Game of Thrones: Keskusteluja tuulen kanssa (Jaime Lannister/Brienne of Tarth l K-11 l LW19)

[Ricolette]

Ikäraja: K-11
Genre: angstia ja anteeksiantoa
Fandom: Game of Thrones
Paritus: Jaime/Brienne
Yhteenveto: Mutta toisinaan hänellä on käsissään tyhjiä päiviä.
Vastuuvapaus: En omista, tienaa tai rienaa.
Varoitukset: Lievä maininta canonimukaisesta insestistä

A/N: Nää kaks! <3 Lyrics Wheel pyöräytti minulle sanat, jotka saivat heti ajattelemaan Briennea. Sanat löytyvät lopusta.

Keskusteluja tuulen kanssa

Ruunikon korvat heilahtelevat taakse, kun Brienne puhuu. Ei sille, tietenkään ei hevoselle. Itsekseen sitten ehkä, tai sellaiselle joka ei ole enää kuulemassa. Täällä aukealla maalla on niin paljon tilaa, ettei hänen tarvitse välittää.

Tänään on kolme talvetonta vuotta siitä, kun lohikäärmekuningatar poltti Kuninkaansataman ja sen asukkaat. Brienne pysäyttää hevosensa, tasaa hengitystään. Ja tänään on vain hieman kauemmin pohjoisen kivisistä huoneista, Ser Jaimesta hänen sängyssään. Ei hän ajattele näitä asioita usein. Hän osaa keskittyä päivittäisiin tehtäviin, velvollisuuksiin, uudelleenrakentamiseen. Mutta toisinaan hänellä on käsissään tyhjiä päiviä, joihin hän ei osaa suhtautua, jotka täyttävät hänen päänsä kaikella sillä joka on ollut ohitse jo kauan. Päiviä, jolloin hän huomaa kaipuun tukkivan keuhkot, elämän aikana tutuksi käyneen yksinäisyyden maistuvan happamalta kielellä.

Niinpä hän ratsastaa tänne ja puhuu: ”Kerroinko minä koskaan lapsuudestani?” hän sanoo, ruunikolle ja linnuille ja korkealla kaartuvalle taivaalle. ”En kertonut, vaikka sinä kysyit, ehkä et edes muista sitä, puolihuolimattomasti utelit aivan kuin lapsuudet olisivat jotakin kevyttä ja helppoa. Mutta eiväthän ne ole, eivät sinullekaan.”

”Minä kerron nyt, sopiiko?” Hän vetää keuhkonsa täyteen ilmaa, puhaltaa hitaasti ulos. ”Kun minä synnyin tähän maailmaan, niin uudet kuin vanhatkin jumalat katsoivat muualle ja antoivat minun halkaista äitini. Hänestä vuosi veri vuoteen valkoisiin lakanoihin samalla kun minut nostettiin imettäjän syliin. Tarth itki äitiäni, imettäjä täytti vatsani maidolla. Raajani olivat jo silloin isot, isommat kuin veljilläni jotka kuolivat ennen syntymääni, ja kun isäni vielä itki äitini ruumiin vierellä, minuun jo asettui se voima joka on tehnyt elämästäni sellaisen kuin on.”

Se voi olla tuuli tai hänen oma mielensä, mutta aivan selvästi Brienne kuulee laiskat vokaalit, huvittuneen äänensävyn: Miten korukielistä, Sir.

”Hän antoi minulle anteeksi, isäni. Olen kiitollinen hänelle, siitä ja monesta muusta, mutta tästä erityisesti. Hän hyvästeli äitini ja hyväksyi tapahtuneen, tuli lopulta luokseni, nosti minut ensimmäisen kerran syliinsä ja sanoi: En kanna sinulle kaunaa, en aseta tätä sinulle lastiksi. Tiedän että moni isä tekisi toisin, tekeekin.”

Ja tuuli kysyy: Mistä sinä tiedät? Mitä isäsi sanoi tai jätti sanomatta. Olit imeväinen, et kai edes kahta tai kolmea päivää.

