Nimi: Kerro minulle menneestä
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: hahmovetoinen historiallinen draama tarinankertojasta ja hänen oppilaastaan, sijoittuu ehkä jonnekin 1800-luvulle?
Haasteet: Originaalikiipeily sanalla
kansanusko, OTS20 #2 (suomalainen kansanusko), SOINTI! (toukokuu)
Yhteenveto:
Meidän oli tarkoitus istua hiljaa ja keskittyä omiin teoksiimme: minä psalmikirjaan ja Alfred jonkin tunnetun henkilön matkakertomuksiin ristiretkiltä, mutta minun katseeni harhaili jatkuvasti kirjan tiheiltä riveiltä lukuhuoneen seiniä peittäville kirjahyllyille. En malttanut keskittyä, kun tiesin, kenen seurassa istuin.K/H: Tein kirjoitusharjoituksen, jossa oli tarkoitus hyödyntää jotakin jo julkaistusta teoksesta poimittua lausetta aloituslauseena. En osannut päättää, mitä käyttäisin, joten pyysin
Rowenalta apua ja sainkin oivallisen aloituslauseen
Kotiopettajattaren romaanista. Päädyin muokkaamaan sitä hieman, mutta repliikki on edelleen sama ja sen inspiroimana sainkin kirjoitettua tämän lyhyen tekstin. Että lukuiloa sitten vaan! Kaikenlainen palaute on tähän tekstiin tervetullutta
Kerro minulle menneestä
“Psalmit eivät ole kiinnostavia”, totesin ja suljin kirjan kannet niin, että napsahti.
Opettajani Alfred kohotti katseensa. Meidän oli tarkoitus istua hiljaa ja keskittyä omiin teoksiimme: minä psalmikirjaan ja Alfred jonkin tunnetun henkilön matkakertomuksiin ristiretkiltä, mutta minun katseeni harhaili jatkuvasti kirjan tiheiltä riveiltä lukuhuoneen seiniä peittäville kirjahyllyille. En malttanut keskittyä, kun tiesin, kenen seurassa istuin.
Alfredin uurteinen otsa rypistyi ja harmaat, muhkeat kulmakarvat lähestyivät toisiaan kuin kaksi karvamatoa puunoksalla. Se oli minusta valtavan hauskaa katseltavaa, mutta pidin kasvoni silti peruslukemilla.
“Mitä mahdat tarkoittaa sillä, nuori Frans?”
“Sitä mitä sanoin: että ne eivät ole kiinnostavia. Enkä ymmärrä, miksi minun pitää lukea niitä.”
Alfred tuijotti minua pidemmän aikaa aivan kuin ei olisi vieläkään täysin käsittänyt, mitä sanoin. Mietin, oliko se jokin kirkonmiesten yleinen piirre, että sellaiset huomautukset kuin “psalmit eivät ole kiinnostavia” tai “se virsi oli kaikkea muuta kuin kaunis” (ja joita minä pidin erinomaisina esimerkkeinä tarkkaavaisuudesta, mutta opettajani lähes poikkeuksetta näsäviisautena) eivät vain läpäisseet heidän tajuntaansa. Ehkä he eivät vain
kyenneet ymmärtämään huomautuksiani, koska pitivät lukemaansa ehdottoman oikeana?
Katselin, kuinka Alfred riisui kapeat silmälasit kasvoiltaan ja hieraisi silmiään.
“Sinun pitää kyetä perustelemaan väitteesi voidaksesi lausua sen”, hän sanoi sitten, ja iloitsin, että hän ymmärsi sittenkin tarttua syöttiini. Vanha ja viisas, rakas Alfred!
“Jos perustelen hyvin, kerrotko sitten sellaisista asioista, joista
haluan kuulla?” varmistin vielä. Alfred vilkaisi ovelle ja nyökkäsi.
Hihkaisin ja ryntäsin sulkemaan lukuhuoneen oven. Takkatulen loimussa huoneen ilma muuttuisi nopeasti tukahduttavaksi, mutta me olimme tehneet tämän Alfredin kanssa ennenkin, joten tiesin kaiken olevan huonon hapen arvoista.
Palasin paikalleni ja ryhdyin selittämään. Ei minulla oikeasti ollut hyvin perusteltua vastausta siihen, miksi psalmikirjan lukeminen oli turhaa ja Alfred luultavasti tiesi sen, mutta hän kuunteli silti, sillä olin taitava soveltamaan aikaisemmin oppimaani. Oikeastaan kävikin niin, että mitä pidempään puhuin, sitä parempia väitteitä keksin ylistys-, valitus- ja kiitosvirsien riittämättömyydestä kuvailemaan ihmiselämän myötä- ja vastoinkäymisiä. Loppua kohden huomasin, että Alfred pidätteli suupieleen kohoavaa pientä hymynkaretta.
