimaani, kuulostaa itsereflektiolta, johon lapsi ei välttämättä pysty. Kaikkinensa kerronassa joka tapauksessa on ihana vanhanaikainen henki! Olet upeasti tavoittanut semmoisen 1800-luvun romantiikan ajan äänen.

Tässä asettuvat myös kiintoisasti vastakkain "tylsä" virallinen kristinusko ja jännittävät vanhat muinaistarut. Voisi tosiaan ehdottomasti ajatella, että tämä sijoittuisi jonnekin 1800-luvun puolivälin tienoille, jolloin kansanperinteestä alettiin enemmän kiinnostua. (Katsoin juuri lapsuuteni ultimaattista lempisarjaa Hovimäkeä niin mun tulee myös paljon mielleyhtymiä siihen. Siinä nimittäin kartanon kotiopettaja tekee myöhemmin väitöskirjansa kansanlääkinnästä.)

Kiitos paljon, aivan ihana tempautua menneisyyteen!<3

[Linne]

Tämähän oli suloinen!

Slice of life maistuu aina, ja jos sekaan on laitettu vielä kansantaruja, niin aina parempi. Tämä oli hyvin kokonainen teksti eikä mitään jäänyt puuttumaan. Minulle ainakin piirtyi selkeänä mieleen kuva Fransista ja Alfredista ja jopa huoneesta jossa he istuivat. Onnistunutta kuvailua siis!

Oli hauska perehtyä suomalaisiin kansantarinoihin kahden kertojan kautta: sekä sinun että Alfredin. Istuisin mielelläni itsekin kuuntelemassa Alfredin tarinoita. Alfredin ja Franzin suhde on hyvin herttainen, ja huomaan pohtivani, miten Alfredin kaltainen maailmankulkija on pestiinsä päätynyt. Sun hahmot herättää aina mielenkiinnon eikä tämä teksti ole poikkeus

Kiitos tästä tekstistä, se piristi mun maanantaita!
.

[hiddenben]

Olipa ihanaa saada lukea nämä kaksi kommenttia, kiitos niistä molemmista ♥

marieophelia, minä mietinkin juuri sinua, kun tämän julkaisin! Joten ihanaa kuulla, että tykkäsit tästä ja että tässä tosiaan oli 1800-luvun vivahteita. Olen aina tosi epävarma historiallisten tekstien kanssa, koska teen niin vähän taustatyötä, mutta hienoa, jos onnistuin Heh, ymmärrän hyvin, että tuo lause sai ajattelemaan, että näiden kahden välillä on jännitettä! Mutta tosiaan, tässä tavoittelin juurikin tuota vanhan ja nuoren välille muodostunutta ystävyyttä - ja hurjan kivaa, että se välittyy lukijallekin! Kysymyksesi kertojan iästä on hyvä ja tiedän itsekin, että tässä sekoittuu itsereflektio ja lapsenomaisuus. Mietin asiaa kirjoittaessa itse niin, että Frans on omalla tavallaan vähän pikkuvanha hahmo, joka on kuullut hieman salaa tuollaisia kehuja itsestään ja omaksuu ne itselleen tietämättä ehkä edes täysin, mitä kehut tarkalleen ottaen tarkoittavat. Se ei välttämättä toimi saumattomasti, mutta hyvä silti, jos se ei hämmentänyt liikaa Minusta tämä kyseinen ajanjakso, jolloin kristinusko ja kansanusko sekoittuvat ja kilpailevat paikastaan, on tosi mielenkiintoinen! Luin juuri hetki sitten loppuun Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla, jossa aihetta sivutaan, ja otin siitä heti inspiraatiota. Kiitos huippukivasta kommentista! ♥

Linne, ihana kuulla, että sinäkin pidit tästä! Ja että teksti on sellaisenaan kokonainen - se on jotenkin erityisen hieno kehu, kiitos siitä Minäkin haluaisin istua takkatulen loimussa kuuntelemassa Alfredin tarinoita! Ihana myös, että onnistun herättämään hahmot eloon ja tekemään heistä kiinnostavia. Kiitos kovasti kommentistasi, se ilahdutti valtavasti ♥

[Rowena]

Tämä jäi syksyllä kommentoimatta, vaikka tämän heti julkaisun jälkeen luinkin. Mutta kirkonmiesten yleinen piirre -läppä naurattaa yhtä paljon nyt kuin syksylläkin . Mun rippikokoululaiset aattelevat varmasti jotain samansuuntaista aina, kun intoudun muistelemaan, miten innostavaa oli maisteriopinnoissa kääntää psalmeja hepreasta suomeksi. Onneksi en muistele kovin usein .

“Kerrohan sitten, Frans, mistä sinä haluaisit kuulla”, Alfred sanoi lopulta ja antoi täyden hymyn kohota kasvoilleen.

<3 Tästä tuli lämmin olo! Ja samoin siitä, miten Fransin jalat alkavat heilahdella valmiina seikkailuun, miten hauska mielikuva!

Kiva, että mun antama lainaus inspiroi sua kirjoittamaan tällaisen lämminhenkisen tunnelmointitekstin! Toivoinkin, että tekstissä kirjoittaisit psalmeista laajemminkin kuin vain aloituslauseen verran, koska oon tosiaan tutkinut gradussani psalmirunoutta, ja psalmit on mun mielestä tosi kiinnostavaa materiaalia. Ilahduin siitä, miten paljon olit saanut psalmeista irti, ja miten ne kulkivat tarinassa mukana aina loppulauseeseen asti.

Pakko kommentoida marieophelian kommenttia, koska PLIIIS, ficatkaa joku Hovimäestä!! Se on historian paras suomalainen tv-sarja .

Kiitos tästä tekstistä <3, oisko seuraavaksi loppulausevaihtarit ?

Ps. Haluun olla isona samanlainen kuin Alfred. Paitsi matokulmakarvoja en ehkä tarvitse.

[hiddenben]

Rowena, voin kuvitella sut intoilemassa psalmien kääntämisestä ja käännöstyön aikana koetuista hienoista hetkistä - ja voin myös kuvitella ripariteinit vaihtamassa katseita kesken kertomuksen Mutta on jotenkin ihanaa, että olet löytänyt (ja löydät edelleen) psalmeista paljon mielenkiintoista! Kivaa siis myös, että onnistuin tuomaan ne mukaan tähän tekstiin (jännittää nimittäin aina vähän kirjoittaa uskontoon liittyviin asioista, kun omat tiedot ovat vähän hataralla pohjalla). Alfred on kyllä oivallinen esikuva, paitsi kulmakarvojen suhteen! Olisi upeaa olla hyvä tarinankertoja, joka saisi lumottua yleisönsä joka kerta. Loppulausevaihtarit on hyvä idea, vaikkakin varmasti vaikeampi kuin aloituslause, mutta otan haasteen vastaan Kiitos, että tulit vielä kommentoimaan tätä ♥