”Niin he ovat minulle kertoneet. Imettäjä, isä.”

Siihen hän ei saa enää vastausta, joten Brienne jatkaa: ”Olen ajatellut sitä. Että kaikista suurimman menetyksen hetkellä on mahdollista väistää katkeruus ja kauna.”

Tuuli pyörii ympärillä, hevonen heilauttaa päätään, liikahtelee, suuntaa sen valppaan eläimenkatseen jonnekin kaukaisuuteen. Brienne ajattelee matkoja jotka hän on tehnyt valtakuntien poikki, ajattelee erityisesti sitä yhtä, jonka edetessä hänen ymmärryksensä lojaaliudesta muuttui, jolloin hän oppi arvostamaan ihmistä niin läpikotaisin, ettei edes hylätyksi tuleminen, edes kuolema, ole sitä häneltä vienyt.

”Joten – en ole katkera. Tuskin koskaan. En ole katkera siitä, että sinä ensin tulit vuoteeseeni ja sitten lähdit, että valitsit tuhon hetkellä perheesi. En edes siitä, mitä sain kuulla: ’Hän lähtee, Lannisterin typerä huora.’ Niin he sanoivat. ’Kohta hän ei edes muista sinua.’”

Brienne pyytää hevosen liikkeelle, ja he kulkevat verkkaiseen tahtiin joenvartta pitkin kohti länttä, ja tuuli kulkee heidän matkassaan.

”Tietysti minä ensin halusin tappaa heidät”, Brienne sanoo. Hevoselle, joelle, tuulelle. ”Jokaisen, joka vakuutti sinun lähtevän. Jokaisen, joka ilkkui minun turhia toiveitani. Mutta ajan kuluessa huomasin ajattelevani, että niin, hehän olivat oikeassa.”

Olivatko, tuttu ääni sanoo jälleen. Eikö sen arvioiminen ole vaikeaa, kun et tiedä mitä vaakaan oli asetettuna?

Brienne ajattelee miekanterään murtuvaa rannetta, hänen vartaloaan pitkin kulkevaa kuumaa kieltä, selkää johon hän taistelussa nojaa kuin linnanmuuriin.

Ja hän ajattelee lohikäärmeentulta ja tuhoutuvaa kaupunkia, naista jota Jaime sanoi vihaavansa ja rakastavansa niin että niiden erottaminen toisistaan oli mahdotonta.

”Sanon tämän ilman kaunaa. Muistathan? Kuuntele – ne vuodet joiden kuluessa sinä ensin muutuit vihollisesta ystäväksi ja lopulta rakastajaksi, minä kuljin jumalten siunausten alla. Mutta: Sinä lähdit. Olet ollut poissa jo kauan.”

Brienne tietää, että ajatus on olemassa. Se piileksii jossain hänen muistojensa ja toiveidensa lomassa, unohtuu aina välillä kunnes pulpahtaa taas pintaan: Entä jos lähteminen ei ollutkaan valinta, ei niin kuin hän kuvittelee – tyynesti ja vailla kaunaa! – sen olevan. Entä jos Jaime ei valinnut Cerseitä hänen sijastaan, ei valinnut siskoaan jonka rinnalla hän oli ollut heidän syntymänsä hetkestä aina kuolemaan asti? Entä jos valinta kohdistuikin häneen, Brienneen – hänen suojeluunsa, pelastamiseensa, kunniaansa?

Mutta ajatus on helppo lähettää takaisin syvyyksiin, ravistella ympärillä kieppuva tuuli kauemmas, suoristaa selkä. Aika on hänen puolellaan. Vuosi vuodelta hänen on helpompi sanoa: ”Sinä teit niin, koska olit sinä. Sinä valitsit lojaaliuden. Valitsit sukusi. Valitsit pidellä häntä, kun hän kuolee. Enkä minä aseta niitä sinulle lastiksi.”