Kun olin omasta mielestäni selittänyt riittävästi, nojauduin taaksepäin sametinpehmeässä nojatuolissa ja hiljenin odottamaan opettajani tuomiota. Hän ei pohtinut pitkään.
“En menisi puhumaan aivan noin pastorille… Enkä kanttorille varsinkaan, hän rakastaa kovasti monia niitä virsiä, jotka perustuvat parjaamiisi psalmeihin. Mutta…”, hän haki sanojaan ja kostutti huuliaan ennen kuin jatkoi. “Lienet oikeassa siinä, että psalmit ovat enemmänkin lohdullista luettavaa eivätkä sisällä samalla tavalla kärsimystä kuin Raamatun kertomukset. On luonnollista, että seikkailullisemmat tarinat kiinnostavat sinun kaltaista koltiaista enemmän.”
Hiljaisuus laskeutui välillemme, kun odotin Alfredin jatkavan. Hän vilkaisi vielä uudemman kerran ovelle, joka oli visusti kiinni. Hänen epäröintinsä oli perusteltua: isä oli kieltänyt Alfredia ja myös muita opettajiani päätymästä harhateille tarkkaan harkitusta opintosuunnitelmasta. Mutta Alfred oli rohkea, hän oli matkustanut maailmassa muutamallekin eri mantereelle eikä varmasti pelännyt pientä rikettä. Mitä pahaa pieni tarina vanhoista ajoista muka voisi tehdä? Ei mitään!
“Kerrohan sitten, Frans, mistä sinä haluaisit kuulla”, Alfred sanoi lopulta ja antoi täyden hymyn kohota kasvoilleen.
“Kerro minulle Kalevan pojista”, sanoin ja vastasin hänen hymyynsä. Jalkani, jotka eivät ylettyneet nojatuolilta lattiaan saakka, alkoivat heilahdella kuin omasta tahdostaan, valmiina seikkailuun.
“Vai niin”, Alfred vastasi ja nojautui taaksepäin nojatuolissaan. “Vai niin…”
Annoin Alfredin miettiä rauhassa sopivaa tarinan aloitusta. Oli nimittäin niin, että vaikka hän oli kirkon miehiä ja puhui aina Jumalan sanaa, hän oli myös taitava tarinankertoja, joka tiesi paljon menneen ajan suomalaisista ja heidän suhteestaan luontoon. Hän osasi herättää eloon tarinat jatuleista, näkeistä, paroista ja metsänhaltijoista, ja sai minut sanoillaan joskus pelkäämään, joskus nauramaan ja aina viihtymään. Tässä maailmassa ei ollut toista Alfredin veroista tarinankertojaa.
“Palataanpa siinä tapauksessa Mikael Agricolaan”, Alfred aloitti vihdoin. Kohensin ryhtiäni. “Hän nimittäin aloitti
Dauidin Psalttarin luetteloimalla vanhoja jumalia ja kertoi, miten jumalista ennen vanhaan ajateltiin. Agricola mainitsee työssään myös Kalevan pojat:
Caleuanpoiat / Nijttut ja muudh löit. Hänen mukaansa Kalevan pojat kykenivät suuriin uratekoihin: muuttamaan metsät niityiksi yhdessä yössä, rakentamaan kirkkoja ja leveitä teitä, kokoamaan hiidenkiukaita. Joillekin he olivat sankareita, toisille taas arvaamattomia, pahojakin jättiläisiä.”
Muistelin aikaisempia keskustelujamme. “Oliko Ilmarinen yksi niistä?”
“Kyllä vain. Ilmarinen tunnettiin seppänä ja taivaantakojana”, Alfred nyökkäsi. ”Aloitetaan hänestä.”
Sana ja lause kerrallaan Alfred uppoutui tarinaansa: hänen silmänsä keskittyivät näkemään kauemmas kuin vain tämän huoneen reunoille, kädet laskeutuivat tuolin käsinojille ja pää kallistui hieman taaksepäin. Minä katselin häntä jonkin aikaa, mutta sitten lukuhuoneen hämyssä kerrottu tarina alkoi hahmottua mielessäni eläviksi kuviksi.
Kun Ilmarinen takoi taivaan tähdet paikoilleen ja loi revontulet ja iltaruskon punertavat sävyt, psalmikirjani upposi nojatuolin pehmusteiden väliin ja unohtui sinne.