Ja kun Brienne sulkee silmänsä, on helppo kuvitella kasvojen yli pyyhkivä tuuli joksikin muuksi. Sormien kosketukseksi. Tulen kajossa hänen otsalleen painetuiksi huuliksi. Ääneksi, jota hän kantaa mukanaan näillä vehreillä rauhan mailla.

Spoiler: näytä

Pink - Who Knew


You took my hand
You showed me how
You promised me you'd be around
Uh-huh, that's right
I took your words and I believed
In everything, you said to me
Yeah, huh, that's right

If someone said three years from now
You'd be long gone
I'd stand up and punch them out
'Cause they're all wrong
I know better
'Cause you said forever and ever
Who knew?

Remember when we were such fools
And so convinced and just too cool
Oh, no
No, no
I wish I could touch you again
I wish I could still call you friend
I'd give anything

When someone said count your blessings now
'Fore they're long gone
I guess I just didn't know how
I was all wrong
They knew better
Still you said forever and ever
Who knew?

Yeah, yeah
I'll keep you locked in my head
Until we meet again
Until we, until we meet again
And I won't forget you my friend
What happened?

If someone said three years from now
You'd be long gone
I'd stand up and punch them out
'Cause they're all wrong and
That last kiss
I'll cherish
Until we meet again
And time makes
It harder
I wish I could remember
But I keep
Your memory
You visit me in my sleep
My darling
Who knew?
My darling
My darling
Who knew?
My darling
I miss you
My darling
Who knew?
Who knew?

[Rowena]

Eikä!! Just eilen aattelin, että jes, mulla on huomenna täysin ohjelmaton vapaapäivä, joten on aikaa finittää. Sit mietin, että olispa ihan parasta, jos sulta (vastoin todennäköisyyksiä) tulis uus Jaime/Brienne –teksti. Ja mitä tapahtuikaan ! Et arvaa, miten iloiseksi tulin huomattuani tämän!

Ja vielä iloisemmaksi tulin tätä lukiessani! Tää on aivan todella kaunis ja niin Game of Thronesin maailmalle uskollinen, että tätä ei voi olla rakastamatta. Onneks osallistuit LW-haasteeseen ja kirjoitit tämän <3.

A/N: Nää kaks! <3

TÄMÄ NIIN PALJON! Käsittelet näitä kahta tosi koskettavasti. Tästä tulee nyt ihan rehti ihkutusviesti, sori siitä. Voisin kopioida tähän melkein koko kauniin tarinan, mutta tyydyn nostamaan nyt ne kohdat, jotka erityisesti pääsivät ihon alle:

Se voi olla tuuli tai hänen oma mielensä, mutta aivan selvästi Brienne kuulee laiskat vokaalit, huvittuneen äänensävyn: Miten korukielistä, Sir.

<3!! (Sulla on hieno taito kirjoittaa korukielistä, mutta täysin arkeen linkittyvää tekstiä. Esimerkiksi tuo alku, jossa puhutaan tyhjistä päivistä, on niin tunnistettavaa kuvausta siitä, miten todennäköisesti kaikilla on olemassa se osa omaa tarinaa, jonka yrittää unohtaa, mutta joka tyhjinä päivinä saattaa nousta mieleen.)

Brienne ajattelee miekanterään murtuvaa rannetta, hänen vartaloaan pitkin kulkevaa kuumaa kieltä, selkää johon hän taistelussa nojaa kuin linnanmuuriin.

Miten paljon tunnetta voikaan saada mahtumaan yhteen lauseeseen!

Kuuntele – ne vuodet joiden kuluessa sinä ensin muutuit vihollisesta ystäväksi ja lopulta rakastajaksi, minä kuljin jumalten siunausten alla.

Miten kauniisti sanottu! Samoin kuin "En aseta sinulle tätä lastiksi" -lause, joka (varsinkin toistuessaan tekstissä kahdesti) sai aikaan kylmät väreet.

Ai että, rakastan tätä tekstiä! Siis ihan kaikkea tässä. Niin paljon, että ekaa kertaa viitentoista vuoteen mun tekee mieli kirjoittaa vanhasta Finistä tuttu lause:

Rakentava lähti vehreille rauhan maille.

[Ricolette]

No eikä Rowena!! Mitä ihmettä, kylläpä sun alitajunta onnistuikin lukemaan jotain universumin viestejä täältä suunnasta, kun osasi aavistella mullakin olevan täysin ohjelmaton vapaapäivä ja Jaime/Brienne tuloillansa - varsinkin, kun tämä on vasta toinen tekstini tällä parituksella! Ja miten ihanaa, että pidit tästä noin kovasti, kiitos tuhannesti kommentistasi! Ihanaa oli myös kuulla, että tämä tuntuu Game of Thronesille uskolliselta, vähän piti taas hakea Westerosia ja kaikkea sen sanastoa ja nimiä mieleen. Arvostan tsiljoonasti myös liikkeelle lähtenyttä rakentavaa palautetta, tästä tuli kovin nostalginen olo. Kiitos! <3

[marieophelia]

Tämän on hurjan hieno ja pysäyttävä teksti - ehkä enemmän sellainen teksti, joka mykistää lukijansa kuin saa sanomaan mitään järkevää. Yritän kuitenkin! Teksti saa minut ajattelemaan, miten lähellä toisiaan rakkaus ja viha ovat. Brienne voisi vihata Jaimen muistoa ja vaikka hän toisinaan onkin katkera, hän on silti päättänyt rakastaa.

Tekstin kieli on jylhää ja kaunista, tulee todella sellainen olo kuin seisoisi tuulisella vuorella ja katselisi iäisyyteen. Tässä joitakin kohtia, joita pidän erityisen kauniina:

Mutta toisinaan hänellä on käsissään tyhjiä päiviä, joihin hän ei osaa suhtautua, jotka täyttävät hänen päänsä kaikella sillä joka on ollut ohitse jo kauan.

Ihailen erityisesti virkkeen sanajärjestystä.

Brienne pyytää hevosen liikkeelle, ja he kulkevat verkkaiseen tahtiin joenvartta pitkin kohti länttä, ja tuuli kulkee heidän matkassaan.

Tuulen läsnäolo tuo tähän hienoa haikeutta!

Kuuntele – ne vuodet joiden kuluessa sinä ensin muutuit vihollisesta ystäväksi ja lopulta rakastajaksi, minä kuljin jumalten siunausten alla.

”Sinä teit niin, koska olit sinä. Sinä valitsit lojaaliuden. Valitsit sukusi. Valitsit pidellä häntä, kun hän kuolee. Enkä minä aseta niitä sinulle lastiksi.”

Nämä ovat minusta hurjan kauniita kohtia. Niistä tulee sellainen olo kuin jotain pyhää olisi läsnä. Sellainen, että anteeksiannon voima on suurempi kuin kaunan.

Kiitos paljon!<3

[Ricolette]

Kiitos kovasti, marieophelia! Ihanaa, että pidit! Tämä oli niin kovin ihanasti sanottu, että ihan liikutuin: Niistä tulee sellainen olo kuin jotain pyhää olisi läsnä. Sellainen, että anteeksiannon voima on suurempi kuin kaunan. Huippua, että viihdyit Briennen matkassa, kiitos että kommentoit!

[Grenade]

Onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! Bongasin sun listauksesta GoT-ficin ja piti rientää heti se lukaisemaan.

Ah, Brienne ja Jaime, yksi lempiparituksiani tässä fandomissa. Näissä kahdessa on jotain sellaista niin voimakasta mutta herkkää samaan aikaan. He ovat niin vahvatahtoisia, mutta toistensa edessä avuttomia, pelkääviä, ja se on mielenkiintoinen konflikti. Se tulee myös hyvin tässäkin tekstissä esille. Ja miten kauniisiin sanoihin kaikki se kaipaus, vuodet, ajatukset, on kiedottu!

Briennen sanat isästään olivat niin kauniit, hän on selvästi miettinyt tätä vuosien saatossa. Ja muutenkin koko tekstin kaari, miten Brienne keskustelee tuulen kanssa, miten se vastaa hänelle ja kietoutuu mukaan tarinaan ja sitten tulee viimeinen lause ja kertoo kaiken sen, mitä lukija on ehkä jo hieman ounastellutkin.

Käyttämäsi kieli on hienosti soljuvaa ja helposti seurattavaa, se maalaa kohtauksen lukijalle eteen. Oli helppo nähdä, miten Brienne seisoo keskelllä maisemaa, miten tuuli puhaltaa hiuksiin, jo hieman ratsastuksessa tuivertuneisiin. En osaa valita lempikohtaani ja edelliset kommentoijat ovat jo vieneet sanat suustani, joten sanon vain: kiitos paljon tästä kauniista tekstistä! ^^

[sugared]

Vau, olipa tämä kaunis ja surullinen! Keskusteluja tuulen kanssa on jo nimenä upea ja monimerkityksellinen, ja sai itse tekstin myötä vielä lisää syvyyttä. Lukiessa tuli mieleen, kuinka monta keskustelua tuulen (jonka itse lukiessani tulkitsin sellaiseksi "pieneksi ääneksi pään sisällä") kanssa Brienne on joutunut käymään ennen kuin on päässyt siihen, missä on, ja millaisia vastauksia tuulella on aiemmin ollut annettavanaan. Nyt, kolmetoista vuotta myöhemmin, Briennen oma ääni tuntuu olevan se, joka on sovussa menneisyyden kanssa, kun taas tuuli vaikuttaa kuiskivan epäilyksen sanoja. Ehkä osat ovat olleet joskus toisinkin päin.

Mäkin tykkäsin todella paljon siitä anteeksiannon ja hyväksynnän teemasta, joka tässä oli läsnä. Pidin kovasti myös siitä, miten kytkit Briennen elämän alkuvaiheet siihen, miten hän tilannetta tarkastelee nyt. Lainaan Grenadelta sanaa soljuva, sillä se kuvaa tekstiä hyvin, ja kielesi on tosi kaunista, lyyristä ja kirkasta. Tunnelma on levollinen, ja kuten marieophelia sanoi, jopa pyhä, kuin kävely hautausmaalla!

Toki en tiedä, miten lopun käänteet tulevat kirjoissa menemään (jos sinne asti koskaan päästään...), mutta vaikka Jaimen loppuratkaisu tv-sarjassa muistaakseni herättikin närää fandomissa, olen henkilökohtaisesti samaa mieltä Briennen kanssa:

”Sinä teit niin, koska olit sinä. Sinä valitsit lojaaliuden. Valitsit sukusi. Valitsit pidellä häntä, kun hän kuolee. Enkä minä aseta niitä sinulle lastiksi.”

Tämä oli myös todella kaunis ja koskettava kohta!

Lainaan nyt näköjään heti alkuun Brienneä oikein urakalla, mutta myös tämä

Brienne ajattelee matkoja jotka hän on tehnyt valtakuntien poikki, ajattelee erityisesti sitä yhtä, jonka edetessä hänen ymmärryksensä lojaaliudesta muuttui, jolloin hän oppi arvostamaan ihmistä niin läpikotaisin, ettei edes hylätyksi tuleminen, edes kuolema, ole sitä häneltä vienyt.

ajatus uskollisuudesta on hieno! Brienne on uskollinen Jaimelle, joka puolestaan teki valintansa uskollisena itselleen, ja sanoisinpa, että Brienne itsekin on uskollinen itselleen olemalla uskollinen Jaimelle. Jatkamalla elämäänsä ja antamalla anteeksi sen sijaan, että kantaisi kaunaa. Tai takertuisi ajatukseen, että ehkä Jaime sittenkin teki mitä teki hänen vuokseen - oli se sitten totta tai ei.

Lopetus on sydäntäsärkevän kaunis. Jotenkin se, miten Brienne on läpi tekstin pyrkinyt hyväksymään todellisuuden (tai pitäisikö sanoa Jaimen) sellaisena kuin se on, tekee siitäkin todellista eikä vain toiveunta, että Jaimen rakkaus koskettaa häntä tuulen hahmossa. Olen vähän kyllästynyt siihen fiktiossa viljeltyyn ajatukseen, että Jokaisella on vain Yksi, ja Rakkaus on Pyhää, sillä mielestäni Jaimen päätöksen palata Cersein luokse ei tarvitse ajatella jotenkin halventavan tai tahraavan sitä rakkautta, jota hänellä oli Brienneä kohtaan. Elämä ja ihmismieli kun ovat paljon monimutkaisempia! Siksi pidin erityisen paljon siitä, että tekstissä kaikki tunteet saivat olla yhtä aikaa läsnä.

Kiitos koskettavasta lukukokemuksesta!

[Ricolette]

Kiitos kommentistasi, Grenade! Tämä on erinomaisen hyvin sanottu, koska se on kyllä just näin: He ovat niin vahvatahtoisia, mutta toistensa edessä avuttomia, pelkääviä, ja se on mielenkiintoinen konflikti. Ihana kuulla, että pidit!

Kiitos, sugared! Sarjan tapa ratkaista Jaimen ja Briennen tarina on kieltämässä itsessänikin herättänyt kaikenmoisia tunteita, mutta näen kyllä Jaimen valinnan monella tavalla myös selkeänä, hänenlaisenaan. Sitä ehkä tässä etsin: miten voin niellä sen ratkaisun ja silti säilyttää ajatuksen, että näiden kahden välillä oli tosi suurta rakkautta.

[Thelina]

Olen lukenut aika vähän GoT-ficcejä, mutta olen viime aikoina innostunut kovasti näistä Jaime/Brienne-ficeistä, joita olen löytänyt finistä<3 olipa kiva löytää niitä lisää sinun listaltasi!

Tykkäsin kovasti tämän rauhallisuudesta, vaikka vaikeita aiheita käsitelläänkin. On luonnollista, että tapahtumien vuosipäivänä tai melkein vuosipäivänä muistot nousevat Briennen mieleen. Sopii hyvin hänelle helpottaa oloaan puhumalla tuulelle! Pidin kovasti siitä, kun Brienne kertoo lapsuudestaan, miten hänestä tuli hän. Pidin erityisesti tuosta, että vaikka Briennestä ilkeiden puheiden vuoksi alkuun tuntuikin siltä, että hän haluaisi tappaa kaikki, hän kuitenkin loppuviimein päätyy samaan kuin isänsä: anteeksiantoon, siihen ettei aseta mitään tapahtuneista toisen lastiksi. Koko viimeinen kappale on todella ihana! Siitä tulee sydämeen rauhaa, tietenkin kaipauksella maustettuna.

Pidin myös tästä kohdasta todella paljon:

Brienne pyytää hevosen liikkeelle, ja he kulkevat verkkaiseen tahtiin joenvartta pitkin kohti länttä, ja tuuli kulkee heidän matkassaan.

Ihanaa, että Brienne nimenomaan pyytää hevosta ja tuuli kulkee heidän mukanaan<3

Brienne ajattelee miekanterään murtuvaa rannetta, hänen vartaloaan pitkin kulkevaa kuumaa kieltä, selkää johon hän taistelussa nojaa kuin linnanmuuriin.

Tämä jäi myös mieleen, upea! Ja pidin tietenkin myös ajatuksesta, että Jaimen valinta lähteä kohdistuikin itse asiassa Brienneen.

Kiitos tästä, kauniisti kirjoitettu ja koskettava teksti<3

[Ricolette]

Kiitos kovasti Thelina! Olipas ihanaa huomata, että tartuit näihin GoT-ficceihini! Tätä oli mukavan levollista kirjoittaa, kun sekä Briennellä että itsellä oli sopivasti aikaa tapahtuneen välillä.